Part 7

Hänen mielensä oli karaistunut, hänen ruumiinsa saanut lihaksia ja jänteitä. Hän saattoi katsoa vaaraa silmiin käden vapisematta. Pitkinä öinä oli koti-ikävä painanut hänen päänsä syvälle tyynyyn sanomattomassa tuskassa, mutta nyt sekin aika oli mennyt; ei tuntunut olevan aikaa ajatella sitä maailmaa, joka oli Agardh Bayn ulkopuolella.

Huomaamattaan hän alkoi iloita siitä omituisesta erämaan elämästä, jota hän vietti täällä kurjalla maankolkalla.

Hän oli saanut uuden hahmon ja välitti paljoa enemmän siitä, että hylje pisti päänsä esille puhallusaukosta, kuin siitä, millaisia uudet syysmuodit olivat. Olivatko hatut yhtä suuria ja hame yhtä ahdas?

Hänen täytyi hymyillä ajatellessaan kaikkea sitä hyödyttömyyttä, joka oli ollut hänen edelliselle elämälleen ominaista. Hameet, hatut, hieman kieliä, seuraelämä, monta tuntia kuvastimen edessä, kevyt, leikittelevä keskustelu -- ne olivat olleet hänen elämänsä sisällyksenä.

Ja nyt -- --! Illalla maata pannessaan hän tunsi työmiehen väsymystä. Hän oli raatanut ja ahertanut ja voi hyvällä omallatunnolla nauttia lepoa. Ensi kerran hän huomasi, miten köyhää elämä on ilman työtä, ilman todellista tointa, ja tuntuipa toisinaan siltäkin, että kauhistutti palata vanhan Hansa-kaupungin hyödyttömään oleilemiseen.

Hän oli vähällä ruveta rakastamaan nokista pientä majaa, kuten sotamies rakastaa sitä taistelutannerta, joka on nähnyt hänen kovimman kamppailunsa. Ja kuinka hän saattaisi erota näistä miehistä, jotka olivat olleet hänen uskollisia tovereitaan pitkinä, pimeinä napaseudun öinä? Pikku Fridan mieli kävi äkkiä raskaaksi, hän sai kyyneliä silmiinsä, ja vähitellen hän tajusi kevään laulun nuoressa sydämessään.

Jörgen Bratt valmisti innokkaasti kaikkea, mitä tarvittiin matkaa varten tunturien yli. Pukuja pantiin kuntoon niin hyvin kuin voitiin. Hän valikoi saappaita, ja silloin kävi ilmi, että paroonitar saattaisi pahimmassa tapauksessa käyttää paria "Viktorian" pikisaumasaappaita, jos ne tarpeeksi sisustettaisiin hylkeennahalla. Brattilla oli omat saappaansa, ja professori anasti parin pitkävartisia, jotka näyttivät voivan kestää kylmää ja kosteutta.

Edelleen he valmistivat kolme makuusäkkiä huovista ja karhunnahasta. Ne olivat jotenkin painavia, mutta näyttivät myöskin hyvin käyttökelpoisilta.

Fridan pieni käsilaukku muutettiin selkärepuksi muutamien nahkahihnojen avulla.

Toukokuun 18 päivänä oltiin lähtövalmiit. Bratt kantoi ruokavaroja kahdeksaksi päiväksi, makuusäkkinsä ja kiväärinsä. Toiset kantoivat kumpikin makuusäkkinsä, ja Fridalla oli sitäpaitsi karbiininsa kainalossa.

Sitten tuli jäähyväisten hetki! Nyt vasta he huomasivat, kuinka vaikeata oli erota pienestä tuvasta, joka oli ollut heidän kotinsa koko pitkän talven.

Hiljaisina he panivat kaikki kuntoon siltä varalta, että mahdollisesti täytyisi toisten onnettomien talvehtia Ottamkowin ikivanhassa, vankassa tuvassa. He ottivat mukaansa vain sen, mikä oli kaikkein välttämättömintä.

Boy hyppeli edestakaisin. Se ei osannut pitää tästä lähdöstä.

-- Mitä ihmettä tämä on? -- sanoivat koiran viisaat silmät. -- Eikö täällä ole hyvä olla? Eikö ruokakaapissa vielä ole useita lihavia ja oivallisia karhunpaisteja?

Ja eläin lymysi lopulta makuupaikalleen hallitsijattarensa sängyn eteen.

-- Luulenpa melkein, että koira tahtoo jäädä tänne, -- sanoi professori, pyyhkien silmiään. -- Minäkin puolestani olen hiukan alakuloinen. Nämä neljä mustaa seinää ja nämä kovat penkit ovat käyneet minulle rakkaammiksi kuin tiesinkään... Rakas pikku Frida, -- jatkoi hän lämpimästi, suurten kyynelten vieriessä pitkin kalpeita poskia, -- muistakaamme aina Ottamkowin köyhä tupa! Se on opettanut minut uskomaan hyviin ja rehellisiin miehiin, siihen ritaristoon, joka on häviämässä suurista yhteiskunnista, ja hienoon, herkkään naissieluun, joka kestää onnettomuutensa miehen voimalla ja rohkeudella. Sen pahempi en osaa yhtään jouluvirttä, minähän olen kauhean jumalaton ihminen, mutta muistan yksinkertaisen pienen gascognelaisen rukouksen, jonka äitini minulle opetti ollessani pikku poika. Sen tahdon rukoilla viimeisenä hetkenäni niiden puolesta, joista olen oppinut pitämään pitkänä, pitkänä yönä Rabotin jäätikön juurella. Ja nyt Jumalan nimeen, hyvästi!

Vaiti he menivät ulos ja sulkivat oven huolellisesti jälkeensä. Sitten he vaelsivat hitaasti ylöspäin. Suuria parvia myrskylintuja liiti pohjoista kohti leppoisassa kevätilmassa. Siinä oli merihepo keltaisine nokkineen ja harmaine jalkoineen, ja korkealla ilmassa purjehti pormestarilokki, raskaana ja arvokkaana leveillä siivillään. Kiven takaa pisti kettu päänsä esiin ja pakeni nähdessään Boyn uhkaavan hahmon.

Mutta eskimolaiskoira ei ollut metsästystuulella. Se murisi kyllä aika lailla. Mutta sen katse painui takaisin hiekkarannalle ja pieneen tupaan, joka kohosi valkeista lumitäplistä Agardh-tunturin juurella.

Kolmihenkinen joukko pysähtyi ja katsoi taaksensa. Kaukana häämöitti risti Nils Johnsenin haudalla harmaansinistä taivaanrantaa vasten, valonsäde väreili kannaksella, ja silmät kosteina he heiluttivat viimeiset jäähyväisensä toverille, joka nukkui ikuista unta erämaan kirkkotarhassa.

XVIII.

RENÉ MARMONTIN VIIMEINEN KEKSINTÖ.

Siitä tuli työläs tunturiretki yli moreenin, jossa kivet olivat pieniä ja pyöreitä kuin linnunmunat.

Korkealla heidän yläpuolellaan kohotti Milne Edwards-tunturi leveää otsaansa. Mahtavat jäävyöryt, jotka viettivät Suurvuonoa kohti, peittivät kaikki laaksot ja rotkot.

Ei voitu mitenkään päästä niiden ohi, ja mitä suurimmalla vaivalla täytyi haaksirikkoisten ryömiä askel askeleelta niiden rinteillä. Ainoastaan yhdeltä kohdalta saattoi nousta jäävyöryä ylös. Kesti useita tunteja, ennenkuin he saapuivat korkeimmalle huipulle. Bratt kulki etumaisena. Hän pysytteli soikean jäävyöryn korkeimmalla harjalla. Molemmin puolin se luisui alaspäin levein railoin ja halkeamin.

Kevätaurinko oli jo sulattanut suurimman osan lumikerrosta, ja itse jäätikön paljas jäärunko hohti sinisenä heitä kohti.

Kaikkialla virtasi ja tihkui, ja vesi kokoontui puolijäätyneihin lätäkköihin, joiden poikki heidän täytyi kahlata. Suuria halkeamia ammotti heitä vastaan, ja heidän tuli usein kulkea pitkiä kiertoteitä päästäkseen joidenkuiden ohi. Se oli Conwayn norsunluutie, vaarallinen ja uhkaava kumeine sisusäänineen ja ihmeellisine kaukokuiskauksineen.

Hyvin varovasti kuljetti Bratt heitä eteenpäin. Hän käytti kivääriä alppisauvana ja tunnusteli jäätä edessään joka askeleella, milloin lumikerros tuntui kätkevän jonkin vaaran.

Milne Edwards-tunturi näytti tietä. Mikään pilvi ei pimentänyt mahtavaa vahtitornia läntisten Huippuvuorten jäättömien laaksojen edessä.

Päivännousun kalpea hohde syleili sen ylintä huippua harmaansinisine täplineen, jotka loistivat lumikinosten välistä. Yli 3000 jalkaa korkea vuori vietti etelään, ja mahtava kuilu leikkautui terävässä kulmassa jäävyöryn alustaa kohti.

-- Tuolla on sola, -- sanoi Bratt. -- Ainoa tie tämän jäävyöryn yli. Siitä jäävyöry syöksyy jyrkkänä, melkein pystysuorasti Sassen-laaksoon. Luoteisessa näemme Rabotin jäätikön ulommaisen haarakkeen. Vuonna 1892 se sulki häneltä tien, kun hän tahtoi päästä Mohns Bayhin.

-- Oikeassa olette, -- mutisi professori. -- Jäävyöry on vedenjakajana idän ja lännen välillä. Se on kuin alkuajan tunturin vyö. Ehdimme kyllä sinne ennen iltaa. Levätessämme tutkin jäävyöryn muodostusta läntisellä rinteellä. Oletteko väsynyt, paroonitar?

Frida katsahti häneen hämmästyneenä.

-- En ole koskaan tuntenut itseäni niin kevyeksi ja vapaaksi, -- vastasi hän. -- Voisi melkein luulla, että maan vetovoima on poissa. Minä suorastaan liitelen näissä painavissa, lämpöisissä vaatteissa.

-- Se johtuu ilmasta, -- selitti Bratt. -- Ei ole puhtaampaa ilmaa missään muualla maan päällä. Huippuvuorten tunturi-ilma puhdistaa keuhkomme ja vahvistaa lihaksiamme. Täällä on terveyden paratiisi. En tunne mitään paikkaa, missä kylmä ja lämmin niin täydentäisivät toisiaan kuin täällä, kun on aurinko päämme päällä ja viileä jääilma. Ainoa muu paikka olisi ehkä Alaska. Olen nähnyt puolikuolleiden miesten raahautuvan yli-inhimillisine taakkoineen Chilcoot-solan puhki. Heillä oli huulet veressä ja silmät tuijottivat toivottomuuteen.

-- Mutta jos he, omin neuvoin tai toisten avulla, saapuivat huipulle ja tunturituuli puhalsi heihin, saivat he ikäänkuin virkistysjuomaa itse elämältä. Heidän selkänsä suoristuivat, silmät loistivat ja tuorein voimin he vaelsivat Jukonille.

Professori Marmont ei puhunut paljoa, mutta koko hänen laiha ruumiinsa oli hermostuneessa kiihtymyksessä. Jännitys värisi hänen hienoimmissa hermosäikeissään, hänen sieraimensa laajenivat, hänen kätensä vapisivat. Mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta. Hän pani merkille maaperän pienimmätkin muutokset. Kiikari ei levännyt hetkistäkään kotelossaan. Hän oli kuin jalo rotueläin -- suuri, viisas koira, joka vainuaa jälkeä.

-- Täällä sen täytyy olla, -- sanoi hän. -- Olemme nyt korkeimmalla huipulla, ja muutamien minuuttien kuluttua jäävyöry viettää enemmän länteen. Tässä on vedenjakaja. Täälläköhän Rabot kääntyi, kun sumu hänet pysäytti? Niin, aivan oikein, täällä käyvät halkeamat leveämmiksi, ja katsokaa tuonne!

Aivan edessään he näkivät kapean sauvan kohoavan jään pinnasta. Se näytti ikäänkuin kasvavan jäästä. Leveä lumikinos ulottui muutamia satoja metrejä sen taakse, ja mahtavan halkeaman reuna häämöitti keskeltä kovaa, yhteenpuhallettua lumikerrosta.

-- Varokaa, -- huudahti Bratt. -- Kinos voi olla alta ontto! -- Mutta professori ei kuunnellut. Mikään ei voinut pysäyttää hänen vanhoja jalkojaan. Hän hyppeli kuin vuorikauris yli epäsäännöllisten jäämöhkäleiden. Hän kaatui ja nousi jälleen, kunnes saapui merkillisen sauvan luo, joka varoittaen kohosi lumesta.

-- Se on alppisauva, -- huusi professori, -- oikea alppisauva.

Toiset olivat nyt saapuneet hänen luokseen ja katselivat ihmetellen tätä tunturivaeltajan yksinkertaista muistomerkkiä, joka seisoi kinoksen reunalla. He koettivat kiskoa sitä irti, mutta se oli jäätynyt kiinni.

-- Siinä on nimimerkki kädensijassa, -- sanoi Frida. -- Eikö olekin M ja C? Kukahan se lienee?

-- Se on sir Martin Conway, -- sanoi Bratt. -- Hän kulki tätä tietä vuonna 1896.

-- Oikein, -- sanoi professori hajamielisenä. Mutta hänen silmänsä eivät jättäneet mahtavaa halkeamaa, joka synkkänä ja salaperäisenä näkyi valkeassa lumessa.

-- Kuka on Martin Conway? -- kysyi Frida.

-- Hän on Huippuvuorten sankareita, -- vastasi Bratt. -- Ja toimeliaimpia tiedemiehiä, mitä on koskaan vaeltanut tuntureilla ja jäällä. Sir Martin on ainoa, joka on kulkenut Huippuvuorten poikki tätä tietä. Hän teki, mitä Rabot ei voinut. Hän kiipesi 1898 Garwoodin kanssa Hornsundin huipulle, Huippuvuorten korkeimmalle vuorelle, joka urotyö aina muistetaan Huippuvuorten historiassa.

-- Elääkö hän vielä? -- kysyi paroonitar.

-- Paraissa voimissa, toivoakseni, -- vastasi Bratt hymyillen. -- Jos satutte joskus Lontooseen, voitte käydä tervehtimässä suurta edeltäjäänne. Hänen osoitteensa on Hornton House, Kensington.

Frida nauroi hilpeästi, käyden hyvällä ruokahalulla käsiksi kappaleeseen karhunlihaa, jota Bratt oli ottanut esille. He leiriytyivät Conwayn alppisauvan ympärille. Tuntui siltä, kuin he olisivat saaneet uuden toverin. Elämä voi olla niin raskasta ja vaikeata, että alppisauvastakin voi tulla elvyttävä kohtaus, ja nyt heistä tuntui, kuin itse sir Martin istuisi heidän keskessään näyttämässä tietä pelastukseen.

Mutta professori ei saanut rauhaa. Hän söi mitä suurimmassa kiireessä. Koko tieteellinen hajamielisyys oli vallannut hänet, ja ennenkuin toiset huomasivatkaan, oli hän ryöminyt suuren halkeaman reunalle.

-- Jumalan tähden, olkaa varovainen! -- huusi Bratt. -- Conway ei ole suotta jättänyt tänne kallista sauvaansa.

Mutta professori ei kuullut. Hän vain katsoi -- katsoi silmät selällään ihmeelliseen, mustansiniseen syvyyteen. Koko hänen sielunsa vapisi innosta. Hän piirsi aivoihinsa omituiset poikkijuovat leveine kivennäisvöineen, jotka häämöittivät pimeydestä.

Hän tutki kerrostumien rakennetta ja pani merkille, kuinka vanha sora ja savi oli työntynyt jäähän ja nyt säteili maan sisästä. Alkuajan tunturi tuolla syvällä näytti taistelevan mahtavaa jääpanssaria vastaan ja koettavan vapautua jäävyöryn painosta; maan mahtava elinvoima kuolleen ja kylmän elämänkukistajan musertavaa syleilyä vastaan.

Ja René Marmontin tuijottaessa tuohon kuiluun, missä elämän ja kuoleman voimat seisoivat vastatusten tuhatvuotisessa kamppailussaan, kehittyi hänen aivoissaan aivan uusi teoria niistä suurista laeista, jotka koskevat maailman syntyä...

-- Nyt sen keksin, -- kuiskasi hän.

Hän nousi ihastuksissaan. Mahtavassa väläyksessä hän oli katsahtanut ijankaikkisuuden työpajaan. Hänen silmiänsä häikäisi, maa huojui hänen jalkainsa alla, kaikki sortui hänen ympärillään, hän tavoitteli jalansijaa...

Lumen reuna oli irtautunut, ja huudahtamattakaan hän syöksyi syvyyteen.

Hänellä oli ratkaistuna eräs tieteen arvoituksista, mutta se hukkui hänen mukanaan.

Alhaalla tutkimattomissa syvyyksissä alkumoreenien sylissä häämöitti René Marmontin sammuviin silmiin loistavana silmänräpäyksenä ijankaikkisen maailmanarvoituksen ratkaisu.

XIX.

SASSEN-LAAKSON JUMALAT.

Mitä kauhein kohtalo uhkasi niitä kahta nuorta ihmistä, jotka olivat yksinään jäljellä. Kaikki tuntui nukkuvan ikuisen hiljaisuuden unta. He tunsivat olevansa ainoat elämän kipinät kuolleen maailman aavemaisilla lakeuksilla.

Ääretön, käsittämätön hiljaisuus -- yksinäisyyden laulu ijankaikkisuudesta ijankaikkisuuteen.

Silloin tällöin he huusivat professorin nimeä, mutta tiesivät sen olevan toivotonta. He eivät enää koskaan saisi nähdä ystävänsä hyväntahtoisia silmiä, kuulla hänen iloista ääntään ja sydämellisiä sanojaan. René Marmont oli kuollut työnsä ääreen. Hän lepäsi nyt alhaalla alkuvuoren juurella, jäävyöryjen jäänsininen kirkkoholvi päänsä päällä.

Vanha tiedemies oli ollut kuin heidän isänään. Nyt hän oli matkalla siihen maahan, missä ei ole arvoituksia ja missä kaikki on valoa ja kirkkautta. Mutta nuori mies ja nuori nainen, jotka nyt istuivat yksinään, taistelivat surua vastaan, joka raateli heidän sydämiään. He muistivat tuskaisina kaikki, mikä oli tehnyt hänet heille rakkaaksi, kieltäymyksissä ja suruissa, ilossa ja toivossa. Miten rattoisa ja iloinen hän olikaan ollut, miten kiitollinen kaikesta, miten uhrautuva ja hyvä! Hän hymyili helposti ja itki helposti, kauniin, viinilehvin seppelöidyn Gascognen oikea poika.

Boy oli ryöminyt halkeaman reunalle asti, missä omituiset jääkerrokset, joihin professorin valpas silmä oli kiintynyt, loistivat auringossa. Se ulvoi surkeasti ja painoi päänsä käpälien vähin. Sitten se jäi liikkumatta makaamaan.

He tiesivät, että oli toivotonta odottaa, mutta eivät tahtoneet jättää kauheata paikkaa, joka oli vaatinut heidän ystävänsä hengen. Kaksikymmentä neljä tuntia he istuivat siinä ja huusivat yhä uudelleen professorin nimeä...

Mutta vain kuolon hiljaisuus vastasi heille, ja epätoivo sydämessä he ryömivät makuusäkkeihinsä ja koettivat nukkua. Mutta kumpikaan ei sulkenut silmiään ennenkuin aamupuolella, väsymyksen voittaessa.

Sitten he vaelsivat hitaasti eteenpäin käsi kädessä kuin kaksi surevaa lasta, jotka yksinään on ajettu erämaahan. -- -- --

Kahdeksan tuntia marssittuaan he olivat saapuneet jäävyöryn äärimmäiselle reunalle ja Sassen-laakso aukeni heidän eteensä, suuri, kuollut, synkkä laakso.

Varovasti, askel askeleelta, he laskeutuivat jyrkkää rinnettä pitkin, jonka viimeinen osa oli joka askeleella syvyyteen syöksyviä irtonaisia kiviä.

Heillä oli mitä ihanin näköala yli ihmeellisen maan.

Suoraan edessään he näkivät Fulmar-laakson, josta rivi jäävyöryjä johti ikuiseen lumeen ja jäähän ja jonka ylängöltä yksinäiset tunturit nousevat toinen toistaan korkeampina yli autioitten lakeuksien, kunnes taivas ja lumi sulavat yhteen.

Ei pienintäkään eloa, ei ääntäkään kuultavissa, ei yksikään koski syössyt tunturien puhki, ei pieninkään puronen solissut kivien välissä. Vain joki kiemurteli raskaana ja uneliaana laaksoon ja kokosi jäävyöryjen veden.

-- Oletteko väsynyt? -- kysyi Bratt. -- Saamme koettaa ehtiä laakson pohjalle ennen pimeän tuloa. Loppuosa tietä on jokseenkin helppo, seuraamme vain jokea, jonka näette tuolla alhaalla.

-- Istukaamme vähän lepäämään, -- pyysi Frida. -- Täällä on niin ihmeellisen kaunista. Tätä näkyä en koskaan unohda! Katsokaa tuntureita tuolla kaukana, ne ovat harmaansinisiä, kevyt vihreä sumu ympärillä. En ole koskaan nähnyt niin ihmeellisiä värejä. Vuorien välissä jäävyöryt loistavat tummanvihreinä keskellä kaikkea valkoista.

-- Niin, -- sanoi Bratt, -- voisi melkein luulla täällä eläneen jättiläisiä, jotka ovat rakentaneet itselleen ihmeellisen kauniita ja eriskummallisen muotoisia mahtavia temppeleitä. Että täällä on ollut suuria troopillisia metsiä, senhän tiedämme, katsokaa vain kiveä jalkaimme edessä! Eikö siinä ole selvä merkki hienosta saniaisenlehdestä? Kuinka monta miljoonaa vuotta sitten luulette tämän saniaisen täällä kasvaneen? Täällä on myöskin kivettymiä tammesta, lehmuksesta, vaahterasta, pähkinäpensaasta ja monista muista sekä lehti- että havupuista. Täällä on ollut yhtä lämmintä ja hedelmällistä kuin Italiassa tai Rivieralla! Eikö sitä ole omituista ajatella?

-- Kyllä, -- vastasi Frida. -- Tässä ympäristössä tuntuu lyhyt elämämme äärettömän mitättömältä. Koskaan en voi unohtaa, mitä Huippuvuoret ovat minulle opettaneet, mutta kuulkaa -- mitä se on -- Boy vinkuu ja haukahtelee alhaalla laaksossa.

-- Se on löytänyt jotakin, -- sanoi Bratt, -- rientäkäämme. -- Ja käsi kädessä he melkein juoksivat alas tunturirinnettä minkä kerkisivät.

Kaukaa kuului Boyn surkea ulvonta, se viilsi kauheana läpi hiljaisuuden ja sai sydämen vapisemaan heidän rinnassaan. He luulivat näkevänsä jotakin harmaata laakson toisella puolella, mutta kuitenkaan se ei ollut mitään elävää, ja vain koiran tarkka katse ja vainuaisti oli kyennyt sen erottamaan pitkän matkan päästä.

Maaperä oli nyt sangen hankala. Maa oli liuonnut ja kostea, ja he vaipuivat polvia myöten saveen. Tuntui kuin polkisi jääkylmälle, aina vajoovalle tyynylle, joka hetki oli hypättävä syvien, kuivuneiden puronuomien tai mahtavien, ikuisesti lumipohjaisten kuilujen yli.

Lopuksi heidän piti kahlata yli leveän, syvän joen, joka harmaana ja tyynenä raivasi tietään kivien välitse. Vain koiran surkea vinkuminen oli saanut heidät kahlaamaan jääkylmän virran poikki, ja kun se osoittautui syvemmäksi kuin he olivat luulleetkaan, pyysi Bratt Fridaa odottamaan, kunnes hän yksinään kävi katsomassa, kuinka oli asian laita.

Kauhea aavistus sanoi hänelle, että se ei ollut nuoren naisen silmille sopiva näky. -- Tulkaa pian takaisin, -- sanoi Frida. -- On niin ilkeätä olla täällä yksinään. Ja koettakaa saada koira vaikenemaan, jos voitte.

Varmuuden vuoksi Bratt otti kiväärin mukaansa. Mutta se oli tarpeetonta. Boyn löytö oli yhtä kuollutta ja elotonta kuin kaikki muu, mitä he olivat matkan varrella tavanneet.

Brattin lähestyessä koira tuli vinkuen ja ryömien häntä vastaan, matkalakki suussaan. Vuorista saattoi lukea erään ruotsalaisen toiminimen ja sanan Stockholm. Bratt astui hitaasti lähemmäksi -- siinä lojuivat Boyn isännän surulliset jäännökset. -- Vain mytty harmaita vaatteita ja muutamia luita oli jäljellä, kaiken muun olivat kettu ja jääkarhu syöneet. Ei mitään muistiinpanokirjaa tai papereita, mutta vaatteet olivat selvästi olleet uudet ja kallista englantilaista kangasta.

Bratt taputti koiraa, vieritti suuria kiviä paikalle ja pani merkille tunturin, missä ruotsalainen oli kuollut.

Hänen täytyi melkein väkisin vetää Boy mukaansa ja ainoastaan ottamalla vainajan matkalakin käteensä hän vähitellen sai koiran seuraamaan.

Toisella rannalla istui Frida kalpeana ja palellen.

-- Mitä siellä oli? -- kysyi hän.

-- Teillähän on vahvat hermot, ja olette jo monesti katsoneet kuolemaa silmiin, -- vastasi Bratt. -- Se oli Boyn isännän ruumis, luultavasti ruotsalainen tiedemies...

-- Miesparka, -- sanoi Frida liikutettuna. -- Kuolla aivan yksinään täällä erämaassa! Luuletteko hänen kärsineen paljon?

-- Se on helppo kuolema, -- mutisi Bratt. -- Silloin saa nähdä valoisia unia. Napamaiden luonto on kuoleville armelias.

He kulkivat eteenpäin. Mutta Boy kulki pää riipuksissa heidän takanaan ja kantoi isäntänsä lakkia suussaan.

XX.

VIIMEINEN PÄIVÄMARSSI.

Molemmat vaeltajat olivat lopen väsyneitä, mutta raahustivat kuitenkin eteenpäin. He eivät voineet ottaa esille makuusäkkejään ja panna nukkumaan soiselle maalle. Uni uhkasi vallata heidät. Mutta samalla vaanivat kauheat ja synkät muistot kaikkialla ja ajoivat heitä eteenpäin. Hiljaisuus oli kammottava eivätkä he enää kuulleet edes Boyn iloista, rohkaisevaa haukahtelua.

Mutta Bratt puheli koko ajan. Hän etsi muististaan kaikki, mitä oli lukenut ja kuullut Huippuvuorista, ja koetti puhumalla muiden kärsimyksistä johtaa ajatukset pois heidän omasta kurjuudestaan.

-- Olenko kertonut Paul Björvikistä? -- kysyi hän. -- Sillä miehellä on iloiset, lapselliset silmät ja mainion hyvä mieli. Olen tavannut hänet monta kertaa. Viimeksi Wellmanin ilmapallotalon luona 1898. Boy oli siellä myös ja piti kauheata elämää muiden koirien kanssa. Paitsi Björvikiä oli siellä eräs toinen mies, Knut Jonsen, reipas ja voimakas. Talvella Jonsen hukkui mereen, ja Björvik jäi yksin napaseudun yöhön, moneksi kuukaudeksi, näkemättä juovaakaan auringosta, kuulematta ihmisääntä. Aivan vieressä ovat Amsterdam-saari ja Daumanin saari, missä jääkarhu haeskelee ihmisjäännöksiä.

-- Mutta kymmenen vuotta aikaisemmin oli Björvikillä ehkä vielä hirveämpi talvi. Hän oli silloin Frans Josefin maassa yhdessä "Fram"-laivaan kuuluneen Bentsenin kanssa.

-- Toisena päivänä tammikuuta Bentsen kuoli kerpukkiin ja kun ruumista ei voitu haudata eikä myöskään heittää ruoaksi villieläimille, piti Björvik kuollutta toveria majassaan seitsemän pitkää kuukautta.

-- Kumma, ettei hän tullut hulluksi, -- sanoi Frida.

-- Niin, se on käsittämätöntä, -- myönsi Bratt. -- Mutta nämä maanmieheni Pohjois-Norjasta ovat kovaa väkeä, karaistuneet sielultaan ja ruumiiltaan. Olemassaolon taistelu on kova heidän kotipaikoillaan, eivätkä he ole hemmoiteltuja. Kohtalon oikut he kestävät fatalistisella tyyneydellä. Kun kysyin Paul Björvikiltä, eikö ollut kauheata pitää ruumista majassa, vastasi hän:

-- Mitä vielä, olihan siitä hiukan seuraa.

-- Mutta mikä saa ihmiset talvehtimaan täällä? -- kysyi Frida. -- Onko maksu niin suuri, vai saavatko he elinkoron kotiin tullessaan?

-- Ansio on useinkin hyvin kehno, -- vastasi Bratt. -- Alhainen päiväpalkka tai osuus saaliista, joka tuskin nousee pariin tuhanteen kruunuun. Ne varustukset, jotka pyyntimiehille annetaan mukaan, ovat jokseenkin alkeelliset. He asuvat usein ohuessa lautavajassa, missä on ylen ahdasta. Ruoka on myöskin hyvin puutteellista. Muutamasta tynnyristä kalanmätiä, jauhoja, ryynejä, herneitä, perunoita, voita, kahvia ja sokuria ja muutamasta laatikosta säilytettyjä kalapullia näiden miesten tulee elää melkein kokonainen vuosi.

-- Kun ajattelemme, että heidän ainoana huvinaan voisi olla syödä jotakin hyvää ja että ainoa keino kerpukin ehkäisemiseksi on järkevä ruokajärjestys, sopiva sekoitus kaikkia ravintoaineita, voi heitä sääliä vieläkin enemmän. Mutta kuitenkin on sattunut, että pyyntimiesten, jotka ovat nähneet nälkää koko talven ja maltittomina odottaneet heitä kesän tullen noutavaa laivaa, on täytynyt jäädä tänne vielä kokonaiseksi pitkäksi vuodeksi nälkään, puutteeseen ja toivottomuuteen, laivanisännistön välinpitämättömyyden vuoksi. Se on häpeäksi synnyinmaalleni, ja senkaltaisten vastuuttomien ja kovasydämisten ihmisten tulisi joutua lain kouriin.