Part 5

-- Housuissa, -- sanoi professori nauraen. -- Ja näitä te sanotte housuiksi! Ei, nämä ovat housuhameita, jupe culotte. Viimeistä muotia, ihana neiti, suoraan Worth'in neulomosta. Astukaa esiin, mademoiselle, ja antakaa meidän katsella teitä. Ystävänne Johnsen on utelias kuin pariisilaisräätäli, joka katselee teoksiaan ulkona bulevardeilla!

-- Minua niin hävettää, -- sanoi Frida, -- sammuttakaa edes toinen kynttilä. Tuntuu niin oudolta.

-- Ei, ihastuttavin neitiseni, ette kai ole turhankaino. Tulkaa vain esille ja antakaa meidän ihailla.

-- Antakaa minun olla täällä, -- pyysi Frida melkein itkunsekaisesti. -- Se on kyllä hirveän käytännöllistä, mutta minusta tulee niin kiusallisen pieni. Boy tuskin tuntee minua enää.

-- Luulenpa tosiaankin, että olette lisäksi keimaileva, -- sanoi professori nauraen.

-- Minäkö keimaileva! -- Nuoren tytön silmät säkenöivät ja pää ylpeästi pystyssä hän astui neitsytkammiostaan.

-- Hyväinen aika, -- huusi professori repien kiharoitaan. -- Kuinka kaunis te olette! Teistä tulisi Grönlannin kuningatar, jos eskimot vain saisivat teidät nähdä. Te olette koko mestari, Johnsen.

Tyttö taisteli ujouttaan vastaan seisoessaan siinä ihmeellisessä puvussa. Hän katseli salaa Brattiin, joka ei kuitenkaan ollut häntä huomaavinaan.

-- Se on varmasti vähän liian laaja vyötäreiltä, -- sanoi Frida arvostellen.

-- Niin sen pitääkin, -- selitti jääluotsi. -- Täällä pohjoisessa ei käy päinsä käyttää kureliiviä. Tanssiaisiin emme pääse niinkään pian.

-- Tietysti ei, -- yhtyi siihen professori. -- Täällä tulee kyllä toisenlainen tanssi, kun oikea pimeys tulee ja steariinikynttilät loppuvat. Ja silloin luullakseni juomme niiden hylkeiden maljan, jotka ovat meille luovuttaneet arvokkaat turkkinsa.

Frida katsoi toisesta toiseen. Steariinikynttilä heitti häilyvää valoaan pieneen olentoon. Oh -- hän oli aivan toisenlainen kuin se hieno neiti, joka oli ollut "Victorian" suosituin matkustaja. Hänen kalpeat ilmehikkäät kasvonsa olivat laihtuneet eikä tuvan lika ollut niitä säästänyt. Pienissä käsissä oli selviä jälkiä työstä ja vaivasta. Ja musta tukka oli aikaa sitten sanonut hyvästit hiusneuloille ja riippui nyt vallattomina kiharoina pitkin selkää.

Mutta silmät olivat kaltaisensa -- samat tummat, säteilevät silmät, jotka tuntuivat aina oleilevan kaukaisessa maailmassa.

Otsaan oli tullut aivan pieni ryppy, joka oli muuttanut koko luonteen vienoissa ja lapsellisissa tytönkasvoissa. Tässä rypyssä oli se tarmo, joka oli karaissut hänen ruumiinsa ja sielunsa. Hän oli vuodattanut ne kyyneleet, jotka täytyi vuodattaa, ja nyt hän oli tottunut jokapäiväiseen kaipuuseen. Ja ennen kaikkea hänessä oli herännyt halu osoittautua sen luottamuksen arvoiseksi, jonka nämä uhrautuvat miehet häneen panivat. Hän ei ollut enää pieni paroonitar suurelta maatilalta Schleswig-Holsteinista, pieni vaativainen neiti, jota oli kasvatettu imarruksin ja nöyrästi alistuen. Elämä oli töykeästi kääntänyt hänestä kasvonsa, ja nyt oli näyttäytyvä, millaisista aineksista kenraaliluutnantti von Heffnerin tytär oli tehty.

Jospa hänen hampurilaiset ystävänsä saisivat nyt nähdä hänet! Tietäisivätpä he vain, että hän asusti kurjassa tuvassa napaseudun erämaassa -- kurjemmassa kuin mikään hökkeli S:t Paulissa -- ja paistoi kalaa kolmelle miehelle! Että hän käyskenteli hylkeennahoissa ja ampui luodikolla puolipimeässä, pakkasen purressa sormia, ja ettei hän pessyt itseään useammin kuin pari kertaa viikossa... oh!

Bratt nousi äkkiä.

-- Kuulkaa! -- kuiskasi hän. Boy käveli hitaasti ovelle heikosti muristen, mutta osoittamatta merkkejä suurempaan kiihtymykseen.

-- Mitähän se voi olla? -- kysyi Frida ja tarttui pieneen karbiiniin, joka riippui hänen vuoteensa pääpuolen kohdalla.

-- Ehkä jääkarhu? -- arvaili professori.

-- Ei! -- vastasi Bratt. -- Silloin olisi Boy kyllä näyttänyt hampaitaan aivan toisella tavalla. Siellä on varmasti joitakin muita herroja mellastamassa alhaalla rannassa. -- Hän heitti pyssyn olalleen ja livahti ulos. Frida veti lakin korvilleen ja seurasi perässä.

He jäivät hämmästyneinä seisomaan. Sillä kaukana idässä loisti kuu kalpeana ja kirkkaana tummanviheriällä taivaalla leveän loistavan juovan lepatellessa edestakaisin Arcturuksen ja Orionin vyön välillä. Se vivahteli kaikissa väreissä, taivas näkyi liekehtivän säkenöivissä valoheijastuksissa, jotka tunkeutuivat eetteriin kuin välkkyvät keihäät.

Kuu sirotti hopeitaan mahtaville jäälautoille jotka ajelehtivat etelään, ja äkkiä lipui valtava jäävuori loistavin kyljin fantastiseen valaistukseen.

-- Kuinka kaunista täällä on! -- sanoi Bratt uneksien. -- Täällä käyvät kauneus ja kauhu vierekkäin. Hiljaisuuden ja kuoleman loisto. Kuinka moni kova sielu onkaan taipunut kaikkivallan edessä, kun revontulet ovat leimahtaneet taivaalla! Ne sirottivat jääkukkiaan Wilhelm Barentsin yli, kun hän tapasi kuolemansa jäälauttojen seassa tuolla ulkona merellä, ja ne valaisivat sellaisille miehille kuin Tobiesen ja Mathilas tietä ikuiseen lepoon.

Frida katseli hämmästyneenä nuorta norjalaista. Hänen silmissään oli kyyneliä. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaakaan huuliltaan. Jokin raskas käsi tuntui kouristavan hänen sydäntään.

Boy hankasi itseään Fridaa vasten ja katseli vakavasti merelle.

Ja kas -- ihan samassa näkyi muutamia suunnattomia mustia olentoja, jotka vierittelivät itseään edestakaisin kuutamossa. Silloin tällöin kuului hiljaisuuden läpi heikko haukahtava mylvinä.

-- Mitä ne ovat? -- kuiskasi Frida.

-- Ne ovat napamaiden kuolevaa ritaristoa, -- vastasi Bratt. -- Napameren ylpeimpiä ja jaloimpia eläimiä, mursuja.

XIII.

NAPAMAIDEN RITARISTO.

Agardh Bay oli nähtävästi "mursu-paikka", mihin vainotut eläimet pakenivat jaloittelemaan poikasineen kiinteällä maalla.

Ihmispetojen oli onnistunut tehdä mursun elämä tukalaksi Huippuvuorilla. Vuosisatojen kuluessa se on ajettu yhä kauemmaksi pohjoiseen ja itään. Se on väistynyt harppuunien ja räjähtävien kuulien tieltä. Viisaasti ja maltillisesti se on ryhtynyt peräytymään tuntemattomille jäälakeuksille, joilta ihmisten on sitä vaikea saavuttaa. Kenties se on löytänyt jonkin mantereen kaukana pohjoisessa, missä "merien hevoset" voivat uinailla jäälohkareilla ja leikkiä valkoisilla lumikentillä jäätikköjen juurella.

Mutta jonkun kerran se vaeltaa etelään vanhoille metsästysmailleen Huippuvuorten itäpuolelle. Ja nyt oli pieni parvi kokoontunut siihen pieneen lahteen, johon kohtalo oli heittänyt neljä haaksirikkoista.

-- Minua surettaa, että pitää tappaa nämä eläimet, -- sanoi Bratt paroonittarelle, kun he kiertotietä hiipivät rantaa kohti. -- Mutta me tarvitsemme ne. Ne merkitsevät meille ruokaa ja valoa pimeiksi öiksi. Tuollaisessa otuksessa voi olla kuusikin tynnyriä ihraa. Viikon kuluttua ovat kynttilät lopussa ja silloin saamme käydä käsiksi Ottamkovin ihralamppuihin... hiljaa, Boy!

Heidän perässään ryömivä koira oli puoleksi noussut ja murisi.

Bratt katseli varovaisesti ympärilleen. Mursuparvi makaili entisellä paikallaan, pari sataa jalkaa heistä.

-- Aivan tässä vieressä hengittää joku eläin, -- kuiskasi Frida.

Ja aivan oikein -- ihan sen törmän alapuolelta, jota myöten he ryömivät huomion välttämiseksi, kuului selvästi suuren eläimen tasainen hengitys. Se kuulosti vanhalta herralta, jota pahat unet kiusaavat päivällislevon aikana. Sillä kesken kaikkea näkymätön olento puhkui nenästään sellaisella tavalla, joka muistutti kuorsaamista.

-- Se on vahtimassa, -- kuiskasi Bratt. -- Se on ruvennut epäilemään. Pian se tulee ryömien. Ne ovat uteliaita kuin vanhat akat, nuo iäkkäät mursut. Jos ette näe tähtäimen uurretta, niin ampukaa pitkin lumenreunaa, mutta ei ennenkuin minä sanon, sillä meillä ei ole varaa ampua ohi.

Tuskin hän oli tämän sanonut, kun mahtava pää kohosi ilmaan kuutamossa kolmen tai neljänkymmenen askeleen päässä heidän edessään. Mursu ei ollut selvästikään nähnyt mitään. Se tuijotti majaan, jonka luukkujen loistavat silmät näyttivät sitä kovin huvittavan. Kuutamo välkkyi sen kiiltävällä nahalla ja suurissa ruskeissa hevossilmissä. "Vanha herra" aivasti ja käänteli päätään edestakaisin -- ikäänkuin ei olisi uskonut omia aistejaan. Tumma olento kuvastui selvästi valkeaa lunta vasten.

-- Tähdätkää, -- kuiskasi Bratt. -- Keskelle rintaa.

Silloin mursu äkkiä kääntyi. Sen ruskeat, levolliset silmät ylevine ilmeineen tuijottivat kahteen ojennettuun pyssyyn. Sen valkoiset torahampaat ja ulkonevat viikset väkevällä yläleualla ja pyöreä pää muistuttivat Bismarckin bronssipatsasta. Se kohottautui heikoille etujaloilleen.

-- Laukaiskaa, -- huudahti Bratt, ja kaksi laukausta pamahti melkein yhtaikaa kesken hiljaisuutta.

Mursun pää painui eteenpäin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä koko ruumis vetäytyi kokoon valtavalla, suonenvedon tapaisella ponnistuksella. Se nousi ja syöksyi epävarmoin, horjuvin liikkein merta kohti. Se iski kiinni hampain ja kynsin, se pyöri ja hyppi ja heitteli raskasta ruumistaan kauhealla tarmolla. Mutta eläin oli saanut kuolinhaavan. Se ei voinut enää nostaa päätään. Joka askeleella se vajosi sivulle... Vanha vartija taisteli miehuullisesti väsymystä vastaan, joka oli sen vallannut... Se iski voimattomassa raivossaan syöksyhampaansa jäätyneeseen lumeen ja kaksi verijuovaa sen jäljissä loisti kuin mustat nauhat kelmeässä fosforivalossa.

Sitten se nousi mahtavassa majesteettisuudessaan ja katsoi viimeisen kerran maalle päin. Se näki, kuinka toverit syöksyivät rannalle, maan tömistessä niiden alla. Se kiinnitti kuoleviin silmiinsä komean näyn, kun mahtavat, tummat ruumiit hopeahohtoisen valkovaahdon keskellä sukelsivat jäälohkareiden väliin.

Sitten se kaatui väsyneenä kumoon, ja heikot etujalat levisivät suoraan sivuille. Se avasi suunsa, ja äänettömästi napamaiden jättiläinen vaipui kuolemaan. Ainoastaan sen suuret, ruskeat silmät säilyttivät levollisen ilmeensä. Ne tuijottivat suoraan eteensä, kivuttomasti ijankaikkiseen etäisyyteen...

Frida seisoi kuin huumaantuneena. Muutamina silmänräpäyksinä hän oli tuntenut metsästäjän hurmaavan voitonriemun kiitävän suonissaan. Karhiini tärisi vielä hänen käsissään jännityksestä, pikku ruumis vapisi hylkeennahkaturkissa. Kaikki tuntui hänestä epätodelliselta. Hän tunsi ikäänkuin siirtyneensä toiseen maailmaan. Suuri, kalpea kuu, joka purjehti heidän yläpuolellaan säkenöivässä kirkkaudessa -- oliko se samalla tavalla tähtikirkkaina talvi-iltoina vaeltanut taivaalla ja sirottanut kiiltäviä helmiäisjuoviansa Elben hiljaa lipuvaan veteen?... Ja oliko se vain hänen itsensä varjo, joka kulki täällä vieraan miehen kanssa ampumassa mursuja?

-- Halloo, -- huusi joku ääni.

Hän vavahti. Professori oli kiiruhtanut paikalle ja heilutteli nyt "Victorian" keittiöveistä kuolleen eläimen päällä, samalla kun Bratt metsästäjän innolla tutki, mihin luodit olivat osuneet... Kah, kaikki oli kyllä todellisuutta. Ja hitaasti hän käveli kuolleen mursun luo.

-- Te olette osannut hyvin, paroonitar, -- sanoi Bratt. -- Teidän luotinne on tunkeutunut sisään hiukan oikealle vasemmasta lavasta. Tässä näette läven, se ei ole hernettä suurempi, mutta kuitenkin se riitti. Suuren eläimen henki on valunut ulos tästä lävestä. Kukaan pyydystäjä ei olisi sitä paremmin suorittanut.

-- Ja teidän laukauksenne?

-- Se osui päähän, ihan silmän viereen.

-- Sepä vasta jotakin, -- sanoi professori iloisesti. -- Nämä luodit ovat todisteena ikäänkuin kahdesta elämänperusteesta. Kaunis Diana on, kuten aina, tähdännyt sydämeen, ja ystävämme Bratt aivoihin.

-- Mursu parka! -- sanoi Frida. -- Katsokaa kuinka kauniit silmät sillä on! Niin lempeät ja levolliset.

-- Ja millainen nahka, -- mutisi professori. -- Luulenpa melkein, ettei veitsi siihen pysty. -- Tiedemiehen murha-aseen oli selvästikin vaikea tunkea kovan panssarin läpi.

-- Meillä on tosiaankin ollut hyvä onni, -- sanoi Bratt. -- Tavallinen lyijykuula luiskahtaa tuollaisesta nahasta. Ei muu kuin kunnollinen nikkelikuori voi puhkaista tätä sitkeätä nahkaa, joka on sekä kovempi että paksumpi kuin krokodiilin talja. Meidän täytyy sahata se rikki. Huomenna keitämme ihraa ja ylihuomenna kärytämme ihralamppuja paraamme mukaan.

-- Ja sunnuntaina syömme mursupihviä, -- huudahti Frida iloisesti. -- Tarjotaan kuin villisika torahampaineen ja muine tarpeineen. Siitä tulee juhlallista. Voi, kellä nyt olisi pieni pullollinen Mosel-viiniä!

-- Ja muutamia hillottuja öljymarjoja, -- mutisi professori. -- Se muistuttaisi mieleen taloudenhoitajattareni, joka nyt istuu huoneistossani Vaugirard-kadun varrella ja lukee lehdistä selostusta kuolemastani -- yhä uudelleen. Vanha, rakas emännöitsijä piti paljon hillotuista öljymarjoista ja vainajien muistisanoista. Muuten ei, Jumalan kiitos, ole ketään suremassa professori René Marmont-vainajaa.

Frida katseli kaihomielisesti merelle.

-- Isä parka, -- mutisi hän. -- Hänellä ei ollut muita kuin minä. Äiti kuoli, kun olin pieni tyttö. Hän tulee tekemään kaiken voitavansa saadakseen tietoja "Victorian" kohtalosta. Me pidämme toisistamme niin paljon.

-- Kukapa ei pitäisi teistä, -- sanoi professori liikutettuna. -- En ymmärrä, miten nuoret miehet tulevat toimeen siellä Hampurissa, kun ei teitä olekaan enää joulupidoissa. He tulevat pitämään suruharsoa sydämensä ympärillä.

-- Kernaasti minun puolestani, -- sanoi Frida hymyillen.

-- No, älkää olko niin ylimielinen! Eiköhän siellä vain liene joku komea luutnantti, joka...?

-- Kenties, -- vastasi paroonitar yhä hymyillen.

Bratt nousi reippaasti seisaalle.

-- Katsokaa, -- sanoi hän, -- tuolla jäälohkareella...

Se oli ihmeellinen näky. Kaukana niemen reunalla ajelehti suuri jäälautta. Siellä makasivat mursut kylki kyljessä. Mustat ruumiit loistivat kuutamossa. Ne eivät liikkuneet, mutta kaikki päät olivat kiinteästi suunnatut maata kohti. Tuntui siltä kuin niiden katseet seuraisivat kuollutta jättiläistä, joka monena vuonna oli johtanut heidän matkojaan ja nyt lojui rannalla, sammuneet silmät kääntyneinä pohjoiseen... sitä maailmaa kohti, joka on ihmislapsille saavuttamaton.

XIV.

PITKÄ YÖ.

Ja kylmyys tuli. Se levitti jääpeitteen koko tuvan ympärille, se tunki sisään jokaisesta raostakin terävine jääneuloineen. Toisinaan tuntui kuin ilma olisi liikkumatta ja jäätyisi, ja kuitenkin tupa oli tiivis ja hyvä ja jokainen läpi tukittu, jotta lämpö pysyisi sisällä. Rikkoutuneesta veneestä haaksirikkoiset olivat saaneet runsaasti polttopuita, ja käryävä ihralamppu paloi yötä päivää, veneen kokkanuoraa sen sydämenä. Se täytti huoneen hirveällä hajulla. Mutta siitä ei enää kukaan välittänyt. Savu leijaili raskaana katossa.

Vähitellen kalpeat kasvot peittyivät likakerrokseen, ja hylkeennahkaturkit olivat aikoja sitten kadottaneet luonnollisen värinsä.

Se oli kauheata aikaa. Ensimäisenä päivänä joulukuuta viimeinenkin heikko sarastus jätti taivaanrannan; raskas sumu laskeutui kaikkialle, joten kuunkin valo peittyi heidän näkyvistään. Majan ulkopuolella oli pimeys kuin läpitunkematon seinä. He eivät nähneet kättään silmien edessä, vaan täytyi haparoida eteenpäin vanhoja jälkiä myöten, kunnes uusi lumimyrsky peitti nekin.

Pimeys ja pakkanen pilasivat heidän hyvän mielialansa. Tuntikausia he saattoivat istua tulen ympärillä ja tuijottaa suoraan eteensä, ajattelematta ja puhumatta. Tylsyys ja alistuvaisuus väijyivät kaikkialla. Tuska oli heistä haihtunut, he eivät pelänneet kuolemaa. Kauhea välinpitämättömyys elämään pääsi heissä valtaan. Ei kuulunut enää naurua, ainoastaan Brattin lyhyet ja varmat käskyt, kun uni painosti silmäluomia.

Nuori norjalainen oli kuin raudasta. Mikään ei lannistanut hänen tarmoaan. Synkkänä ja itseensäsulkeutuneena hän istui, huulet yhteenpuristettuina, ja piti huolta siitä, ettei kukaan päässyt herpoutumaan. Ruokavarat alkoivat loppua, ja hän vartioitsi vähiä jätteitä kuin Fafner kultaansa. Hän jakoi kaikki annoksiin, jotka pienenivät päivä päivältä. He eivät kärsineet puutetta, mutta saivat aina mennä nälkäisinä levolle.

Kukaan ei saanut nukkua kuutta tuntia enempää vuorokaudessa, sillä silloin Bratt herätti. Hänen täytyi toisinaan ajaa toverinsa ylös makuulta. He rukoilivat, mutta hän oli taipumaton.

Fridalla oli keskenjäänyt virkkuutyö matkalaukussaan. Hän virkkasi ahkerasti, ja joka aamu hän purki edellisen päivän työn ja aloitti uudelleen. Professori pantiin hakkaamaan halkoja, ja jääluotsi sitoi solmuja ja aukoi ne jälleen kuten Ottamkow-vainajan miehet.

Muuten Bratt teki kaikki työt. Hän leipoi leipää, valmisti ruokaa; hän pakotti Fridan ja professorin tekemään pimeässä pitkiä kävelymatkoja, Boy varmana ja uskollisena oppaana.

Ja päivät kuluivat toistensa kaltaisina, pimeyden ympäröidessä heitä joka puolelta. He kävivät päivä päivältä laihemmiksi, vieläpä pienen Fridankin poskiluut pilkistivät esiin pyöreistä kasvoista. Hänen tukkansa riippui kampaamatta hartioilla, ja pienet sormet olivat kovia ja pakkasen puremia.

Pakkanen oli niin kireä, että metalli muuttui koskettaessa kuin polttavaksi tuleksi. Jos ulkoilmassa käsineittä tarttui pyssynpiippuun, jäätyivät sormet kiinni, ja seurauksena oli suuria haavoja.

Eräänä aamuna Bratt heräsi tavallista myöhemmin ja jäi istumaan makuulavalleen. Tilanne oli epätoivoinen. Ravintoaineet alkoivat loppua. Neljä päivää he olivat nyt syöneet vastenmielistä mursunlihaa. Tosin oli vielä jonkun verran jäljellä "Victorian" laatikoissa, jauhoja oli koko paljon eikä voitakaan puuttunut, mutta säilykkeet olivat loppuneet, härän- ja sianliha oli kaikki syöty -- ja vielä oli monta kuukautta kevääseen.

Hän huokasi raskaasti ja piirsi veitsellään seinään merkin. Uusi päivä oli alkanut. Hän laski. Viivoja oli 24...

Bratt hymyili alakuloisesti; oli 24:s päivä joulukuuta -- jouluaatto. Hänen kaulassaan tuntui jotakin paksua. Kovat tarmonrypyt silisivät voimakkaissa kasvoissa ja lapsellinen, uneksiva ilme tuli sinisiin silmiin. Hän muisti kaukonäkynä onnettoman lapsuutensa Kristianiassa, jossa hän orpona oli sukulaisensa kodissa nurkasta katsellut toisten iloa.

Kukaan äiti ei ollut häntä taluttanut joulukuusen ympäri, eikä kukaan isä häntä nostanut välkkyvien kynttilöiden tasalle. Molemmat olivat hukkuneet rakkautensa aamuhetkellä. Meri oli heidät häneltä riistänyt. Suurena kovan onnen lintuna hän oli kasvanut, tavallaan syrjäytettynä. Mutta arvonantoa hän oli itselleen hankkinut. Hän oli etevin kaikessa, koulussa ja leikkikentällä. Tuli ylioppilaaksi, raatoi kokonaisen vuoden suuren löytöretkeilijän sihteerinä, sai seikkailuhalua, matkusti Argentinaan, Alaskaan, vaikeuksista vaikeuksiin, seikkailuista seikkailuihin, uhrauksista kieltäymyksiin...

Ja nyt oli jouluaatto. Hän hiipi hiljaa paroonittaren makuusuojan oviverholle. Tämän toinen puoli oli ratkennut, mutta kukaan ei ollut ripustanut sitä takaisin. Makuulavan edessä istui Boy heiluttaen pientä hännäntynkäänsä, kun näki isäntänsä. Frida nukkui hylkeennahkapuvussaan, suu puoliavoimia. Hän valaisi lampulla nukkujan kasvoja. Hänen sydäntään kirveli nähdessään, kuinka pakkanen, kieltäytymykset ja rasitukset olivat turmelleet pieniä kasvoja. Päivittäiset vaikeudet kuluttivat nähtävästi pientä ruumista, mutta Bratt tiesi kokemuksesta, että ilman liikettä ja ponnistuksia oli kerpukkikuolema edessä. Parempi sortua työhön kuin velttouden kylmänvihoihin, jotka tappavat tuuma tuumalta.

Kuinka turvallisesti ja rauhallisesti Frida nukkui! Bratt oli itselleen luvannut uhrata kaikkensa pelastaakseen Fridan. Ja miksi? Siksi, että hän rakasti Fridaa. Hänen hiljainen mykkä rakkautensa asesti hänen rohkeutensa ja lannistamattoman kovan tarmonsa. Tämä oli hänen elämänsä ylpein ja kaunein unelma, hänen sydämensä ihmeellinen seikkailu...

Ja nyt oli jouluaatto.

Hän hätkähti. Pieni pää käännähti tyynyllä, ja Frida avasi pelästyneenä silmänsä. Sitten hän sulki ne jälleen.

-- Voi, antakaa minun nukkua, -- kuiskasi hän. -- Minä olen niin väsynyt.

Bratt hellitti kädestään verhon, ja pian hän kuuli Fridan taas hengittävän kevyesti, rauhallisesti.

-- Pikku Frida parka, -- mutisi hän liikutettuna. -- Voi, jos voisin hetkeksikään luoda iloa pieniin vakaviin kasvoihin, tuoda päivänsäteen siitä maailmasta, joka elää suruttomana ja turvallisena kotilieden ääressä...

Hän veti pöydän keskelle lattiaa. Ruokakaapista hän löysi yhden "Victorian" suurista pöytäliinoista. Se oli kauhean tahraantunut siihen kasatuista ruokavaroista, mutta verrattuna heidän tavallisesti käyttämäänsä likaiseen liinaan se näytti häikäisevän valkoiselta. Tilapäisen ruokasäiliön sisuksista hän kaivoi esille paketin steariinikynttilöitä -- viimeisen, jonka hän oli kätkenyt juhlallisten tilaisuuksien varalle. Kynttilät pystytettiin kahteen ruukkuun ja kahteen pulloon. Suuri, säilytetty luumuvanukas lämmitettiin kastrullissa. Hän ryömi perimmäiseen nurkkaan, missä oli tallella pieni lintuvarasto. Hän haki esille neljä metsäkanaa, ja peitti loput kivillä. Metsästäjän taituruudella hän kyni ja puhdisti linnut. Ne olivat lihavia ja suurempia kuin meidän metsäkanamme. Hän hieroi niihin suolaa, pisti pienen palan voita niiden vatsaan, veti ohuen rautalatasimensa niiden jalkajänteiden läpi ja alkoi kätevästi paistaa niitä tulella tämän tilapäisen vartaan varassa. Miellyttävä tuoksu levisi tupaan, ja professori Marmontin uni kävi rauhattomaksi, kun harvinainen tuoksu hiveli hänen hajuhermojaan. Ja Boy, joka oli viime aikoina saanut tuntea ajan huonoutta, nuoleskeli hartaasti ajatellessaan niitä linnunluita, jotka tulisivat sen osaksi. Se seurasi isäntänsä liikkeitä mitä suurimmalla jännityksellä, ja sen valkea pörrökaula vapisi ruokahalusta, Brattin kiertäessä ja käännellessä latasinta hermostuttavan pitkäveteisesti.

Viimeinkin hän oli valmis, ja Boy näki ilokseen, kuinka metsäkanat jaettiin neljälle lautaselle, ja keskellä pöytää seisoi pieni ruskea torni höyryämässä lämpöisellä lautasella.

Mutta mitä nyt? Boy oli haljeta uteliaisuudesta, kun hänen isäntänsä omituisesti hymyillen veti esiin komealla, kullatulla korkilla varustetun mahakkaan pullon. Mitähän se oli? Koira ei tuntenut elämän ylellisyyttä. Se oli elänyt Huippuvuorilla koko ikänsä. Virgon satamasta se oli tullut Green-Harbouriin ja sieltä Advent Bayhin. Se oli elänyt kuivatulla kalalla, jääkarhunlihalla ja hylkeillä koko aikansa. Se tiesi, mitä nälkä merkitsee, ja oli oppinut syömään, mitä ikänä sai. Vähän aikaa sitten se oli kaikessa hiljaisuudessa syönyt vanhan rasvaisen saapasparin, josta ei kellään enää näkynyt olevan mitään iloa. Mutta metsäkanat, ruskea torni ja naurettava pullo -- kylläpä oli joutunut lystillisten ihmisten pariin!

Bratt pani muutamia suuria halkoja takkaan ja sytytti sitten kynttilät. Kah, maja näytti heti niin valoiselta ja ystävälliseltä! Likaiset seinät ja katosta pitkinä lankoina riippuva noki eivät tuntuneet enää niin kammottavilta. Ja kun ihralamppu sammutettiin ja ovi muutamaksi hetkeksi avattiin raikkaalle, jäätävälle pakkaselle, tuntui kaikki raskas ja kaamea suorastaan tuuleutuneen ulos.

Sillä nyt oli jouluaatto.

Sitten hän herätti muut, ja Boy auttoi iloisesti haukkuen. -- Kiiruhtakaa, -- sanoi koira reippaalla ja helppotajuisella kielellään. -- Ettekö näe, että on juhla, ja metsäkanat kylmenevät, -- ja toimelias eläin hyppeli toisesta toiseen, nuoli heidän käsiään ja repi vaatteista: -- Ylös! Ylös!

Unisina he nousivat. Mitä tämä oli? Tämä valomeri, koko tämä viihtymyksen tunne ja ihanuus! Velttous ja välinpitämättömyys tuntuivat väistyneen heidän kasvoiltaan. Frida tuijotti toisesta toiseen hämmästyksen kasvaessa, ja professorin kapeat kasvot, jotka olivat vaarassa hukkua hiuksien paljouteen, näyttivät pieneksi hetkeksi jokseenkin säädyllisiltä.

-- Nyt on jouluaatto, -- sanoi Bratt leppeästi.

Boy haukahteli vahvistukseksi.

Kyyneleet silmissä he puristivat toistensa käsiä, Boyn villinä elämänilosta hypellessä ympärillä ja kiskoessa heitä vaatteista. Tuntui siltä kuin valoisa ja ystävällinen haltiatar olisi herättänyt heidät henkiin. He puhuivat kaikki yhtaikaa. He nauroivat ja itkivät vuorotellen, ja professorin puheliaisuus muistutti vuolasta virtaa.