Chapter 9

Javani myös oli pidoissa, ja koskaan hän ei ollut niin iloiselta ja hilpeältä näyttänyt kuin nyt. Hän oli aina Naomin ja Klaudian läheisyydessä, mutta illallisen perästä kutsui joku hänen ulos yksityistä puhetta varten. Nyt saivat naiset tilaisuuden hiipiä yksinäisyyteen. He menivät puutarhaan, saadaksensa keskenänsä kenenkään häiritsemättä jutella. Klaudia kertoi kaikki, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut ja sanoi vakuutuksensa olevan, että Javanilla oli salajuonia koko perhettä, mutta erittäinkin Theophiloa vastaan. Hän pyysi Naomin kehoittamaan isäänsä kolmen päivän kuluessa jättämään kaupungin, kun hän toivoi Amatfiahn olevan valmiin matkalle. Naomi suostui siihen mielellänsä, varsinkin sen vuoksi, kun hänkin epäili Javanin tarkoituksia. Hän lupasi, jos mahdollista, pitää Javanilta salassa lähtöpäivän. Vanhan Marian tila suretti häntä, ja se teki hänelle pahaa, kun ei enää saisi tavata rakasta ystäväänsä ja kuunnella hänen opetustansa.

"Ainakin vielä kerran pitää minun saada tavata hänen", sanoi hän päättävästi. "Maria ei saata enää elää monta päivää, ainakaan Hannan puheen mukaan. Mahdotonta taas on ajatellakaan, että hän saattaisi lähteä teidän kanssanne."

"Amatfiah, Juditha ja Theophilo ovat menneet hänen luoksensa nyt tänä iltana, kun tiesivät Javanin olevan täällä", vastasi Klaudia. "He tahtoivat nähdä, olisiko mahdollista muuttaa hänen Amatfiahn taloon, jossa hänellä olisi kaikin puolin hyvä ja mukava."

"Ehkä hän voidaan muuttaa, ehk'ei, yhtä hyvä -- minä aion käydä hänen luonansa ylihuomenna, kun !--Javanilla on kokous vanhimpien ja pappien kanssa. Jos hän saisikin tietää käymiseni siellä, niin en minä häntä pelkää. Kauempaa aikaa en enää saata salata häneltä uskoani ja vakuutustani; enkä sitä tahdokaan, sillä sellainen petoksen tapainen käytös minua kiusaa. Herramme tähden olen valmis uhraamaan vaikka elämäni. Ah, elämällä on hyvin vähän minulle tarjoomista, ja uhri ei olisi suuri!"

"Älä puhu niin suruisesti, rakkahin Naomi. Sinulla kyllä on ollut monta koetusta ja surua viime aikoina, mutta minun sisällinen uskoni on, että Herra on lähettävä sinulle lohdutusta ja auttaa sinua ristisi kantamisessa!"

"Niin, Klaudia, kyllä tiedän hänen niin tahtovankin. Väärin on minulta olla näin alakuloinen, mutta sille en mitään voi. En pelkää niitä koetuksia, joita Herra päälleni panee, mutta pelkään sitä hengellistä tyhjyyttä ja kolkkoutta, johonka joudun, kun uskon sisareni minun jättävät. Mutta tiedänhän Herran olevan lähellä, ja Hän on aina jäljellä! Älä kuitenkaan ihmettele, vaikka olen niin heikko ja pelkuri; sinä tiedät ett'en edes vanhemmiltani voi saada sitä lohdutusta ja kehoitusta, jota niin tarvitsisin. Milloin on se päivä tuleva, jolloin saan kuulla vanhempaini kiittävän ja ylistävän sitä nimeä, joka yksistään autuaaksi tekee? Ah, Herra, minun Vapahtajani", huudahti hän tulisesti ja puristi kätensä yhteen, "kuule sydämeni rukous! Anna minun nähdä vanhempani sinun ristisi juuressa, anna minun kuulla heidän rukoilevan sinun nimeäsi, että he tulisivat pelastetuiksi ja saisivat iäisen elämän!"

"Herra kuulkoon rukouksesi, -- minä kyllä luulen Hänen sen tekevänkin! Minä olen varma siitä, että vielä sinulle onnellisemmatkin päivät koittavat. Me saamme toisemme pian nähdä, silloin minun isäni ja veljeni pitävät huolta sinusta ja omaisistasi. Marcello on sydämestänsä kiintynyt sinuun -- Naomi. Rakas Naomi, tahtoisitko tulla sisarekseni, jos Sadok siihen myöntyisi? Tahtoisitko ottaa Marcellon mieheksesi kun hän ei enää ole epäjumalan palvelija?"

Naomin kasvot punastuivat hetkeksi. Hän oli vähän aikaa ääneti ja vastasi sitte niin tyynesti kun hänelle oli mahdollista:

"Sinulta, Klaudia, en tahdo salata, että jos itse saisin määrätä osani, niin tahtoisin mieluimmin olla Marcellon vaimona kuin osallisena keisarin kruunun kantamisessa. Minä olen aina hänestä pitänyt, aina lapsuudestani asti, ja nyt, kun hän uskoo yhtä ainoaa Jumalaa, on hän minulle vielä rakkaampi. Mutta kaikki ajatus hänen kanssansa yhdistymisestä on paljas uni, joka ei koskaan tule täytetyksi. Minun täytyy haihduttaa se mielestäni -- niin olen usein ennenkin tehnyt."

"Saamme nähdä, rakas Naomi; minä toivon ja ennustan parainta", sanoi Klaudia iloisesti; "Minusta rupee kaikki nyt näyttämään valoisemmalta, ehkäpä sen vuoksi kun tunnen itseni niin onnelliseksi. Kolmen päivän kuluttua saamme jättää tämän kaupungin, ja Javani, toivon, ei tee meille tällä ajalla mitään pahaa. Tule, palatkaamme toisten luokse, ett'eivät huomaa poissa oloamme."

Kun nousivat marmori-istuimelta, jolla olivat istuneet, kuului hiljainen ratina pensaista heidän takanansa ja kun äkkiä katsoivat taaksensa, näkivät he mustan varjon, joka kiiruisasti hiipi pois.

"Javani!" huudahti Klaudia äärettömästi pelästyneenä.

"Jumala varjelkoon!" sanoi Naomi syvästi huoaten. "Javani lähti isosta salista peloittavan ystävänsä, raatiherra Isakin kanssa, ja minä en luule, että hän olisi löytänyt meidän täältä. Mutta jos joku epäystävä, olkoonpa ken tahansa, on kuunnellut puheemme, niin olemme hukassa. Kiiruhtakaamme isämme luo, täällä emme enää ole turvassa."

Samassa kuului hätä-huutoja isosta rakennuksesta ja valo pilkahteli edes ja takaisin. Harppujen ja sympalien iloinen ääni oli lakannut. Joukko naisia tuli juosten portailta ja hajosivat pitkin puutarhaa. Kun Naomi ja Klaudia kiiruhtivat sinne, kohtasivat he ensin emännän usean palvelian seurassa, jotka kantoivat kulta- ja hopea-astioita, kalliita maljoja ja kankaita. Niitä he näyttivät olevan innokkaat hävityksestä pelastamaan.

"Onko valkea valloillaan?" kysyi Naomi pikaisesti.

"Ei", vastasi Maria; "pahempi on valloillaan kuin tuli. Huone on täynnä selooteja, jotka ryöstävät ja hävittävät mitä minulla on ja tappavat jokaisen ken vaan vastustaa."

"Missä on isäni ja äitini?" huudahti Naomi.

Hän juoksi rakennusta kohden, mutta pysähtyi äkkiä ja lisäsi:

"Ja missä on pieni David?"

Maria pudotti kantamansa kalliin takan.

"Ai, lapseni, lapseni!" huudahti hän; "olen hänen unhoittanut. Hän juoksi ja leikitsi eteisessä pikkuista ennen ryövärein tuloa. Etsi häntä Naomi -- etsi häntä Jumalan tähden. Selootit ovat hänen kyllä jättäneet rauhaan, sillä ne tulivat ainoastaan ryöväämään."

Naomi katsoi kummastuneena hetkisen äitiin, joka kehoitti toisia etsimään lasta samalla kun haki omaa turvallisuuttansa. Klaudian seurassa kiiruhti hän eteiseen. Se oli tyhjä. Ääntä ja aseitten kalsketta kuului muista huoneista. Kun olivat muutaman askeleen käyneet, tuli Salome heitä vastaan taluttaen pientä poikaa.

"Siunattu olkoon Israelin Jumala, kun on pelastanut tyttäreni!" huudahti Salome, nähtyänsä Naomin. "Olen sinua hakenut kaikista huoneista ja kohtasin silloin Sadok'in, joka antoi minulle tämän pienen lapsi-raukan. Se itkee ja huutaa äitiänsä, mutta hän on kadonnut, enkä tiedä minne."

Naomi otti pienen Davidin käsivarrellensa, käski äitinsä seuraamaan, ja meni puutarhaan. Siellä löysivät he Marian piiloutuneena kaatuneen puun takana. Kun hän näki poikansa, huudahti hän ilosta ja kiitollisuudesta -- ja hyväili pientä poikaansa.

"Miksi menit pois ja jätit Davidin ryövärein joukkoon?" kysyi lapsi viattomasti. "Ne olisivat tappaneet hänen, jos ei Sadok olisi tullut."

Maria silmäsi kalleuksiansa ja kummasteli miten oli saattanut unhottaa ainoan lapsensa pelastaessaan sellaista romua. Hän oli aina ollut hetkellisen päähän pälkähtämisen lapsi. Nyt tunsi hän, että poikansa oli hänelle kalliimpi kuin elämänsä. Tulevassa silmänräpäyksessä saattoivat hänen ajatuksensa jo pyöriä toisaalla.

"Minkä vien sinun rakas poikani?" huudahti hän. "Minä pakenen johonkin vuoren luolaan piiloittaakseni sinun. Jos ryövärit tulevat sinne olemme hukassa. Salome, pelasta minä, ja äläkä anna tappaa ainoaa lastani silmäini edessä!"

Meteli alkoi kuulua selvemmin. Se todisti, että taistelijat lähenivät puutarhaa.

Pelästyneet naiset eivät tietäneet, minkä mennä. Mutta juuri silloin yksi palvelija muisti takaportin puutarhan muurissa. Sen kautta pääsi kapealle kujalle. Tämä portti avattiin ja pakolaiset olivat pelastetut. Naomi asettui ensimäiseksi ja vei heidän sille takaportille, joka johti Sadok'in kartanolle; muutamia minuttia sen perästä olivat kaikki turvassa Sadok'in huoneessa.

Heti kun Amatfiah ja Theophilo saivat tietää tapauksen, kiiruhtivat he varustamaan itsensä aseilla ja sitte niin joutuin, kun oli mahdollista, tulivat muutamain palvelijain kanssa tappelupaikalle auttaaksensa ystäviään mahdollisimman mukaan. Tällä ajalla oli Naomilla ja Klaudialla tilaisuus kenenkään häiritsemättä puhua Judithan kanssa, joka kertoi heille Marian Bethaniasta päättäneen muuttaa Amatfiahn kartanoon, mutta että hän ei tahdo tätä muuttamista ennen kuin illalla päivää ennen heidän matkalle lähtöänsä.

"Sinä, Naomi, tulet kanssamme, kun sinä iltana menemme Marian luokse", sanoi Juditha. "Amatfiah on jättänyt kartanonsa perään katsannon ystävä Benjamille, joka tosin ei ole kristitty, mutta luotettava ja meihin mieltynyt. Hän kohtaa meidän kantotuolin kanssa, jolla Marian kuljetamme. Vaikka Javanikin saisi tietää sinun käyneen ottamassa jäähyvästit Marialta, ei hän sitä ihmettelisi eikä erittäin epäilisikään, kun hänkin tietää Marian olevan kuolemaisillaan."

Naomi kiitti Judithaa hyväntahtoisesta toimellisuudesta ja kertoi juuri Klaudialle sanoneensa, että hän toivoi sinä päivänä saavansa käydä Marian luona. Hän kertoi myös puheensa muun sisällön Klaudian kanssa, kuitenkin ohi mennen kohdan mikä koski Marcelloa. Heidän puheensa keskeytyi, kun Salome tuli ja kutsui Naomia, jonka isä oli palannut.

Sadok ja hänen ystävänsä olivat päässeet haavatta tappelusta, vaikka usea niiden ystävä oli kaatunut, ennen kuin saivat selootit pois ajetuksi. Kuormitettuna ryöstösaaliilla täytyi selootien vihdoin jättää kartano, joka oli niin revitty, että tarvitsi perinpohjaisen korjauksen, ennenkuin siinä saattoi asua. Sadok tarjosi taas Marialle asunnon. Hänen tarjouksensa otettiin vastaan ilolla ja kiitollisuudella. Mutta vieraat palasivat niin vähittäin kotiinsa, että hiljaisuus ja rauha näytti taas kaupunkiin palanneen. Mutta mikä hiljaisuus ja turvallisuus saattoi olla tässä onnettomassa kaupungissa, jossa tapaukset sellaiset kuin juuri kerrottu olivat päiväiset! Siellä riehui keskinäinen sota hirvittävimmällä tavalla. Kaupungin muurien sisällä oli monta taistelevaa puoluetta, uhkuen kuolettavinta vihaa toisillensa. Murhat ja ryöväykset olivat jokapäiväiset tapaukset. Uhrieläimen veri juoksi samalle alttarille, joka vielä oli saastainen ihmisen verestä, mikä oli vuotanut hurjissa taisteluissa temppelin sisällä. Kukaan ei uskaltanut kulkea kadulla aseettomana, ja varallisemmilla oli aina mukana luja vartio, kun kulkivat ulkona iltasilla. Mutta kaiken tämän kurjuuden keskellä, jota keskinäinen sota tuotti, kuului rikasten asunnoista laulua, soittoa ja naurua todistaen sitä elämää ja ajattelematointa iloisuutta sekä hurjaa nautinnon himoa, joka valitsi onnettomassa kaupungissa. Oli kuin olisivat olleet tuttavat vaaran kanssa ja välittivät siitä vähän, kun olivat joka päivä sen suussa.

Javani tuli vitkalleen kotiinsa puolen yön aikana. Hän mietiskeli kuinka voisi hyvin pian päästää Simonin kaupunkiin, jonka avulla hän toivoi saavansa nykyään vallitsevan epäjärjestyksen loppumaan. Nämä hänen ajatuksensa häiritsi raatiherra Isak, joka tuli häntä vastaan erään palvelijan pukuun puetetun miehen seurassa.

"Javani", sanoi raatiherra hiljaisesti, "tällä miehellä on jotakin ilmoitettavaa, joka läheisesti liikuttaa teitä. Kerittiläisyyden happamuus on jo levinnyt enemmin ja syvemmin kuin luulittenkaan, ja tehokkaisiin toimiin on ryhtyminen, että kerrassaan juurinensa saataisiin poistettua kaikki paha. Teidän oman sisarenne suusta on tämä uskollinen ja innokas mies kuullut tarpeeksi, ollaksensa luotettava vierasmies. Tämä on saanut hänen suustansa kuulla, että sekä hän että Amatfiah vaimonensa ja poikanensa kuin myös se romalainen nainen ovat innokkaimmat natsaretilaiset."

"Haa! Onko todellakin niin?" huudahti Javani. "Sitä arvelinkin. Sillä ajalla, kun olin kaupungista pois, on Naomi ihan muuttunut. Tuo kirottu kerittiläisyys on siihen syyllinen. Mutta sano puhujan nimi. Kuka on kuullut sisareni tunnustuksen?"

"Puhujan nimi on Rubeni. Hän on Bethetsobin Marian palvelija. Tänä iltana kulki hän puiston kautta. Silloin istuivat siellä molemmat naiset ja puhelivat vilkkaasti keskenänsä. Uteliaisuudesta hiipi hän heidän luoksensa ja kenenkään älyämättä kuunteli heidän puhettansa. Kerro, Rubeni, nyt Javanille kaikki, mitä jo olet kertonut minulle."

Petollinen palvelija teki kuin käskettiin, ja Javani tarkoin kuunteli hänen kertomustansa. Tähän asti oli hän ainoastaan aavistellut ja pelännyt Naomin luopuneen uskostansa. Mutta nyt oli hän siitä varma. Se loukkasi häntä, ja syvällisesti. Hänen vihansa nousi korkeimmalleen, kun Rubeni kertoi sen osan puheesta, joka todisti Naomin rakastavan Marcelloa ja toivovan sitä miehekseen. Töin tuskin voi hän hillitä kiivautensa, mutta hän päätti kuitenkin olla niin tyyni, ett'ei Rubeni huomaisi hänen sisällistä liikutustansa. Sitte kun kertoja oli lopettanut puheensa, heitti hän rahakukkaronsa hänelle ja käski hänen henkensä menettämisen uhalla pitämään suunsa kiinni siitä mitä oli kuullut.

Rubeni meni pois ja iloitsi palkinnosta. Javani meni kotio. Siellä keskusteli hän Isakin kanssa, mitä olisi tehtävänä. Kaikkein ensin päätettiin vanhan, turvattoman Marian kohtalo. Sinä iltana, kun Amatfiah aikoi muuttaa kartanoonsa, päätettiin täyttää hirveä tuuma. He päättivät ylipapistolta pyytää vahvan vartion ja sillä piirittää Marian asunto, kun hänen ystävänsä olivat siellä koolla. He päättivät, että kun kerran nämä kaikki joutuvat heidän käsiinsä, ei mikään voi niitä pelastaa. Javani luuli ettei isänsä tiedä oman veljensä luopuneen uskostansa. Sen vuoksi olikin hän varma, että ensimäinen kertomus siitä, joutuneena isänsä korviin, katkaisisi kaikki siteet isänsä Sadokin ja setänsä Amatfiahn väliltä.

Pitkän keskustelun perästä erosivat kummatkin ystävät, kun olivat päättäneet, että neuvosto on kutsuttava kokoon jo seuraavana iltana, vuorokautta ennemmin kun oli aikomus. Tänä iltana laskeusi Javani tyytyväisenä levolle, kun tiesi setänsä ja serkkunsa niin pian käsiinsä joutuvan. Varsinkin häntä huvitti viimeksi mainitun kukistaminen. Sen kautta hän kun sai tyydyttää koston himonsa sekä estää hänen naimasta pakanallisen tytön, joka, Javanin mielestä, oli koko su'ulle alentavaista. Mitään keinoa, vaikkapa kuinka julmaakin, tarkoituksen saavuttamiseksi ei Javani ainoastaan pitänyt anteeksi annettavana, mutta myös ansiollisena.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kokouksessa seuraavana iltana esitteli Javani suurella kaunopuheliaisuudella tarpeellisuudesta kutsua Simonin lukuisine joukkoineen kaupunkiin, jotka voisivat suojella asukkaat Giskalan Johanin tyranniudelta. Hänen esityksensä vaikutti moneen kuulijaan ja Isak erittäin puolusti sitä. Hän oli ainakin ollut taipuvainen päästämään Simonin kaupunkiin, mutta toivoi nyt erittäinkin häntä kostoksi selooteille niistä vahingoista, mitä nämä olivat tehneet kauniille Marialle.

Marian kauneus ja kenties enempi hänen rikkautensa oli hurmonnut raatiherran, joka usein oleskeli hänen huoneessansa ja viimeisinä aikoina oli tullut päätökseen tarjota hänelle kätensä. Ei siis ihmettä, että Javani hänestä sai innokkaan puolustajan, eikä kauan viipynytkään, kun neuvosto yksimielisesti päätti kutsua Simonin pelastamaan kaupunkia selooteista. Sen perästä ilmoitti Javani että useampia jäseniä hänen tähän asti saastuttamattomasta perheestänsä oli ottanut natsaretilaisten uskonnon, ja vimmaiset raatiherrat, jotka harrastivat Moseksen lain ja vanhimpain asetuksien pyhänä pitämistä, riemuitsivat nyt ilosta, kun saavat kiini ottaa ja ankarasti rangaista niin arvokkaita uskonsa heittäjöitä. Javani kumminkaan ei tahtonut setänsä ja sen perheen kuolemaan tuomitsemista, ja hankki virkaveljiltään lupauksen, että ennen ankarimpiin keinoihin ryhtymistä kaikin voimin koetettaisiin heitä kääntää takaisin oikeaan uskoon. Myös yhdeksi ehdoksi esitti hän, ettei sisartansa vangittaisi. Hän toivoi sisarensa kääntyvän takaisin isäinsä uskoon, nähtyänsä sukulaisiensa onnettomuuteen joutumisen. Mutta hän ei tuntenut sisarensa sielunvoimaa, tahi kristinuskon väkevyyttä vahvistamaan heikommankin sydämen pilkkaa, kärsimistä ja kuolemaa vastaan kuin sisarellansa oli.

Kokous loppui sen perästä. Isak saattoi Javanin kotiin. Kaikki Sadok'in huoneessa näyttivät olevan iloisia ja tyytyväisiä, sillä Naomi ei ollut sanallakaan maininnut pelostansa, ja itse hän koetti olla iloinen, ettei kukaan älyäisi hänen levottomuuttansa. Hän leikitsi pienen Davidin kanssa ja juoksenteli hänen kanssaan huoneesta huoneesen. Näytti kuin hän ei olisi ajatellut muuta maailmassa kuin tuon pienen lemmityisen iloa. Tämä vaikutti niin Isak'iinkin että hän salaisesti kehoitti Javania pitämään, jos vaan mahdollista on, vanhemmiltaan salassa Naomin uskon asian siksi kun hän koettaisi häntä ereyksestänsä palauttaa.

Ennen pois lähtöänsä puhui raatiherra Marialle toivonsa ja sai häneltä sopivaisen vastauksen. Maria halusi arvoa ja kunniaa. Sen vuoksi myöntyi hän menemään Isak'ille puolisoksi. Hän toivoi siten kunniahimonsa tulevan tyydytetyksi. Hän lupasi sitte antaa kätensä Isak'ille, kun kaikki omaisuutensa Peraeassa oli laillisesti tunnustettu poikansa omaisuudeksi, jos hän kuolisi ennen poikaansa. Tämä sopimus ilmoitettiin Sadok'ille ja hänen perheellensä. Heillä ei ollut mitään asiaan sanomista, vaikk'ei heistä kukaan paitsi Javani ollut kosiaan mieltynyt. Hän iloitsi tästä aiotusta avioliitosta, kun hän tiesi Isak'in vielä enempi sen kautta liittyvän hänen puolueesensa ja rikkaudellaan antavan sille pontta.

Seuraavan päivän aamupuolella puuhailtiin aivottua matkaa varten. Sadok oli suostunut veljensä esitykseen, kiiruhtamiseen matkalle, vaikk'ei hänen mielestään ollut mitään pelkäämistä. Sadok'illa oli jalo luonne. Hän ei tahtonut kuin poikansa kristittyin julmaa vainoamista, ja varsinkaan läheisimpiä sukulaisiansa vastaan. Hänen tulinen vihansa, joka ilmaantui silloin kun hän huomasi tyttärensä hylänneen isäinsä uskon, oli jo kokolailla laimeentunut ja muuttunut lempeämmäksi surun tunteeksi pettyneestä toivosta ja rakkaudesta. Naomin lempeä ja rakastettava luonne, hänen hiljainen ja kärsiväinen suvaitsevaisuutensa oli voittanut isän sydämen ja haihduttanut monta hänen valeluuloansa natsaretilaisista. Naomin tähden tahtoi Sadok, niin paljon kuin hänen voimassaan oli, suojella kaikkia Naomin ystäviä ja erittäinkin hänen sukulaisiansa. Hän oli iloinen, kun veljensä lähti Jerusalemista, sillä hän toivoi Naomin jäätyään yksinäisyyteen heittävän uskon, jonka äskettäin oli omakseen omistanut.

Muulit olivat satuloitut, hevospaarit kuntoon laitetut ja suuri joukko palvelijoita, sekä Sadok'in että Amatfiahn, olivat aseilla varustetut varjelijoiksi matkalla. Sana myöskin oli Rufolle Joppeen laitettu pyynnöllä, että hän lähettäisi lupaamansa määrän sotilaita Lyddaan. Matkatarpeet olivat matka-astioihin pannut ja kaikki muuton kuntoon järjestetyt. Jälellä vaan oli jäähyväisten ottaminen Marialta ja hänen jättämisensä Benjamin huostaan.

Juditha kertoi Sadok'ille aikomuksensa olevan vielä samana iltana käydä vanhan ystävän luona Bethaniassa ja pyysi häneltä lupaa Naomille saada myöskin seurata sinne. Hän esitti, että se olisi viimeinen kerta kun hänen nuori sukulaisensa kävisi tämän pyhän naisen luona, jonka siunaus ei mitenkään voisi hänelle tuottaa onnettomuutta. Hän myöskin huomautti Sadokia ajattelemaan, minkä surun hän saattaisi tyttärellensä, jos hän kieltäisi hänen -- kenties viimeisen kerran -- ottamasta jäähyväisiä ystävältänsä Marialta. Sadok'ia milt'ei väristi ajatus, että hänen lastansa siunaisi uskonsa heittolainen; mutta hänen hellyytensä Naomia kohtaan oli niin suuri, että hän ei saattanut nähdä häntä suruisena ja alakuloisena, ja sen vuoksi suostui hän, vaikka vastenmielisesti, pyyntöön, kuitenkin ehdolla, ettei Naomi, tultuansa Joppeen, enää koskaan kävisi Marian luona.

Javani oli ollut poissa melkein koko päivän suureksi iloksi ja kevennykseksi Naomille, joka päivän laskussa lähti Bethaniaan setänsä ja hänen perheensä seurassa.

Amatfiah oli ottanut seuraansa muutamia aseellisia palvelijoita ja molemmat, hän sekä Theophilo, olivat varustetut miekalla ja väkipuukoilla, jos joku vaara uhkaisisi. Marian huoneen ulkopuolelle jättivät he vartijat kun menivät sisälle. Ensin katsoivat he vuoteesen, jonka vieressä Hanna oli polvillansa ja luulivat Marian jo kuolleen, hän kun makasi siinä ihan liikkumattomana ja kyyneleet valuivat pitkin uskollisen palvelijan poskia. Mutta mentyänsä lähemmäksi näkivät syällisestä ja raskaasta hengenvedosta sekä vienosta huulien liikunnosta, ettei henki vielä ollut ruumista jättänyt. Samassa aukasi hän silmänsäkin, ja huomattuansa ympärillään ne, joita oli niin hartaasti odottanut, kuiskutti hän hiljaa mutta kuultavasti:

"Herra, nyt annat sinä palvelijas mennä rauhaan! Rakkaat lapseni Kristuksessa, tämä on ilo, jota tuskin uskalsin toivoa. Päivä on minulle ollut niin pitkä, kun tiesin etten saisi teitä nähdä ennen iltaa ja melkein pelkäsin kuolevani ennen. Mutta Herra on vahvistanut voimiani ja kuullut rukoukseni. Tulkaat lähemmäksi, että saan teitä kaikkia siunata!"

He kaikki menivät lähemmäksi ja lankesivat hänen vuoteensa ympäri polvillensa. Maria kohotti kätensä ja siunasi heitä.

"Herra minun Vapahtajani", sanoi hän, "sinä joka kärseit kuoleman tuskat puhdistaaksesi synnistä ne, jotka uskovat sinuun, näiden sinun palvelijoittesi edessä tahdon minä todistaa voimaasi voittamaan viimeinen vihollinen ja tekemään kuolemanvarjojen laakso valoisaksi ja kunniarikkaaksi läsnäolollasi. Älä jätä minua, autuuteni Ruhtinas ja todistakoon viimeiset sanani sinun rakkauttasi. Siunaa rikkaimmalla siunauksellasi näitä lapsiasi, joita olet kutsunut tuntemaan nimeäsi. Suuresta armostasi pidätä heitä iankaikkisen elämän tiellä. Tulkoon elämänsä täällä maan päällä onnelliseksi, jos se on heidän sielullensa hyödyksi. Mutta jos näet surujen ja koettelemuksien olevan tarpeellisen, niin vahvista ja kannata heitä ja auta heitä voittamaan jokainen kiusaus ja hengellinen vihollinen. Ja kun heidän maallinen elämänsä on loppunut ja kuolemattomuuden kruunu heille annetaan, anna silloin ilolla tavata toisemme istuimesi ympärillä ja iäisesti laulaa kiitokseksesi, että sinä, Jumala, olet meidän verelläsi lunastanut!"

"Amen!" sanoivat polvillaan olijat yhdellä sydämellä ja suulla. Heidän päänsä olivat painuneet, ja kyyneleet valuivat jokaisesta silmästä -- mutta ne eivät olleet surun kyyneliä.

Samassa kuului melua ja meteliä ulkona. Kuului kuin aseelliset miehet olisivat väkisin tahtoneet avata ovea ja toiset estää sitä. Marian lävitse kävi väristys ja hän katseli ympärillensä sanomatoin levottomuus sammuvissa silmissä. Amatfiah ja Theophilo juoksivat vastustamaan ryntääviä paljastetuilla miekoilla. Ovi avattiin ja useoita aseellisia miehiä tuli huoneesen, mutta seisahtuivat kerrassaan liikkumattomiksi nähdessään kuolevan vanhan vaimon.

"Katsokaat," sanoi Amatfiah, "tuossa on uhri, jota tulitte hakemaan; häntä ei enää voi ihmisten julmuus vahingoittaa. Hänen sielunsa astuu nyt Herran, kaikki näkevän tuomarin, eteen todistamaan niitä vastaan, jotka ovat häirinneet hänen viimeisiä hetkiänsä maan päällä."

"Älä sano niin", sanoi Maria hiljaa, "minä menen Herran eteen rukoilemaan heidän edestänsä niin kuin hänen Poikansa on meille opettanut: Isä, anna heille anteeksi, sillä he ei tiedä mitä he tekevät!"

Hänen kasvoillansa näkyi hymyily sisällisestä rakkaudesta ja autuaasta ilosta, joka seuraavassa silmänräpäyksessä poistui kuin laskevan auringon viimeiset säteet lumitantereelta. Kaikki olivat hiljaa. Ystävät ja vihamiehet unhottivat hetkeksi kaikki muut tunteet nähdessänsä tämän kamalan muutoksen. Kuolema oli laskenut kätensä hänen sydämellensä, ja hänen hengenvetonsa olivat hiljaiset kuin lapsen.