Chapter 2

Hänen tätä puhuessaan kulki tuo kamala henkilö väkijoukon lävitse, mikä väistyi häntä niinkuin sitä, jonka paljas läsnäoleminen tuottaa kirousta. Hän meni sille paikalle, jossa virkaatekevät papit seisoivat, kohotti paljaat, laihat käsivartensa ja huusi niin kimakalla ja läpitunkevalla äänellä, että kaikki sen temppelissä kuulivat: "Huuto idästä -- huuto lännestä -- huuto kaikista neljästä tuulesta -- huuto Jerusalemista. Ja temppelistä -- surkea valitus yljän ja morsiamen ylitse -- huuto myös kaiken kansan ylitse". Sitte meni hän temppelikartanon toiselle puolelle väkijoukkoon. Jokainen tunsi väristyksen; jokainen ääni vaikeni ja jokaisen silmät kääntyivät sinnepäin, minne onnettomuuden ennustaja meni. Ei yksikään käsi kohonnut pidättämään häntä, sillä tiedettiin, että vaikka hän ensimäisen ilmaantumisensa perästä suomittiin luihin asti, hänen ei suustansa päästäneen pienintäkään valituksen tahi huokauksen ääntä, vaan yhä pitkitti vapisevalla äänellä huutoansa: "Voi, voi, Jerusalem." Hän pidettiin hulluna ja kulki nyt vapaasti yöt, päivät ympäri kaupunkia huutaen: "Voi, voi, Jerusalem!"

Ennen kuin tällä kertaa temppelissä oleva ihmispaljous oli tointunut siitä surullisesta, vastenmielisestä tunteesta, minkä hänen ilmaantumisensa aina saattoi, oli hän laskeutunut vuorelta ja kulki nyt melkein tyhjiä, autioita katuja, joilla vielä kauan kaikui hänen kamala huutonsa. Hetken kuluttua hajosi kansa ja iloinen hälinä kaupungissa vaikeni, kun jo ennen temppelipalveluksen loputtua kutsuttiin ylimmäiset papit ja kansan vanhimmat keskustelemaan erään tärkeän sanoman johdosta, minkä juutalaisen sotajoukon päällikkö Galileassa oli lähettänyt. Mutta tämän tärkeän sanoman täydelleen käsittämiseksi on tarpeellista lyhyesti selittää Palestinan tilan ja suhteet tänä aikana ja tapaukset, jotka tapahtuivat kapinan sytyttyä, mikä loppui tämän onnettoman maan perinpohjaisella hävittämisellä.

Useampina vuosina ennen olivat juutalaiset koettaneet heittää päältänsä romalaisen ikeen, mutta kaikki heidän liikkeensä olivat pian tulleet tukahdutetuksi vereen. Heillä ei ollut liittolaisia eikä kunnollisia johtajia ja heidän nimi-kuninkaansa Agrippa oli julkisesti mennyt romalaisten puolelle. Ihme siis ei olekaan, että tämä kurja kansa näki olevansa voitettu ja julmilta hallitsijoiltaan tomuksi poljettu. Mutta romalaisien maaherrojen tyrannisuus oli siihen määrään julma, että kansa uudestaan nousi kapinaan, ja v. 66 j.Kr., kun Floro oli romalaisena maaherrana Palestinassa, syttyi viimeinen kapina, joka loppui Jerusalemin hävityksellä.

Keisari Neroni sekä hämmästyi että pelästyi juutalaisten rohkeudesta ja käski kohta Vespasianon -- yksi hänen taitavimpia sotapäälliköitänsä -- ottamaan ylipäällikkyyden Syriassa ja käyttämään tehokkaampia keinoja kapinan tukahduttamiseksi ennen kuin ehtisi levitä ympäri. Vespasiano lähetti poikansa Titon Aleksandriasta tuomaan viidennen ja kymmenennen legionan, ja itse lähti hän kohta Syriaan, ja kokosi luoksensa tiellä kaikki romalaiset sotajoukot ja apuverot alusmaista, mitä koota saattoi.

Nämä romalaisten pontevat toimet pelästyttivät monta ja saattoivat kiiruhtain heittäymään romalaisten armoihin; mutta useammat olivat päättäneet tehdä vastarintaa aina viimeiseen asti. Yleinen kokous johtajien ja päälliköin valitsemista varten ylimmäisten kanssa pidettiin Jerusalemin temppelissä. Juoseppi Gorioninpoika ja ylimmäinen pappi Anania asetettiin hallitusmiehiksi kaupunkiin; Juoseppi Mathianpoika (yleisesti tunnettu nimellä Josephus, historian kirjoittaja) sai päällikkyyden Galileassa. Eleasar Simoninpoika, joka oli ottanut toimekasta osaa ensimäisissä kapinaliikkeissä, ei saanut mitään etevämpää tointa, mutta kun hän oli temppelivartijoiden päällikkö, otti hän haltuunsa suuren osan aarteiston rikkauksista ja voitti niillä kansan suosion, jota hän ei kumminkaan käyttänyt kansan hyödyksi, kuten tuonnempana tulemme näkemään.

Josephus kiiruhti kohta virkaansa Galileaan, jossa sota ensin odotettiin alkavan. Tärkeän pääkaupungin Sepphorin varustamisen jätti hän kuuluisalle Johanille Giskalasta, rohkea, yrittävä ja toimekas mies, mutta kavala ja petollinen; sittemmin hän tekikin vastoin kaikkia kuvernöörin käskyjä ja toimia ja kiihoitti jo vireillä olevaa eripuraisuuden tulta, siten häiriten voimakasta vastarintaa yhteistä vihollista vastaan. Jotapata, Tiberia ja muutamia solateitä vuoristossa lähellä Genetsarin järveä niinikään vahvasti varustettiin ja 60,000 miehinen armeija jalkaväkeä sekä lukuisa hevosväkijoukko koottiin. Mutta juonikas Johan, joka ennen oli ollut hurjapäinen ryövärijoukon johtaja, saattoi kaikki Juosepin viisaat tuumat tyhjiksi ja tämä pitkällinen kiista päällikköjen kesken heikonsi paljon ryntäävää vihollista vastaan käytettävää voimaa. Jerusalemissa varustettiin sotaan toimekkaasti ja innolla; kaduilla ja torilla kuului aseitten kalinaa ja tahdissa astumista, kun sotamiehet joukottain kulkivat harjoituspaikoille. Ananian käskystä korjattiin ja varustettiin kaupungin muurit; kaikenmoisia aseita valmistettiin ja ruokavaroja koottiin siltä varalta, että kestäisi, jos kaupunki joutuisi piiritykseen. Mutta täällä myös vallitsi riita ja eripuraisuus ja kaupungin muurein ulkopuolella ryösti ja hävitti Simoni Gioranpoika ryövärijoukkonensa. Anania lähetti sotajoukkoja häntä vastaan, mutta pahantekijä pääsi pakenemaan Massada nimiseen kaupunkiin, josta sitte kävi Idumeassa ryöväämässä.

Sellainen oli tila Judeassa ja Galileassa keväällä vuonna 67, kun Vespasiano voimakkaalla joukolla tuli Antiokiaan ja yhdistyi siellä kuningas Agrippan ja hänen armeijansa kanssa. Huolimatta Josephon uhkauksista ja rukouksista olivat Sepphorin asukkaat antautuneet romalaisille ja Vespasiano oli sinne asettanut suuren sotavoiman, jonka päällikkönä oli Placido. Josepho oli turhaan koettanut takasin valloittaa pääkaupunkia, mutta kun myös Tito oli yhdistynyt isänsä kanssa, jonka sotaväki nyt nousi 60,000 mieheen, näki hän mahdottomaksi tehdä vastarintaa avonaisella kentällä niin peloittavalle viholliselle ja antoi senvuoksi kaikille maalaisille käskyn muuttaa asumaan varustettuihin kaupunkeihin. Itse meni hän Jotapataan, vahvin ja tärkein kaupunki kaikista Galilean kaupunkeista. Sinne riensi Placido joukkonensa toivossa voida äkkinäisellä päällekarkauksella valloittaa tämän linnan, mutta Josepho oli varoillansa ja rynnisti niin ankarasti romalaisia vastaan, että niitten täytyi peräytyä. Tämä oli ensimäinen etevin voitto, mitä juutalaisilla oli vielä ollut ja se lisäsi suuressa määrässä heidän rohkeuttansa ja luottamustansa.

Tähän asti oli päävoima Vespasianon joukosta ollut toimetoinna, mutta nyt päätti hän antaa sen rynnätä lopettaaksensa kapinan kerrassaan. Sanoma tästä hämmästytti Josephon joukkoa, joka oli leirinsä Gorin luona; odottamatta hajosivat sotamiehet joka haaralle, jättäen päällikkönsä epäilykseen. Sen pienen joukon kanssa, mikä oli hänelle uskollinen, täytyi hänen hakea suojaa Tiberian muurien sisällä.

Se oli kertomus näistä tapauksista kuin myöskin Gadaran valloitus ja hävitys perustukseen asti, joka tuli Jerusalemiin lehtimajan juhlana.

Josepho kirjoitti, että oli joko lähetettävä vahva joukko Galileaan tahi kerrassaan pantava kaikki aseet pois ja pyydettävä rauhaa. Mutta niin erimieliset olivat jo eripuolueet keskenänsä, että kokous hajosi pitkällisen ja kiivaan keskustelun perästä, tulematta mihinkään päätökseen. Javani tuskastui, kun hän kuuli ettei väkeä ollenkaan lähetetty Josepholle ja sanoi kohta aikovansa mennä vapaaehtoisena sotaan. Tätä hänen päätöstänsä seurasi moni muukin. He lähtivät heti ensimäisenä Josephon lähettilään seurassa; ja kerkisivät ilman seikkailuja Tiberiaan niin hyvässä ajassa, että ehtivät yhtyä Josephon joukkoon, joka oli päättänyt jäädä Vespasianon uhkaamaan kaupunkiin Jotapataan. Muuan vakooja kertoi tämän romalaisille, joka heti, voittaaksensa vaarallisen vihollisensa, lähetti Ebution ja Placidon hevosväen kanssa piirittämään kaupunkia. Itse tuli hän seuraavana päivänä, toukokuun 15 p. 67 koko voimansa kanssa ja asettui ympäri kaupungin muuria. Erityisseikat nyt seuraavasta, pitkällisestä piirityksestä täytyy meidän toistaiseksi jättää palataksemme Naomiin ja hänen ystävättäreensä Jerusalemissa.

KOLMAS LUKU.

Hälinä kaupungissa ja uhkaavat vaarat ulkopuolella sitä, eivät vielä olleet vaikuttaneet mitään asukasten tavalliseen elämään ja askaroimisiin. Puu- ja viinitarhojen viljeleminen kävi kuin ennenkin, ja Sadok'in puutarhassa Kidronin varrella hääräili Salome ja hänen apurinsa Naomi. Klaudia ja palvelijattaret, aivan kuin ennen, vaikka kuitenkin sydämessänsä oli synkkiä aavistuksia.

Kaikissa huoneellisissa askareissa oli Salomella parain apu Deborah'ista, vanha uskottu palvelijatar, joka oli koko elinaikansa ollut Sadok'in huoneessa. Hän oli imettänyt ja hoitanut molemmat sekä Javanin että Naomin ja oli heihin niin mieltynyt että olisi mielellään uhrannut henkensä heidän edestä, jos siitä olisi heille ollut hyötyä. Samaten olivat nämät molemmat lapset sydämestänsä rakastuneet vanhaan hoitajaansa, ja silloin oli Javani paraimmalla tuulella kun sai pitkän ajan kuluttua vastaan ottaa ja palkita Deborahn hyväilyjä. Naomi oli kuitenkin Deborahn koko elämän ilo. Tämän nuoren naikkosen hyvyys ja Jumalan pelko oli hänellä ainasena puheen-aineena ja ylistettävänä; ja puhuipa hän siitä Naomin kuullenkin aina siksi, että tämä nuori nainen piti itseänsä parempana muita naisia. Äidin neuvot ja rangaistukset eivät voineet Deborahn ylistyksien synnyttämää ylpeyttä masentaa; sen oli masentava ja taivuttava Herran oma käsi, välikappaleilla, joita ei kukaan vielä osannut edes uneksiakaan.

Eräänä päivänä lähetti Salome Deborahn asialle Bethaniaan, noin neljännes penikulmaa Jerusalemista. Naomi lähti hänelle seuraajaksi, ja kun olivat kulkeneet Kidronin ylitse ja viinitarhojen lävitse sen rannalla, alkoivat nousta Öljymäelle. Täältä oli kaunis näköala alas kaupunkiin ja täällä seisoi Vapahtajammekin kun hän itki Jerusalemin yli ja ennusti sen hävitystä (Math. 23: 37). Tätä ennustusta ei Naomi tuntenut ja sitä olisi hän halveksien kuunnellutkin kun oli pilkatun ja ristiin naulitun Jesuksen natsaretista ennustama, jonka nimeä ei hän koskaan ollut kuullut mainittavan muuna kuin petturina ja pahantekijänä, vihatun Natsaretilaislahkokunnan ensimäisenä miehenä. Mutta hän oli kuitenkin elävä silloin kun ennustus kaikessa hirmuisuudessaan täytettiin.

Naomi ja Deborah olivat jo melkein mäen-huipulle pääsneet, kun huomasivat vanhan vaimon istuvan tien vieressä. Kyyneleet valuivat hänen silmistänsä katsellessaan mäen alla olevaan kaupunkiin, ja koko hänen olentonsa osoitti niin syvää ja kalvavaa surua, että Naomi tunsi itsessään syvällistä sääliväisyyttä. Kun tämä vanha vaimo, joka oli halvassa mutta siistissä pukimessa, huomasi nuoren naisen uteliaat silmäykset, koetti hän äkisti nousta ylös ikäänkuin välttääksensä huomioa, mutta sauva, johonka hän nojautui, luisti hänen kädestänsä, ja hän olisi langennut, joll'ei Naomi olisi kiiruhtanut ja ehtinyt sitä estämään. Vanha vaimo kiitti ystävällisesti, otti sauvansa ja tahtoi poikistua, mutta kun Naomi näki että hän oli matkalla Bethaniaan, tarjosi hän kätensä selittäen että heillä oli sama tie käytävänä. Deborah koetti tehdä esteitä ja huomautti Salomen käskeneen kiiruhtamaan kotio, mutta Naomi ei kuulunut niihin ihmisiin, jotka kärsivät vastaan sanomisia. Hän käski Deborahn menemään yksin Bethaniaan ja toimittamaan asian sillä aikaa kun hän pysähtyi uuden ystävättärensä luona. Deborah myöntyi, kun hänestä ei ollut vaarallista jättää lemmittyänsä yksin vanhan vaimon kanssa; mutta jos hän olisi vähänkään aavistanut seurauksia siitä puheesta, joka hänen poissa ollessaan tapahtui näiden molempain naisien kesken, ei hän millään ehdolla olisi myöntynyt lähtemään.

"Tahdotteko sanoa minulle", sanoi Naomi ujosti, kun hän melkein pelkäsi tuppauttua arvoa ansaitsevan vanhan tunteisin, "tahdotteko sanoa minulle, miksi, hyvä äiti, olette niin murheellinen? Minusta on niin ikävää nähdä teidän itkevän ja tulisin varsin iloiseksi, jos voisin kuivata kyyneleenne."

"Jumala siunatkoon sinua, lapseni", vastasi vanha vaimo liikutettuna; "nämä olivat ystävällisimmät sanat, mitä moneen vuoteen on minulle sanottu. Minä olen nyt vanha yksineläjä. Kaikki, jotka olivat minulle rakkaimmat, ovat jo monta vuotta sitte kuolleet. Mutt'en sentähden itke -- minä itken niiden tähden, jotka elävät tuolla alhalla luulotellussa turvallisuudessa, eivätkä kavahda hävitystä, joka on heidän päällensä tuleva."

"Kuinka? Hävitystä?" sanoi Naomi. "Oletteko siis yksi niistä, jotka pelkäävät romalaisten valtaa ja uskovat, että me tulisimme jätettyä heidän käsiinsä? Minun äitini niinikään pelkää samaa, mutta minä en ole samasta mielestä. Minä uskon profeettain sanan, että Herra on tuleva ja tappeleva pakanoita vastaan, kun ne kokoontuva Jerusalemia vastaan. Hänen jalkansa pitää Öljymäellä seisoman, sanoo profeeta (Zachar 14: 2-4); jospa eläisin sinä loiston päivänä, kun Messias tulee tänne maan päälle!"

"Messias on jo tullut", sanoi vanha lempeästi ja juhlallisesti.

Naomi säpsähti ja katsoi hämmästyneenä seuraajatartansa.

"Kuinka!" huudahti hän melkein pelästyneenä; "oletteko te natsarenilainen? Uskotteko te sitä galilealaista petturia, joka sai ansaitun palkkansa kapinahankkeistaan ja petoksistaan?"

"Minä olen nöyrä Jesuksen, kaikkivaltiaan Jumalan ainokaisen pojan palvelijatar, Jesuksen joka on annettu synteimme tähden ja siitetty vanhurskautemme tähden! -- Te, tyttäreni", jatkoi hän ystävällisesti, nähtyänsä että Naomi miltei kammoen ja halveksien tahtoi vetäytyä takaisin, "olette kasvatuksenne kautta oppineet pitämään meitä halveksittavana ja erehtyneenä lahkona, joka oikeuden mukaisesti on ansainnut sen halveksimisen ja rangaistuksen, mikä meitä on niin raskaasti kohdannut, kun olimme jättäneet isäimme uskon ja selittäneet uskovamme hänen, jotka ylimmäiset pappimme ja vanhimmat pitivät hirveän kuoleman ansaitsevana, Herraksi Kristukseksi, luvatuksi Messiakseksi. Mutta teidän käytöksessänne ja katsannossanne on sellainen avonainen rehellisyys, että olen vakuutettu ereyksessänne pysymisen tapahtuvan ainoastaan sen vuoksi, ett'ette tunne uskontomme perustuksia ja olette totutettu luottamaan niihin vääriin huhuihin, mitkä ovat levitetyt puhdistamaan elämän Herran murhaamista ja peittämään hänen ihmeellistä kuolleista nousemistansa."

"Tiedän", sanoi Naomi, "sanotuksi, että hänen opetuslapsensa tulivat yöllä ja varastivat hänen ruumiinsa ja sitte väittivät hänen ylösnousseen. Mutta kuka näki hänen elävänä kuolemansa jäljestä ristillä?"

"_Minä_", sanoi vanha. Silmäni näkivät hänen, kun opetuslapset olivat hänen ympärillänsä; minun käteni koskivat hänen pyhään ihmiselliseen olentoonsa, minun korvani kuuntelivat hänen suloista ääntänsä, sydämeni uskoi ja oli lohdutettu. Olin yhdessä hänen murheellisten opetuslastensa kanssa ylösnousemisen päivänä, kun olimme kokoontuneet valittamaan hänen kuolemastansa ja kadonneista toivoistamme; pelkäsimme juutalaisia ja olimme sen vuoksi salvanneet ovemme, ja kun istuimme siellä kaikkein enin surussamme, silloin ilmaantui hän keskellämme ja tervehti tavallisella tunnetulla äänellänsä: "rauha olkoon kanssanne." Ainoastaan läsnäolijat voivat käsittää tunteitamme tästä odottamattomasta ilmestymisestä. Mutta me emme voineet uskoa että hän oli itse ruumiillisesti, sillä silmämme olivat peitetyt ja emme muistaneet hänen sanojansa, kun hän oli sanonut meille, että hän tapetaan ja nousee ylös kolmantena päivänä; me luulimme sen hengeksi. Mutta hän näytti meille kätensä ja kylkensä, äskettäin teloittajain naulain ja keihään lävistämät -- ja silloin iloitsimme, kun näimme että hän oli itse. Minä näin hänen myös toisen kerran, kun hän otti leipää ja söi meidän nähtemme, ett'ei enää ollut epäilemistä hänen ylösnousemisestansa kirkastetulla todellisella ruumiilla. Ja kaikkein viimeksi näin hänen kun hän vei opetuslapsensa Bethaniaan ja sitte, kun oli kehoittanut ja vahvistanut heitä lupauksella ainasesta läsnäolostansa, nosti hän kätensä ja siunasi heitä. Kun kaikkien silmät olivat kiintyneet häneen, kohotti hän itsensä hiljaa ilmaan ja nousi siksi kunnes pilvi otti hänen näkyvistämme. O, kuinka palavana hengestä rukoilimme silloin meidän mennyttä ja koroitettua vapahtajaamme! Ja kun me vielä lakkaamatta katsoimme taivasta kohti, seisoi kaksi taivaallista sanansaattajaa meidän vieressämme loistavissa vaatteissa ja sanoivat: "Te seisotte ja katsotte taivaasen. Tämä Jesus, joka teiltä otettiin ylös taivaasen, on niin tuleva kuin te hänen menevänkin näitte." -- Silloin tiesimme me, ett'ei hän enää näkyväisessä muodossa tule maan päälle ennenkuin viimeisenä päivänä, ja me palasimme Jerusalemiin, ilolla ja kiitoksella täytettynä."

"Sananne ovat kummalliset minulle", sanoi Naomi silmänräpäyksen vaitiolon perästä. "En kuitenkaan saata uskoa, että kaikki nämä kummalliset tapaukset olisivat todella tapahtuneet, vaikk'en usko, että tahtoisitte minua pettääkään. Minun ei pitäisi kuunteleman teidän sanojanne, ja isäni, joka on pappina pyhässä temppelissä, tulisi pahoillensa, jos tietäisi minun haastelevan natsarenilaisen kanssa, mutta minä tunnen selittämättömän halun saada enemmän kuulla kristittyin Jumalasta. Näittekö useinkin Jesuksen Natsaretista ennen hänen kuolemaansa? Tiedän hänen, opetuslastensa puheen mukaan, tehneen monta ihmetyötä; meidän oppineet sanovat hänen ne tehneen Beelzebub'in avulla, kuten noidat muinoin. Näittekö koskaan jotakin hänen ihmetöistänsä?"

"Näin, lapseni; minulle osoitettiin armo, että sain olla näkemässä yhden hänen laupiaamman ja suurimman ihmetyönsä. Minä olen Maria, sisar sille Latsarukselle Bethaniasta, jonka hän kuolleista herätti, ja minä näin veljeni nousevan haudasta Jumalan Pojan kaikkivaltiaasta käskystä."

"Ah, kerro minulle, kerro minulle siitä", huudahti Naomi ihastuneena.

"Kyllä, sen teen mielelläni", vastasi Maria; "mutta tule, menkäämme vähän eteenpäin. Minun veljeni haudalle ei ole tästä pitkä matka."

He nousivat ja menivät vähän matkaa eteenpäin menevää tietä pitkin jyrkän vuoren rinnettä. Siellä ja täällä oli syviä halkeamia kalliossa, ja yhden kohdalle niistä, joka oli leveämpi ja syvempi kuin muut, pysähtyi Maria ja antoi Naomille merkin, että astuisi alas muutamia harvoja astuimia, mitkä johtivat vähäiselle, tasaiselle paikalle sen hautakammion suulla, jonne Latsaruksen kuollut ruumis oli haudattu. Täällä istuivat he molemmat kivelle, ja yksinkertaisella, koristelemattomalla tavallansa kertoi Maria vaarinottavaiselle Naomille tapaukset, jotka ovat meille kerrotut Joh. Evang. 11: 1-45.

Kun Maria oli lopettanut, istui Naomi kauan vaipuneena hiljaiseen miettimiseen. Viimein kohotti hän päänsä ja eloisa loisto hohti hänen silmistänsä.

"Ah", huudahti hän, "onko mahdollista, että joku on voinut nähdä sellaisia todistuksia hänen voimastansa ja hyvyydestänsä ja kuitenkin pettämällä saattanut hänen vihollistensa käsiin? Kertomuksenne on hämmästyttänyt ja kummastuttanut minun; olenpa melkein uskoa, että todellakin hän oli Messias. Mutta minkä vuoksi hän sitte oli köyhä, halveksittu, hylätty ja lopuksi ristiinnaulittu? Miks'ei hän musertanut kaikkia vihollisiansa ja omistanut suurta voimaansa ja kohonnut valtakuntansa Juudan kuninkaaksi?"

"Minulla, tyttäreni, kyllä on vastaus näihin kaikkiin muistutuksiin, mutta ei nyt; minä näen seuraajattaresi tulevan ja itse olen väsynyt ja uupunut. Jos joskus taas tapaamme toisemme, tahdon kernaasti uudistaa puheemme ja koettaa saada sen vielä syvemmin teihin vaikuttamaan, kun näen että sanani jo on koskenut sinun nuoreen sydämeesi."

"Jospa saisin useimmin tavata teitä ja enempi kuulla Natsaretin Jesuksesta", sanoi Naomi. "Tiedän, ett'ei isäni sitä suvaitse, mutta uskallan vastustaa hänen tyytymättömyyttänsä. Minä rakastan vanhempiani, jotka ovat niin hyvät ja hellät minulle, ja en tahdo heitä pettää missään muussa tapauksessa; mutta tunnen tämän koskevan sieluni rauhaa, ja suokoon Jumala minulle anteeksi, kun koetan oppia tuntemaan hänen tahtoansa."

Olemme sanoneet, että Naomi oli itsepäinen ja kiivas; hänen tunteensa olivat palavat ja hillitsemättömät, ja yhtäpaljon kuin hän ennen halveksi natsarenilaisia, kun hän ei tuntenut sitä herraa, jota he rukoilivat, yhtä paljon hän nyt ihmetteli Marian puhumaa Jesusta ja toivoi saavansa kuulla hänestä enemmän. Kokenut Maria näki selvästi, että Jumalan Henki oli alottanut työnsä nuoren tytön sydämessä ja piti itsensä velvollisena vastakin olemaan välikappaleena hänelle, vaikkeipa hänen erehtyneitten vanhempiensa suostumustakaan voitettaisi. Hän suostui senvuoksi vastaan ottamaan nuoren ystävättärensä, milloin vaan hän pääsisi tulemaan, mutta pyysi hänen käydessään käyttämään varovaisuutta, ett'ei vihamiesten vihaa sytytettäisi.

"Jää hyvästi", lisäsi hän, "ja olkoon Israelin Jumalan siunaus kanssasi ja hänen poikansa Jesuksen Kristuksen armo ja rauha täyttäköön sydämesi."

Maria nousi ylös ja Naomi puristi häntä kädestä, jota hän suuteli hellästi ja kunnioittamisella. Sitte kävivät he hitaasti Deborahta vastaan, jolla näytti olevan hyvin kiiru.

"Pelkään", huudahti hän tultuansa, "että olemme kauan viipyneet, mutta tulin pidätettyä kauemmin kuin luulinkaan. Nyt täytyy kiiruhtaaksemme kotio; Sadok varmaankin on pahoillansa, jos hän palaa temppelistä, eikä löydä meitä kotona."

"Onko pappi Sadok isäsi?" kysyi Maria hiukan pelosta levottomalla äänellä.

Hän tiesi Sadokin olevan kiivaan farisealaisen, joka kamoksui kristityn nimeä, ja hän pelkäsi, että Naomissa äsken syttynyt usko tulisi kovasti koeteltavaksi ja kenties sammutetuksi, jos Sadok saisi tiedon.

"On", sanoi Naomi, "ja olen ylpeä siitä, sillä mikä isä on niin hyvä ja hellä kuin Sadok? Toivoisin teidän, Maria, tuntevan hänen."

"Jumala siunatkoon sinua", sanoi taas vanha vaimo, ja kääntyi samalla ympäri sekä lähti käymään Bethaniaa kohden.

Naomi nyökkäsi ystävällisesti hänelle ja kiiruhti kohta alas vuorelta ja häntä seurasi vanha, uskollinen Deborah.

NELJÄS LUKU.

Toukokuun 15 p:nä oli Vespasiano koko joukollaan alkanut Jotapata piirittää, ja jo seuraavana päivänä tekivät piiritetyt niin ankaran ulos hyökkäyksen, että romalaisten täytyi vähän perääntyä. Tappelu kesti aina siksi kunnes pimeä teki siitä lopun ja Josepho vei sotilaansa takaisin. Nuori Javani ja hänen seuraajansa kunnostuttivat itsensä hurjapäisellä rohkeudellaan, ja tästä päivästä otti hän nämä nuoret miehet henkivartijoikseen ja käytti Javania monissa tärkeissä asioissa.

Kaupunki oli erään korkean kukkulan harjalla, jota kolmelta taholta ympäröitsivät syvät melkein pääsemättömät solatiet. Näiltä puolin näin suojeltuna oli kaupunkiin helpompi päästä pohjoispuolelta, jossa kukkulan rinne oli loivempi aina tasaseen maahan asti. Tältä puolen päätti Vespasiano tehdä päähyökkäyksen ja antoi sen vuoksi koko armeijansa valmistaa korkean multavarustuksen, josta hän saattoi heitto- ja ampuma-aseilla levittää kuolemaa piiritetyissä. Nämä olivat varovat ja ainasilla hyökkäyksillä saattoivat romalaisille tuntuvia tappioita, mutt'eivät kuitenkaan voineet työtä keskeyttää ja vähässä ajassa kohosi multavarustus yhtä korkeaksi kuin kaupunginkin varustukset. Piiritettyjen ainoa tehtävä oli nyt varustuksiensa koroittaminen, ja sitä varten käski Josepho tehdä lujat, vahvat telineet varustuksille, ja niille päälle asettuivat sotilaat paksun härännahkasen esiripun taakse, josta ampuivat vihollista.