Part 8

-- Minun luullakseni itse ilmanala täällä houkuttelee esille ihmisten huonoimmat ominaisuudet, -- jatkoi Bratt, -- mutta usein myöskin paraat. On esimerkkejä rohkeudesta ja uhrautuvaisuudesta, mutta napamaiden mieliala on melkein pahin kaikesta pahasta, mitä täällä on. Ihmisistä tulee riitaisia, häijyjä, velttoja ja kylmäkiskoisia. He väsyvät aina näkemään samoja kasvoja ja kuulemaan samoja ääniä, he suorastaan vihaavat toisiaan ja istuvat mieluummin tuvan ulkopuolella purevassa myrskyssä ja pakkasessa kuin sisällä tovereittensa seurassa. Ei mitään tapahdu, heidän ajatuksensa kiertävät yhä vain heidän omassa pikku maailmassaan, he ikävöivät yksinäisyyttä, mutta ovat kuitenkin sidotut yhteen kuin muinaisajan kaleeriorjat.

-- Niin, mutta ajatelkaa, kuinka hyvä meidän on ollut, -- sanoi Frida. -- Siitä minun on kiittäminen teitä ja professoria. Muistatteko pitkiä talvi-iltoja, kun hän levitti eteemme koko Huippuvuorten luomishistorian? Kaksi kertaa maa on ollut meren alla, kahdesti se on jälleen kohonnut. Täällä on ollut troopillinen ilmasto, senjälkeen keskieurooppalainen, sitten se on ollut tuliperäisten ainemäärien peitossa ja nyt ovat suuret osat sisämaajäiden alla, jotka kenties vähitellen sulavat pois.

-- Niin, nämä Huippuvuoret ovat omituinen maa, ja se kansa, jolle kunnia sen tieteellisestä löydöstä kuuluu, on lähinnä ruotsalaiset. De Geer, Thorell, A.E. Nordenskiöld ja Nathorst ovat ikiajoiksi liittäneet nimensä tämän maan historiaan. Pian 50 vuotta sitten ruotsalaiset alkoivat varustaa tieteellisiä retkikuntia näihin seutuihin, jotka siihen aikaan olivat yhtä villejä ja luoksepääsemättömiä kuin mikä tuntematon maanosa hyvänsä. Tiedemiesten mukana seurasi erikoistuntijoita kaikilta aloilta. Minä, joka itse olen hiukan eläintutkija, voin täysin käsittää sen tutkijanilon, jonka on täytynyt näissä miehissä syttyä, heidän tullessaan tähän napamaatutkimuksen klassilliseen maahan.

-- Katsokaa esimerkiksi tuntureita, ne eivät ole sammaleen eivätkä puiden peittämiä, ne seisovat paljaina todistamassa luonnon mahtavista voimista. Katsokaa, kuinka kerrostumat tuolla tunturissa ovat siirtyneet! Täytyy olla voimaa käsitelläkseen näitä suunnattomia tunturimääriä sillä tavalla. Katsokaa, kuinka alemmat kerrostumat ovat siirtyneet satoja metrejä korkeammalle kuin päällimmäiset. Ja itse kivet kätkevät sellaisten eläinten ja kalojen pääkalloja, jotka ovat täällä eläneet miljoonia vuosia sitten, kun meret lainehtivat siinä, missä nyt seisomme. Tuon tunturin kovertaminen lienee veden työtä -- mennään sinne, kenties löydämme sieltä makuupaikan.

Pitkin tunturia virtasi pieni koski, ensimäinen, minkä olivat tavanneet pitkällä vaelluksellaan. Se pulppusi ja kohisi ja antoi eloa ympäristölle.

Karhunpaisti tuli esille ja maistui erinomaiselta kylmän, kirkkaan veden ohella. Sitten he laahasivat makuusäkkinsä pieneen kallionkoloon ja vaipuivat ihan uupuneina uneen.

Seuraavana aamuna Frida heräsi siihen, että joku veti häntä käsivarresta. Se oli kettu, joka näytti tahtovan jakaa suuruksen heidän kanssaan. Frida kirkaisi, niin että Bratt heräsi ja kettu säikähtyneenä puikki tiehensä, ennenkuin kumpikaan sai unenpöpperössä pyssyä käteensä. Boy oli poissa jossakin vuorilla ja metsästi omin neuvoin. Sitten he saivat hiukan aamiaista ja jatkoivat rohkein mielin vaivaloista vaellustaan. He kulkivat kulkemistaan. Läpi lumikinosten, sateen ja sumun. Soista maata pitkin, joka heilahteli joka askeleella, oli erikoisen vaivaloista marssia.

Kaikkialla he näkivät poronjälkiä, mutta porot itse olivat tipotiessään. Mutta Bratt koetti elvyttää Fridaa kertomalla metsästysjuttuja Huippuvuorilta.

-- Kun olin täällä ensi kertaa, ei ollut mikään taito ampua poroja. Ne lähestyivät ilman mitään pelkoa ja jos ampui yhtä, tulivat toiset lähemmäksi katsomaan, mitä oli tekeillä.

-- Välistä ne ovat seuranneet ihmisten jäljessä pitkiä matkoja, ne kun eivät ole lainkaan arkoja. Huippuvuorten poro on pienempi kuin Skandinavian, kevyt ja siro. Sillä on paksu rasvakerros ihon alla, ja siitä se luultavasti elää pitkillä vaelluksillaan. On todistettu porojen vaeltaneen yli jään Novaja Semljasta Huippuvuorille -- jotenkin pitkä kävely ilman ruokaa, eikö totta? Siitä me kaksi emme selviytyisi.

Frida koetti hymyillä. Hän oli kauhean väsynyt. Hänen jalkansa olivat haavaiset ja turvonneet. He olivat nyt vaeltaneet yhtä mittaa kuusitoista tuntia ja lähenivät Esker-laaksoa.

Vihdoinkin Bratt pysähtyi pienen solisevan puron reunalle. Raikas, kylmä vesi ja hiukan ruokaa antoi heille jälleen voimia.

Heitä piti yllä jännitys ja toivo tavata ihmisiä. Bratt tiesi, että ihan meren rannalla oli tupa, mutta oliko se asuttu vai tapaisivatko he vain neljä paljasta seinää ja aution rannan?

Pari tuntia nukuttuaan he kulkivat edelleen. He tapasivat nyt useampia lintuja. Muutamat taivaanvuohet vihelsivät alakuloisesti, parvi hanhia lenteli ilmassa, ne olivat Huippuvuorten hanhia, saaren kauneimpia lintuja. Muuan jäälokki nokki innokkaasti vanhaa, savesta esiinpistävää poronnahkaa. Hiukan sammaltakin alkoi näkyä, ja riemastuen he tervehtivät tätä koittavan kesän merkkiä.

-- Meidän ei ainakaan tarvitse nähdä nälkää, -- sanoi Bratt. -- Täällä on runsaasti lintuja, kuten näette. Mutta sanokaa, eikö tuo ole tupa, minkä näemme tuolla?

-- On se tupa... Savua nousee piipusta. Näen jonkun liikkuvan... Me olemme pelastetut!

Ja he juoksivat alaspäin läpi veden ja liejun, he unohtivat kaiken surun ja väsymyksen, ja köyhä tupa vieraine ihmisineen tuntui heistä viittovalta paratiisilta.

Mutta etäisyys oli suurempi kuin he olivat luulleet. Kirkkaassa, kevyessä ilmassa kaikki tuntuu olevan likempänä kuin itse asiassa on. Melkein mahdotonta on arvioida välimatkoja. Sattuu esimerkiksi, että tottuneet ampujat sovittavat tähtäimen sadalle metrille, vaikka etäisyys myöhemmin osoittautuu kaksinkertaiseksi.

Laakson läpi solui Sassen-joki hitaasti ja majesteetillisesti. Siinä ei ole mitään virtaa. Välistä se jakaantuu laajoiksi suistamoiksi ja kiemurtelee suurissa mutkissa läpi elottoman erämaanlaakson kuin mahtava käärme.

Laakson molemmin puolin kohoaa korkeita tuntureita. Ne ovat Colorado-vuoret ja Marmier-tunturi ja kauempana pohjoisessa näkyi Lusitania-tunturin lumipeitteinen otsa. Mutta tunturien seinämät suistuivat jyrkkinä ja synkkinä alas laaksoon. Niillä oli ihmeellisiä, fantastisia muotoja. Ne muistuttivat mahtavia ruumisarkkuja, joiden koristeina oli kuvioita kuvanveistäjän hillittömimmästä mielikuvituksesta.

Niin, täällä uinuivat Sassen-laakson jumalat.

Kivien ja moreenien välistä nousi esille sfinksimäisiä kivipäitä omituisine julmistuneine piirteineen. Ne kumartuivat laaksoa kohti. Joku näytti ojentelevan kaulaansa. Ketä ne muistuttivat? Eikö vain egyptiläisen auringonjumalan puolisoa, lehmäkorvaista jumalatarta Hatoria?

He pysähtyivät hetkeksi... Kauhea tunne valtasi heidät, tunkeutui hiljaisuuteen, laskeutui heihin kivettyneestä satumaailmasta, joka tuijotti heihin kuolleista, kaukokatseisista kivisilmistä...

Ja sitten he juoksivat, jääveden ja liejun roiskuessa, juoksivat, kompastuivat, luisuivat ja taas juoksivat kohti pientä tupaa, joka viittoi heille kaukana alhaalla Sassen-joen ulommaisessa suistamossa.

XXI.

PYYNTIMIESTEN LUONA.

He olivat joutuneet "Storstadin" vanhalle talvehtimistuvalle, jonka kaikki Jäävuonolla-kävijät hyvin tuntevat.

Savupiipusta nousi ohut, sininen savu, ja suuri, roteva mies, puettuna paksuun islantilaiseen mekkoon, istui oven sisäpuolella nylkemässä poroa.

Kahta pitkämatkaista vaeltajaa kohtasi tyypillinen pyyntikota.

Roskat ja siivottomuus suorastaan piirittivät pientä rakennusta. Ympäristö muistutti melkein kolera-hautuumaata, johon ei ole ehditty haudata kuolleita. Kaikenlaisia eläimiä lojui sekaisin, kettuja, jääkarhuja ja poroja. Niiden turkit oli nyljetty ja ne näyttivät surkeilta punaisessa nahattomuudessaan.

Ja näiden raatojen välissä oli kaikenkaltaista inhottavaa törkyä. Kaikki oli heitetty sikin sokin, säilykerasioita, ruukkujen sirpaleita, ruoanjätteitä, perunankuoria ja nahkaa. Ei edes terveydenhoitolautakunnan vähimmin innokas jäsen olisi voinut sietää tätä näkyä. Mutta omituisinta oli, että nämä elimelliset aineet eivät laisinkaan haisseet. Sillä mikään ei mätäne Huippuvuorilla. Jos ei olisi jääkarhuja eikä kettuja, muuttuisivat siellä kaikki ruumiit muumioiksi ilman ja tuulten kuivattamina. Liha kuivuu kiinni nikamiin, mutta mikään mätänemisbakteri ei ole siellä vielä tavannut edullisia elinehtoja, ei edes pyyntimiesten majojen ympärillä.

Frida katseli ihmeissään ympärilleen. Hän oli puolen vuoden kuluessa menettänyt hienouden tunteen eikä paljon välittänyt noesta ja liasta. Mutta tämä sekamelska kiusasi häntä kuitenkin aika lailla.

-- Asuuko täällä todellakin ihmisiä? -- kysyi hän puoliääneen.

-- Sikoja, -- vastasi Bratt yhtä hiljaa. -- Sellaisia, joita syntyy vain isänmaani syrjäseuduilla. Köyhyys ja rasitukset ovat heidät luoneet kaltaisikseen. Intiaanitkin Parana-joella pitävät tavaransa paremmassa järjestyksessä kuin nämä pyyntimiehet. Kylmyys veltostuttaa heidät -- kuten on meidänkin laita. Mutta se on kovaa kansaa. Sitkeämpää miestä ei löydy mistään ilmansuunnasta. -- --

-- Hyvää päivää, -- sanoi Bratt tuvassa olevalle miehelle. Tällä oli hyvin tuuhea parta, ja hän katseli uteliaana, kun kaksi vierasta tuli hylkeennahkavaatteissaan eläinruumiitten yli, jotka lojuivat tuvan oven edessä.

-- Päivää, -- tervehti hän ystävällisesti osoittamatta suurempaa hämmästystä. -- Teillä näkyy olevan Boy mukananne, -- jatkoi hän. -- Ruotsalainen lienee siis paleltunut kuoliaaksi tunturilla. Olipa sekin päähänpisto tallustella tänne yksinään.

-- Löysimme hänen ruumiinsa noin neljännespenikulman päässä länteen Fulmar-laaksosta, -- sanoi Bratt.

Mies nyökkäsi. Hän raaputti tupakan piipustaan sangen hitaasti ja täytti sen jälleen karkealla tupakalla. Ihmiset oppivat olemaan hätäilemättä näin kaukana pohjoisessa.

-- Niin, hänen veneensä on vielä tuolla rannalla, -- lisäsi hän.

-- Mitä se mies sanoo? -- kysyi Frida hermostuneena.

-- Kärsivällisyyttä, neiti! Nyt olemme norjalaisella alueella ja saamme mukautua maan tapoihin. Vaikkapa itse Jumalakin laskeutuisi pyyntimajaan, ei hän saisi muunlaista vastaanottoa. Esittely ei ole niin nopea täällä kuin Euroopassa. Täytyy mairitella ja puhella hetken aikaa, ennenkuin astuu kynnyksen yli.

-- Me tulemme kaukaa, -- jatkoi Bratt, kääntyen pyyntimiehen puoleen. -- Tämä nuori nainen ja minä olemme ainoat pelastuneet suuresta matkailijalaivasta, joka teki haaksirikon viime kesänä...

Pyyntimies vilkastui äkkiä.

-- Victoria? -- kysyi hän.

-- Niin, -- vastasi Bratt.

-- Ja te olette viettäneet talven...

-- Agardh Bayssa.

-- Sinä ja tuo nainen?

-- Meitä oli neljä, mutta kaksi on kuollut.

-- Ja koira?

-- Se tuli luoksemme elokuun lopulla pohjoismyrskyn aikana.

Mies nyökkäsi jälleen.

-- Te olette tervetulleet, -- sanoi hän. -- Tämä on Högstedin maja, ja minä olen Eilerts Antonsen Tromsöstä, toverini nimi on Lars, hän on ulkona kokemassa ansoja.

He astuivat majaan. Siinä oli kaksi pientä huonetta ja pieni eteinen. Sisällä ei järjestys ollut myöskään parempi. Ilma oli tukahuttava haisten ruualle ja huonolle tupakalle. Esineet olivat yleensä siinä, minne ne kulloinkin oli heitetty. Kuppeja ja vateja oli pesemättöminä ympäri huonetta. Lattia oli täynnä lastuja ja eläinten nikamia, muutamia ketunnahkoja riippui kuivamassa, ja poronruumis roikkui matalan katon rajassa. Mutta kaikki nämä kauheat koristukset korvasi takan räiskyvä tuli. Vanhat ajopuut paukkuivat, ja liekit nuolivat miellyttävästi suurta rautapataa.

Pyyntimies leikkasi suuren palan poronlihaa ja pani sen ilman muuta pataan. Bratt otti repun selästään, laski molemmat makuusäkit leveälle penkille, etsi esille pari huopaa ja laittoi kuntoon mukavan makuusijan seuralaiselleen.

-- Nyt saatte levätä, -- sanoi hän. -- Olette kai väsynyt.

Frida hymyili, mutta hänen kätensä vapisivat ja jalat tuskin jaksoivat häntä kannattaa. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaa huuliltaan. Kylmä hiki nousi kalpealle otsalle ja kaunis pieni pää kumartui eteenpäin.

Bratt kiirehti esille ja sieppasi hänet syliinsä, kantoi hänet varovasti penkille ja laski hänet tilapäiselle vuoteelle.

-- Sairas? -- kysyi pyyntimies.

-- Hän on rasittunut, -- kuiskasi Bratt ja katseli hellästi kalpeita kasvoja, jotka puolittain peittyivät karhunnahkaan.

-- Hyvin tehty, -- sanoi Antonsen kuivasti.

-- Hän on ensimäinen nainen, joka on kulkenut Huippuvuorten poikki, -- sanoi Bratt. -- Hänen vertaistaan ei ole koko maailmassa. Hän kulki sitä tietä, jolla Martin Conway hankki itselleen maailmanmaineen, ja jota Charles Rabotin ei onnistunut kulkea... Kas, hän nukkuu jo, -- kuiskasi hän. -- Pikku Frida parka! Pian ovat huolesi lopussa. Pitkä, surullinen seikkailu on ohi ja sitten...

Hän huokasi ja nousi.

-- Onko hän vaimosi? -- kysyi Antonsen padan luota.

-- Ei, -- vastasi Bratt lyhyesti. -- En tuntenut häntä ennestään. Meidät paiskasi meri yhdessä maihin. Hän on Hampurista.

-- Olen kuullut puhuttavan siitä haaksirikosta, -- sanoi pyyntimies. -- Pari hiihtäjää Green Harbourista oli täällä viime viikolla. "Victorian" hylkyä etsitään Sydkapista Staraschkiniin asti.

--- Me kuljimme pitkin itärannikkoa, -- sanoi Bratt, -- jouduimme sumuun ja ajoimme karille Ketunkuonon luona. Laiva halkesi kahtia. Neljä meistä ui maihin ja pääsi Agardh Bayn venäläiseen majaan. Siellä elimme talvikauden. Jääluotsi Nils Johnsenin tappoi jääkarhu.

-- Jumala hänen sieluansa armahtakoon, -- sanoi pyyntimies juhlallisesti. -- Hän oli paras luotsi, mikä koskaan on jäissä kulkenut. Entä kolmas?

-- Se oli ranskalainen professori. Hän putosi syvään jäävyöryn halkeamaan Edward-tunturilla.

Pyyntimies näytti miettivältä, silmäili nuorta norjalaista ja pani merkille sitkeän tarmon parrakkaissa kasvoissa, suonisen kaulan ja leveät ranteet.

-- Sinä lienet hyvästä aineesta tehty, -- sanoi hän. -- Meistä ei moni olisi kestänyt sitä, mitä sinä olet tehnyt. Mutta nyt saat panna maata. Herätän sinut parin tunnin päästä, jos tahdot. Pane pitkällesi tuohon sänkyyn.

* * * * *

Jörgen Bratt heräsi muutamia tunteja myöhemmin. Hänet valtasi epämieluisa tunne, ja hän kohottautui sängystään ja hieroi silmiään.

Huoneeseen oli tullut leveäselkäinen, tumma mies ja seisoi kumartuneena nukkuvan paroonittaren puoleen.

Se oli omituinen olento. Hänellä oli suunnaton yläruumis ja kapeat, hiukan käyrät jalat. Kasvot olivat kellankalpeat, ja tukka riippui kuin karhea hevosenharja hartioilla.

Mustissa silmissä oli ilkeä, himokas ilme. Hänessä tuli esille puolilappalaisen ovela villiys, ja keltaiset, terävät hampaat loistivat mustan parransängen takaa kuin sudella, kun se syöksähtää hyppyyn.

Pöydällä seisoi puoliksi tyhjennetty pullo, ja huonon paloviinan haju täytti huoneen.

XXII.

ERÄMAAN PETO.

Bratt nousi pelästyneenä ja kuunteli. Hän kuuli Fridan syvän ja levollisen hengityksen.

Yhdellä hyppäyksellä hän oli jalkeilla, ja lappalainen kääntyi häneen, päästäen murisevan äänen, mutta hymyili kunnioittavasti...

Mies oli niitä tyypillisiä sekarotuolentoja, joita tavataan kaikkialla rikosten historiassa. Hänen suuri rintakehänsä ja pitkät käsivartensa ilmaisivat suunnatonta voimaa. Se oli perintö joltakin pyyntimieheltä. Mutta leveät kasvot mongoolilaisine piirteineen puhuivat selvästi vaelluskansasta, joka uupumatta on laahustanut lakeuksien poikki.

Lars lappalaisella ei ollut hyvää mainetta. Hän ei tuntenut itseään turvalliseksi Norjassa, jossa lainvartijat eivät kärsineet hänen epäsäännöllisyyksiään, kun paloviina sekoitti hänen aivonsa. Hänen leveäteräinen veitsensä oli monesti saattanut hänet poliisin kanssa tekemisiin. Senvuoksi hän viihtyi parhaiten Huippuvuorilla. Hän oli kelpo pyyntimies, johon luonnonvoimat eivät pystyneet. Kun hän sai tavallisen annoksensa Norjan kuningaskunnan huonointa paloviinaa, oli hän tyytyväinen. Ja Lars oli tovereilleen avulias ja muutenkin hauska mies. Hän teki työnsä paremmin kuin useimmat muut, ja hänen voimansa olivat suunnattomat.

Hän hämmästyi aika lailla, kun kotiin tullessaan tapasi tuvassa kaksi vierasta. Antonsen oli käskenyt hänen antaa heidän nukkua tarpeekseen ja mennyt sitten ansoja kokemaan. Ja lappalaisen hämmästys oli muuttunut hurjaksi riemuksi, kun hän keksi, että penkillä makaava pikku olento olikin nainen -- kaunis pieni Jumalan enkeli sysimustine kiharoineen.

Silloin Lars otti viimeisen pullonsa keltaiseksi maalatusta arkusta ja vahvisti metsäläishimojaan monella hyvällä ryypyllä. Hän hypisteli pitkää veistään ja tunsi polttavaa halua syöstä sen tuohon kiusalliseen mieheen, joka makasi sängyssä. Ja mitä enemmän paloviinaa solui hänen kurkustaan alas, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että Antonseninkin henki oli vaarassa, jos hän sekaantuisi toisen yksityisasioihin.

Mutta odottamatta hän keskeytyi näissä suloisissa, vaikka verisissä unelmissaan. Hänen edessään seisovalla kookkaalla nuorella miehellä oli katse, josta Lars ei pitänyt. Siinä seisoi valtias, kirottu vaalea germaani, hänen rotunsa vihollinen. Ja hän itse oli orja, halveksittu ja pilkattu...

-- Ulos! -- kuiskasi Bratt ja viittasi ovelle. Ja hänen asennossaan oli jotakin, mikä sai merilappalaisen leveän selän alistuvasti taipumaan. Hän nyökäytti päätään.

-- Kyllä, kyllä, -- sanoi hän ja meni hitaasti ulos. Mutta ovelta hän loi salaisen katseen nukkuvaan tyttöön, ja kaksi pitkää keltaista kulmahammasta loisti paksujen, sinipunaisten huulien välistä... Sitten hän sulki oven hiljaa jälkeensä.

Bratt huokasi helpotuksesta. Hän oli nukkunut kauemmin kuin oli aikonut, ja nälkä vaivasi häntä. Pöydällä oli kappale keitettyä poronlihaa. Hän jakoi sen kahteen osaan ja nautti kaikessa hiljaisuudessa oman osansa.

-- Kukahan tuo epämiellyttävä vintiö on, jonka kanssa Antonsen asuu? -- ajatteli hän. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt mitään niin vastenmielistä kuin tämä liehutteleva, puolijuopunut orangutangi.

Tapansa mukaan hän etsi katseillaan pyssyänsä, jonka oli laskenut penkille. Se oli hävinnyt. Ja Fridan karhiini, jonka hän oli ripustanut naulaan, oli myös poissa.

Bratt kävi levottomaksi. Hän etsi kaikkialta, mutta ei löytänyt ampuma-aseita. Silloin hän kiiruhti ulos ja huusi koiraa. Kovaääninen haukunta vastasi hänelle vajasta, jossa pyyntimiehet säilyttivät nahkojaan... Boy oli sinne suljettu.

Hän kuuli hiipiviä askelia takanaan. Se oli lappalainen, ja nöyrä asento oli poissa. Hänen keltaiset kasvonsa olivat muuttuneet melkein kuparinruskeiksi, ja hänen mustia, pistäviä silmiään ympäröi veripunainen reunus. Hän asettui oven eteen.

Bratt kääntyi häntä vastaan.

--- Missä on Antonsen? -- kysyi hän tyynesti.

-- Poissa, kaukana poissa! -- vastasi lappalainen ja osoitti laaksoon. Hänen äänensä oli intohimosta paksu ja hänen suuret, karvaiset nyrkkinsä avautuivat ja sulkeutuivat lakkaamatta. -- Täällä komentaa Lappalais-Lars, -- lisäsi hän omituisella falsettiäänellä. -- Mene tiehesi, muuten tapan sinut kuin porsaan! Kirottu sikiö!

-- Sinä olet juovuksissa, -- sanoi Bratt ja astui pari askelta taaksepäin.

-- Koira! -- huusi lappalainen. -- Katsele eläinruumiita ympärilläsi! Pian sinä makaat niiden joukossa. Minä nyljen sinusta valkoisen nahkasi, ja tuon naisesi minä...

Hän vaikeni.

Nuoren norjalaisen siniset silmät saivat uhkaavan loisteen. Niihin näkyi tulleen terästä, ja kaksi leveätä, terävää ryppyä ilmaantui nenän juurelle.

Lappalainen veti puukkonsa tupesta, otti sen hampaittensa väliin, riuhtasi päältään paksun poronnahkamekon ja heitti sen luotaan. Hän oli vyötäisiä myöten alasti.

Brattin kasvot kävivät kalpeammiksi. Hänen edessään ei ollut enää ihmisruumis, vaan jonkun muinaisajan eläimen muodoton, mahtava yläosa. Siinä oli tiheässä pitkiä, paksuja karvoja, jotka pistivät esille voimakkaasta rinnasta kuin villisian harjakset ja muodostivat kauluksen lyhyen kaulan ympärille. Pitkät käsivarret heiluivat edestakaisin kuin gorillan jäsenet, ja lihakset kiemurtelivat kuin paksut köydet karvapeitteen alla.

Lappalainen tarttui veitseensä ja ryntäsi vihollisensa kimppuun. Vimmatusti hän iski norjalaisen rintaa kohti, mutta huolimatta raskaasta ja epämukavasta puvustaan Brattin onnistui väistää kaikki iskut. Järkähtämättömän kylmäverisesti hän torjui ja keskitti kaiken harjoitetun taitonsa tätä eläintä vastaan, joka tavoitti häntä kauhealla teräskynnellään.

Lappalainen jäi seisomaan hengästyneenä ja hämmästyneenä norjalaisen nopeudesta ja voimasta... Sitten Bratt hyökkäsi hänen kimppuunsa, sai tartutuksi hänen kohotettuun oikeaan käteensä, taittoi taaksepäin hänen peukalonsa tunnetulla japanilaisella painiotteella, ja puukko putosi hänen kädestään. Bratt potkaisi sen jalallaan pois, mutta samassa hetkessä hän tunsi lappalaisen käsivarret vyötäisillään ja hänen hampaansa olkapäässään.

Se oli syleily, joka olisi tehnyt lopun melkein kenestä tahansa. Brattin kylkiluut ratisivat, tuntui kuin teräsrengasta kierrettäisiin hänen rintansa ympärille.

Bratt heittäytyi polvilleen, taivutti kätensä taaksepäin pään yli, sai otteen lappalaisen niskasta ja heitti tuon painavan ruumiin taaksepäin ylitsensä. Se heitto olisi ollut kunniaksi kenelle maailmanmestarille hyvänsä. Lappalainen menetti otteensa, ja Brattin ruumis mätkähti vastustajan rintaa vasten.

Nyt norjalainen nousi salamannopeasti... Majan ovelta kuului tuskanhuuto. Frida seisoi kalmankalpeana kynnyksellä.

-- Päästäkää Boy ulos, jos voitte, -- huusi Bratt hengästyneenä. -- Lyökää ovi sisään...

Hän ei ehtinyt puhua loppuun, ennenkuin lappalainen taas oli hänen kimpussaan. Pitkät käsivarret kiertyivät hänen kaulalleen.

Mutta nyt oli Brattin vuoro. Hän suuntasi toisen rajun lyönnin toisensa jälkeen lappalaisen rinnan alle. Ne iskut olisivat tukkineet hengityksen keneltä hyvänsä, mutta erämaiden peto ei välittänyt niistä vähääkään.

Silloin norjalainen muutti menettelyään. Hän keskitti oikean raesateen iskuja vihollisensa päähän, leuan alle, ohimoihin, nenänjuureen. Jopa lappalainen horjui... Hänen päänsä oli hänen heikko kohtansa. Suusta valui verivaahtoa, ja hänen käsivartensa veltostuivat... Vielä yksi isku kaulan ja hartioiden väliin, ja kuin nuijalla lyöty härkä vaipui lappalainen maahan, solisluu murtuneena.

Mutta Brattkaan ei ollut paljoa paremmassa kunnossa. Hän ähki väsymyksestä. Pitkin vasenta käsivartta, johon oli osunut veitsen isku, näkyi kapea verijuova. Rintaa pakotti lappalaisen otteen jäljeltä, ja hänen kulmahampaansa olivat jättäneet syviä haavoja vasempaan hartiaan.

Bratt heittäytyi maahan ja sulki silmänsä. Hän ei nähnyt, että lappalainen laahautui veitsen luo ja hitaasti ryömi häntä kohti.

Silloin kuului äkkiä Boyn haukunta. Se oli päässyt irti, ja ulvoen samaan tapaan kuin sukulaisensa, napamaiden susi, se hyökkäsi karvaisen pedon kimppuun samassa silmänräpäyksessä, kun lappalainen kohotti vasenta kättään syöstäkseen veitsen Brattin kurkkuun.

Kamalasti rääkyen päästi lappalainen aseensa, ja Boyn hampaat uppoutuivat hänen hartiaansa.

Mutta Frida polvistui Brattin viereen ja otti hänen päänsä käsiensä väliin.

-- Rakas, rakas ystävä, -- sanoi hän hellästi, kyynelten valuessa pitkin poskia. -- Minun ainoa, ainoa ystäväni koko maailmassa...

Bratt katsahti häneen ihmeissään.

-- Ei minulta mitään puutu, -- sanoi hän ja koetti hymyillä. -- Mutta olen niin kauhean väsynyt. Tuo peto oli vähällä tukahuttaa minut. Voi, mikä tappelu...

Silloin Frida kumartui hänen ylitseen ja suuteli hänen kalpeata otsaansa.

XXIII.

TEMPPELITUNTURIN VARJOSSA.

Muutamia tunteja myöhemmin Antonsen tuli takaisin ja kauhistui kuullessaan, mitä oli tapahtunut.

-- Se on kirotun paloviinan syy, -- sanoi hän synkkänä. -- Se on pyyntimiesten pahin vihollinen. Eikä Lars tarvitse paljoakaan, ennenkuin hän tulee hulluksi. Mutta en ymmärrä, kuinka sait hänet talttumaan. Meillä on tapana sanoa, että vahvempaa miestä ei ole napapiirin pohjoispuolella.