Part 1

Produced by Tapio Riikonen

NAPASEUDUN YÖSSÄ

Romaani Huippuvuorilta

Kirj.

ØVRE RICHTER FRICH

Suomennos

Helsingissä, G. W. Edlundin Kustannusosakeyhtiö, 1917.

SISÄLLYS:

I. Pohjoista kohti. II. Satumaa. III. Sumu. IV. Haaksirikko. V. Agardb Bay. VI. "Minä olen upseerin tytär". VII. Viimeinen keino. VIII. Pohjoismyrsky tulee. IX. Ottamkovin majassa. X. Huippuvuorten koira. XI. Pimeys tulee. XII. Revontulien loisteessa. XIII. Napamaiden ritaristo. XIV. Pitkä yö. XV. Odottamaton vieras. XVI. Valojuova. XVII. Lähtö majasta. XVIII. René Marmontin viimeinen keksintö. XIX. Sassen-laakson jumalat. XX. Viimeinen päivämarssi. XXI. Pyyntimiesten luona. XXII. Erämaan peto. XXIII. Temppelitunturin varjossa. XXIV. Langaton sähkölennätinasema.

I.

POHJOISTA KOHTI.

16 1/2 solmun vauhdilla höyrysi Hampurin--Australian linjan komea matkailijahöyrylaiva "Victoria" pohjoista kohti.

Jäämeren harmaalla ja kiiltävällä pinnalla vyöryivät pitkät mainingit levollisesti pohjoiseen päin. Joka suunnalla näkyi ainoastaan merta. Kauimpana taivaanrannalla seisoi aurinko liikkumattomana meren kynnyksellä ja lähetti valkeita sädekeihäitään, keveitä kuin aavistus, valoisaan sydänyöhön.

Kuin mahtava, kalpea kultainen kilpi, ripustettu hämärän reunalle, loisti siellä kaukana Pohjolan kesäyön ihmeellinen aurinko...

Suurella matkailijahöyryllä oli ollut vilkas päivä. Sen 400 matkustajaa oli tervehtinyt Karhusaarta, Jäämeren ensimäistä arktista edelläkävijää, iloisella juhlalla, jonka lopuksi pantiin toimeen tanssiaiset tilavalla kävelykannella. Kapteeni Strohmann oli pienessä puheessa muistuttanut niistä kahdesta rohkeasta miehestä, jotka ensimäisinä olivat jalallaan astuneet tälle epäystävälliselle saarelle. Wilhelm Barents ja Jacob Heemskirk olivat miehiä, jotka kulkivat suoraan läpi jään ja tulen. Ja kirjava kansainvälinen seura, joka luuli olevansa jossakin suhteessa kaikkien aikojen löytöretkeilijäin kaltainen, joi monta maljaa "Bären Eiland'in" (Karhusaaren) kunniaksi ensimäisten myrskylintujen kiertäessä laivaa lepattelevin siivin.

Mutta "Victoria" jatkoi matkaansa pohjoiseen, laivan soittokunnan soittaessa toista kiehtovaa valssia toisensa jälkeen sille kaikkien kansojen sekotukselle, joka puheli kymmenkunnalla kielellä.

Siellä oli tukkukauppiaita arvoisine rouvineen, vastanaineita, jotka nauttivat kuherruskuukauden suloja, nuoria hiukan seikkailuhaluisia miehiä, muuan professori, jolla oli omat tieteelliset suunnitelmansa, kauniita neitosia vartioivine vanhempineen, joilla oli pieni sivutarkoitus hankkia jälkeläiselleen joku varakas pankkiiri tai varaton kreivi -- siellä oli tummasilmäisiä ja tulisia etelän tyttäriä, joiden ikä oli epämääräinen, mutta tarkoitukset selvät -- siellä oli myöskin joitakuita rikkaasti koristettuja Rebekkoja, joilta aina riitti hymy kelle hyvänsä -- lyhyesti sanoen siellä oli koko se ihmeellinen näyttely olentoja, jonka sattuma kokoaa 11,000 tonnin suuruiselle ensi luokan matkailijalaivalle.

Soitto loppui "two-step'iin", mutta nauru ja kuhertelu jatkui pienissä salasopukoissa ja kulmauksissa. Tarjoilijoilla oli kuin siivet. He lensivät paikasta paikkaan samppanjapullo toisessa ja puoli tusinaa seideleitä toisessa kädessä.

Muuan pariisilainen näyttelijätär, ympärillään ryhmä vanhempia elostelijan näköisiä herroja, lausui määkivällä paatoksella jotakin pitkäveteistä runoa auringonlaskusta Normandiassa pikku saksattaren suudellessa sulhastaan komentosillalle vievien portaiden takana, niin että läjähti.

Vähitellen tuli kannelle hiljaisuus. Kultainen pyörä lännessä heitti viimeisen säteen Mount Miseryn pyöreälle kupoolille -- sitten vaipui Karhusaari mereen.

Ja nyt oli leikki lopussa. Väsyneinä ja kalpeina istuivat kaikki tuijottaen mahtavaan taivaankappaleeseen, joka vaipui maininkiin kohotakseen seuraavassa silmänräpäyksessä jälleen yli taivaanrannan koko voittamattomassa loistossaan. Ja yö, joka jo oli nostanut mustan viittansa, väisti suurta voittajaa -- pitkää, varjotonta päivää...

Komentosillalla käveli kapteeni Strohmann edestakaisin. Hän oli voimakas, germaanilainen tyyppi. Tukka oli harmaantunut ohimoilla, joka piirre leveissä kasvoissa oli kuin ahavan kuluttama, ja monien ryppyjen keskeltä katseli terävä silmäpari, joka ei koskaan kadottanut rauhallisuuttaan.

Nojautuen kompassikaappia vastaan seisoi norjalainen jääluotsi Nils Johnsen Tromsöstä. Hän oli pitkä, laiha, noin viidenkymmenen ikäinen, naama hyväntahtoisessa hymyssä. Hän oli kulkenut maailman ympäri perämiehenä eräällä parkkilaivalla, mutta hänen sydämensä oli vanginnut elämä siellä kaukana pohjolassa ahtojään seinien juurella -- hänen lapsuutensa ja nuoruutensa elämä. Monta vuotta hän oli purjehtinut vesiä Huippuvuorten ympärillä, eikä kukaan toinen jääluotsi Tromsössä tai Hammerfestissä ollut saavuttanut niin syvällisiä tietoja mahtavan saaren vuonoista ja rannoista kuin Nils Johnsen.

Paitsi kapteenia ja luotsia oli komentosillalla tunnettu ranskalainen professori René Marmont Pariisin Sorbonnesta. Hän oli Europan suurmiehiä jäätikkötutkimuksen palveluksessa ja hänen teoksensa Sveitsin jäätiköistä kuuluu geologian perustaviin käsikirjoihin. Tänä yönä oli hänen käytöksessään aivan tavaton into.

-- Eikö olekin niin, -- kysyi hän kapteenilta sujuvalla saksankielellä, -- että jääsuhteet ovat erittäin edulliset tänä vuonna?

-- Kyllä, -- vastasi kapteeni. -- Niin ainakin väitetään. Vai mitä arvelette, Johnsen? -- jatkoi hän kääntyen luotsin puoleen.

-- Tavattoman suotuisat suhteet, kapteeni, -- vastasi jääluotsi kärsimättömästi irvistäen, hänen kun oli vaikea puhua saksaa. -- Jäät on lakaistu pois Huippuvuorilta tänä vuonna.

-- Itäpuoleltakin? -- kysyi professori innostuneesti.

-- Niinpä kyllä, herra professori. Kolme eri pyyntilaivaa on tänä vuonna purjehtinut saaren ympäri aina Giles'in maahan asti. Hinloop-salmessa ei ole jääpalastakaan.

Professori kääntyi kapteeni Strohmannin puoleen.

-- "Victoria" käyttää kai silloin harvinaista tilaisuutta tehdäkseen retken ylöspäin pitkin itärantaa?

-- Sitä minä en ollut oikeastaan ajatellut, -- vastasi kapteeni kiireesti, -- mutta jos luotsi arvelee, että vedet ovat selvät ja ettei ole mitään vaaraa...

Professori katsoi kysyvästi Johnseniin. Tämä kohautti hymyillen olkapäitään.

-- Ei ole ollenkaan vaikeata käväistä Suurvuonolla tänä vuonna, -- vastasi hän. -- Minä tunnen rannikon kuin viisi sormeani. Ja jos ei vain tule sumua...

-- Mutta toisinaanhan on länsirannikollakin sumua, -- keskeytti professori.

-- Niin on, -- vastasi luotsi. -- Luulen melkein, että se on pahempi siellä, missä Golf-virta tapaa jäämerestä etelään kulkevan virran. Suurvuonolla on sää vakiintuneempi. Mutta jos sinne kerta kaikkiaan tulee sumu, on se paksu kuin seinä. Vuonna 1858 esimerkiksi tapahtui, että muuan laivuri, joka oli pyynnissä Suurvuonolla noin 9-10 peninkulman päässä koilliseen Eteläniemestä, ei osannut takaisin laivalleen sumun tähden. Hänen täytyi suorastaan soutaa takaisin Norjaan kuuden miehensä kanssa. He tulivat kotiin kylmänvihat jaloissa ja eliniäkseen vaivaisina. Niin, se sumu...

Tuli pieni äänettömyys.

-- Oikeastaan, -- sanoi professori viimein, -- minulla oli erikoinen syy ehdotukseeni. Parikymmentä vuotta sitten kulki maanmieheni Rabot suoraan yli Huippuvuorten, Jäävuonon Sassen Bay'sta Suurvuonon Agardh Bay'hin. Hänet pysäyttivät lopuksi erittäin omituisen luontoiset jäävyöryt. Voimatta sanoa mitään ehdottoman varmaa luulen kumminkin, että yhden ainoan päivän tutkimus näiden jäävyöryjen muodostumisesta voisi kumota koko meidän nykyisen teoriamme...

-- No, -- sanoi kapteeni Strohmann. -- Minä en ole sidottu mihinkään määrättyyn reittiin, vaan voin kulkea minne hyvänsä, missä väylä on varma. Mutta minä tahdon olla vastuusta vapaa... Lähettäkää lista kiertämään matkustajien kesken, ja jos saatte kaikki mukaan -- all right, silloin ohjaa Johnsen meidät Agardh Bay'hin. Ne kaksi päivää, jotka poikkeamiseen menee, saamme ottaa takaisin toisella taholla.

Hän ei ehtinyt puhua loppuun -- sillä professori oli jo jättänyt komentosillan ja iski kuin haukka alas matkustajien joukkoon valtava paperirulla kädessä. Hänen gallialainen intonsa voitti kaikki. Kaikki, jotka olivat vielä hereillä, kirjoittivat alle. Ja professori lähetti uudet kannattajansa hytteihin hankkimaan allekirjoituksia.

Itärannikolle? -- Luonnollisesti tahdomme itärannikolle, -- sanoivat he kaikki.

Ja kahta tuntia myöhemmin tuli professori Marmont hengästyneenä ylös komentosillalle papereineen.

-- No? -- kysyi kapteeni.

-- Tässä he ovat kaikki, -- huusi professori riemastuneena. -- Kaikki -- paitsi kaksi, joita en voi löytää. Ne ovat nuori vapaaherrallinen neiti von Heffner ja muuan norjalainen eläintutkija Kristianiasta. Hitto ties minne he ovat lymynneet!

-- Nuoresta neidistä vastaan minä, -- selitti kapteeni hymyillen. -- Hänet on laivanisännistö erikoisesti uskonut minun huostaani, ja hän on minun mieskohtaisen valvontani alaisena. Kenraaliluutnantti von Heffner, hänen isänsä, on paraita ystäviäni. Pikku Frida meni kokkapuolelle puoli tuntia sitten saadakseen häiritsemättä nauttia keskiyön auringosta. Ja saatte nähdä, että nuorella norjalaisella on ollut sama maku...

II.

SATUMAA.

Kapteeni Strohmann oli oikeassa. Kauimpana kokassa ankkuritukin ja etuluukun välillä istui pieni sylfidinen olento ja katseli hartaasti aurinkoa, joka nyt riemuitsevana nousi taivaalle.

Hänen tummat, uneksivat silmänsä loistivat nuoruuden hurmaavista kasvoista. Pikku paroonitar oli ainoastaan 19-vuotias.

Istuessaan siinä auringon kultainen loiste norsunluuvalkoisella otsallaan, jota reunusti kokonainen rikkaus kesyttömiä pikimustia kiharoita, muistutti hän jotakuta taidemaalari Gainsboroughin kauneimmista naisista.

Hänen kasvoillaan oli tuo kalpea väri, jonka alla pikemmin aavistaa kuin näkee vivahduksen punaiseen -- elämänuskalluksen ja ilon pohjavirran.

Se nuori mies, joka seisoi muutamia askelia hänen takanaan nojautuen oikeanpuolista kaidetta vastaan, ei ollut koskaan uneksinutkaan saavansa eläessään nähdä niin kaunista profiilia kuin se, joka hänen edessään häämöitti aamutaivasta vasten. Koko tuo pieni, luja ja pyöristynyt vartalo, jonka ääriviivoja tuuli auttoi selvemmin esiintymään, oli täydellinen -- aina kaunismuotoiseen nilkkaan ja pieniin, ruskeisiin kenkiin saakka, jotka vilahtivat pehmeän musliinin alta.

Koskaan ei ollut Jörgen Bratt nähnyt sellaista näkyä. Siitä asti, kun hän ensi kerran keksi hänet Hampurin laiturilla, oli hänen sydämessään tuntunut merkillistä ahdistusta joka kerta, kun tuo neito oli tullut hänen näkyviinsä.

Muuten Jörgen Bratt ei kuulunut kaikkein helpoimmin syttyviin. Tämä voimakas mies atleettimaisine hartioineen, luja tarmo vaaleissa ja reippaissa kasvoissaan ei ollut onnen suosikkeja. Hän oli taistellut läpi elämänsä vähillä rahoilla, mutta suurella tahdonvoimalla -- oli ollut erään suuren löytöretkeilijän sihteerinä, opiskellut eläintiedettä, ollut sanomalehtimiehenä ja seikkailijana, ja nyt viimeksi oli muuan kaukainen sukulainen Hampurissa hankkinut hänelle lipun korkeammille leveysasteille.

Maailman epäsuosio ei kuitenkaan ollut painanut leimaansa tähän 25-vuotiseen mieheen. Hän oli innokas urheilun harjoittaja, ja hänen nyrkkinsä olivat raskaimpia, mitä Kristianiassa tunnettiin; terve ja iloinen sielu, joka karaistui vastoinkäymisissä, mutta ei koskaan kadottanut uskoaan luvattuun maahan.

Nyt Jörgen Bratt oli käynyt aivan surumieliseksi. Ei ollut hänelle hyödyksi katsella saavuttamatonta kauneuden kuvaa, joka uneksi tuolla auringon hehkussa. Tuntui siltä, kuin rakastuminen tunkeutuisi hänen joka suoneensa ja ryntäisi hänen sydäntään kohti.

Koskaan ei hänestä ollut tuntunut siltä kuin nyt. Hän oli kuherrellut monella kielellä, hän oli jättänyt monta leikkivää rakkausseikkailua hyvällä omallatunnolla. Mutta nyt hän seisoi siinä huokaillen kuin jokin lemmenkaihosta nääntynyt nuorukainen.

Hän teki kärsimättömän liikkeen, joka sai nuoren paroonittaren kääntymään häneen päin. Paroonittaren silmien väliin tuli pieni tyytymätön ryppy, kun hän huomasi, että joku oli löytänyt tien hänen mielipaikalleen. Majesteetillisena kokosi hän hameensa ja hyppäsi kevyesti ja sulavasti alas kannelle. Suomatta unelmiensa todistajalle katsettakaan hän asteli sievin askelin peräpuolelle.

Jörgen Bratt katsoi sykkivin sydämin pienen reippaan olennon jälkeen. Hän huokasi syvään ja tuijotti, teräksenharmaa tahdon välke uskollisissa sinisissä silmissään, pohjattomaan toivottomuuteen. Hän koki ravistaa sitä itsestään irti, vihelsi iloista varieteesäveltä, mutta ääni vaimeni hänen huuliltaan, hän nousi pystyyn ja nyrkkeili näkymättömän vastustajan kanssa, mutta hänen nyrkkinsä raukesivat pian, ja hänen katseensa kääntyi apeana sinne, mihin paroonitar oli hävinnyt...

Sitten hän kulki hitaasti takaisin kävelykannelle. Siellä puheli ranskalainen professori vilkkaasti neiti Frida von Heffnerin kanssa. Molemmat nauroivat. Bratt yritti pujahtaa ohi, mutta professori esti hänen pakonsa.

-- Tässähän se eläintutkija on, -- sanoi hän. -- Nimeni on René Marmont.

-- Jörgen Bratt, -- vastasi norjalainen lyhyesti.

Mutta professori ei hellittänyt. Hän esitti edelleen:

-- Monsieur Bratt -- baronesse von Heffner.

Pieni saksalainen aatelisneiti nyökkäsi huomaamattomasti, ja Bratt kumarsi liioitellun kylmästi.

-- Kuulkaahan, -- sanoi professori. Ja sitten hän selitti heille edut pikaisesta retkestä pitkin itärantaa heilutellen paperikääröänsä toisessa ja täytekynää toisessa kädessään. Molemmat kirjoittivat alle, ja professori syöksi taas ylös komentosillalle jättäen heidät yksin.

Paroonitar näytti hyvin tyytymättömältä ja polki laivankantta jalallaan.

-- Nyt on kylmä, -- mutisi hän. --- Ja kello on paljon -- voi taivas, sehän on jo kolme, -- lisäsi hän katsoessaan rannerenkaaseensa. -- Minun täytyy kiirehtiä. Hyvää yötä!

Bratt kumarsi. Hänen kurkkuunsa oli tarttunut jokin möhkäle, joka esti puhumasta. Paroonitar katsahti häneen kummastuneena, heitti ylpeästi niskojaan ja hävisi salongin syvyyksiin...

Jörgen Bratt ei kaivannut unta. Hän istui tunnin toisensa jälkeen kannella ja seurasi aaltojen kulkua pohjoiseen. Paksuja pilviä vyöryi esiin läntiseltä taivaanrannalta, ja aurinko oli harson peitossa. Pienet väreet samensivat aaltojen pitkiä, keinuvia viivoja, ja kylmää vaahtoa viskautui "Victorian" kannelle. Päivä oli tulossa.

Mutta kaukana pohjoisen näköpiirin yläpuolella, missä taivas vielä oli puhdas, nousi valkea pilvisärkkä huomaamatta kuin kasvaen esiin merestä. Se sai jyrkemmät piirteet ja ihmeellisen lyijykiillon. Bratt nousi loistavin silmin ja otti kiikarin esille kotelosta.

Ja hän näki kokonaisen pikkumaailman kohoavan mahtavassa valossa. Hän näki valkeiden huippujen panssarinsinisine eetteriseinineen nousevan taivasta kohti -- se oli mahtava satumainen, villiyden ja uhman maailma meren tummansinisissä kehyksissä.

Jörgen Bratt oli hetkessä muuttunut. Surumielisyys oli hälvennyt hänen kasvoiltaan. Koko hänen seikkailijasydämensä paisui riemusta ja odotuksesta.

Sillä tuolla olivat Huippuvuoret, tuhansien jäävyöryjen saari, missä inhimilliset urotyöt olivat vuosisatoja taistelleet luonnonvoimien kanssa, missä ihmiset olivat eläneet ja kärsineet pitkinä öinä mahtavien talvimyrskyjen ulvoessa heidän majojensa ulkopuolella.

III.

SUMU.

"Victorialla" oli iloiset päivälliset. Vasemmalta kohoavan korkean saarimaan näky oli kohottanut matkustajien tunnelmaa ja ruokahalua.

Kaikki tunsivat, että tällaisessa retkessä Jäämerellä oli jotakin tavatonta. Tämä ei tosiaankaan ollut mikään tavallinen matka sivistyksen keskellä, ei, vaan nyt kuljettiin teitä, joilla maailman rohkeimmat miehet olivat uhranneet henkensä laajentaakseen tiedon rajoja. Voivathan nämä seudut kertoa sellaisista miehistä kuin Scoresky, Parry ja Markham, ja joka niemellä ja lahdella oli nimi, joka säilyy napaseutututkimuksen historiassa. Onko silloin kumma, että kullakin oli mielestään jotakin yhteistä sellaisten miesten kanssa kuin Nordenskiöld, Nansen, Andrée ja monta muuta.

Erotus oli kumminkin se, että "Victorialla" ei ollut mitään hätää.

Päinvastoin. Ruokajärjestys oli sovitettu kaikkein hienostuneimpien herkkusuitten maun mukaan. Syötiin tavantakaa. Eikä tarvinnut pelätä kerpukkia. Sitävastoin uhkasi joka päivä kardialgia kaikkine muine tauteineen, jotka johtuvat liian runsaasta ravinnosta.

Näillä päivällisillä -- Horn-salmen huippujen suojassa -- oltiin kuten sanottu hyvin vallattomalla mielellä. Kapteeni Strohmann itse oli seurueen isäntänä. Hänen oikealla puolellaan istui paroonitar Frida ja vasemmalla ranskalainen professori, joka säteili hyvää tuulta.

-- Eikö ole ihmeellistä, -- sanoi hän kauniille vastakumppanilleen, -- täällä me purjehdimme mielemme mukaan muhkeassa laivassa, vaikka jää tavallisesti on kuin seinä täälläpäin. Luotsi kävi ylhäällä etumastossa hetki sitten, ja niin kauas kuin voi nähdä kiikarilla, ei näkynyt jääpalastakaan. Me ehdimme kyllä seikkailuitta Agardh Bay'hin ennen keskiyötä. Ja silloin annan jollekulle jäätikölle teidän nimenne, hyvä neiti. Teistä tulee yksi kuuluisimpia nimiä geologian historiassa... Asiasta toiseen... millainen on se nuori norjalainen, jonka esitin teille? Minä pidin niistä kasvoista!

Pikku neiti katsahti etsivästi pitkin pöytiä. Kauimpana erään pöydän ääressä hän tapasi hakemansa istumassa perämiehen vieressä.

-- Oh, -- sanoi hän hymyillen. -- Hän oli hirveän norjalainen. Ei sanonut sanaakaan. Kumarsi vain kömpelösti.

-- Oikein sanottu. -- Ranskalainen kumartui pöydän yli ja nyökkäsi. -- Minä näet tarvitsen oikean miehen, joka kykenee johonkin, kun tarvitaan. Katsokaahan ympärillenne, neiti, voitteko keksiä ainoatakaan ihmistä -- paitsi kapteenia ja minua -- joka ei pelkäisi kastaa jalkojaan. Tai ainoatakaan, joka voisi pitää suunsa kiinni oikealla hetkellä... Niin, katsokaahan tarkkaan... mutta ette löydä ainoatakaan tässä pöydänpäässä, ennenkuin osutte vaaleatukkaiseen norjalaiseen tuolla oven luona... Hän ei osaa kumartaa. Erinomaista! Mutta hän osaa kyllä nousta jäätikölle tai uskaltaa sylipainisille jääkarhun kanssa, jos oikein tunnen nuo hartiat. Näittekö hänen silmiään, neiti? Niissä on seikkailuja. Minä en ensi kertaa näe sitä lajia väkeä. Hekin kumarsivat huonosti, eikä heidän keskustelunsa ollut erinomaista, mutta he raatoivat ääntä päästämättä itsensä kuoliaiksi ja leikkivät revolverilla niinkuin, hyvä neiti, leikitte kahvelillanne. He olivat kullankaivajia Jukon-joella. Elämä oli heistä uhkapeliä. He pelasivat pokeria Onnettaren kanssa -- ja hävisivät ylimalkaan. Mutta he kestivät levollisesti häviönsä, sillä elämä oli tehnyt heistä miehiä...

-- Professori on oikeassa, -- sanoi kapteeni Strohmann. -- Olen puhellut aika paljon tuon norjalaisen kanssa. Omituinen mies! Hän on kulkenut ristiin rastiin yli Alaskan joka suuntaan ja kertoi monta hauskaa tapausta elämästä Dawson City'n kurjissa lautavajoissa. Tuntee myös hyvin Huippuvuoret. Kaksi vuotta sitten hän hiihti yksin Jäävuonon Kap Bohemanista Zeppelinin ilmalaiva-asemalle Crossbay'hin. Niin, se poika osaa jotakin, vaikkei hän menestyisikään tanssisalissa.

Nuori paroonitar hymyili kahden kavaljeerinsa ylistyspuheille.

-- Minä en pidä sellaisista voimaihmisistä, -- vastasi hän torjuen. -- Me emme tarvitse revolvereita nykyään. Pitäisin paljoa enemmän miehestä, joka tuntee Goethen ja Heinen kuin sellaisesta, jolla on taipumuksia ainoastaan jääkarhujen ampumiseen ja hiihtämiseen.

-- Mitä sanotte molempien lajien yhdistelmästä? -- kysyi professori vilkkaasti. -- Jospa minä olisin nuoruudessani harrastanut vähän vähemmän kirjallisuutta ja vähän enemmän ulkoilma-elämää! Tiede vaatii miehekkyyttä tullakseen hedelmälliseksi. Se ei saa homehtua kirjojen välissä, sen täytyy päästä ulos vapauteen. Mutta me emme sen parempaa tienneet siihen aikaan. Ja sentähden on minusta tullut tällainen naurettava, vanhahko pitkätukkainen, heikkopolvinen ja kauhean puhelias veitikka.

Paroonitar nauroi hilpeästi. Se oli nuoren elämänhaluisen naisen naurua.

-- Nyt olisi isäni pitänyt kuulla teitä, -- sanoi hän. -- Se oli kuin hänen suustaan puhuttu, kun luuvalo häntä vaivaa. Sentähden hän komensikin minut tälle matkalle Huippuvuorille vanhan ystävänsä kapteeni Strohmannin kanssa. Kiirehdä katsomaan koko maailmaa, ennenkuin menet naimisiin, sanoi hän.

Nuori neitonen punastui omaa suorasukaisuuttaan.

-- Anteeksi, hyvät herrat, -- lisäsi hän arvokkaasti, -- että vaivaan teitä näillä yksityisasioilla... Sanokaahan, kapteeni, mitä täällä itärannikolla niin hartaasti tavoitellaan?

-- Minä en ole täällä koskaan olut, -- vastasi kapteeni, -- siitä yksinkertaisesta syystä, että vain perin harvoin vuono on jäistä vapaa. Ei mikään matkailijahöyry ole vielä koskaan kulkenut tätä tietä. Me siis saavutamme ennätyksen.

-- Onko se aivan vaaratonta? Eikö voida ajatella, että törmäämme jäävuoreen?

-- Ei, siinä suhteessa arvelee luotsi, ettei ole mitään vaaraa. Ainoa, mistä meille voisi koitua vaara, on sumu, jos se äkkiä nousisi. Virta on erinomaisen vahva tällä rannikolla, niin että mahdollisuus saada täällä ajelehtia sinne tänne ei ole juuri ilahduttava. Mutta meillä on ankkurit...

-- Kun eivät vain syvyydet ole liian suuria, -- huomautti professori.

-- Mutta eikö sumu ole koko harvinainen näillä seuduin? -- kysyi Frida. -- Ja eikö olisikin ihmeellistä, jos se tulisi juuri nyt, kun me olemme täällä. Se olisi epäkohteliasta sen puolesta, vai miten, kapteeni?

Pikku paroonitar ei saanut vastausta kysymykseensä. Vartiopalveluksessa ollut perämies tuli ruokasaliin, kulki pöydän yläpäähän ja kuiskasi jotakin kapteenin korvaan. Tämä katsahti häneen hämmästyneenä, ja ihmistuntija olisi huomannut syvän, huolestuneen rypyn leveällä ahavoituneella otsalla. Mutta hän katsoi hymyillen ympärilleen, nyökkäsi ystävällisesti perämiehelle ja sanoi:

-- Minä tulen kohta.

Perämies meni ja kapteeni jatkoi keskustelua hieman väkinäisesti.

Paroonitar piti häntä tarkasti silmällä. Hän huomasi, että käsi, joka piteli lusikkaa, vapisi hiukan. Hän näki myös, kuinka kapteeni hermostuneesti kääntyi tuolillaan. Sitten hän keskeytti äkkiä keskustelun, nousi kohteliaasti kumartaen pöytäseuralle ja meni nopeasti ulos.

Tuli pitkä hiljaisuus. Frida kuori hajamielisesti ranskalaista päärynää, mutta unohti sitä maistaa. Ja professori istui syvissä ajatuksissa pohtien jotakin arvoitusta, joka oli noussut hänen aivoihinsa.

Pöytien ääressä tuli yhtäkkiä hiljaista. Ranskalaisen näyttelijättären kulunut ääni häiritsi hiljaisuutta, ja joku hihittävä nauru raukesi sikseen...

Mitä oli tapahtunut?... Kukaan ei tiennyt, mistä se tuli, mutta synkkä ahdistus hiipi näiden iloisten silmänräpäysihmisten keskuuteen -- -- raskas puristava tunne ryömi mieliin kuin varoittava enne... Joku yritti katkaista hiljaisuutta... teennäinen nauru, rohkea sanasutkaus, puoliksi lausuttu kohteliaisuus -- mutta hiljaisuus levisi nopeasti yli kaiken. Mikään ei voinut keventää sitä hirveätä painostusta, joka ahdisti kaikkia -- oli kuin näkymättömiä olentoja hiipisi salonkiin kietomaan kylmät käsivartensa kaiken elollisen ympärille...

Professori nosti päätään -- ihmetellen ja hämmästyneenä.

-- Kuulitteko, mitä hän sanoi? -- kysyi hän hillitysti.

Pikku paroonitar nyökkäsi. Hän katsahti nopeasti salin toiseen päähän. Norjalainen oli hävinnyt. Sitten hän kääntyi professoriin päin.

-- Minä kuulin mitä hän sanoi, -- nyökkäsi hän puoliksi itsekseen. -- Yhden ainoan sanan.

-- Minkä?

-- _Sumu!_ -- vastasi hän hiljaa. Mutta näytti kuin tämä sana olisi lentänyt tuskaisiin mieliin, herättäen onnettomuuden aavistusta hirveine pelkoineen.

IV.

HAAKSIRIKKO.

Komentosillalla seisoivat kapteeni ja jääluotsi. Asema tuntui olevan muuttumaton. Ei tuulen henkäystäkään liikkunut, ja meri oli kiiltävä ja tyyni. "Victoria" sivuutti Whales Bay'n, ja kulki nyt muutamien satojen metrien päässä rannikosta pitkin mahtavia jääylänköjä. Savupiippujen paksut pilvet jäivät roikkumaan leveinä nauhoina kosteaan ilmaan... ja laivan kevyt tärinä merkitsi, että koneet työskentelivät korkeimmalla paineella.