Part 6

-- Eikö tämä ole kuin Brasserie Universellessä? -- sanoi hän. -- Tai Kempinskissä? Metsäkanoja ja luumuvanukasta! Oh, minun ihana nälkäni! Mutta taivaan nimessä -- tuohan on samppanjaa! Mistä sen olette varastanut? Pommery & Greno, gout americain, ihanin juoma maapallolla. Rakas paroonitar, saanko pyytää teitä valssiin ruuan jälkeen, ruokahaluni on kuin tulipalo arolla, kaikkinieleväinen, syöden pian minut itseni. Saanko tarjota prinsessalle hylkeennahkaisen käsivarteni, niin käymme sorminemme käsiksi, kuten vanha tapa vaatii tässä maankolkassa.

He istuivat laatikoille ja matka-arkuille pöydän ympärille ja kävivät sormin ja hampain käsiksi Huippuvuorten ainoaan talvilintuun. Sivistyneiden syöntivälineistä ei ollut kukaan välittänyt pitkään aikaan. Metsäkanat hävisivät pelottavan nopeasti. Ja Boy piti tunnollisesti huolta, ettei yhtäkään luuta jäänyt jäljelle.

Hyvin juhlallisesti avattiin samppanjapullo. Korkki suoritti juhlalaukauksen. He kilistivät toistensa kanssa, ja professorin innostus paisui.

-- Mistä olette saanut tätä nektaria? -- kysyi hän. -- Onko se tipahtanut taivaasta?

-- Se oli säilykelaatikon pohjalla, -- sanoi Bratt. -- Joku keittäjä oli kaiketi pannut sen piiloon yksityistä juhlaa varten.

-- Mikä juoma! Eikö se tunnu jaloissa asti, Johnsen? -- kysyi professori.

-- Toivon, että niin olisi, -- sanoi jääluotsi. -- Mutta minä tunnen sen sydämessäni kiitollisuutena Herraamme kohtaan.

Professori katseli haaveellisesti eteensä. -- Jospa nyt joku osaisi pienen jouluvirren, -- sanoi hän koko suu täynnä luumuvanukasta. -- Äitini opetti niitä minulle monta ollessani pikku poika. Paimenista, tähdistä ja Betlehemistä. Kaikki oli yksinkertaista ja kaunista, mutta nyt olen ne unohtanut, ja sitäpaitsi olen kauhean epämusikaalinen. Mutta te, pikku enkeli, ettekö osaa laulaa meille pientä joululaulua?

Paroonitar punastui ja katsoi toisesta toiseen. Kaikkien hyvät ja uskolliset silmät katsoivat häneen rukoilevasti. Kuinka hän pitikään näistä uskollisista miehistä!

Ja niin hän lauloi heille vanhan joululaulun. Hänen äänensä oli hauras ja pieni, mutta haaksirikkois-raukkojen mielestä aukeni pieni rako siihen ijankaikkiseen ihanuuteen, jossa ei enää ole surua, ei itkua eikä valitusta...

Kaikkien silmät kyyneltyivät. He istuivat vaiti ja hiljaa, kun hento naisääni kuljetti heitä siihen maailmaan, missä kaipuun ja toivon valo ei koskaan sammu ja missä ihmismielen valtaavat puoliunohtuneet, hämärät kaukonäyt lapsuuden kauniista ja onnellisesta satumaasta.

XV.

ODOTTAMATON VIERAS.

Jääluotsi ja Frida olivat lähteneet ulos majasta katsomaan, millainen sää oli. Sairaan tromsöläisen täytyi puoliksi laahata itseään lumessa, sillä hänen jalkansa olivat hervottomat. Mutta hänessä ei ilmennyt merkkiäkään kärsimättömyydestä, eivätkä tuskat häntä lannistaneet.

Omituinen tunnelma vallitsi maisemassa. Kuu paistoi rikkinäisten pilvien välistä ja heitti pitkiä, aavemaisia varjoja rannalle ja jäävyörylle.

Huippuvuorten hyvät henget tuntuivat heränneen ja valaisivat joulurauhaa yksinäiselle majalle. Sää oli leudompi, ja jääkylmä sumu, joka viime viikkoina oli peittänyt kaikki, hajaantui pieniksi, hitaasti pohjoiseen ajautuviksi pilviksi. Tähdet loistivat pilvien välistä ja lähettivät hopeasäteitään tummanvihreään eetteriin.

-- Tuolla on Otava, -- sanoi luotsi, -- ja tuolla pilkistää esiin Pohjantähti. Tulee kaunis ilma! Ja katsokaa tuonne, tuo suuri W, se on Cassiopeia. Se on merimiesten lohtu ja ilo. Kun se on näkyvissä, ei tarvitse mitään pelätä, sillä se osoittaa toisaalta suoraan Pohjantähteen ja toisaalta Andromedaan, ja silloin on suunta selvä. Katsokaa, miten kuunsäteet tanssivat jäällä, kaukana ulapalla. Se on Suurvuono, mainehikas ja kuuluisa Suurvuono. Hollantilaiset panivat sen nimeksi _Wybe Jans Water_ erään frieslantilaisen laivurin mukaan. Mutta venäläiset pyyntimiehet, jotka asuivat täällä, antoivat sille nimen _Titowa Guba_. Se näyttää lempeältä ja luotettavalta, mutta vaarat väijyvät joka puolella. Heti tässä edessä, keskellä vuonoa, on hiekkasärkkä, joka on useita penikulmia leveä, ja jokaisen lahden sulkee vedenalaisten karien aitaus. Eikä väylä täältä Thymen-salmeen ja Heleyhin sovi suurille laivoille. Koko itäiset Huippuvuoret ovat vielä tuntematonta manteretta. Täällä on käynyt monta. Sekä _Lamot, Heuglin_ että _Ekroll_ ovat kirjoittaneet suurista jäälakeuksista, mutta ovat vain katsahtaneet niihin kuten Mooses Kaanaanmaahan. Täällä Suurvuonossa on kaunista. Katsokaa, kuinka tuo niemi välkkyy kuutamossa! Se on _The Foxnose_, ketunkuono. Jos kuolisin täällä, tahtoisin saada hautani tuonne. Jyrkänteen takana on pieni rotko, jossa tahtoisin levätä. Voisin silloin maata katsellen merelle, ja merimies tahtoo mielellään nähdä merta, kuten tiedätte.

-- Älkää puhuko kuolemasta, -- sanoi Frida. -- Nyt me kaikki tulemme terveiksi, ja keväällä...

-- Voi, rakas neiti, -- mutisi luotsi. -- Kuolema ei ole vihollisemme. Sen saatte oppia täällä erämaassa. Pienissä oloissa herää kuolemanpelkoa, mutta täällä kulkevat elämä ja kuolema käsi kädessä kuten kaksi hyvää ystävää, jotka kaikessa ystävyydessä koettelevat voimiaan, täällä unohtuu pikkumaisuus tähtien yksinäisen suuruuden piirissä. Me tunnemme itsemme siksi, mitä olemme: tomuhiukkasia kaikkivaltiaan Jumalan kädessä... On tosin vaikea jättää ne, joita rakastaa, mutta vanhan miehen on myös hyvä ajatella, että häntä kuoleman kynnykselle asti seuraavat ystävällisten ja rehellisten ihmisten hyväntahtoisuus ja sääli.

-- Rakas, rakas Johnsen, --- sanoi Frida ja tarttui hänen käteensä, samalla nojautuen hänen olkapäähänsä.

-- Kiitos, pikku neiti, -- kuiskasi Johnsen liikutettuna. -- Teillä on sydän kultaa. Onnellinen se mies, jonka haltuun elämänne uskotte, mutta olkaa varovainen valitessanne. Älkää lahjoittako itseänne arvottomalle. Älkää valitko häntä tanssisalista tai kylpykaupungista. Älkää kiintykö sotilaspukuiseen nollaan, joka ei ole mitään kokenut. Minä voisin antaa teille hyvän neuvon.

-- On kuin kuulisin isäni äänen, -- kuiskasi Frida haaveillen. -- Hän ymmärsi minut niin hyvin. Sanokaa, mikä neuvo se on.

-- En, -- vastasi luotsi hetken mietittyään. -- Minulla ei ole oikeutta sekaantua teidän elämäänne. Te saatte kyllä muutenkin kuulla neuvoni hiljaisena kuiskauksena jonakin tyynenä tähtikirkkaana iltana.

Hän kääntyi äkkiä.

-- Varmasti joku liikkuu läheisyydessä, -- sanoi hän. -- Onko Boy ulkona?

-- Ei, -- vastasi Frida. -- Minä en kuule mitään. Kenties se on vain jäävyöryn humua.

Luotsi istui kauan kuunnellein

-- Kuulin kai väärin, -- sanoi hän lopuksi. -- Puhuakseni totta luulin, että jääkarhu harppasi vaappuen tuolla ylhäällä jäävyöryllä. Pyyntimiehet sanovat, että joka jouluaatto tulee jääkarhu talvehtivien majoille, mutta se ei ole mikään tavallinen rauhallinen jääkarhu, jollaisia tavataan kesällä ahtojäillä Novaja Semljan likellä. Ei, joulukarhu on raju ja verenhimoinen. On sattunut, että se on tunkeutunut majoihin ja raastanut mukaansa jonkun asukkaan. Ja ennen maailmassa jääkarhut suorastaan piirittivät joulun aikaan yksinäisiä majoja. Pyyntimiehille ne olivat aina tervetulleita, sillä karhunliha on hyvin herkullista.

-- Ensimäinen joulukarhu, josta Huippuvuorten historia kertoo, tuli vuonna 1634 tervehtimään hollantilaista Andres Janszia ja hänen kuutta toveriaan, jotka talvehtivat Smeerenburgissa. Jo marraskuussa ilmeni heissä kerpukin oireita. He eivät voineet toivoa pelastusta muuten kuin, että "Jumala lähettäisi heille jotakin virkistystä". Ja Jumala lähettikin heille karhun jouluaattona. He koettivat sitä tappaa, mutta se oli liian raju ja voimakas ja ajoi heidät majaan, missä he pian senjälkeen yksitellen kuolivat ja...

Luotsi vaikeni äkkiä ja nousi puoliksi.

-- Kuulkaa, -- sanoi hän, -- eikö lumi narissut ihan takanamme...? Katsokaa!

Pitkä, hiipivä varjo tuli heidän eteensä lumelle. Rajua koiran haukuntaa kuului tuvasta.

Frida katsoi hämmästyneenä ympärilleen. Aivan hänen edessään kohosi lumesta mahtava, valkea ruumis, hän kuuli raivoisaa karjumista, näki jättiläisruumiin kumartuvan hyppäämään... Hän tahtoi paeta, mutta kauhu lamautti hänen jalkansa. Hän tahtoi huutaa, mutta vain käheä, koriseva ääni tuli hänen huuliltaan. Ja hän tunsi jo eläimen kuumaa hengitystä kasvoillaan, kun vahva käsi paiskasi hänet kumoon lumelle majan ovelle. Jääkarhun kynnet raatelivat hänen käsivarttaan. Mutta peto ei saavuttanut tarkoitustaan. Sen pienet silmät kipinöivät, kun se käänsi punaisen kitansa jääluotsia kohti, joka seisoi toisella polvellaan, odottaen hyökkäystä. Hän oli paljastanut veitsensä ja terävät, levolliset, harmaat silmät tarkastivat pelotta ylivoimaista vastustajaa, joka hillittömällä raivolla hyökkäsi häntä kohti. Johnsen ojensi aseen suoraan eteensä. Mutta karhu ei siitä välittänyt. Se ryntäsi suoraan kohti pitkää puukkoa ja sai kiiltävän terän vartta myöten leveään, karvaiseen rintaansa.

Luotsi kaatui kumoon. Jääkarhun mahtava käpälä oli osunut hänen päähänsä ja äänettömästi hän vaipui valkealle hangelle.

Silloin majan ovi aukeni, ja joku olento syöksähti esille kuutamon läpi. Se oli Boy. Sen raivo oli kauhea. Vaahto valui leuoista, kun se syöksyi jääkarhun kimppuun ja iski hampaansa sen kurkkuun. Ja siihen se jäi riippumaan, karvojen seistessä sen ruumiissa pystyssä kuin harjakset.

Jääkarhu seisoi kahdella jalalla. Se huitoi epätietoisena käpälillään ilmassa. Raivo tuntui siitä lähteneen. Veri valui sen rinnasta, ja puukonkahva näkyi verirenkaassa valkealla turkilla. Se ravisti miettivästi päätään ja puristi sitten koiraa rintaansa vastaan. Mutta väkevä Boy riippui kuin iilimato karhun kaulavaltimoissa, veren juostessa pitkin sen leukoja.

Samassa silmänräpäyksessä tuli Bratt. Hän oli kiireessä siepannut käteensä oven vieressä riippuvan vanhan ruosteisen kirveen. Karhukin tuntui elostuvan nähdessään uuden vihollisensa. Yhdellä käpäläniskulla se heitti koiran syrjään ja eläinparka vieri ulvoen lumessa. Sitten se hyökkäsi koko voimallaan vastustajaansa kohti.

Mutta nyt oli napaseudun yön mahtava valtias tavannut väkevämpänsä. Ottamkowin kirves suhahti karhun pään ohi ja upposi sen olkapäähän. Luut rusahtivat, ja toinen käpälä vaipui voimattomana, paksun verivirran tulvatessa katkotuista suonista.

Karhu horjui. Sen silmät himmenivät. Elämän virta valui ulos suuresta ruumiista. Se vaappui sinne tänne, vajosi kokoon ja nousi jälleen. Mikä tuska nyt tarttui sen rintaan rajumpana kuin nälän kauhut, milloin sen oli täytynyt tuntikausia turhaan istua hylkeiden puhallusaukoilla ruokaa odottaen. Pienet silmät tuijottivat tylsinä. Se oli sinänsä siivo karhu, tyytyväinen ja hauska velikulta, joka taisteli pitkän talven läpi niin hyvin kuin taisi. Nälkä oli saanut sen raivoihinsa. Mutta nyt sen ei enää tarvitsisi paastota! Hylkeet saattoivat Agardh Bayssa hengittää vapaasti ja porot tunturilla kaikessa rauhassa etsiä jäkäläänsä, sillä nyt Sassen-laakson suuri karhu oli päättänyt päivänsä.

Huokaisten se kaatui kumoon, peitti mustan kuononsa terveellä käpälällään, kuten sen tapana oli, etteivät hylkeet sitä näkisi valkeata jäätä vasten ja sulki sitten pienet viisaat silmänsä heittäen henkensä. -- -- --

Bratt kantoi luotsin majaan ja laski hänet varovasti penkille. Mykkinä ja toivottomina he katselivat marmorinkalpeita kasvoja jaloine ja tyynine piirteineen. Karhun käpälä oli niitä säästänyt. Mutta takaraivo oli murskattu.

-- Ystävämme on kuollut, -- sanoi professori juhlallisesti. -- Hän oli mies ja kuoli kunnian kentällä. Jumala ilahuttakoon hänen sieluansa!

Mutta Frida tarttui vainajan käteen ja suuteli sitä hellästi.

-- Sain katsahtaa hänen sieluunsa hänen elämänsä viimeisinä hetkinä, -- sanoi hän. -- Miten hyvä ja hieno tämä köyhä mies olikaan! Ja hän meni kuolemaan minun puolestani.

Hän polvistui nyyhkyttäen ruumiin ääreen.

Marmont ja Bratt menivät hiljaa ulos.

Siellä makasi jääkarhu, leveänä ja mahtavana viimeisessä unessaan. Ja aivan sen rintaan kiinni oli ryöminyt eskimolaiskoira, raadeltuna ja verisenä, mutta sen ruskeista silmistä loisti voittajan riemu, kun se makasi kaunis pää kaatuneen vihollisensa rintaa vasten.

Taivas oli nyt puhdas ja kirkas, ja hiljaisuus hiipi jälleen nukkuvalle saarelle.

-- Vain hiljaisuus on suurta, kaikki muu on heikkoutta, -- kuiskasi professori itsekseen. -- Nyt vasta ymmärrän unohdetun runoilijan sanat. Sillä hiljaisuus johtaa maanpakolaiset suureen mietiskelyyn. Se on yksinäisten ja hyljättyjen Jumala.

XVI.

VALOJUOVA.

Etelässä pitkin jään ulommaista reunaa värähteli leveä ja mahtava valojuova. Se taittui puhtaan valkoisena kuun valoon, viilsi yön läpi kuin kirkas miekka ja tunkeutui kauheaan kylmyyteen, joki piti vallassaan äärettömiä, hiljaisia erämaita.

Oli sunnuntai-aamu, toinen päivä maaliskuuta.

Kolme haaksirikkoista seisoi jääluotsin haudalla _The Foxnose'lla_. Pieni puuristi oli Nils Johnsenin viimeisen leposijan merkkinä. Suuria kiviä oli vieritetty haudalle estämään jääkarhun hyökkäyksiä. Risti seisoi niemellä uutena muistomerkkinä lukemattomien muiden joukossa napaseudun yön vaatimista uhreista.

Kylmyys oli kovimmillaan. Mutta ilman tyyneyden vuoksi ei se tuntunut niin ankaralta. Ei pieninkään tuulenhenkäys liikahtanut. Haaksirikkoiset olivat kokonaan kietoutuneet turkkeihin, vain suu ja silmät olivat näkyvissä, ja hengitys oli kuin valkoisia pilviä heidän ympärillään.

Mutta koittava päivä karkoitti kaiken alakuloisuuden. Pelastus tuntui hohtavan heitä vastaan välkkyvistä heijastuksista, jotka leikkivät kuten iloiset lapset äärettömillä lumi- ja jääkentillä.

Professori keskeytti hiljaisuuden.

-- Eikö olekin omituista, -- sanoi hän, -- että tämä kauhea maa on muinoin ollut täynnä mitä rehevintä kasvullisuutta. Kaikkein vanhimpina aikoina oli täällä suuria metsiä ja jättiläispuita. Täällä oli laajoja maa-alueita. Mutta ei ollenkaan imettäväisiä, matelijoita tai lintuja. Sitten Atlantis vaipui mereen. Aallot huuhtelivat tuhansia vuoria Huippuvuorten korkeimpienkin kärkien ylitse.

-- Mutta maa kohosi uudelleen. Tältä ajalta, jura-kaudelta, on löydetty jättiläismäisten matelijoiden luita. Jos olisimme silloin olleet täällä, olisimme olleet vaarassa joutua lohikäärmeen, ichtyosauruksen tai kalaliskon kynsiin, joka olisi sukeltanut esille merestä ja ahmaissut meidät kaikki kolme yhtenä suupalana.

-- Täällä oli silloin suuria gingko- eli hiuspuumetsiä, jollaisia puita nyt kasvaa Japanissa ja Kiinassa, ja niissä metsissä eli plesiosaurus. Jos jäävyöryt joskus sulavat erämaasta, saamme kenties nähdä tämän jättiläisliskon hyvin säilyneitä luurankoja. Ylimalkaan tulevat monet pariisilaiset ystäväni kadehtimaan talveani tässä geologian luvatussa maassa. Toivon vain, että aurinko tulisi pian voidaksemme lähteä suurelle retkellemme. Sassen-laakson rajalla on Rabotin jäätikkö, joka kenties voi kertoa meille, että koko nykyinen teoriamme jäävyöryjen synnystä on vain erehdys.

-- Tiedän -- olen sitä jo kauan aavistanut, mutta tuo pieni jäävyöry, joka on idän ja lännen rajana, antaa minulle todistuksen -- jos kestän niin kauan, -- lisäsi hän itsekseen.

-- Kertokaa enemmän, professori, -- sanoi Frida. -- Kuinka voi maailma niin muuttua?

-- Niin, jos voisin siihen vastata, -- sanoi professori, -- olisin ratkaissut erään tieteemme suurimpia arvoituksia. -- On olemassa monta eri olettamusta, kuten esimerkiksi, että toinen napa oli nykyisessä Persiassa, toinen Meksikossa. Varmasti tiedämme ainoastaan sen, että maamme on äärettömän vanha.

-- Näettekö vaakasuorat juovat tunturin seinässä tuolla kaukana? Yhden tuollaisen, kymmenen sentimetriä leveän juovan muodostuminen kestää tuhansia vuosia, ja tunturi on toista tuhatta metriä korkea, joten voitte itsekin laskea, kuinka vanha se on. Tuolla näette harmaita, keltaisia, punaisia ja mustia juovia, eikö niin?

-- Punaiset ovat hiekkakiveä alkuajalta, katsokaa niitä kunnioittavasti, paroonitar. Ne polveutuvat siltä ajalta, jota sanomme maailman luomiseksi. Paikoittain ne ovat tuhat viisisataa metriä paksuja. Harmaat kerrokset ovat kalkkikiveä, josta voi löytää koralleja ja muita merieläimiä. Kerran nämä kerrokset olivat liejua meren pohjalla, hyvin syvällä.

-- Keltaiset kerrokset ovat tuliperäistä tuhkaa ja laavaa, mustat hiiltä, metsistä ja eläimistä jäänyttä. Katsokaa, miten nämä kaikki ovat vuorotellen peittäneet maankuoren, ajatelkaa, kuinka suunnattomia aikakausia on kulunut vain yhdenkin tuollaisen kerrostuman muodostumiseen, jollaisten näette nousevan korkealle taivasta kohti, ja sanokaa sitten, mitä kaikesta tästä opitte.

-- Että me olemme hiekkajyväsiä äärettömyydessä, rakas professori, -- vastasi Frida. -- Huippuvuorten tunturit seisovat täällä todistamassa äärettömyydestä. Mutta minä olen niin pieni ja heikko, että sittenkin haluaisin tietää, tuleeko päivälliseksi aiotusta karhunpaistista mureaa ja hyvää.

-- Ja siinä olette oikeassa, te Huippuvuorten hurmaavin keittäjätär, -- sanoi kohtelias ranskalainen. -- Ilman teidän keittotaitoanne ei kai mielemme joutaisi ajattelemaan menneisyyttä tai tulevaisuutta. Te ette ainoastaan ammu jääkarhuja ja mursuja hämmästyttävän taitavasti, vaan osaatte myöskin valmistaa niistä mitä maukkainta ruokaa. Teidän pitäisi saada mies, joka panee arvoa hyvälle ruualle!

-- Niin, siitä jääkarhusta, jonka Boy ja minä tapoimme melkein yksinämme, olen kauhean ylpeä, -- sanoi Frida. -- Siitä oli taloudessamme suuri apu, vaikka se oli vain keskenkasvuinen penikka. Mutta eikö tule melkein liiaksi karhusoppaa, karhupihviä, karhunkinkkua ja karhunkieltä?

-- Ei, olkaamme iloisia välttämättömästä jääkarhusta, rakas paroonitar. Se on niin sanoaksemme pelastanut henkemme monta kertaa. Mielialastamme, elämänhalustamme ja tarmostamme saamme vain kiittää tuoretta lihaa. Hyvä, voimakas ruoka on karkoittanut alakuloisuuden ja välinpitämättömyyden meistä kauvas. Katsokaa vain Boyta, kuinka paksu ja tyytyväinen ja vilkas se on.

Boy heilutti ihastuneena pientä hännäntynkäänsä ja koetti selittää, että nyt oli jo kylliksi jaariteltu. Olihan päivällisaika.

Se astui ontuen heidän edellään tuvalle -- sillä oli vielä pieniä vammoja jääkarhun syleilystä -- ja haaksirikkoiset loivat luotsin haudalle viimeisen jäähyväiskatseen ja lähtivät kotiin puolipimeässä.

Heidän sydämissään kuiskaili toivo auringosta ja kesästä. Pelastus tuntui niin läheiseltä ja luonnolliselta ja samalla niin eriskummalliselta ja uskomattoman kaukaiselta.

-- Kuukauden kuluttua tulevat ensimäiset linnut, -- sanoi Bratt. -- Kahden kuukauden päästä kuljemme tunturin yli Sassen Bayhin. Kaksi päivää sen jälkeen olemme Green Harbourissa ja pari tuntia myöhemmin tiedetään Norjassa, että viimeiset "Victorian" haaksirikosta eloonjääneet ovat saavuttaneet langattoman lennätinaseman.

Ja hän puhui edelleen ja teki suunnitelmia silmät loistavina ja salainen ilon väre äänessä. Hän tunsi itsensä vahvaksi ja rohkeaksi iloiten saadessaan uhmata vaaroja ja voittaa vastuksia, kun Frida oli hänen mukanaan.

Turvallisesti hän taluttaisi Fridaa pitkin huimaavia kuiluja ja uhkaavien jäävyöryjen poikki. Hänen rohkeutensa ja neuvokkuutensa voittaisi kaikki, ja sitten heidän päästyään sivistyksen alueelle... Mitä vielä... Kun Frida puhui rikkaasta kodistaan, suuresta schleswigiläisestä maatilasta ihanine näköaloineen merelle, tunsi hän pistosta sydämessään. Olihan hän, koditon, yksinäinen seikkailija Alaskasta ja Jukonista, tasaisen arkielämän ja huolettoman hyvinvoinnin vihollinen.

Mutta kun Frida houkutteli hänet kertomaan elämästä kultahiekkaisilla jo'illa, missä raskas metalli kiilsi hiekkajyvien seassa, loistivat hänen silmänsä ja käsivarsien lihakset jännittyivät muistellessa vapaata, villiä, ihanaa seikkailijaelämää.

Hiiskumattoman hiljaa kuunteli Frida hänen kertomuksiaan, ja kun vilkas professori, monien vaarojen ja seikkailujen innostamana, alkoi kertoa tarinoita Gascognesta, eivät Fridan kuulemat merkillisyydet koskaan loppuneet.

He nauroivat ja laskivat leikkiä kuin iloiset lapset ja olivat kaikki kolme hyviä tovereita. Bratt ei ollut enää umpimielinen, ankara. Rohkaiseva sana hänen huuliltaan teki Fridan ylpeäksi ja onnelliseksi, ja pieninkin vetoaminen hänen rohkeuteensa ja tarmoonsa teki hänen voimansa moninkertaiseksi.

Iloisena ja leikillisenä Frida tanssi nyt pitkin jäätä hylkeennahkaisessa housuhameessaan. Äkkiä hän huudahtaen seisahtui...

-- Katsokaa tuonne!

Kaikki pysähtyivät. Häikäisevä valonsäde tunki Suurvuonon yli ja syleili samassa taivasta ja merta. Se lainehti yli maan ja kiilsi tunturien jääkuoressa. Ja ulommaisen jääaitauksen takaa nousi aurinko merestä -- pieni kaareva juova elämän valtiaasta. Niin, se oli auringonjumala! Foibos Apollo ohjasi hevosiaan Ultima Thulea kohti. Muutamia säihkyviä minuutteja sen kultakypärä loisti teräksenkirkkaalla jäällä.

Sitten se käänsi hevosensa, mutta valousva levisi koko taivaalle ja pysyi kauan Agardh-tunturin huipulla.

XVII.

LÄHTÖ MAJASTA.

Mitä enemmän tuli valoa, sitä toimeliaammaksi kävi professori Marmont. Hän liehui asiasta toiseen, aina pila huulilla, ja vapisi yhä kärsimättömyydestä.

Arvoisaa professoria oli surkea katsella. Hän muistutti eniten myskihärkää, suurta, rauhallista alkueläintä tai jotakin esi-isäämme kivikaudelta, joka olemassa-olonsa taistelussa vain hitaasti siirtyi puolisivistykseen.

Mutta hänen mielensä oli yhtä nuori ja reipas kuin hänen ennen pitäessään kuuluisia luentojaan Rooman geologikongressissa, jolloin hänen loistava esityksensä Keskieuropan muodostumisesta oli herättänyt paljon vastaväitteitä ja ihastusta.

Hän tuntui vainuavan uutta käänteentekevää löytöä. Tuntikausia hän saattoi seistä jäävyöryn ääressä, kiikari silmällään, ikäänkuin tahtoisi tunkeutua jäätiköiden salaisuuksien lävitse. Kaukana, siellä taaempana, oli luvattu maa hautoen tuhatvuotista viisauttaan, jota ihmiset eivät vielä tunteneet. Ei vasikkakaan karsinassa voinut hartaammin ikävöidä kevättä, kuin tämä Sorbonnen suurmies.

Ja kevät tuli. Melkein huomaamatta se hiipi yli maan. Kosteana ja sumuisena, sateisena ja myrskyisenä se tuli, jäävyöryt narisivat ja ryskivät, ne kutsuivat taukoamatta, ja jäätikön reunat paljastuivat päivänvaloon teräksensinisenä panssarina tunturin rinnassa.

Koko ranta oli juoksevaa jääsohjoa. Purot solisivat, meren jää ritisi ja paukkui. Vain pieni rinne, jolla maja oli, pysyi jotenkin kuivana.

Mutta etelästä tuli leppoisa tuuli puhaltaen ja nopein, suhisevin siiveniskuin halkaisivat ensimäiset kevätlinnut ilmaa Ottamkovin majan yläpuolella. Siinä lensivät pienet ruokit Milne Edwardsin tunturin ylitse Jäävuonolle tai Crossbayn lintuvuorelle.

Oli toukokuun 3:as päivä. Voi, mikä riemu nousi kolmen ihmisen kesken, jotka olivat taistelleet pitkän talven läpi! Kyyneleet silmissä he tuijottivat pieniä lintuja, he näkivät niiden häviävän korkeiden tuntureiden taakse, joiden yli he itsekin pian vaeltaisivat. Ne toivat viestin uudesta elämästä, uudesta kasvusta ja tulossa olevasta pelastuksesta.

He katselivat sierettyneitä sormiaan, joissa kaikissa oli pakkasen merkkejä. He loivat tutkivan silmäyksen talven kuluttamiin hylkeennahkavaatteisiinsa. Jääluotsin tunnollisesta työstä huolimatta ammotti reikiä ja repeämiä kaikkialla likaisessa nahassa, jonka luonnollinen väri oli aikoja sitten hävinnyt. Vieläpä mainio siniketunkauluskin, jonka luotsi suurella vaivalla oli ommellut Fridan pukuun, oli muuttunut joksikin epämääräiseksi.

Meitä surettaa sanoa, että kaunis, sorea paroonitar lähinnä muistutti pientä pörröistä mustalaisnaista, joka ei oikein tajunnut saippuan ja veden merkitystä.

Pienessä käsilaukussa oli hieno, hopeoitu kuvastin ja harja, mutta sen pahempi -- molemmat nämä, samoin kuin kynsien hoitoon tarkoitetut laitteet, olivat kauvan sitten jääneet unohduksiin.

Bratt oli ollut oikeassa. Elämän taistelu tekee ulkonaisen sivistyksen vähäpätöiseksi. Ja Frida, hemmoteltu nuori neiti yhteiskunnan korkeimmista piireistä, oli oppinut tuntemaan seikkoja, joista ei koskaan olisi voinut uneksiakaan: kieltäymyksiä, puutetta ja sieluntuskia.