Chapter 16

Sadokin puutarha oli vallan suuri ja osa siitä ulottui melkein muuriin saakka ja oli säilynyt siltä hävitykseltä, joka oli kohdannut kaikkia muita puutarhoja kaupungin ulkopuolella. Monta puuta seisoi siinä täynnä hedelmiä ja Naomi kiiruhti kokoamaan niitä niin paljon kuin hän ja Deborah voivat poimia ales. Nopeilla askeleilla palasivat molemmat vaimot portin luokse, joka heidän huudostansa taaskin avattiin, ja he luulivat jo olevansa turvassa kaikesta vaarasta, kun joukko Simonin sotamiehiä läheni ohjaten askeleensa suoraan heitä kohti. Naomin valtasi pelästys ja hän alkoi juosta, seurattuna Deboralta, mutta villit sotamiehet saavuttivat ja ympäröivät heidät pian. Naomi vaipui alas polvilleen ja peitti hameensa poimuihin kasvonsa, jolloin hedelmät, mitkä niin suurella vaivalla olivat ko'otut putosivat kadulle. Hänen rukouksensa armosta ja säälistä ei näyttänyt tekevän mitään vaikutusta hänen pyöveleihinsä, jotka ilkkuen olivat ympäröineet häntä. Mutta samassa tapasi hänen korviinsa Javanin ääni, ja kun hän katsoi ylös, kohtasi hänen silmäyksensä Javanin silmiä, jotka olivat kiinnitetyt häneen osottaen kummastusta ja tyytymättömyyttä. Lujalla äänellä käski hän sotamiehiä peräytymään ja sallia neidon mennä pois; he tottelivat vastahakoisesti ja jos he eivät olisi peljänneet rangaistusta, eivät olisi välittäneet käskystä. Javani ei huolinut heidän nurinastansa, ja Deborah meni kokoomaan kadulle vierineet hedelmät; mutta nostettuansa ylös sisarensa ja kuultuansa tältä hänen rohkeasta yrityksestänsä äidin hyväksi, ei hän voinut olla kiittämättä Naomin rohkeutta. Hän käski tätä kiiruusti menemään kotia sanoen tämän ei enään kauemmin olevan turvassa, koska hänen nyt täytyi lähteä pois tärkeälle asialle, ja Naomi ei viipynyt totella kehoitusta.

Sitten kun hän oli kadonnut näkyvistä, palasi Javani sotamiesten luokse, jotka vielä seisoivat samalla paikalla. Heidän vihansa ei vielä ollut lauhtunut ja laimentaaksensa sitä antoi hän heille luvan sammuttaa verenjanoansa onnettomalla vartialla, joka säälien isäntänsä tytärtä, oli rikkonut annetun käskyn. Silmänräpäyksessä hyökättiin hänen päällensä, hän hakattiin ales ja runneltiin, jonka jälkeen hänen ruumiinsa asetettiin Sadokin portille varotukseksi Naomille, ettei enää heittäisi itseänsä ja omiansa vaaraan.

Salome oli kannettu penkerykselle ja hän lepäsi siinä, kun Naomi palasi, tavallisella vuoteellansa entistä vaaleampana ja kovasti liikutettuna, mutta hilpeän ilon kuvaus kasvoillansa.

"Missä olet ollut, lapseni?" sanoi Salome. "Olet viipynyt kauan poissa. Oletko käynyt Marian luona ja tuonut nämät ihanat hedelmät hänen puutarhastansa?"

"Ei, äitini, Marian puutarha on aikaa sitten ryöstetty kaikesta mitä siellä oli. Nämät viinarypäleet olen poiminut meidän puutarhastamme."

"Mitä tarkoitat? Oletko rohjennut mennä muurin ulkopuolelle? Ethän lienekään ollut niin vallatoin?"

"Minä näin sinun kuivat huulesi ja kuumeentapaisen janosi; enkö olisi koettanut hankkia sinulle lievitystä vaivoissasi?"

"Jumala sinua siunatkoon, lapseni, mutta vaara oli kovin suuri, etkä sinä saa tehdä sitä uudestansa."

"Oi, ei; sitä en enää tahtoisi tehdä," vastasi Naomi huokauksella. "Näetkös, äitini, meidän puutarha pannaan puhtaaksi ja autioksi; sen kauniita puita ja viinaköynnöksiä ei ole enään. Meidän omat maanmiehemme hävittävät, mitä vihollinen on jättänyt koskematta."

Naomilla oli oikein. Huolimatta Javanin varoituksista riensivät sotamiehet puutarhaan, riistivät hedelmät puista ja hakkasivat niitä sitten maahan niin monta, kuin taisivat. Tämä hävittämisen näky oli nyt Naomin silmäin edessä.

Hän käänsi päänsä toisaalle, ettei hänen kauemmin tarvitseisi nähdä tätä. Hänen huomiotansa veti onneksi puoleensa pieni David, joka juosten tuli hänen luoksensa. Hän oli tottunut joka päivä tulemaan Sadokin huoneesen saamaan ruokaa ja Naomi oli aina säästänyt pienelle suosikillensa jonkun herkkupalan, jota hän itse ei hennonut maistaa. Nyt tarjosi hän tälle viinarypäletertun ja pieni poika poimi muutamia rypäleitä, jotka hän ahnaasti söi. Mutta äkkiä hän hillitsi itsensä ja huudahti:

"Minä tahdon viedä ne kotiin äidilleni; hän sanoi äsken olevansa kovin nälissään ja hän näytti kalpealta, kun tänne lähtiessäin häntä suutelin. Näitä rypäleitä tulee hän halulla nauttimaan."

"Sinun täytyy ottaa vähän enemmän mukaasi" sanoi Salome; "minä pelkään että hän kärsii puutetta. Suokoon Jumala että minä voisin auttaa häntä!"

Kiitollinen lapsi otti vastaan lahjan ilolla ja kiiruhti kotia äitinsä luo seurattuna vaalialtansa. Maria oli todellakin joutunut puutteesen, joka tuntui hänestä, verrattuna hänen entiseen ylölliseen elämäänsä kovin tukalalta. Hän istui synkkämielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena huoneessansa, kun David tuli juosten sisään ja ojensi hänelle hedelmät lapsellisella ilolla. Maria tempasi ne itsellensä ja söi ne kiiruusti. Hän ei näyttänyt niin iloiselta, kuin hänen pieni poikansa toivoi; oudoilla silmäyksillä tuijotti hän tämän päälle ja rupesi itkemään.

"Miksi itket, äitini?" sanoi lapsi. "Minä ajattelin, että sinä hymyileisit ja kiittäisit minua, niinkuin minä kiitän hyvää Salomea."

"Minä itken sentähden että minun sydämeni on murheellinen," vastasi Maria. "Minusta on tullut keppikerjäläinen ja minun lapseni elää toisten anteliaisuudesta. Kaikki mitä minulla oli, on riistetty ja ryövätty, minun ystäväni on hyljänneet minut, minun palvelijani ovat juosseet tiehensä, ja minä olen yksinäni ja kurja."

Tämä oli liiankin totta. Maria oli elänyt hyvästi ja ne, jotka mielellänsä olivat käyneet hänen kotonansa, kun siellä oli kaikellainen ylönpalttisuus, hylkäsivät hänet, kun hän ei enää voinut kestittää heitä. Hän oli ollut välinpitämätöin Sadokista ja hänen perheestänsä, ja vaikka hänen poikansa usein meni sinne, ei hän itse ollut astunut heidän kynnyksensä yli sen koomin, kun hän oli sieltä muuttanut. Nyt kun hän oli puutteessa, kielsi ylpeys häntä hakemasta ylös entisiä ystäviänsä ja milt'ei suuttumuksella oli hän ottanut vastaan heidän antimiansa, ainoat, mistä hän nyt voi elää. Kostonhimoinen Isak ja petollinen Ruben olivat auttaneet toisiansa häntä perinpohjin ryöstämisessä. Hän oli umpisilmin luottanut Rubenin rehellisyyteen ja tämä, joka siten sai tietää, missä hänen kalliin omaisuutensa oli talletettu, kiiruhti antamaan asian ilmi Isakille. Eipä viipynytkään kauan, kunnes joukko julmia seloteja mursivat hänen huoneesensa, ryöstivät, hävittivät ja veivät pois kaikki, mikä oli jostakin arvosta, erittäinkin ruokatavarat, ja menivät vasta sitten tiehensä, kun turhaan olivat nuuskineet koko huoneen löytääksensä sen omistajankin ja viedäksensä hänetkin Isakin luokse.

Mutta ei Maria yksistänsä kärsinyt tällaista puutetta; kurjuus oli yleinen ja ei rikkaammatkaan asujamet olleet säästetyt nälän kauhistuksilta. Mitta jauhoja punnittiin painollansa kultaa ja oli tuskin mistään saatavissa; kehnoimmat perkeet ostettiin mahdottomiin hintoihin ja pidettiin herkullisena ravintona. Kaikki nurmi ja kasvit, joita kaupungista voitiin koota käytettiin ruuaksi ja monta oli niitäkin, jotka öisin rohkenivat mennä muurien ulkopuolelle koettamaan hankkia itsellensä jotakin syötävää. Mutta romalaisten vimma kaupungin vastustamisesta oli nyt tukahduttanut kaikki heidän ihmiselliset tunteensa ja harvoin pääsi joku noista onnettomista pakoon kaupunkiin. Ne otettiin kiinni ja ristiin-naulittiin armotta heti muurien ulkopuolella ja niin monta ristipuuta oli lyhyen ajan sisään pystytetty, että ei enää ollut useampiin tarpeellisia puuaineita saatavana. Tätä petomaista julmuutta Titon puolelta ei voi millään tavalla puollustaa; hän oli luullut tällä ankaruudellaan voivansa peloittaa asujamia antautumaan, mutta hän erehtyi. Selotit kiihtyivät vielä ankarampaan raivoon sekä romalaisia, että niiden vielä hengissä olevia heimolaisia vastaan, jotka olivat joutuneet uhriksi rohkeudellensa koettaa hankkia itsellensä ruokavaroja muurien ulkopuolella. Antautumisen ajatusten sijaan keksi Giskalan Johan sotapetoksen, jonka kautta romalaisille tapahtui suuri vaurio, mutta jolla tuon onnettoman kaupungin hirveätä perikatoa joudutettiin.

Johan antoi nimittäin kaivaa miinoja sille paikalle, johon romalaiset olivat asettaneet raskaimmat heitto- ja murtokoneensa, ja viedä sinne joukon palavia aineita, näiden joukossa pikiä ja tulikiveä. Kun kaikki koneet olivat paikallansa ja piti pantaman käymään, antoi hän sytyttää kootut tuliaineet ja pian syöksyivät raskaat koneet palavaan syvyyteen. Romalaisen sotajoukon rohkeus masentui tästä onnettomuudesta, mutta Tito antoi kutsua kokoon sotaneuvoston, jossa päätettiin, että kaupunkia piti mitä ankarimmin piiritettämän ja asukkaat näljällä pakotettaman antautumaan. Päätös pantiinkin heti toimeen ja kolmen päivän perästä oli kaupunki ympäröity haudalla ja multavallilla. Naomi saattoi hyvin nähdä tätä työtä tehtävän ja hänen mieleensä johtui välttämättömästi Jesuksen sanat: "Sillä päivät tulevat sinulle, että vihollises saartavat sinun valkeilla ja ympäripiirittävät sinun ja ahdistavat sinun joka kulmalta" (Luuk. 19: 43) Tämä osa Jesuksen ennustuksesta alkoi nyt toteutua; ja sitten varmaan toteutuisi jatkokin: "Ja maahan tasoittavat sinun ja sinun lapses, jotka sinussa ovat, eikä jätä sinussa kiveä kiven päälle; ettes etsikkos aikaa tuntenut." (Luuk. 19: 44.)

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Tämän ankaran piirityksen lähin seuraus oli, että nälkä kiihtyi hirvittävimpään määrään. Koko perhekuntia makasi kuolleina huoneissa ja joka haaralla nähtiin kaduilla kuolleita ja kuolevia. Ei kukaan heitä itkenyt, ei kukaan heitä haudannut. Ei mitään huutoa tahi ääntä kuulunut sillä noilla onnettomilla ei edes ollut enään voimia valittamiseenkaan; ainoa ääni, mikä häiritsi kuollon hiljaisuutta kaupungissa, oli ympäri kiertelevien rosvojen jyrinä, jotka mursivat auki huoneita ja etseivät ruokavaroja.

Sotamiehet yrittivät joku aika haudata kuolleita, koska pelkäsivät näiden maan päällä mätänemisen vaikuttavan ruttoa, mutta pian nousi kuolleiden luku liian suureksi ja he tyytyivät heittämään ruumiit muurien yli hautoihin ulkopuolella. Mutta tätäkään varovaisuutta ei kauan noudatettu ja koko kaupungin saastutti löyhkä mätänevistä ruumiista. Tie muureille oli nimenomaan täynnä kuolleita ihmisiä, mutta Johanin ja Simonin sotilaat eivät kamoksuneet tavata ruumiita kiiruhtaessansa epätoivon rohkeudella ja tylsämielisellä välinpitämättömyydellä määräpaikallensa.

Tähän aikaan tapahtui vielä rikos, mikä lisäsi Sionin syntein kauheata luetteloa. Ylimmäinen pappi Matthias murhattiin sen tekosyyn nojassa, että hän olisi pitänyt petollista kirjevaihtoa romalaisten kanssa ja tämän murhan julmuutta lisäsi se seikka, että kolme hänen poikaansa tapettiin isän silmäin alla. Tämä hirvittävä ilkityö herätti kansassa sellaisen vimman, että se päätti heittää pois niskoiltansa ikeen, jonka alla se niin kauan oli hiljaisuudessa huokaellut. Eräs mies Judas nimeltä pani toimeen kapinan, jolla tarkoitettiin yhden tornin antamista vihollisten valtaan. He tarjosivatkin sitä romalaisille, mutta ne olivat oppineet epäilemään sellaisia tarjomuksia ja eivät tahtoneet taipua niihin. Sillä aikaa ilmoitettiin kapinallisista Simonille, joka heti antoi ottaa kiini ja teloittaa Judaksen ja hänen kapinatoverinsa. Kansa saatiin täten luopumaan sellaisista yrityksistä, mutta tämän sijaan alkoivat taaskin ne monet karkaamiset kaupungista, joita ennenkin oli tapahtunut. Nälkä pakoitti heitä ylönkatsomaan jokaista vaaraa ja nämät eivät todellakaan olleet vähäisiä. Monet, jotka olivat ehtineet romalaiseen leiriin ja tulleet siellä Titon käskystä ystävällisesti vastaanotetuiksi, ahmasivat niin kiivaasti ruokaa, jota heille tarjottiin, että he siitä kuolivat, mutta useampain päälle karkasivat siellä täällä romalaiset sotamiehet, jotka elävänä halkasivat noiden onnettomain vatsan saadaksensa ne rahat ja kalliit kivet, joita heidän luultiin nielleen, ennenkuin lähtivät kaupungista.

Kun Tito sai tämän kuulla, antoi hän ankarasti kurittaa julmia sotamiehiänsä ja jyrkästi kieltää sellaisia ilkitöitä, mutta ylipäällikön silmät eivät ulottuneet kaikkialle, ja monta juutalaista tapettiin sittenkin hirveästi romalaisilta. Kurjuus Jerusalemissa eneni enenemistänsä. Muurein sisäpuolella raivosivat puolueet toisiansa vastaan, sitten kun eivät enään tarvinneet yhtyä romalaisia vastaan, jotka eivät nyt tehneet mitään hyökkäystä kaupunkiin, ja muurein ulkopuolella oli romalainen piirityslinja ja sotajoukko, joka piti kaupungin lujasti suljettuna. Ylhäisten Juutalaisten suviasunnot ja puutarhat olivat pannut maan tasalle ja niin oli hävitys kohdannut kaupungin koko ympäristöä, ettei enää voinut tuntea paikkoja, missä muinoin iloisia parvia oli ollut huvikävelyllä puiden siimeksessä. Jokapäiväiset uhrit olivat jo aikoja lakanneet, sillä uhrieläimiä ei enään ollut saatavissa. Koirat ja korppikotkat mässäsivät kaduilla ruumiista; joka haaralla näkyi autioita, puoleksi poltettuja huoneita, joidenka ovet ja akkunat olivat auki tahi viedyt pois, laipiotkin olivat pudonneet sisään ja suuria rakoja näkyi seinissä. Varjojen kaltaisina hiipivät hengissä olevat ympäri vaaleina ja riutuneina, sisään painuneilla kolkosti tuijottavilla silmillä hakien kehnointa ruokaa nälän sammuttamiseksi; kauheita rikoksia harjoitettiin ja ihmishengestä ei pidetty väliä, jos oli kysymys ryöstää itsellensä jotakin syötävää. Mutta kuinka syvälle vajonneita hengellisessä suhteessa olivatkin, tapahtui tähän aikaan seikka, joka kauhisti kaikkia.

Sekä Simonin että Johanin puoluella oli vakojia lähetettynä ympäri, joiden tuli tiedustella niitä ruokavaroja, joita mahdollisesti jossain vielä voisi löytyä, ja eräänä päivänä tuli petollinen Ruben Isakin luokse ja ilmaisi, että hän, käydessänsä Marian luona, jossa hän tätä nykyä harvoin oleskeli, oli tuntenut käryn ruoasta aivan kuin jos lihaa olisi paistettu. Isak otti moniaan miehen mukaansa ja kiiruhti sinne Rubenin seuraamana. Portti oli salvassa sisältäpäin, mutta antoi perään ryövärein lujista ponnistuksista ja he syöksivät kaikki huoneesen, missä Marialla hyvän vointinsa aikana oli tapana koota ympärilleen ystävänsä ja tuttavansa.

Se oli nyt tykkänänsä ryöstetty kaikista kalliista huonekaluista ja koristuksista jotka olivat viedyt pois tahi hävitetyt ryöstäviltä laumoilta, mutta permannolla keskellä suurta huonetta istui Maria itse. Kuinka hän nyt oli muuttunut! Hänen suloinen vartalonsa oli muuttunut eläväksi luurangoksi, hänen kauniit kasvonsa olivat kuihtuneet ja julman näljän kalvistamat; outo tuli säihkyi hänen silmistänsä ja poskilla hehkui punainen leimuava pilkku, osottaen kuumetautia ja hulluutta.

Kun Isak astui sisään, istui hän nojaten käsivartensa polviansa vasten ja peittäen kasvojansa käsillään. Hän ei ollut kuullut, tahi huomannut sitä jyrinätä, jota kutsumattomat vieraat olivat aikaansaaneet ja ei liikahtanut ennenkuin heidän askeleensa kuului kovalla marmorilaattialla. Silloin katsoi hän tuimasti ylös ja huomattuansa Isakin nousi hän äkkiä ylös ja huusi särkyneellä, kumealla äänellä:

"Ah, Isak, minun sulhaseni, tuletko vihdoinkin noutamaan morsiantasi? Minä olin kauniimpi entisinä onnellisimpina aikoina, koska ensin näit minun kaikessa loistossani ja rikkaudessani. Mutta nälkä ja surulliset mietteet ovat runnelleet kauneuden, jota ennen niin kovin ihantelit."

Isak ei vastannut mitään. Muisto toisista näyistä heräsi hänessä ja hänkin tuli liikutetuksi nähdessänsä sitä haaksirikkoa jonka Marian sekä sielu että ruumis oli kärsinyt.

"Sinä näet, Isak, etteivät huoneeni ole koristetut häitä varten," jatkoi Maria, seuraten omituista ajatuksenjuoksuansa; "kaikki minun kalliit huonekaluni ovat viedyt pois. Mutta", lisäsi hän kuiskaten ja laski kätensä hänen käsivarrellensa, "minä olen varustanut aterian, hää-aterian. Älä mainitse siitä tovereillesi, sillä se ei riitä kaikille. Minä olen syönyt ja kylläinen, mutta olen säästänyt lopun sinulle. Käyppä katsomaan!"

Hän veti tämän kanssansa vuoteen luokse huoneen nurkkaan ja kohotti yhtä kulmaa uutimista. Siinä makasi vuoteella pienen lapsen runneltu ruumis, joka oli paistettu valkealla; osa lihasta oli poisleikattu ja syöty.

Veren himoinen julma Isak otti inhon huudahduksella askeleen takaperin ja väristys kävi hänen voimakkaan ruumiinsa läpi sill'aikaa, kun veri hyytyi hänen seuralaistensa suonissa, jotka, halukkaat päästä osallisiksi luvattuun ateriaan, olivat seuranneet johtajansa perässä.

"Miksi sinä väriset?" huusi Maria tuimasti. "Onhan hänen äitinsäkin syönyt ja sinä et tahdo syödä? Väitätkö että olen murhannut kauniin, rakkaan poikani? Näitkö minun viimeisen kerran syleilevän häntä ja huomasitko, kuinka hänen siniset silmänsä hymyilivät minulle kyynelten alta? Minä pidin häntä puristettuna murtuvaan sydämeeni, mutta minussa asuva hornan henki kuristi hänet -- minä sitä en tehnyt. Voi älä katso minuun tuollaisella inholla, perkelehän, joka niin kauan sieluani on vallinnut ja nälkä se oli, joka houkutteli minua, Isak. Parempi, että hänen äitinsä käsi otti hänestä hengen, kuin että hänen silmänsä näkisi hänen kiusaantuvan ja kuolevan nälkään!"

"Päästä minut, luonnoton peto ihmishaamussa," huusi Isak, riivaisten itsensä irti hänen kouristansa. "Päästä minut, taikka työnnän väkipuukon sydämeesi", jatkoi hän, kun Maria hullun voimalla riippui kiinni hänessä.

"Ooi, sehän olisikin suurin hyvänteko, jonka minulle voit osoittaa", vastasi onnetoin äiti. "Jumala ja ihmiset ovat ylönantaneet minut ja perkeleet ovat vallanneet saaliinsa. Kas tässä, työnnä vaan ja tee loppu kurjuudesta, jota en kauemmin enää voi kantaa."

Hän vajosi Isakin jalkain juureen, väsyneenä liikutuksesta. Isak kiiruhti menemään pois, mutta tultuansa ovelle, kääntyi hän takasin ja näki että kuolema jo oli satuttanut kätensä tuohon onnettomaan, joka hengetöinnä makasi pitkänänsä lattialla.

Kahtena päivänä oli Naomi turhaan odottanut suosikkiansa ja säästänyt häntä varten ne vähät ruokavarat, joita tämä joka päivä oli tottunut saamaan hänen kädestänsä. Mutta Davidia ei kuulunut ja koska hän oli poissa kolmannenkin päivän, rukoili tämä isäänsä menemään häntä katsomaan. Sadok oli jo saanut kuulla tuosta Marian huoneessa tapahtuneesta hirveästä tapauksesta, josta tieto pian oli levinnyt ympäri koko kaupunkia ja jokaisessa herättänyt kauhistusta, oli kuitenkin olevinansa tästä tietämätöin ja lupasi mennä Marian luokse katsomaan, kuinka hänen ja hänen poikansa laita oli. Takasin palattuansa ilmoitti hän tyttärellensä, että molemmat olivat kuolleet; mutta jotakin Sadokin äänessä ja muodossa sanoi Naomille, että kamala salaisuus lepäisi kaiken tämän alla, ja hän ei päästänyt isäänsä ennen, kuin tämä oli kertonut kaikki tietonsa noiden onnettomain kuolemasta. Naomin valtasi syvin suru ja kammo kuullessansa kertomusta; hän ei voinut muuta, kuin vuodattaa katkerimpia kyyneleitä säälistä onnetonta äitiä kohtaan, jota nälkä oli pakoittanut tähän hirveään tekoon, josta ihmiset eivät voineet häneltä tiliä vaatia, ja polvillansa rukoili Naomi Herraa, ettei hän sallisi hänen saada nähdä niin kamalata tapausta, kuin sitä, että joku hänen heimolaisistansa hänen silmäinsä alla kuolisi nälkään.

Olemme maininneet, että romalaiset toistaiseksi olivat luopuneet kaikista yrityksistä rynnätä muureille, mutta viimeisinä aikona olivat he kaivaneet miinoja muurin alle yhdelle kohtaa ja, huolimatta juutalaisten vastustamisesta, asettaneet tänne muutamia murtokoneita, jotka hellittämättä tekivät työtä. Samana yönä, kun yllä mainittu seikka tapahtui, murtui suuri kappale muuria kovalla jyrinällä ales ja romalaiset hyökkäsivät heti aukkoon tunkeaksensa sen läpi kaupunkiin. Mutta Giskalan Johan, joka tässä paikassa johti puolustusta, ei ollut toimetoinna; edeltäkäsin aavistaen mitä tapahtuman piti, oli hän teettänyt toisen muurin alesmurtuneen sisäpuolelle, ja tämä tukkesi nyt tien romalaisilta. Tito kiihoitti miehiänsä voittamaan tämänkin esteen ja eräs syrialainen Sabino nimeltä rupesi johtajaksi joukolle rohkeita sotureja, jotka kilpiensä suojassa hyökkäsivät aukkoon ja ylös toiselle muurille huolimatta siitä keihäs-, nuoli- ja kivisateesta, joka heitä kohtasi. Sabinollekin onnistui päästä muurille, mutta samassa hän kompastui ja kaatui ja putosi suin päin raivoisten vihollistensa sekaan, jotka ensi silmänräpäyksessä heittivät itsensä hänen päällensä ja tappoivat hänet. Hänen miehensä vetäysivät nyt takasin ja romalaiset jättivät tällä kertaa yrityksensä päästä tunkemaan tätä tietä kaupunkiin.

Mutta siitä aikomuksesta ei kumminkaan luovuttu ja pari päivää sen perästä päätti Marcello pimeänä yönä koettaa uudestansa. Hänen sydäntänsä kirveli nähdessänsä kaiken kurjuuden ja hän oli langeta epätoivoon ajatellessansa Naomia ja hänen tilaansa, vieläkö hän edes olisi elossakaan. Ainoa mahdollisuus pelastaa häntä oli että kaupunki niin pian kuin mahdollista joutuisi romalaisten valtaan ja sen tähden tahtoi hän koettaa parastansa tässä suhteessa. Kaksikymmentä valittua sotamiestä liittyi häneen ja seurattuna näiltä sekä urholliselta isältänsä onnistui hänelle hiipiä kaupunkiin aukon kautta, hyökätä vahdin päälle toisella muurilla ja sijoittaa sinne romalainen sotalippu. Marcello käski sitten torven soittajaa puhaltamaan merkin ja kun muut vahdit valleilla siitä huomasivat, että viholliset olivat heitä likellä, pakenivat he suin päin sieltä, ei aavistaen romalaisen joukon olevan niin pienen, kuin se todellakin oli.

Kun Tito kuuli torven äänen, ymmärsi hän että päälle karkaus oli onnistunut ja vahvalla joukolla kiiruhti hän heti paikalle sill'aikaa kuin yhä useampia romalaisia samosi sinne aina sitä mukaan kuin ennättivät järjestää itseänsä. Marcello ilmoitti Titolle juutalaisten paenneen ja että olisi syytä heti karata Antonia-linnaa vastaan, ennenkuin he olisivat toipuneet säikähdyksestänsä. Tito havaitsi esityksen viisaaksi ja antoi käskyn, että linnan päälle hyökättäisiin. Hämmästykseksensä huomasivat romalaiset sen olevan milt'ei tyhjän puolustajista ja melkein mitäkään tappiotta oli tämä tärkeä paikka pian heidän vallassansa. Mutta Tito ei suonut miehillensä mitään lepoa; juutalaiset sotamiehet olivat menneet temppeliin ja nyt oli kysymys saada sitäkin valtaansa. Täällä kohtasi romalaisia kumminkin innokas vastarinta ja kun kahakka oli kestänyt kymmenen tuntia suurella miestuholla kummaltakin puolelta, käski Tito sotamiehiänsä vetäytymään takasin Antonia-linnaan. Hän oli tyytyväinen saatuansa tämän varustuksen valtaansa ja kutsutti heti Marcellon luoksensa. Hän kiitti tätä hänen loistavasta urhoteostansa ja antoi hänelle luvan anoa joku palkinto sen edestä. Marcello anoi heti että Sadokin huone säästettäisiin, kun kaupunki lopullisesti oli valloitettu ja että kaikki jotka asuivat siinä, jätettäisiin rauhaan. Tito myönsi heti hänen pyyntönsä ja ankarin käsky annettiin koko romalaiselle sotajoukolle, ettei kukaan saisi tehdä väkivaltaa Sadokin perhettä tahi huonetta vastaan, jonka asema tarkoin selitettiin.

Se oli alkupuoli heinäkuuta, jolloin Antonia-linna joutui romalaisten käsiin. Tito tahtoi vielä kerran tehdä koetuksen saadaksensa juutalaiset antautumaan, sillä hän tahtoi säästää temppeliä, missä he nyt olivat suljetut. Hän käski Josephoa puhumaan heidän kanssansa ja tämä teki tehtävänsä niin hyvin, että hänen vakuuttavat sanansa vaikuttivat moneen. Mutta, kun Johan näki tämän, joutui hän vimmaan ja selitti, etteivät romalaiset ikänänsä saisi temppeliä valtaansa, sillä Herra Sebaoth olisi itse suojeleva sitä ja hukuttava kansansa viholliset. Samassa antoi hän käskyn ottaa kiinni Josephon ja joukko rohkeita juutalaisia kiiruhtivatkin ulos täyttämään käskyä; mutta Josepho onnistui pääsemään heidän käsistänsä ja pelastaa itsensä romalaisen etuvartialinjan taakse.