Part 4

-- Kuinka voitte sen tietää? -- sanoi oppinut mies ihmeissään. -- Tehän arvaatte kaikki. Niinpä kyllä, minä olen gascognelainen. Olen Henrik Navarralaisen, d'Artagnanin ja Edmond Rostandin maanmies, kuuluisa puheliaisuudestani, tunkeilevaisuudestani ja ruokahalustani...

Ja sitten kävi Cyrano de Bergerac'in maanmies paistetun Hampurin-silavan kimppuun.

Se oli ihmeellinen illallinen. Valkea sammui tulisijassa hitaasti, ja valo kahdesta steariinikynttilästä paksuissa harmaissa kiviruukuissa heitti häilyviä varjoja pitkin matalaa majaa.

Mutta ulkoa tunki myrskyn ulvonta heidän korviinsa. Tuntui kuin siellä ulkona hämärässä taisteltaisiin mahtavaa taistelua, jossa oli toisella puolen kalpea ja köyhä napamaiden kesä heleine ja puhtaine väreineen ja toisella napaseudun kauhean yön raivoava valta.

Ja tuhannet elämät taivuttivat päänsä kuolemaan. Napaseudun koko kasviston vaaleat sotajoukot!

Siinä oli keltainen saxifraga, purppurarikko, vaaleankeltainen unikko, uhitteleva jääleinikkö ja arktisen kesän muut lapset. -- Kaikki piiskasi valkoinen hirmuvaltias kuoliaiksi...

Viimeinenkin hiilos vaimeni tulisijalla, majassa oli menty levolle, paroonitar oli pujahtanut kammioonsa, ja muut jakautuivat penkeille.

Bratt makasi tuijottaen sammuvaan lieteen. Millainen olikaan tämä päivä ollut! Koko hänen ruumiinsa oli pehmitetty pahanpäiväiseksi rasituksissa, ja hän oli perin uupunut, mutta ei voinut nukkua. Hänen silmänsä katselivat uneksien siihen mailmaan, missä satu elää vaarojen ja puutteiden keskellä ja missä onni itää hautojen vaiheilla.

Silloin hän äkkiä kuuli heikkoa ääntä. Se oli kuin sairaan eläimen valitusta. Hän kuunteli.

Nyt se kuului jälleen, mutta tällä kertaa muuttui hiljainen voihkina puolinaiseksi voivotukseksi. Pikku Frida oli kaivanut päänsä tyynyyn ja nyyhkytti.

X.

HUIPPUVUORTEN KOIRA.

Frida nukkui 12 tuntia. Herätessään hän oli yksin tuvassa. Hän veti toisen väliverhon syrjään, ja valoa tuli kahdesta aukosta. Oli selvää, että myrsky oli asettunut. Kylmyys puri häntä kasvoihin, ja hän veti jälleen peitot päänsä yli. Hänen koko ruumiinsa tuntui aralta. Kovat laudat olivat ohuen peitealustan läpi rääkänneet häntä julmasti.

-- Voi, jos hänen isänsä tietäisi, kuinka kohtalo piteli pahoin hänen silmäteräänsä kaukana kylmässä, tylyssä pohjolassa, pahalta haisevassa hirsimajassa, missä tuskin voi seistä suorana, yhdessä kolmen vieraan miehen kanssa... Kuinka hänen kävisi, jollei apua tulisi? Sitä ei sietänyt ajatellakaan...

Ja kuitenkin hänestä tuntui hyvältä. Jospa hänellä vain olisi ollut kunnollinen sänky höyhenmatrasseineen ja haahkanuntuvainen tyyny!... Tuliko joku? Hän pisti päänsä esiin ja kuunteli... Ei! Mutta mitä tuo oli? Pienellä laatikolla, joka teki yöpöydän virkaa, näki hän kahden romaanin vieressä valokuvakehyksen. Ja epävarmassa valaistuksessa häämöitti hänelle komeapartaisen miehen kuva. Voi, Jumala, sehän oli hänen oma isänsä!... Hän nousi penkiltä, tarttui valokuvaan molemmin käsin ja suuteli sitä yhä uudestaan kyynelten vieriessä pitkin poskia. Hän tarkasteli rakkaita kasvoja. Kuinka lempeän, kuinka ankaran, kuinka ylpeän näköiset ne olivat! Isän viisas ja luja katse näytti hänelle puhuvan: Pikku Frida, elä ole peloissasi. Meidän kaikkien on suoritettava taistelumme ja koettelemuksemme, jolloin meidän todellinen ihmisarvomme tulee ilmi. Nyt on siis sinun vuorosi etkä saa sukuamme häpäistä!

Frida hypähti vuoteestaan. Isän ääni kuului hänen korvissaan, hän laski valokuvan kädestään ja veti saappaat jalkaansa; sitten hän meni pöydän luo, missä oli vesivati ja pala saippuaa. Vieressä oli valkea paperi, jolle oli kirjoitettu seuraava suppea päiväkäsky: -- Laittakaa päivällinen valmiiksi klo 3:ksi. -- Ei mitään muuta eikä edes allekirjoitusta. Seinällä riippui kronometri. Se näytti, että kello oli jo puoli kolme, ja hän punastui pelästyksestä. Niinkö kauan hän oli nukkunut? Ja ajattelematta pukuansa hän ryhtyi laittamaan päivällisruokaa.

Kaikki oli asetettu hänelle kuntoon. Puut olivat valmiina tulisijalla, niin että tarvitsi vain sytyttää. Suuri säilykerasia tuoretta lihaa oli pantu esille. Tarvitsi vain kaataa sisällys johonkin kastrulliin. Astiat oli pesty ja pantu paikoilleen. Tupa oli siivottu, ja kun nyt tuli leimahti liedessä, tuntui oikein rattoisalta. Hän tirkisti ulos ovesta ja päästi hämmästyksen huudon. Koko maisema oli kuin toiseksi muuttunut. Kaikki oli hohtavan valkoista meren lyijynharmaata taustaa vasten, ja kalpea, kylmähkö taivas kaareutui yli tämän lohduttoman valkeuden.

Tupa oli melkein lumen peitossa. Mutta läpi mahtavan kinoksen, joka oli kasaantunut tuvan ovea vastaan, oli luotu tie, ja syvät jäljet rantaan päin osoittivat, minne hänen onnettomuustoverinsa olivat suunnanneet kulkunsa. Mutta pienet mustat karit lahden eteläisellä sivulla olivat nyt autioita ja tyhjiä. "Victorian" hylky oli hävinnyt!

Seinällä riippui kiikari. Hän otti sen ja tutki koko itäisen taivaanrannan. Ei, siellä ei ollut jälkeäkään ylpeästä aluksesta. Hän ymmärsi, mikä pettymys sen täytyi olla hänen ystävilleen: hylyssähän oli niin paljon käyttökelpoista.

Ihan rannalla hän huomasi nuo kolme miestä tulossa ylöspäin hanhenmarssissa, nuori norjalainen etunenässä. Luonnollisesti, _hänenhän_ täytyi raivata tietä korkeiden lumikinosten puhki. Niinhän sen laita aina oli. Tuo nuori poika komensi heitä kaikkia, häh ajatteli ja toimi heidän puolestaan. Hän antoi käskyjä -- jospa lihaliemi nyt vain ottaisi kiehuakseen! Fridankin oli kova nälkä, saatikka noiden, jotka luultavasti olivat rehkineet ja raastaneet monta tuntia. Hän levitti liinan pöydälle ja haki esille lautaset, joita olikin onneksi kyllin monta eikä lusikoitakaan puuttunut. Olisipa vain ollut vähän useampia veitsiä ja kahveleita siinä muuten niin sisältörikkaassa liinassa, jonka Bratt oli saanut mukaansa "Victorian" pöydältä. Pönttö ranskalaista sinappia ja toinen etikkasäilykkeitä oli kuitenkin pelastettu tuhosta, ja ne hän nyt pani esille, ja sardiinilaatikoiden, makkaran, kylmän linnunpaistin, hyydytetyn ankeriaan ja majoneesien sekä kaiken muun seassa, mikä kiireessä oli sotkettu yhteen, keksi hän äkkiä pienen kukkamaljan ja siinä muutamia puoleksi kuihtuneita ruusuja.

Pikku Frida kalpeni liikutuksesta. Se oli ystävällinen tervehdys sivistyksen taholta, viesti pienestä norjalaisesta kaupungista, jonka he olivat sivuuttaneet noin kahdeksan -- kymmenen päivää sitten. -- Tämä on kukkien kaupunki, -- oli kapteeni Strohmann sanonut, kun suuri korillinen ruusuja heitettiin kannelle laiturilta, -- sen nimi on Molde, -- lisäsi hän. -- Se on paratiisi lumipeitteisten tunturien keskellä.. Hän koki virkistää näitä puoleksi kuihtuneita kukkia, jotka kuitenkin olivat säilyneet erinomaisen hyvin, ja pani maljan pöydälle. Kuinka se loistikaan puolipimeässä huoneessa! Näytti siltä, kuin pieni ujo vieras valoisasta suvesta olisi astunut tupaan ja levittänyt iloa ympärilleen. Frida tuli heti hyvälle tuulelle ja hänen teki mieli kajahuttaa jokin niistä alasaksalaisista kansanlauluista, joita talonpojat lauloivat Heffnerin suuren sukutilan ympärillä Schleswig-Holsteinissa.

Nyt tulivat miehet! Hän kuuli, kuinka he kopistivat lunta saappaistaan ulkopuolella. Frida katsahti ulos ovesta.

-- Hyvää huomenta, hyvät herrat, -- sanoi hän iloisesti. -- Nyt on päivällinen kohta valmis. Keittäjätär on, sen pahempi, nukkunut hiukan liikaa, mutta jos hovimestari tahtoo olla niin ystävällinen ja leikata leipää... Mutta miksi te kaikki olette niin surullisen näköisiä? Onko tapahtunut jotakin vakavaa?

-- Se riippuu siitä, miltä kannalta asian ottaa, -- mutisi Bratt. -- Olette kai nähnyt, että "Victoria" on yöllä hävinnyt?

-- Ja mikä on pahempaa, hurmaava paroonitar, -- jatkoi professori kalisevin hampain, -- meri on paiskannut veneemme niin ankarasti kalliota vastaan, että koko sivu on murskana. Sitä ei voi enää käyttää. Nyt olemme suljetut tähän kirottuun Agardh-lahteen kuin rotat loukkuun. Voimme vain jyrsiä silavaa jonkin aikaa ja sitten kuolla...

-- Lorua! -- sanoi Bratt tuimasti. -- Se nyt vielä puuttuisi, että panisimme pitkäksemme kuollaksemme tässä vaivaisessa maankolkassa. Vaikka meidän olisikin pakko talvehtia täällä, niin kyllä me selviämme. Täytyy vain pysyä pirteinä... ja kas vain tuota... siinähän meillä on ruusuja, -- lisäsi hän liikutettuna.

-- Ruusuja! -- huudahti professori. -- Jumala auttakoon, eikö nyt olla ihan Ranskassa? Mitä sitten valitamme? Voi, taivaan luoja, kuinka tämä on hauskaa! Minä pysyisin täällä totisesti koko elämäni. Ja lisäksi tuo tuoksu kastrullista!

-- Se on lihalientä ja tuoretta lihaa, -- sanoi luotsi. -- Kahdeksan annosta. Ne tarvitaan. Minä puolestani olen nälkäinen kuin jääkarhu tammipakkasella.

Paroonitar katseli hämmästyneenä vuoroin toista, vuoroin toista. Hän ei tiennyt, pitikö hänen nauraa vai itkeä, mutta professori oli viehättävä. Hänen äkillinen alakuloisuutensa oli haihtunut.

-- Teillä on nokipilkku nenän päässä, korkeasti kunnioitettu ystävätär, -- huusi hän ihastuneena: -- Todellinen nokipilkku! Sepä vasta pukee teitä!

Paroonitar kävi hohtavan punaiseksi.

-- Mitä te sanoitte, nokipilkkuko?

Hänen silmänsä harhailivat epätoivoisesti etsien kuvastinta ja pysähtyivät vesivatiin.

-- Minä en ole pessyt itseäni tänään, -- mutisi hän syyllisen näköisenä ja pyyhki kasvojaan hunnullaan.

-- Onnittelen, -- vastasi Bratt. -- Meidän tulee kyllä pakko tottua siihen, ettei välitetä ulkonäöstämme. Kun taistelee henkensä puolesta, ei nokipilkku nenän päässä tunnu miltään. Kun Nansen palasi viimeiseltä napamatkaltaan, voitiin hänestä raaputtaa likaa veitsellä. Mutta emmekö kaataisi itsellemme pikarillista olutta nyt päivälliseksi?

-- Bravo, -- huusi professori. -- Ja pieni havanna ruuan päälle, neidin luvalla. Oh, elämä on ihanaa, vaikkapa 78:lla leveysasteella. Allons diner!

Höyryävä lihasoppa hälvensi kaiken surullisuuden. Istuttiin tuttavallisessa ryhmässä lainaten veistä ja kahvelia toisiltaan, ja niin katosivat vähitellen kaikki nuo kahdeksan annosta. Olut oli erinomaista ja yhtä raikasta kuin se, jota saadaan Pschorr'in kellarista Münchenissä, ja oikean Bock-sikaarin ihmeellinen tuoksu sekoittui pieneen Philip Morrikseen, joka löydettiin eräästä piilonurkasta nuoren neidin laukusta.

Ja elämänilon sininen savu lainehti Ottamkovin tuvassa, se kiemurteli pitkinä kiehkuroina matalan katon alla. Se antoi toivoa ja unelmia, se laskeusi kuin unohduksen vaippa mielten yli, jotka olivat epätoivon kynnyksellä.

Ja heidän silmiensä eteen nousi kuvia niiltä ajoilta, jolloin Ottamkovin miehet näkivät viimeisenkin muuttolinnun katoavan Agardh-niemen taakse ensimäisten lumihiutaleiden ennustaessa pitkää hirveätä talvea.

Jääluotsi katkaisi ensiksi tämän ihmeellisen äänettömyyden.

-- Täällä he istuivat, -- sanoi hän syvällä äänellä. -- Tämän saman tulen ympärillä, saman pöydän ääressä, nuo Arkangelin pyyntimiesraukat. He olivat kalpeita, laihtuneita miehiä tyhjine kiillottomine silmineen, istuen nokimustassa tuvassa savuavan hylkeenrasvalampun valaistuksessa pimeyden kaartuessa kaikkialla heidän ympärillään. He kävivät alakuloisiksi, veltoiksi ja väsyneiksi, he taistelivat vastaan parhaansa mukaan. Niin, täällä he istuivat ja tekivät köyteen solmuja saadakseen työtä niiden aukomisesta. He ratkoivat neulokset nahkaturkeistaan, jotta olisi työtä niiden neulomisesta jälleen kiinni. He vartioivat toisiaan yötä päivää, ettei kerpukki saisi ketään valtaansa. Jos joku nukkui hyvin kaksi kertaa peräkkäin, silloin tiedettiin, ettei kerpukki ollut kaukana. Niin he ratkoivat ja tekivät solmuja vapisevin käsin, jottei uneliaisuus veisi heistä voittoa, keskeytymättä ja lepäämättä.

-- Niin, täällä he istuivat... Ja toisinaan he kuulivat kuin ulvontaa kaukaa! Se on Huippuvuorten koira, kuiskasivat he. He uskoivat tähän ihme-elukkaan, jolla oli muka asuinpaikkansa kaukana Edge Islandilla. Se suhahti tuulen lailla yli aallonharjojen, se joi pyyntimiesten paloviinan ja lähetti kerpukin heidän kimppuunsa. Ja kun sitten...

Jääluotsi vaikeni, ja hänen kuumesairaat silmänsä tuijottivat toisten kalpeisiin kasvoihin.

-- Kuulkaa, sanoi hän. -- Nyt se ulvoo tuolla ulkona!

Bratt nousi. -- Te olette sairas, Johnsen, -- sanoi hän lempeästi. -- Teillä on kuume!

Luotsi kumartui eteenpäin. -- Ei, -- sanoi hän. -- Minä en erehdy. Siellä se on taas -- kuulkaa!

Ja tosiaankin! Kaukaa kuului koiran heikko, surkea haukunta. Se oli kuin kuolevan eläimen avunhuuto. Pikku paroonitar tarttui vaistomaisesti Brattia käsivarteen.

-- Tämä on hirveätä, -- kuiskasi hän. -- Mitä me teemme?

-- Saadaanpa katsoa tuota elukkaa, -- vastasi norjalainen hymyillen väkinäisesti. -- Jos siinä on vielä pikkusenkin henkeä, voimme tarjota sille päivällistä.

Hän tarttui kivääriinsä ja ryntäsi ulos majasta muut kintereillä. --

Nyt kuului ääni selvemmin. Se tuli ylhäältä jäävyöryltä. Ja kas tuolla!

Kaukana jäävyöryn äärimmäisellä reunalla laahasi itseään valkoinen eläin eteenpäin lumessa, tehden epätoivoisia hyppyjä ja vierähti jäänreunan yli kyynäränsyvyiseen lumeen. Bratt oli jo kiirehtinyt eläimen avuksi. Se ei ollut mikään satueläin, vaan jättiläismäinen eskimokoira.

Norjalainen oli jo ottanut sen syliinsä ja kantoi sen majalle. Vahva eläin oli selvästi lopen väsynyt nälästä ja rasituksista. Sen jalat olivat verisiä haavoista, ja suuri kaulanauha roikkui väljänä paksulla kaulalla. Bratt laski koiran varovasti tulen eteen. Se jäi makaamaan liikkumatta, ainoastaan sen kauniit ruskeat silmät harhailivat toisesta toiseen.

-- Lyökää se kuoliaaksi, -- sanoi jääluotsi. -- Se on kuolemaisillaan, ja jos se elää, syö se meidät putipuhtaiksi.

Paroonitar kumartui koiran puoleen ja taputti sitä päähän. Eläin kääntyi häneen päin ja nuoli hänen kättään.

-- Se saa elää, -- sanoi Bratt varmasti. -- Tuollaisesta eläimestä on siunausta. Se voi olla meille talvella arvaamattomaksi hyödyksi. Minä tunnen koiran. Se on Wellmanin henkikoira Boy, oivallisin eläin, mikä koskaan on rekeä vetänyt. Nyt se on seitsenvuotias. Herra ties, kuinka se on tänne eksynyt! Katsokaahan -- se on jo löytänyt valtiattarensa.

Ja aivan oikein, suuri koira nousi vaivaloisesti ja laski leveän päänsä nuoren tytön polvelle.

XI.

PIMEYS TULEE.

Päivät kuluivat toistensa kaltaisina. Haaksirikkoiset olivat pystyttäneet Agardh-niemen korkeimmalle huipulle lipputangon, joka oli ajautunut maihin "Victoriasta". Keltainen peite oli lippuna. Mutta näytti siltä, kuin pyyntialukset olisivat säikähtyen äkillistä talvisäätä pysyneet poissa Suurvuonolta. Eräänä päivänä oli jääluotsi saanut kiikarilla näkyviinsä pienen kaljaasin kaukana Edge Islandin luona. Haaksirikkoiset kokivat kaikin tavoin tehdä itsensä huomatuiksi. He ampuivat, hinasivat peitettä ylös ja alas ja huusivat, mutta kaljaasi kulki tyynesti etelään.

Niin raukesi viimeinen toivo. Pari yritystä kulkea yli Rabotin jäätikön ja Milne Edwardin tunturin epäonnistui; mieletöntä olisikin ilman suksia ja rekiä uskaltaa samota Sassen Bayhin, varsinkin kun talvehtimisasemilla siellä arvattavasti oli enemmän kuin kylliksi vaivaa tullakseen itse toimeen. Jää alkoi ryömiä Suurvuonolle, ja pyyntialukset olivat varmaankin jo jättäneet Jäävuonon.

Oltiin syyskuun lopussa, ja päivät alkoivat lyhetä. Lumivarpunen, saaren ainoa laululintu, oli jo virittänyt viimeisen laulunsa ja poistunut etelään. Ja kaikki muut linnut pakenivat jäätä ja lunta. Vain Huippuvuorten riekko jäi jäljelle.

Bratt oli toimessa kaiket päivät. Ennenkuin muut ajattelivatkaan nousta, oli hän ulkona kolmipiippuinen kiväärinsä olalla, ja kun hänen toverinsa istuivat suuruksella, tuli hän tupaan suuri kimppu kaikenlaisia lintuja matkassaan.

Boy oli hänen alituinen seuralaisensa. Tämä oivallinen koira oli tullut hyvin suosituksi. Paroonitar oli hoitanut sitä kuin sairasta lasta, ja pian oli voimakas eläin taas aivan terve, öisin se lojui kuin uskollisin vartiosotilas nuoren neitosen vuoteen edessä, mutta aikaisin aamulla se livisti Brattin kanssa ulos kokoamaan varastoja pitkäksi talveksi. Näillä metsästysretkillä oli siitä arvaamaton hyöty. Sen verenhimoinen mieli, joka oli saattanut reippaan koiran pahaan maineeseen siihen aikaan, kun se oli päällikkönä Wellmanin koiravaljakossa, oli väistynyt hyvin harkitsevan maltin tieltä. Nyt se alkoi harrastaa lintuja. Boylla oli oma tapansa räpäyttää toista silmäänsä, kun riekko oli piiloutunut johonkin paikkaan. Ja sen herra oppi pian ymmärtämään tämän ilmaisutavan.

Kun tuli näkyviin joku hylje, istuutui Boy päättävästi eikä suostunut liikkumaan paikalta heiluttaen vain valkeata häntäänsä.

Ainoastaan kettu herätti siinä metsästysraivon. Sen silmät säkenöivät ja suu vaahtosi, kun siniharmaa napaseudun kettu pisti esiin terävän kuononsa lumettoman läikän takaa. Silloin se ryntäsi kuin tuulispää yli lumen ja jään ja ajoi napamaiden lintuvarkaan perin tarkasti ampumalinjalle. Tällä tavoin Bratt oli kerännyt huomattavan talvivaraston lintuja ja hylkeitä. Professori, joka kaikesta teoreettisesta viisaudestaan huolimatta oli sangen kätevä, oli innokkaassa puuhassa nylkien kettuja ja hylkeitä täydentääkseen jonkun verran puutteellista talvipuvustoa.

Jääluotsi, joka huononi ja heikkeni päivä päivältä, ompeli hylkeennahkavaatteita paroonittarelle.

Tämä huomasi pian, että nykyaikaiset vaatteet eivät ole juuri erittäin kestäviä, kun täytyy tehdä työtä ruuan saamiseksi. Kuukauden kuluttua riippuivat risat hänestä, vaikka hän niitä alinomaa paikkaili ja ompeli. Ja hieno turkistakki oli kylläkin lämmin, mutta mitään vaatetta ei olisi voinut olla epäkäytännöllisempää pitää yllään, kun täytyi liikuskella lumikinoksissa ja rannan pohjattomassa liejussa ja lumisohjossa.

-- Saamme kai neuloa teille talvivaatteet, --- sanoi Bratt eräänä päivänä, kun he kahlasivat rannalla hakemassa ajopuita. -- Teidän vaatteenne eivät kohta enää pysy koossa ja jos ei teillä olisi ollut ihokasta, olisitte suorastaan joutunut hätään.

-- Mutta mistä saan kangasta? Sitäpaitsi ompelen niin huonosti. Toivoisin, että täällä olisi ompelijatar, ja melkein häpeän, kun täytyy näyttäytyä näissä rääsyissä. Ja joka päivä saan uuden repeämän. Se on aivan hirveätä, kun on tottunut... Niin, elkää luulko, että valitan...

-- Ei, täällä ei kylläkään ole ompelijatarta, mutta sensijaan mies, joka osaa neuloa. Jääluotsi tekee teille kauniin ja muodikkaan puvun.

-- Entä kangas?

-- Sen saamme tuolta ulkoa, -- ja hän viittasi lahdelle. -- Hylkeennahkaa, parasta lajia. Johnsen on valmistanut nahat seitsemästä hylkeestä, jotka olen ampunut näinä viikkoina. Ja pian hän tulee ottamaan mittaa. Mutta luulenpa sentään, että saatte luopua hameista. Niistä tulisi niin kauhean epämukavia enkä totta puhuen ole koskaan kuullut puhuttavan hylkeennahkahameista.

-- Ette kai tahdo, että minä käyttäisin...?

-- Miehenvaatteita. En, en juuri sitäkään. Te muututte eskimoneidiksi. Johnsen tuntee grönlantilaiset muodit ja osaa sen asian toimittaa. Vakavasti puhuen, -- jatkoi hän huomatessaan, kuinka onnettomana paroonitar katseli eteensä, -- me saamme järjestää olomme niin käytännöllisesti kuin suinkin. Siitä riippuu, voimmeko kestää talven vaivoja. Kun pakkanen tulee, paleltuisitte te kädenkäänteessä kuoliaaksi tuossa puvussa. Tai myöskin olisi teidän pakko istua sisällä lieden ääressä, ja se on kaikkea muuta pahempaa. Ei, kyllä te saatte ryömiä hylkeennahkaan, ei siinä ole mitään kainostelemista.

Paroonitar tarkasteli häntä salaa. Nuori norjalainen ei ollut juuri hienon näköinen. Tukka roikkui pitkänä niskassa, parransänki pisti esiin joka paikasta ja punainen kaulaliina muistutti Hampurin satamajätkien kaulaliinaa. Mutta viisaat, valppaat silmät ja ruumiin tarmokas asento ja miehekäs tyyneys saivat paroonittaren luottamaan häneen. Niinpä kyllä, professori oli oikeassa, hänessä oli jotakin, joka muistutti seikkailuja. Mahdollisesti hän ei menestyisi tanssisalissa. Mutta täällä hän oli oikeassa ympäristössään, vaarojen ja puutteiden keskellä köyhässä ja karussa luonnossa.

-- No niin, -- sanoi paroonitar. -- Minun on kai pakko totella käskyä, nyt niinkuin aina.

-- Niin on, vai mitä sinä sanot, Boy?

Koira tuijotti kysyvästi toisesta toiseen ruskeilla silmillään, sitten laskeutui pitkäkseen, pää käpälillä, nöyrästi alistuen.

-- Siinä näette, -- sanoi Bratt. -- Boy tietää, mikä meille on parasta. Elämä täällä 70:nnen leveysasteen pohjoispuolella on minulle tuttua. Ja te olette vielä vasta-alkaja. Mikä on silloin luonnollisempaa kuin että minä otan komennon, eikö totta? Vielä yksi asia. Kahden viikon päästä nousee aurinko viimeisen kerran eikä sitten näy kolmeen kuukauteen. Me jäämme pimeyteen. Te kuulitte, mitä jääluotsi sanoi. Hän tuntee arktisen talviyön kauhut. Ei hyödytä ollenkaan sulkeutua sisälle ja olla peloissaan. Ainoa pelastus on liikkeelläolo ja yritteliäisyys. Silloin on hyvä olla puettu niin, että voi liikkua. Hylkeennahkaa päästä jalkoihin. Se on sekä lämmintä että mukavaa.

-- Mukavaa?

-- Niin, te ryömitte pukuunne kuin makuusäkkiin. Kiedotte itsenne kapeisiin nahkahihnoihin ja saatte lakin päähänne.

-- Silloin minusta kai tulee kaunis!

-- Teistä tulee semmoinen kuin pitääkin. Me emme nyt, sen pahempi, ole missään palatsissa Hampurissa, vaan kurjassa majassa Huippuvuorilla. Täytyy mukautua asianhaaroihin. Huomenna alamme ampumaharjoitukset!

-- Pitääkö minun ampua?

-- Luonnollisesti! Saatte käydä metsästämässä yhdessä Boyn ja minun kanssani. Eräässä käsilaukussa oli pieni karhiini, se on kuin luotu nuorelle neitoselle. Ensin ammumme maaliin. Kymmenen laukausta säilykerasioihin. Ja sitten saatte harjoitella ampumaan hylkeitä ja jääkarhuja.

-- Jopa nyt liioittelette kykyäni!

-- Saammepa nähdä. Kaikki, mitä olette ennen oppinut, on täällä hyödytöntä. Saatte alkaa uudestaan alusta. Täällä on taisteltava olemassaolosta. Teidän pitää harjoittaa ruumistanne kestämään kylmää, nälkää ja kärsimyksiä, ja sielunne on niin vahvistettava, ettei mikään voi mieltänne lamauttaa. On olemassa niinsanottua surumielisyyttä. Se on pohjolan pimeyden vaarallisin tauti. Pää pystyyn, neiti! Hymyilevät kasvot ovat meille suuremmanarvoiset kuin kokonainen lauma peuroja.

Paroonitar nauroi iloisesti.

Heidän yläpuolellaan huimaavassa korkeudessa lensi hanhiparvi kiivaasti räpyttäen etelää kohti. Huippuvuorten hanhi heitti hyvästit -- siinä pakenivat viimeiset linnut pitkää talviyötä.

XII.

REVONTULIEN LOISTEESSA.

Lokakuun 12 päivänä he näkivät auringon viimeisen kerran. Päivänvalo ei ollut vielä kokonaan jättänyt heitä. Se näyttäytyi heikkona kajastuksena lännessä, mutta ei voitu erottaa edes kiväärin tähtäysjyvästä.

Sinä päivänä paroonitar sai uuden hylkeennahkapukunsa. Jääluotsi, jonka jalka nyt oli melkein hervoton, istui kymmenen tuntia päivässä neulomassa nahkoja. Se virkisti kuolemaantuomittua miestä ja ajoi pois kaikki synkät mietteet. Professori oli heittäytynyt nahkuriksi, ja Bratt teki nahkahihnoja.

Sillä tavoin ommeltiin kolme pukua hylkeennahoista. Luotsi ei huolinut neuloa itselleen.

-- Minä en tarvitse, -- sanoi hän.

Se oli juhlallinen hetki, kun ryömittiin talvivaatteisiin. Frida katosi omaan soppeensa paksu nahkapuku käsivarrella saatuaan ohjeet, kuinka se vedettiin ylle. Luotsi oli pannut paljon työtä tähän pukuun. Sitä koristi vyö uumenien kohdalla ja kaunis kaulus siniketun nahasta, joka voitiin sitoa kaulaan leveällä vaaleanpunaisella, eräästä matkalaukusta tavatulla silkkinauhalla. Professorin ja Brattin nahkavarusteet olivat sitä vastoin perin yksinkertaisia, mutta molemmat lausuivat suurimman tyytyväisyytensä uusiin vaatekappaleisiin.

Professori pyöriskeli tuvassa kuin espanjalainen kukko.

-- Nyt sitä vasta muuttui ihmiseksi, -- sanoi hän. -- Tämmöisenä tultiin esille jääkauden pimeydestä. Tunnen olevani kivikauden taruihmisiä -- soisinpa, että minut nyt nähtäisiin Sorbonnessa!

Professori ravisti leijonanharjaansa ja pujotti sormensa karkean parran läpi, joka jo aikaa sitten oli lakannut muistuttamasta sivistystä.

Paroonitar kurkisti omasta nurkastaan.

-- Te näytätte niin hassuilta, -- sanoi hän, -- mutta se ei ole niin vaarallista teille, jotka olette tottuneet käymään...