Part 1

Produced by Jari Koivisto

NAPOLEON

Kuvannut

H. C. BERING LIISBERG

Suomentanut

A. Meurman

Hämeenlinnassa, Suomalainen kustannusosakeyhtiö Kansa, 1908

A.W. Leinosen kirjapaino.

SISÄLLYS:

I. Lapsuus ja nuoruus. II. Kenraali Buonaparte. III. Konsulaatti. IV. Keisari Napoleon. V. Euroopan vanki.

I. LAPSUUS JA NUORUUS.

Kotona Korsikassa. -- Ranskalaisessa koulussa. -- Luutnantti ja filosofi. -- Kapteeni Buonaparte. -- Unelmat ja todellisuus.

1769 vuoden kevät oli levotonta aikaa Korsikan kalliosaaren väestölle. Eihän tosin oltu totuttukaan rauhaisiin päiviin: 40 vuotta olivat korsikalaiset, joiden puukko ammoisista ajoista helposti irtaantui tupestaan, vapauden hurmauksessa ja hehkuvalla isänmaanrakkaudella taistelleet vihattua genualaista ylivaltaa vastaan, jonka alla olivat vuosisatoja huokailleet. Vihollinen oli jo useita vuosia sitten karkotettu kaameista vuorilaaksoista, ja piti vielä miehitettyinä ainoastaan pari satamakaupunkia avonaisen rannikon ohessa. Mutta sieltäkin vapaudensankari _Paoli_, korsikalaisten jumaloima, kaikkialla ihailtu johtaja, toivoi heidät häätävänsä, vaikka Ranska asettui Genuan puolelle ja antoi sotajoukkoja saaren kukistamiseksi. Silloin 1769 kuului huhuja, että Genua oli luovuttanut saaren Ranskalle, aluksi panttina. Vuorikansa liittyi taas Paoliin uutta vihollista vastaan, joka uhkasi kalliisti ostettua vapautta, ja rohkeasti se antautui epätasaiseen taisteluun. 30,000 miestä kenraali de Vaux'n johdossa astui maalle, mutta kauvan puolustautuivat nuo köyhät, harjaantumattomat joukot kotiseutunsa vuoristoissa ranskalaisia vastaan. Mutta Englannista varmasti luvattua apua ei saapunut, ja toukokuun 9 p:nä 1769 Paoli joutui täydelliseen tappioon Ponte-Nuovon luona. Itse hän kesäkuussa pakeni, kun sinä hetkenä kaikki oli menetetty, sotalaivassa Englantiin, hänen puoluelaistensa jäännöksien ottaessa toistaiseksi tyyssijansa korkealla Monte Rotondolla.

Niiden joukossa, jotka olivat erityisesti kunnostautuneet "Saraseeninpään", Korsikan kansallislipun alla, oli muuan kahdenkolmatta ikäinen aatelismies, ammatiltaan prokuraattori, _Carlo Maria Buonaparte_. Kauniin ja uljaan vaimonsa, _Letitia Ramolinon_ seurassa hän viimeiseen saakka oli taistellut Paolin rinnalla, ja ainoastaan vaimon kyyneleet saivat hänet luopumaan seuraamasta Paolia Englantiin. Hänen arvokas sukunimensä ja Paolin ystävyys hankkivat hänelle etevän sijan pakolaisten kesken Monte Rotondolla, ja Carlo Buonaparte joutui sentähden yhdeksi niistä, jotka valittiin välittelemään voitollisten ranskalaisten kanssa rauhan ehdoista. Siitä kai sitten oli seurauksena, että hänen raskauden tilassa oleva vaimonsa ranskalaiselta kenraalilta sai luvan lähteä Monte Rotondolta kotiinsa Ajaccioon.

Oli silloin sellainen aika, jolloin hurskas katolilainen ei laiminlyönyt kirkon lohdutuksen etsimistä, kun kellot suurina juhlapäivinä kaikuivat kautta maan. Letitia Ramolino, tilastaan huolimatta, ja vaikka se oli hänen osallisuudestaan sissien seikkailuissa ja ponnistuksissa pahentunut, ei tahtonut jäädä pois pyhän neitsyen taivaaseen-astumisen juhlasta elokuun 15 p:nä, mutta voimat eivät riittäneet; heti kirkkoon päästyänsä hän tunsi semmoista pahoinvointia, että hänen täytyi kiireesti lähteä kotia. Jumalanpalveluksesta palanneet naapurirouvat tapasivat Buonaparten perheen lisääntyneenä poikalapsella, joka kasteessa sai nimen _Napoleone_.

Pikku mies, jossa alussa ei ollut muuta erinomaista kuin tavattoman suuri pää, jätettiin hentona lapsena imettäjälle, tuliselle ja jäykkäluonteiselle Mammuccia Caterinalle, joka eli alituisessa riidassa ja rettelöissä lapsen äidin kanssa. Ne, jotka luulevat että imettäjän ominaisuudet maidon kautta siirtyvät lapseen, löytäisivät tässä todistuksen otaksumisensa tueksi. Napoleone saa kaikilta lapsuutensa aikalaisilta ja itseltäänkin sen mainesanan, että hän oli lapsista vallattomin ja itsepäisin, äkäinen, riitainen ja sentähden pian kaikkien pelkäämä. Kovimmalle luonnollisesti joutui hänen läheisimpänsä, puoltatoista vuotta nuorempi veli _Josef_, jota hän joka päivä puri, potki, kynsi. Ainoastaan Letitia-rouva, jonka näköinen hän lapsena tuntuvasti oli, kykeni häntä kesyttämään, ja se usein suoritettiin sellaisella kovuudella, että hänen vähemmin ankara aviokumppaninsa saattoi nähdä aiheen asettua poikaa puolustamaan.

Mutta pian huomattiin että kaiken tämän uhman ja viileyden alla piili merkittäviä ominaisuuksia. Toisin kuin monet sisaruksensa -- niitä oli lopulta yksitoista -- Napoleone ei koskaan ratkennut itkuun kun häntä piestiin. Koska ilkiöllekin saattaa tapahtua vääryyttä, niin häntä tietenkin toisinaan syyttömästi epäiltiin ja rangaistiin jostakin lapsellisesta rikoksesta, kuten makeisten näpistelemisestä y.m.s., mutta iskujen sadellessakin oli mahdotonta saada häntä pyytämään anteeksi tai -- mikä vielä merkillisempää -- ilmottamaan todellista syyllistä. Niinkuin Korsikan sivistymätön väestö puolivillissä tilassaan oli säilyttänyt jonkinmoisen ylevämielisyyden eikä esim. koskaan edes verivihollista kohtaan unhottanut vierasvaraisuuden pyhää lakia, samoin tässäkin villissä ja vallattomassa korsikalaisessa pojassa ilmeni erityisiä yleviä ominaisuuksia, jotka veivät voiton sekä lahjomisyrityksistä että rangaistuksista.

Hänen ensimäisenä opettajanaan oli hänen setänsä _Fesch_, rouva Letitian velipuoli; hän oli vain viisi vuotta oppilastansa vanhempi, mutta aapiston hän sai kunnialla suoritetuksi pojan kanssa. Niin pitkälle päästyään hänet viisivuotiaana pantiin tyttökouluun. Siellä hän oli ainoa poika, ja täytyi hänen siitä syystä tietysti kestää paljon ivaa ja pilkkaa kaupungin samanikäisten miehenalkujen puolelta. Kun hänen sukkansa olivat tavattoman pitkät, niin että näkyivät saapasvarsien yli, ja kun hän pian oli liittynyt pieneen tyttöön, jota seurasi käsikynkässä kävelyillä, sepusti joku kaupungin sukkelapää heti näiden seikkain johdosta pilarunon, joka pian kaikui Napoleonen jäljissä missä hän vain näkyi, ivaten ja uhmaten:

Napoleone di mezza calcelta Fa l'amore a Giacominetta!

[Napoleon hienoissa puolisaappaissa on rakastunut Giacominettaan.]

Mutta voi sitä, joka ei aikanaan pötkinyt pakoon! Kivet pyryilivät heidän korviensa ympärillä, ja vaikka vastassa olisi ollut kuinkakin monta, Napoleone hyökkäsi heihin käsiksi ja pieksi heitä tarmonsa takaa. Ja sill'aikaa pikku Giacomina istui kotona aavistamatta, että vastainen maailman hallitsija se suoritti ensimäiset taistelunsa hänen puolestaan.

Opetus tyttökoulussa on tuskin jättänyt syvempiä jälkiä hänen kehitykseensä. Sitä suuremman merkityksen saivat hänelle kertomukset itsenäisyystaistelun sankariteoista. Niitä hän kuuli kaikilta tahoilta, vuorilta ja laaksoista, jotka olivat olleet taistelujen näyttämöinä, henkilöiltä, jotka itse olivat olleet muassa, Mammuccialta, joka kertoi hänen äitinsä osanotosta, kun tämä kantaen häntä sydämensä alla oli uhmannut kaikkia vaaroja ja ponnistuksia avustaaksensa vihollisen karkottamista kalliista isänmaasta. Silloin kaikki sydämet syttyivät tuleen ja posket hehkuivat; hiljaisella kunnioituksella mainittiin Paolin nimeä, hurjalla raivolla syydettiin kirouksia vihattuja muukalaisia vastaan. Jo 7-8 vuotiaana paloi Napoleonessa tulinen innostus syntymäsaarensa puolesta ja yhtä tulinen viha sen sortajia vastaan.

Hänen isäänsäkin mainittiin vapaustaistelun sankarien joukossa, mutta tätä nimeä ei lausuttu samalla hurmauksella kuin muiden. Heti rauhan tehtyä hän oli asettunut sovinnolliselle, jopa ystävälliselle kannalle uusiin vallanpitäjiin nähden; hänen talonsa oli avoinna muukalaisille, ja ranskalainen päällikkö, kreivi _Marbeuf_, oli usein nähtynä vieraana. Ennen oli Carlo Buonaparte, kuten useimmat saaren satamakaupungeissa, ollut innokas genualaisen puolueen jäsen; hänen liittymisensä kansallisiin oli hankkinut hänelle Paolin suuren kunnioituksen, mutta siltä näytti kuin hän nytkin osaisi mukautua oloihin eikä unhottaisi mikä oli hänelle itselleen edullisinta. Hänen vaimonsa Letitia -- Korsikan kaunein nainen -- suoritti suurella arvokkuudella emännän tehtävät, mutta hänen syvempi vakavuutensa, joka joskus läheni ankaruutta, lienee vaikuttanut sen, ettei kannan muutos hänelle tainnut olla niinkään helppo asia. Hän oli aito korsikalainen, ylväs, rohkea, lujatahtoinen ja harkitseva, jaloluonteinen, esiintymisessään jonkinlaista ylevyyttä ja vapaasyntyisyyttä, ja sen ohessa hänen luonteessaan oli tavaton järjestyksen ja säästäväisyyden harrastus.

Nämä jälkimäiset ominaisuudet olivat ylen tarpeelliset Carlo Buonaparten kodissa, jossa lapsilauma yhä lisääntyi, tulojen pikemmin vähentyessä kuin kasvaessa. Lisäksi täytyi vielä kannattaa arvoaankin, sillä Carlo oli korsikalaisen juntan jäsen, ja rouva sai runsaasti tilaisuutta ilmaista synnynnäistä taipumustaan säästäväisyyteen. Järkevänä perheenisänä Carlo mahdollisimman paljo käytti edukseen ystävällistä suhdettaan ranskalaisiin viranomaisiin ja erityisesti päällikköön. Tämän avulla hän 1777, ollessaan jäsenenä korsikalaisen aateliston lähetystössä Ludvig XVI luona Versaillessa, hankki itselleen muutamia etuja, m.m. vapaapaikan pojallensa Brienne'n kunink. sotilaskoulussa. Samaan aikaan hän, niinikään ystävyyssuhteittensa kautta Marbeufin perheeseen, sai kaksi vapaapaikkaa vanhimmalle ja kolmannelle pojalleen _Josef'ille ja Lucien'ille_ Autun'in kollegissa, jossa ainakin edellisen piti opiskeleman jumaluusoppia. Siten toistaiseksi häipyivät vanhempien sydämeltä näiden kolmen pojan kasvatuksen huolet.

Kuten jokainen satamakaupungissa syntynyt, oli Napoleone varmaankin 6-7 vuotiaana satamassa mellastanut veneissä ja laivoissa, ja kun tämän lisäksi tuli hänen raju uskaliaisuutensa, hänen rohkeutensa ja hurjuutensa, heräsi isässä ajatus, että hän lähetettäisiin merelle. Silloin, kunink. vapaapaikan saatua Brienne'ssä, tuli mahdollisuus saada hänet meriupseeriksi, ja siihen tähtäsivät nyt kaikki suunnitelmat. Ja niin selvästi olivat pojassa nämä taipumukset ilmenneet, että luovuttiin muutoin aina noudatetusta säännöstä panna vanhin poika, perheen vastaisena päänä, sotilasuralle.

Kunink. sotakouluihin pääsemiseksi oli säädetty 9-10 vuoden ikä. Ei siis ollut 1778 mitään aihetta pitää tuota pientä huimapäätä pitempään kotona maleksimassa, ja saman vuoden joulukuussa eronhetki oli käsissä. Carlo Buonaparte astui kolmen poikansa kanssa laivaan Ajaccion satamassa; perheen liehuttaessa liinoja, itkiessä ja onnellista matkaa toivottaissn laiva pian kiidätti Napoleonen täysin purjein avaraan maailmaan.

Tammikuussa 1779 matkustajat saapuivat ranskalaiseen Autun'in kaupunkiin. Siellä piti Josefin ja Lucien'in käydä koulua ja Napoleonen oleskella isän lähtiessä Versailles'iin saadaksensa aateluutensa tunnustetuksi, sillä ainoastaan aatelissukuisten oli mahdollista päästä Ranskan kuninkaan sotakouluihin. Aika käytettiin ranskankielen ja sen lausumisen ensimäisten alkeiden opettamiseen pojalle, ja niinä kolmena kuukautena, jotka hän siellä asui, hän lapsen nopealla käsityskyvyllä pääsi niin pitkälle, että hän kutakuinkin kykeni puhumaan ranskaa, jopa kirjoittamaan pieniä aineita ja käännöksiä.

Huhtikuussa 1779 Napoleone lähti Brienne'en, kirjoitettiin 23 p:nä koulun oppilaaksi ja oli nyt ranskalainen sotamies.

Pojan kehitykselle, kun hän nuorena, reippaana ja vaikutuksille alttiina ensi kerran eroaa kodista ja joutuu vierasten pariin, ei ole tosiaankaan millään niin ratkaisevaa merkitystä kuin niillä oloilla, joissa hänen nyt on eläminen. Olipa koti kuinka ankara tahansa, se kuitenkin lapsen-ijässä on useimmille koti; rakastavat silmät ovat lasta seuranneet; rajuutta ja vallattomuutta on kohdeltu sääliväisyydellä ja anteeksiantavilla selityksillä. Ja tappelujen jälkeen kaupungin tahi koulun poikien kanssa on kodissa aina tarjona lohdutus tai kärsityn häväistyksen hyvitys. Mutta muukalaisten parissa ei aina tavata hellää huolenpitoa. Jokainen tietää kuinka säälimättömiä pojat saattavat olla toisiansa kohtaan, jokainen on elänyt jakson moista keskiaikaa raakoine julmuuksineen. Se koskee tietysti aina enimmän niihin, joilla on enimmän omituisuuksia, joko synnynnäisiä tai myöhemmin tulleita, ja enimmän kulmikkaisuutta luonteessaan. Hennot luonteet siitä kärsivät, itkevät surunsa myötätuntoisen ystävän helmaan ja luisuvat vihdoin arkipäiväisyyteen; lujemmat saavat useampia kolauksia, mutta niistä ne vain karaistuvat taisteluihin.

Pikku Napoleonessa oli enemmän kulmikkaisuutta kuin monessakaan muussa pojassa; kuohahtava kiivaus ja itsepäisyys, rajaton vapaudentunne, viha pakkoa vastaan, olipa se mitä laatua tahansa, ja lopuksi tulinen himo tulla huomatuksi. Kaikki nämä ominaisuudet hän kodista toi muassaan, mutta täällä, missä hän oli yksin niin monta vastaan, hän pian huomasi, että hänen täytyi olla varuillaan eikä antaa aihetta syytöksiin. Hän oli synkkä, miltei raju, kertoo eräs hänen kumppaninsa Brienne'ssä, itseensä suljettu ikäänkuin hän olisi äsken saapunut erämaasta, ja vain kummastusta ja epäluuloa herätti hänessä muista ihmisistä saamansa ensimäinen vaikutelma. Mutta kun kertojamme lisää, että hän oli kaiken leikin, jopa kaiken lapsellisen ilon vihollinen, emme saa unohtaa, että poika täällä pohjoisessa, kylmässä Champagne'ssa ja kaukana sinisestä merestä poti kotikaipuuta, ikävöitsi etelän hymyilevää taivasta tahi aurinkoista saartansa jyrkkine vuorineen ja syvine laaksoineen, jossa kaikki hänen muistonsa asuivat, ja joka oli hänen innostuneen ja hehkuvan rakkautensa esineenä; että hän tunsi itsensä yksinäiseksi maansa vihollisten ja sortajien parissa. Kaikkea pilkkasivat toiset pojat, hänen kieltänsä, hänen tapojaan, hänen köyhää kodista tuotua pukuaan; hänen aateluuttaan epäiltiin, hänen isäänsä ivattiin alituisesti pojillensa pyytämiensä vapaapaikkojen tähden, ja hänen oma nimensä, jonka hän italiaksi lausui: Napolione, väännettiin liikanimeksi: Paille-au-nez. [Tämä lienee ollut koulukielessä yleinen haaveilijain ja uneksijain nimitys.]

Mutta tätä kaikkea pahempi oli ranskalaisten poikien ylimielinen pälpätys hänen isänmaansa valloittamisesta. Jo lyhyen oleskelunsa aikana Autun'ssä hän oli saanut esimakua siitä, mikä hänellä oli odotettavissa.

"Nuo korsikalais-pelkurit, jotka eivät rohjenneet puolustautua!" huusivat ivaten hänen vihollisensa. "Niin, jospa olisitte tulleet neljä yhtä vastaan", Napoleone vastasi, "ei olisi tapahtunut koskaan antautumista, mutta teitä oli kymmenen yhtä vastaan." Brienne'ssä tuli vielä pahempaa; ei yksistään toverit pilkanneet kaikkea, mikä hänelle oli rakkahinta, vaan opettajienkin, jotka pian huomasivat hänen innostuksensa Paoliin, pälkähti päähän häntä siitä ivata. Itse esimiehen pöydässä, jossa oppilaat vuorotellen aterioitsivat, ruvettiin, kun Napoleone vuorostaan oli kutsuttuna, halveksien puhumaan vapaudensankarista. Hänen nuori maamiehensä, joka joskus toveriansa kohtaan mieluummin käytti nyrkkiään kuin kieltään, antoi nyt, kun hän vieraana istui päämiehensä pöydässä, vastauksen, joka oli arvokkaampi kuin opettajien pila. "Paoli oli suuri mies, hän rakasti maatansa, enkä koskaan anna anteeksi, että isäni, joka oli hänen ajutanttinsa, on myötävaikuttanut Korsikan yhdistämiseksi Ranskaan."

Poika kärsi kaikesta tästä, mutta hän ei masentunut, päin vastoin uhma hänessä yltyi. Hän on varhain kehittynyt, väkevä itsetuntonsa ja tarkka silmänsä sai hänet pian tietoiseksi etevämmyydestään tovereihin verrattuna, ja ärtyisessä ylpeydessään hän -- ollen liian köyhä ottaaksensa osaa toisten huveihin -- sulkeutui ylhäiseen umpimielisyyteen eläen kaukana heidän lapsellisista ajanvietteistään lukemisissaan ja unelmiensa maailmassa. Oppilaitoksena Brienne ei ollut varsin korkealla asteella, ja kielissä -- semminkin latinassa -- Napoleone varsin vähän edistyi. Sitä vastoin hän suurella innolla ryhtyi matematikkaan, historiaan ja maantieteeseen, ja jo täällä huomattiin hänen erinomainen kykynsä matematisissa tieteissä. Mutta kun luennot, koulutunnit ja sotilasharjoitukset olivat suoritetut, hän suuntasi askeleensa kirjastosaliin, siellä hän syventyi mielilukuunsa: Plutarkoksen mainioiden miesten elämän kuvauksiin sekä Polybiukseen ja Arrianukseen, jotka erityisellä mieltymyksellä käsittelevät teoksissaan sotia ja perinpohjaisina asiantuntijoina taktiikassa ja sotajohtotaidossa kuvaavat taisteluja Rooman ja Kreikan historian eri aikakausilta.

Kun hän vihdoin tulisesta tiedonhalustaan huolimatta paljoon lukemiseen väsyi, hän vetäytyi omaan sopukkaansa puutarhassa, jossa jokaisella oppilaalla oli oma maakaistaleensa, ja antautui siellä unelmoihinsa. Silloin ajatukset lensivät kuten muuttolinnut kylmistä pohjoismaista etelään lämpöisen auringon luo. Kuinka hän olikaan raatava tullaksensa kyvykkääksi ja sitten joskus palataksensa kotiin ja siellä näyttääksensä, ettei hän ollut aikaansa hukkaan kuluttanut, syödessään nöyryytyksen leipää vieraassa maassa! Tulla toiseksi Paoliksi, koota kotona voimia ja maamiehiänsä johtaen karkoittaa ranskalaiset saaresta, saada se vapaaksi ja itsenäiseksi, siinä hänen mielikuvituksensa päämäärä, jossa isänmaanrakkaus ja oma kunnianhimo niin täydellisesti sulivat yhteen.

Kun Napoleone siten istui puutarhassaan rakentaen tuulentupia, ei ollut hyvä häntä lähestyä. Eräänä juhlailtana, jolloin toverit puuhasivat ilotulituksen valmisteluissa, pieni ruutilaatikko varomattomuuden takia räjähti ilmaan; säikähtyneet pojat pelastuaksensa pötkivät kiireesti pakoon, ja muutamat hädässään hyppäsivät aidan yli Napoleonen puutarhaan, jossa hän tavallisuuden mukaan astuskeli yksin miettiväisenä. Mutta niiden täytyi pian korjata luunsa. Raivostuneena tästä pyhäkön rauhan loukkaamisesta korsikalainen tempasi kuokan ja ryntäsi heitä vastaan, kunnes vihollinen oli karkoitettu ja hän taas oli tyyssijansa valtias.

Raivo, joka noin saattoi vallata pojan, aiheutui hänen tavattomasta hermostumisestaan ja saattoi muuttua suorastaan ruumiilliseksi kivuksi. Jostakin rikkomuksesta järjestysmies eräänä päivänä oli tuominnut hänet pukeutumaan katumuspukuun, jota pahantapaisia oppilaita varten yleensä käytettiin Ranskan kouluissa, ja määräsi, että hänen piti istuman ruokasalin kynnyksellä päivällisateriaansa syömässä. Tuommoinen pilkka oli enemmän kuin mitä ylväs ja kunniastaan arka poika saattoi kestää. Kun katumusaika tuli, hän kaatui kouristuskohtaukseen, sai puistatuksia, rupesi oksentamaan ja pääsi siten tuosta häpäisevästä rangaistuksesta.

Napoleone varmaankaan ei ollut muista oppilaista luonteeltaan miellyttävä, eikä hän kaiketi ollut omiansa hankkimaan itselleen ystäviä. Ainoastaan yhteen toveriin hän näyttää lähemmin liittyneen, Fauvelet de Brienne'en, jolla poikana oli se yhtä suotuisa kuin vaarallinen ominaisuus, että hän osasi miellyttää kaikkia. Napoleonekaan ei voinut olla tuntematta mieltymystä tähän yleisesti pidettyyn poikaan. "Sinusta minä pidän, sinä minua et koskaan ivaa -- mutta sinun ranskalaisillesi teen kiusaa mikäli suinkin voin."

Kirje, jonka tuo kaksitoistavuotias poika huhtikuussa 1781 kirjoitti isälleen, kuvaa mitä elävimmin hänen mielentilaansa Brienne'ssä ollessaan:

"Jos te, isäni, tai muut suosijani ette voi antaa minulle tilaisuutta elämään sopivammalla tavalla kumppanieni parissa, pyydän saada palata kotiin mahdollisimman pian. Olen kyllästynyt köyhyydelläni kerskailemaan ja näkemään hävyttömän koulupoikajoukon sitä pilkkaavan, vaikka ainoastaan rahoillaan ovat minua ylempänä; sillä kaikki ne ovat minua ja niitä tunteita, jotka minua elähyttävät, paljoa alempana. Eihän voi olla teidän tarkoituksenne, että poikanne on alituisesti muutamien aatelisnulikoiden pilkkana, jotka kopeina siitä, että voivat itselleen hankkia iloa ja huvitusta, hävyttömästi irvistelevät niille kieltäymyksille, joihin minun täytyy alistua. Ei, isäni, ei! Jos on mahdotonta parantaa asemaani, niin suokaa minun tulla pois täältä, antakaa minun -- jos muuta ei ole tarjona -- oppia jotakin ammattia, antakaa minun nähdä vertaisiani ympärilläni, niin olen pian oleva niistä kaikista n:o 1! -- Päättäkää tästä kuinka epätoivossa olen: mutta toistan vielä, tahdon mieluummin olla ammattilaisista ensimäinen kuin halveksittu ammattilainen opiskelevain parissa."

"Uskokaa minua; tämä kirje ei ole turhamaisen kalliitten huvien halun sanelema, niistä en välitä laisinkaan. Minä vain tunnen tarvetta omata, kuten kumppaninikin, varoja sellaisten hankkimiseen."

Pojan toivomuksia, niin luonnollisia ja selvästi ja arvokkaasti esitettyjä kuin olivatkin, ei voitu toteuttaa. Vastaus kodista kertoi vain huolista ja puutteista ja muistutti, kuinka välttämätöntä oli, että hän mahdollisimman pian voisi asettua omille jaloilleen, ehkäpä tulla kodinkin tueksi.

Lapsenmieli pääsi myös valtaan Napoleonessa, eivätkä kaikki päivät olleet hänelle yhtä synkkiä: ilo omasta edistyksestään, helppoudesta millä hän tietoja itselleen ammensi, rupesi varmaankin varhain häneen valoa luomaan. Myöskin hänen kasvatuksensa puhtaasti sotilaallinen puoli oli hänelle mieluinen, ja on olemassa riittäviä todistuksia siitä, että hänen halunsa ja kykynsä komentoa pitämään varhain ilmeni. Vaikka hän muutoin oli epäystävällisissä suhteissa useimpiin muihin oppilaihin, hän aina oli hyvä kumppani virantoimissa. Jo varsin pienenä kodissa hän oli halveksinut kaikkea, mitä saattoi sanoa kielittelemiseksi. Täälläkin, kun hän oli asuntotarkastajana tai muuten hoiti komentoa ja siis kantoi edesvastuunkin, hän mieluummin kärsi rangaistuksen -- tavallisesti arestia -- toisen puolesta kuin ilmaisi kumppaninsa. Ne tosiaankaan eivät kiitosta ansaitse siitä, ettei tämmöinen ominaisuus -- jota kunniantuntoiset oppilaat muutoin pitävät arvossa -- eikä hänen jalo ylevyytensä ja uupumaton ahkeruutensa voineet hänelle tuottaa enemmän myötätuntoisuutta. Hänen suurta lahjakkaisuuttaan ei kauvankaan epäilty. "Olen huomannut kipinän, jota täytyy vaalia mitä suurimmalla huolella", sanoi hänestä sotakoulujen ylitarkastaja Keralio syyskuussa 1783. Kuukausi sen jälkeen muuan toveri, joka tiesi hänen isänsä olevan asianajajana ja oikeuden asessorina, loukkasi häntä sanomalla: "Oh, isäsi on vain kurja poliisimies." Napoleone ja hänen vastustajansa olivat 14 vuotiaita, siis varsinaisen poikaiän jättäneitä; se, mikä 4 vuotta tätä ennen olisi ollut pahanelkinen nulikkakompa, oli nyt solvaus. Ja Napoleone oli Korsikasta, missä jokainen solvaus on verellä puhdistettava. Hän heti lähetti solvaajalle kaksintaisteluvaatimuksen, mutta hänen uskoton sekundanttinsa, joka pelkäsi seurauksia, jätti sen luokan tarkastajalle, ja heti saivat nuo nuoret herrat kömpiä arestiin, Napoleone kuitenkin lievempään vankeuteen kuin hänen vastustajansa. Hänen vanhan suosijansa toimesta, joka satunnaisesti oli läheisyydessä, Napoleone jo toisena päivänä pääsi arestista. Sekä hänen oma miehekäs esiintymisensä tässä tilaisuudessa että arvokkaan kenraalin suojelus hankki hänelle paremman aseman Brienne'ssä kuin tähän saakka. Mutta kaiketikaan hän ei painanut kylliksi mieleensä kenraalin ystävällisiä sanoja hänelle: "Kunnioitan teidän tunteitanne ja ymmärrän esiintymisenne... mutta älkää tästä lähin yhtä helposti kiihtykö, sillä se, joka aluksi hyvällä syyllä suuttuu, lopuksi aina tulistuu ilman syytä".