Part 2

Mutta kaukana idässä, missä Tuhatsaarien saaristo kajasti taivaanrannalla ja missä Edge Island kohosi ohuena juovana, vyöryi valkoisia pilviä esille. Näytti siltä kuin meri olisi kiehunut ja lähettänyt aaltoilevia höyrypilviä syvyyksistään. Ne levisivät itäisellä taivaalla hirvittävän nopeasti, ne peittivät kaiken pumpulinpehmeään vaippaansa, ne pyörivät kuin jättiläismäiset lumipallot länttä kohti, kunnes käsittivät koko eteläisen ja itäisen taivaanrannan. Se oli sumu, vaarallinen napamaiden sumu, joka nosti seinän etelään ja itään, sulkien paluutien suurelta matkailijalaivalta.

Ainoastaan pohjoiseen oli tie vapaa, ja "Victoria" pakeni selkeyttä kohti, joka teräslihas mahtavissa koneissaan jännitettynä.

-- Se ei onnistu, kapteeni, -- sanoi jääluotsi katsahdettuaan tutkivasti etelää kohti. -- Tunnin päästä peittää sumu peräkannen. Ankkuroidaan Whales Bay'hin ja odotetaan selkeää säätä.

Kapteeni Strohmann kohautti hartioitaan.

-- Vauhtimme on nyt 18 1/2 solmua, -- sanoi hän.

-- Olisi ihmeellistä, jos emme ehtisi Agardh Bay'hin ennenkuin sumu meidät tavoittaa. Siellähän on hyvä satama, sanotte. Eikä minulla ole mitään halua ajaa karille Whales Bay'ssa. Tehän sanoitte itse, ettei väylä ole siellä selvä.

-- Mehän voimme hapuilla eteenpäin purren avulla.

Strohmann oli hetkisen kahden vaiheilla. Hän katsoi taaksepäin, missä sumu ryömi jo Horn-salmen huippujen yli ja liukui nyt kuin yliluonnollinen valkoinen varjo pitkin rannikkoa. Sitten hän käänsi katseensa pohjoista kohti, missä kaikki oli selkeätä ja valoista jään kimallellessa vihreänä jäykältä, epäystävälliseltä rannalta.

-- Me jatkamme, -- sanoi hän.

Luotsi kohautti vain olkapäitään.

-- Yksi voi olla yhtä hyvä toinenkin, -- mutisi hän. -- Jos saamme pohjoistuulen päivemmällä, niin olemme kyllä turvassa.

Näin tapahtui, että kapteeni Strohmann, vanha kokenut laivuri, joka oli kuljettanut laivoja 25 vuotta ilman ainoatakaan onnettomuutta, nyt teki ratkaisevassa silmänräpäyksessä virheen, joka oli saattava komeimman laivan, mikä koskaan oli purjehtinut Huippuvuorten ohi, yhteen kauheimmista onnettomuuksista merenkulun historiassa.

* * * * *

Alhaalla kävelykannella olivat matkustajat kokoontuneet ryhmäksi. Ei kukaan heistä ymmärtänyt aseman vajavuutta. Mutta se _tunnettiin_.

Pelästys valtasi heidät kuin vilunväre -- kylmä väristys, joka sai heidät vaikenemaan kesken puheensa ja katsomaan ympärilleen. He kokivat pudistaa päällään salaista pelkoa, laskivat leikkiä ja nauroivat, mutta nauru oli soinnutonta -- he turvautuivat samppanjaan, mutta se maistui katkeralta.

Kukaan ei välittänyt valkeasta aaveesta, joka hiipi nopeasti esille heidän takaansa. He katselivat ainoastaan eteenpäin, missä valo leikki jäissä ja lumessa. Mutta kuitenkin -- oli kuin koneiden kiihdytetty työ olisi laulanut väräjävää moll-säveltä heidän mieliinsä. Ja toisinaan tuntui kuin kylmä ja kostea ilmavirta olisi pistänyt heitä poskeen ja jäädyttänyt hymyn heidän huulilleen.

Näytti siltä, kuin kapteeni Strohmann olisi ollut oikeassa. Tunti toisensa jälkeen kului. Kevyt tuulen henki pohjoisesta tuntui pitävän sumua loitolla. Mutta sittenkin se ryömi eteenpäin. Sen valkea huntu levittäytyi nopeasti yli maan heidän takanaan ja pyyhki pois kaikki ääriviivat "Victorian" jatkaessa hurjaa pakoaan kuin kannustettu hevonen.

Iltapuolella näkyi niemi Agadh Bay'n suulla, ja kun suuri patarumpu kutsui matkustajia pöydän iloihin, nähtiin selvästi mahtava jäätikkö, joka vyöryy alas pitkin tunturin kylkeä ja ojentaa käsivarttaan kauas ulos lahdelle.

Mutta äkkiä tapahtui jotakin, mikä sai kaikki pysähtymään. Hajanaisia sumun pärskeitä tuli lentäen joka taholta kuin villejä lintuja -- ensin harvakseen ja yksitellen. Ne näyttivät jättiläismäisiltä lumihiutaleilta, jotka laskeutuivat laivalle purevan kylmyyden seuraamina. Ne syleilivät ensiksi peräpuolta, ne taistelivat valoa vastaan ja voittivat sen, ne ryntäsivät joka taholta, ja vilauksessa oli "Victoria" suuren sumusärkän vankina.

Matkustajat katselivat toisiaan hämmästyneinä. Mitä tämä oli? Yhä tiheämmin kietoutui kaikki läpitunkemattomaan harmauteen. Puhuttiin ainoastaan kuiskaamalla, ja äänet kuulostivat raskailta, kaameilta. Tuskin näki vierustoveriaan.

Hapuiltiin kaiteen ääreen. Meri oli jo aikoja sitten kadonnut. Kaikki oli sumua. Se tunkeutui laivan kaikkiin aukkoihin ja täytti hytit ja salongit painavalla kosteudellaan. -- -- Kuinka helposti kaikki kuului! Matalinkin kuiskaus, hillityinkin yskähdys kuului... Ja mitä se oli? Kimeä soitto vavahdutti kaikkia. Se kaikui kuin epätoivoinen valitus syvältä laivan sisältä. Koneet pysähtyivät... ja suuri laiva liukui hiljaisella vauhdilla kaameaan sumuun...

Matkustajat kokoontuivat kävelykannelle suuriin ryhmiin kuin säikähtäneet lampaat. Perämiehet kulkivat heidän joukossaan ja rauhoittivat hätääntyneimpiä. Sehän oli vain sumua. Aivan vaaraton juttu vesillä, missä ei ollut pelkoa yhteentörmäyksestä. Muutamassa minuutissa olisi ankkuri pohjassa ja silloin olisi kaikki "allright"...

Pikku paroonitar istui mielipaikallaan äärimmäisessä kokassa, kun sumu tuli. Hän hapuili varovasti perään päin ja tapasi silloin Jörgen Brattin, joka tuli häntä vastaan.

-- Kapteeni on lähettänyt minut teitä rauhoittamaan ja auttamaan, jos jotakin sattuisi, -- sanoi tämä kohteliaasti.

-- Minä en tarvitse mitään lapsentyttöä, -- vastasi Frida torjuen.

-- Hyvinkin mahdollista. Mutta kapteeni arveli, että kuitenkin voisitte tarvita auttavaa kättä, jos...

-- Jos...? -- kertasi paroonitar kevyt huolestuneisuus äänessä. -- Mitä te tarkoitatte? Onko vaara lähellä? No, puhukaa sitten, mies!

-- Laiva, joka kulkee 28 jalkaa syvässä, on aina vaarassa tällaisella säällä, kun ei näe omaa kättänsäkään, -- vastasi Bratt terävästi. -- Minä en tahdo kuitenkaan tungetella. Voitte tulla yksinkin toimeen.

Hän vaikeni äkkiä. Valtava jyrinä kajahti aivan heidän välittömässä läheisyydessään. Se kuulosti kanuunanlaukaukselta, jolla oli pitkä kajahteleva ääniaalto perässään. Äänekkäitä kauhunhuutoja kuului peräkannelta...

-- Mitä se oli -- voi Jumala -- mitä se oli? -- mutisi nuori tyttö kalpein huulin.

-- Joutavia, -- vastasi Bratt. -- Jäätikkö tuolla lahden sisässä on poikinut. Se on jokapäiväinen ilmiö täälläpäin. Joku suuri jäämöhkäle on irtaantunut jäävyörystä ja pudonnut mereen. Nyt voimme vyöryaallosta laskea, kuinka kaukana olemme rannasta...

Hän ei ollut vielä lausunut viimeistä sanaa, ennenkuin valtava aalto syöksi "Victorian" leveitä kylkiä vastaan. Suuri laiva kohosi hieman puristuksen vaikutuksesta, mutta kulki järkähtämättä edelleen.

-- Me olemme aivan likellä maata, -- huusi Bratt. -- Virralla on täällä kuuden solmun vauhti, ja se ajaa meidät jollekin karille... Kuulkaa! .. sanoi hän kuunnellen. -- Kuulkaa, kuinka tuolla kohisee!

-- Tiukasti oikealle! -- karjui hän keuhkojensa täydellä voimalla komentosillalle päin.

Siellähän ymmärrettiin selvästikin, mikä vaara uhkasi. Laiva kallistui hieman ja viilsi suuressa kaaressa ulospäin.

-- Selvittäkää ankkurit, -- huusi kapteeni megafooniin. -- Tarkastakaa luotia!

-- Viisitoista syltä vettä, -- kuului ääni uloimmasta kokasta. -- Kaksitoista syltä, -- kuului heti sen jälkeen.

Silmänräpäys myöhemmin tuntui tärinää peräpuolesta. Molemmat potkurit peräyttivät epätoivon voimalla. Mutta se oli jo myöhäistä. "Victoria" kulki viiden solmun vauhdilla niitä vedenalaisia kareja kohti, jotka aitauksen tavoin ympäröivät Huippuvuorten rannikoita.

-- Yhdeksän syltä! -- kuului ääni taas. -- Kahdeksan syltä!

Alihangan puolelta kuului keveästi raapaiseva ääni. Mutta laiva jatkoi kulkuaan... Sitten tuli kova sysäys, etupuoli kohosi hiukan, ja köli hyppi voimakkain sysäyksin luodoille. Tuntui siltä, kuin mahtava laiva olisi kulkenut jättiläismäisen sahanterän yli. Kokkapuoli kohosi, kun taas peräpuoli vajosi.

Sitten tuli viimeinen sysäys, ja "Victoria" jäi paikalleen. Sen voimat olivat lopussa, ja kuin kuoleva eläin se laskeutui kyljelleen.

Tuli hetken hiljaisuus.

Sitten puhkesi meteli. Kuulosti siltä, kuin helvetin portit olisi avattu. Huudot tunkivat sumun läpi. Parkua ja rukouksia kohosi harmaasta usvasta kuin tuskaista voihkinaa kadotettujen piinapaikasta. Siinä oli naisten kirkumista ja miesten ulvontaa.

Mutta yli kaiken jyrisi kapteeni Strohmannin ääni megafoonissa.

-- Kaikki rauhoittukoot! Ei ole mitään hätää. Seisomme turvallisesti siinä, missä olemme.

Ne olivat vanhan kapteenin viimeiset sanat. Kuin ivallisena vastauksena hänen lohduttavaan vakuutukseensa kuului seuraavassa hetkessä ihmeellinen ääni keskilaivasta. Oli kuin jättiläiskäsi olisi repinyt rautalevyjä. Etupuoli vaipui eteenpäin, tulikuilu avaantui molempien savupiippujen väliin, seurasi ankara räjähdys, ja läpi sumun tunkeutui musta, sisältä punertava savupilvi.

Kattilat olivat räjähtäneet ja "Victoria" revennyt kahtia.

Jyrinä kieri sumupilvien välissä tuhannesti kajahdellen jäävyöryistä ja tuntureista, ja voimakas ilmanpaine oli hetkeksi päästävinään vilauksen aurinkoa laivahylylle. Ylväs höyrylaiva oli repeytynyt palasiksi. Se oli ampunut viimeiset tervehdyslaukauksensa.

Pitkin laivan laitoja oli huiskin haiskin ruumiita, koneenkäyttäjien ja lämmittäjien veriset ja palaneet hahmot roikkuivat kiinni rikkirevityssä rungossa. Kauimpana perässä, ylimmällä kannella, istui yksinäinen nainen ja repi mielipuolena vaatteitaan. Hän levitti kätensä ja hänen käheä äänensä hoki yhä uudelleen erään ranskalaisen runon katkelmaa.

Se oli ranskalainen näyttelijätär, joka puolialastonna ja hulluna yhä lausui Musset'n jäähyväislaulua rakkaudelleen. Pikimusta tukka aaltoili kellertävillä hartioilla ja paljaalla rinnalla, mustien silmien tuijottaessa kuvitelluille katsojapaikoille ja ammattimaisen taiteilijahymyn väreillessä punaisilla huulilla... Naisraukka! Hän oli jälleen rakkaassa Ranskassaan. Hän seisoi näyttämöllä Voltairen talossa ja oli kuoleva murhenäytelmän viimeisessä näytöksessä...

Ylpeällä hymyllä otti hän päältään loputkin vaatteistaan -- vielä viimeinen viittaus taivasta kohti, ja sitten hän hyppäsi ikuiseen sumuun...

Ja hiljaisuus laskeutui "Victorian" kuolonretken yli.

Mutta kuulkaapa -- mitä se oli?

Rannikolta kuului kuin heikko keskeytymätön kuiske. Oliko se jäätikön ikuista suhinaa? Vai oliko se kaukaisen ihmisjoukon mutinaa -- kuolleitten äänettömiä lauluja kuolon virralla?

V.

AGARDH BAY.

Sumu oli suorittanut loppuun hävitystyönsä nyt, kun "Victoria" rikkirevittynä ja pahoinpideltynä laskeutui lepoon Huippuvuorten vedenalaisen saariston teräville kallioille. Sillä ei ollut enää mitään tehtävää. Muutama minuutti haaksirikon jälkeen tuli pohjoistuuli ja lakaisi meren puhtaaksi.

Aurinko heitti säälimättömiä säteitään kuoleman hävityksiin, tavaten vain ne ainoat elolliset olennot, jotka kuin Jumalan ihmeestä olivat pelastuneet tuhosta.

Kun "Victorian" keula sukelsi mereen, huuhtoutuivat paroonitar von Heffner ja Jörgen Bratt yli kaiteen. Se pelasti heidät molemmat laivan räjähdyksestä. Mutta meri tuntui olevan yhtä säälimätön kuin sumukin. Vesi oli jääkylmää, ja pikku paroonitar risti alistuvasti sormensa ja sulki silmänsä. Hän kadotti tajunsa.

Bratt oli kuitenkin mies, joka ei hellittänyt niin vähällä. Hän tarttui pitkään vihreään huntuun, jonka tyttö oli kietonut päänsä ympäri, ja pujotti sen tainnoksissa olevan käsivarsien alitse. Sitten hän sitoi sen rintansa ympäri ja alkoi uida pitkin ottein kohti sohisevaa jäävyöryä.

Juuri silloin sumu keveni ja näytti uimarille pitkän hietarannan muutamien satojen kyynärien päässä karien sisäpuolella. Toisissa olosuhteissa olisi Jörgen Bratt voinut uida useita kilometrejä väsymättä, mutta tämä uimamatka jäävedessä, kuorma selässä, vaati koko hänen jäykän voimansa ja sitkeän tarmonsa. Taakka kävi yhä raskaammaksi, vaatteet liimautuivat kiinni ruumiiseen, ja hänen täytyi uida pitkät matkat pää veden alla päästäkseen eteenpäin. Voimakas virta vielä pitensi välimatkaa maihin.

Äkkiä hän huomasi, että nuori nainen heräsi tainnoksista. Hän tunsi, kuinka paroonitar nosti päätään hänen olaltaan, kuuli hänen hiljaisen kauhunhuudahduksensa, kun asema hänelle selvisi. Se oli kuin pienen linnun piipatus.

Jörgen Bratt pysähtyi hetkeksi, irrotti huntua ja hengähti syvään.

-- Osaatteko uida, neiti? --- kysyi hän puoleksi kääntyneenä seuralaiseensa päin.

-- Osaan, -- vastasi toinen. -- Koko ruumis tuntuu vain niin kankealta ja aralta.

-- Koettakaa, voitteko liikuttaa jäseniä.

-- Se on kai mahdotonta.

-- Teidän _täytyy_, -- sanoi Bratt ankarasti. -- Jännittäkää tahtoanne! Nyt on henkenne kysymyksessä. Me olemme velvolliset taistelemaan sen puolesta niin kauan kuin voimme.

Frida teki muutamia uintiliikkeitä käsillään, ja Bratt auttoi häntä voimakkaalla otteella hänen viittansa kauluksesta.

-- Kas, kas, -- sanoi hän. -- Sehän käy erinomaisesti. Muutamia metrejä vielä, niin meillä on pohja jalkojen alla.

Bratt oli oikeassa. Hiekkasärkkä ulottui kauas merelle päin. Ja neljännestuntia "Victorian" karilleajon jälkeen oli nuori norjalainen maissa puoleksi tajuton nainen sylissään.

Hän laski Fridan varovasti kivelle.

-- Nyt on tosi edessä, -- sanoi hän käskevästi. -- Hierokaa koko ruumistanne ja koettakaa juosta.

-- Minä en voi, -- mutisi tyttö. -- Jalat on kuin lyijyä. Voi Jumala, mitä minun pitää tehdä?

-- Teidän _täytyy_ juosta, -- vastasi Bratt kalmankalpeana ja yhteenpuristetuin huulin. -- Tulkaa nyt!

Ja hän veti mukaansa Fridaa, joka kompastui, mutta nousi jälleen. Paroonitar rukoili säästämään, mutta Bratt laahasi häntä armotta eteenpäin.

-- Tuntuuko paremmalta nyt? -- kysyi hän.

-- Jalkoja pistelee niin ilkeästi, -- vastasi Frida.

-- Mainiota! -- mutisi Bratt. -- Silloin juoksemme kerran vielä, kunnes olette aivan lämminnyt. Lupaatteko liikutella itseänne, kunnes koko ruumista polttaa?

-- No niin, hyvä on!

Bratt kiirehti takaisin rantaan. Eräs mies kahlasi maihin vetäen puolikuollutta olentoa perässään. Se oli jääluotsi, joka matkalla oli löytänyt ranskalaisen professorin ajelehtimasta pelastusvyön varassa.

-- Olemmeko me ainoat? -- kysyi luotsi alakuloisesti ja viittasi ylöspäin, missä paroonitar juoksi edestakaisin auringonpaisteessa. -- Me neljä... neljästäsadasta. Enkä minä ole suuren arvoinen, -- lisäsi hän väsyneesti. -- Olen saanut jonkin sisällisen vamman, joka vie voimat. Räjähdys heitti minut selälleni erästä taavettia vastaan. Ei tässä kauvaa kestä, ennenkuin tulen aivan rammaksi... Olen välttänyt kuoleman, mutta pian se tulee minua taas hakemaan... Muuten, se on yhdentekevää. En juuri tahdo palata Tromsöhön, kun tällainen häpeä sattui. -- Ja hän viittasi ulospäin, missä "Victorian" harvat jäännökset nyt pistäytyivät esiin sumusta.

Bratt oli hieromassa professorin vanhoja jäseniä eikä kestänytkään kauvaa, ennenkuin tämä vilkas mies oli jalkeilla. Hänen pitkä tukkansa oli tarttunut kiinni soikeaan päähän, ja ruskeat silmät katselivat kysymysmerkkeinä hänen kalpeista ja älykkäistä kasvoistaan.

-- Missä me olemme? -- kysyi hän ja veti syvään henkeä.

Jääluotsi katsahti ympärilleen.

-- Me olemme perillä, -- sanoi hän ja hymyili katkerasti. -- Tämä on Agardh Bay. Viisikymmentä metriä pohjoisemmaksi -- ja kaikki olisi käynyt hyvin. Virta oli tänään liian vahva. Se ajoi meidät kareille.

-- Agardh Bay! -- toisti professori, ja heikko puna nousi hänen kalpeille poskilleen. -- Minähän pyysin kapteenia muuttamaan suuntaa. Kaikki tyyni on minun syyni... Kuinka voin enää katsoa lähimmäisiäni silmiin?... Minun on syy... Ja jäätikkö tuolla?

-- Se on juuri Rabotin jäätikkö.

Professori hymyili surullisesti.

-- Vai niin, sekö se on? -- kuiskasi hän itsekseen. -- Rabotin jäätikkö! Sitä tietä on saatavana muuan suurimmista tieteeni voitoista. Mutta mitä se on maksanut!

-- Te unohdatte jotakin, herra professori, -- huomautti Bratt. -- Unohdatte, että olemme ajautuneet maihin ilman muonaa, aseita ja polttoaineita. Huippuvuoret eivät anna meille mitään. Syksy on jo pitkälle kulunut ja tie Jäävuonolle kulkee noiden jäätiköiden yli. Kova lumipyry -- ja me olemme suljetut tänne kuin rotat loukkuun, jos ei joku pyyntialus tänne eksyisi... Vältyimme hukkumasta "Victorian" mukana, mutta Herra ties, eikö _se_ olisi ollut parempi kuin nähdä nälkää ja kuolla viluun täällä jäätiköillä.

Jääluotsi kohautti hartioitaan.

-- Niiden meistä, jotka voivat, -- sanoi hän, -- täytyy kiivetä tunturin yli Sassen Bay'hin. Se on enintäin neljän päivän marssi. Viimeinen matkailijalaiva tulee noin viikon kuluttua --- kapteeni kyllä lähettää apua meille, jotka jäämme tänne, jos se vain ei tapahdu liian myöhään... Pikku paroonitar raukka, -- mutisi hän nähdessään pienen hennon olennon juoksevan edestakaisin auringonpaisteessa.

Bratt seurasi hänen katsettaan.

-- Meillä on _yksi_ mahdollisuus, -- sanoi hän päättävästi. -- Ja sitä meidän täytyy heti yrittää. Onko näillä seuduin mitään taloa?

-- Toisella puolen lahtea on pieni viheliäinen venäläismaja, -- vastasi Johnsen. -- Se on pieni ja matala, mutta se suojaa tuulelta ja pahalta säältä. Ja tällä rannalla on runsaasti ajopuita.

Nuo kolme miestä kokosivat mukaansa puunkappaleita ja sälöjä, joita oli heidän ympärillään. Ne puut olivat tehneet pitkän matkan Siperian suurten jokien suilta saakka. Ja veden valuessa haaksirikkoisista ja polvien väristessä kylmyydestä ja väsymyksestä kulkivat he hitaasti pitkin pitkää hiekkarantaa ja astuivat mahtavan jäätikön juurelle, joka laski teräksensinisen kypäränsä tunturin päälaelle.

He eivät puhuneet sanaakaan. Oli kuin hiljaisuus olisi heitä painanut. Ja heidän jäljissään kulki epätoivo.

VI.

"MINÄ OLEN UPSEERIN TYTÄR".

Pieni venäläismaja oli melkein näkymätön, se kun oli sammaleen peitossa.

Nähtävästikään ei ainoankaan ihmisen jalka ollut sinne astunut senjälkeen, kun venäläiset pyyntimiehet runsaasti puolitoista vuosisataa sitten olivat Jäämereltä lähteneet.

Maja oli rakennettu paksuista hirsistä. Se oli 14 jalkaa pitkä, 10 jalkaa leveä ja 6 jalkaa korkea. Aivan maan rajassa oli kaksi ikkuna-aukkoa. Katto oli tasainen ja peitetty paksulla maakerroksella ja suurilla kivillä.

Eräälle seinustalle oli muurattu tulisija ja siihen leivinuuni. Pohjoissivulla oli pieni eteinen, jossa oli ovi idästä päin. Se oli majan sisäänkäynti ja osaksi se myös valaisi sitä.

Puupatsaassa oven yläpuolella, joka oli lohjennut saranoiltaan, oli kirjoitus venäjäksi: "Sija isba staroverska" (Tämä tupa on vanhauskolainen). Ja ovikamaran alapuolelle oli veitsellä tai taltalla hakattu nimi: Jeremias Ottamkow.

Professori Marmont katsahti hämmästyneenä ympärilleen.

-- Ottamkow! -- sanoi hän miettiväisesti. -- Hänen nimeensä liittyy sellainen Robinson-seikkailu, joka on maailman merkillisimpiä. Jos muistan oikein, lähetti Jeremias Ottamkow vuonna 1743 Huippuvuorille laivan, jonka miehistöön kuului 14 miestä. He joutuivat Suurvuonoon Edge Islandin kohdalle, minne jää heidät sulki. Neljä miestä, etunenässä Himkovin veljekset, lähetettiin hakemaan majaa, joka kuului olevan rakennettu lähiseudulla. He löysivätkin sen, mutta kun heidän piti palata laivalle, tekivät he sen huomion, että laiva oli samana yönä joutunut haaksirikkoon. Heillä oli muonaa pariksi päiväksi, yksi luodikko ja tusina panosta, tulukset, kirves, veitsi ja kattila -- siinä kaikki, mitä he olivat ottaneet laivasta mukaansa. Nuo kaksitoista panosta hankkivat heille yhtä monta peuraa, jonkun laivahylyn kappaleet ainesta aseiksi ja työkaluiksi, maihin ajautuneen hongan juuri käytettiin jouseksi ja jänne tehtiin karhunjäntereistä. Tällä kaaripyssyllä tapettiin 250 peuraa ja paljon kettuja.

-- Tällä tavoin he elivät kuusi vuotta ja ainoastaan yksi heistä sortui kerpukkiin. Seitsemäntenä vuonna vei muuan pyyntialus heidät takaisin Venäjälle.

-- Ranskalainen Le Roy, joka oli Pietarin akatemian jäsen, on kirjoittanut näiden pyyntimiesten omituisen historian. Olen muistavinani, että luin sen nuoruudessani. Ihmiset olivat kovempaa lajia siihen aikaan kuin nyt, -- lisäsi hän huokaisten.

Bratt oli sillä välin tutkinut majaa. Paitsi suurta rautapataa, muutamia kattiloita ja kahta hylkeenrasvalamppua ei ollut mitään työkaluja. Eräässä nurkassa seisoi tynnyri, jonka sisällykselle oli laskeutunut satavuotinen pöly. Se sisälsi paksua nestettä -- arvatenkin valaanöljyä. Sisemmällä oli majassa joku määrä ajopuita varastossa. Seinällä riippuivat tulukset piikivineen ja tauloineen.

-- Tulta meiltä siis ei ainakaan tule puuttumaan, -- mutisi Johnsen helpotuksesta huoaten.

-- Minulla on sikaarinsytyttäjä, -- sanoi Bratt. -- Se voi olla sangen hyödyllinen niin kauan kuin bensiiniä riittää.

Kävi selville, ettei merivesi ollut vahingoittanut nykyaikaisia tuluksia, ja pian leimusi mahtava rovio Ottamkowin vanhassa majassa.

Sitten Bratt meni ulos noutamaan nuorta tyttöä. Tämä istui kivellä ja itki, mutta koki salata kyyneliään kuullessaan jonkun lähestyvän.

-- Ettekö tahdo tulla sisälle majaan? -- sanoi Bratt. -- Olemme sytyttäneet ihanan rovion. On tärkeätä päästä kuivaksi mahdollisimman pian, jos tahtoo saada jotakin toimeen. Se ei ole mikään linna, mutta parempi kuin ei mitään.

Pikku paroonitar kohotti katseensa.

-- Minä en jaksa sitä ajatella, -- vastasi hän. -- Onko tosiaankin totta, että he ovat kuolleet kaikki tyyni, paitsi me neljä. Ja mistä me saamme ruokaa? Sitä minä en ymmärrä -- täällähän ei ole mitään elollista -- voi, mikä kauhea maa tämä on! -- Hän peitti kasvot käsiinsä ja nyyhkytti.

Bratt kumartui hänen puoleensa.

-- Ei maksa vaivaa heittäytyä toivottomaksi. Meitä on kolme miestä, jotka koetamme auttaa teitä täältä. Te ette saa heittää toivoa. Te ette saa lamauttaa meidän rohkeuttamme.

Paroonitar nousi nopeasti ja heitti päätään taaksepäin.

-- Minä olen upseerin tytär, -- sanoi hän ylpeästi. -- Te ette enää saa nähdä minun itkevän. Isäni oli mukana sekä Sadowassa että Sedanissa -- hän ei tiedä, mitä pelko on. Mutta teidän tulee muistaa, että minähän olen ainoastaan nainen, turvaton nainen.

-- Te erehdytte, -- vastasi Bratt lämpimästi. -- Tuolla majassa ei ole ainoatakaan miestä, joka ei olisi valmis uhraamaan henkeään teidän tähtenne. Te olette yhtä hyvässä turvassa kuin isänne talossa. Luottakaa siihen... Tulkaa nyt, -- lisäsi hän. -- Saamme ryhtyä heti siihen, mitä on tehtävä. Te olette upseerin tytär, sanoitte... Hyvä, silloin tiedätte, mitä kuri on. Ja täällä teidän on toteltava määräyksiä.

Hän kääntyi odottamatta toisen vastausta ja kulki nopeasti majaa kohti. Paroonitar puri huultaan ja katsahti kookkaan miehen jälkeen, joka kulki alaspäin märissä vaatteissaan.

Sitten hän seurasi pää kumarassa... ja pian senjälkeen hän seisoi yhdessä toisten kanssa leimuavan valkean ääressä.

-- Rakas lapseni, -- sanoi professori. -- Kuinka julma onkaan kohtalo! Minuun nähden ei ole mitään vaaraa. Minä olen saanut osani elämästä, mutta että te, joka olette nuori, reipas ja elämänhaluinen...

Frida hymyili.

-- No mutta herra professori, -- sanoi hän teennäisen iloisesti. -- Mehän olemme toivomustemme perillä. Ja professorinhan piti antaa sille jäävyörylle minun nimeni.

Professori tuijotti häneen hämmästyneenä. Sitten hänen katseensa äkkiä kirkastui.

-- Oh -- te olette hurmaava! -- sanoi hän ihaillen. -- Kuinka reipas te olette! Itse Jumalan lähettämä auringonsäde!

-- Voi, minä olen varmaan kauhean näköinen! -- huudahti Frida ja sipaisi hiuksiaan. -- Eikö täällä ole kampaa eikä kuvastinta...? -- Hän keskeytti äkkiä ja sävähti tulipunaiseksi kohdatessaan Brattin vakavat silmät.

-- Te saatte yksin pitää majaa hallussanne puoli tuntia, -- sanoi Bratt. -- Meillä on jotakin toimittamista alhaalla lahdessa. Neuvon teitä riisuutumaan ja antamaan vaatteiden kuivaa tulen ääressä. On tärkeätä, että kaikki pitävät itsensä niin terveinä kuin mahdollista. Te olette täällä turvassa ja noiden luukkujen kautta tuolla voitte nähdä meidät.

Frida nyökkäsi nöyrästi.

-- Teen niinkuin sanotte. Mutta onko luvallista kysyä, mihin nyt aiotte ryhtyä?

Bratt mietti hetken.