Part 15

Hee, oliko mokomaa pullamuijaa ennen nähty! Koko ajan toria kulkiessani ja vehnäsiä syödessäni puhelin ääneen muijasta ja hänen julkeudestaan, toistin itselleni, mitä kumpikin olimme sanoneet toisillemme, ja minusta näytti, että olin ollut häntä koko lailla etevämpi. Söin vehnäsiä kaikkien ihmisten nähden ja juttelin tästä.

Ja vehnäset hävisivät yksi toisensa jälkeen; ei tuntunut, söinpä miten paljon tahansa, olin yhtä pohjattoman nälkäinen. Herrajumala sentään, ettei se jo alkanut pohjata! Olin niin nälkäinen, että olin melkein jo tarttua viimeiseen vehnäseen, jonka alusta pitäen olin päättänyt säästää, säilyttää Vognmand-kadun pikku pojalle, sille, joka oli leikkinyt paperiliuskaleilla. Muistelin häntä yhä, en voinut unohtaa hänen ilmettään, kun hän hypähti pystyyn ja kirosi. Hän oli kääntynyt ikkunaani päin, kun mies sylkäisi hänen päälleen, ja hän oli katsonut, nauraisinko minäkin hänelle. Jumala tietää, tapaisinko hänet nyt, jos menisin sinne! Ponnistin ankarasti päästäkseni nopeasti Vognmand-kadulle, kuljin sen paikan ohi, missä olin repinyt näytelmäni palasiksi ja missä vielä joukko papereita oli jäljellä, sivuutin poliisin, jota äsken olin niin hämmästyttänyt esiintymiselläni, ja seisoin vihdoin portaiden ääressä, missä poika oli leikkinyt.

Hän ei ollut siellä. Katu oli melkein tyhjä. Alkoi hämärtää, enkä voinut jäädä poikaa odottamaan, hän oli ehkä mennyt sisälle. Laskin vehnäsen varovasti alas maahan, nostin sen pystyyn ovea vasten, koputin ankarasti ovelle ja juoksin samalla tieheni. Hän löytää sen kyllä! sanoin itselleni; hän löytää sen ensimmäiseksi tullessaan ulos! Ja minun silmäni kyyneltyivät ilosta tietäessäni, että pikku poika löytäisi vehnäsen.

Tulin jälleen rautatiesatamaan.

Nyt en enää ollut nälissäni, päinvastoin makea ruoka, jonka olin nauttinut, alkoi tehdä minulle pahaa. Päässäni mellastivat myös uudelleen mitä hurjimmat ajatukset: Mitähän, jos minä salaa katkaisisin jonkin laivan köydet? Mitähän, jos minä äkkiä alkaisin huutaa tulipaloa? Menen edemmäksi satamaan, löydän istumapaikan, panen käteni ristiin ja tunnen pääni menevän yhä enemmän sekaisin. En liikahdakaan, en tee yhtään mitään pysyäkseni pystyssä.

Istun siinä ja tuijotan "Copegoroon", parkkiin, jolla oli venäläinen lippu. Huomaan miehen kaiteen takana; punainen sivulyhty valaisee hänen päänsä ja nousen puhuttelemaan häntä. Tarkoitukseni ei ollut lainkaan puhua niinkuin puhuin, en edes odottanut saavani mitään vastausta. Sanoin:

"Lähdettekö purjehtimaan tänä iltana, kapteeni?"

"Kyllä, hetkisen kuluttua", vastaa mies. Hän puhui ruotsia.

"Hm. Ettekö olisi miehen puutteessa?" Olin tällä hetkellä yhtä iloinen, sainko hylkäävän vai myöntävän vastauksen, minulle oli samantekevää, minkä vastauksen mies minulle antaisi. Seisoin ja odotin, mitä hän virkkaisi.

"No eipä", vastasi hän. "Sen pitäisi olla jungmanni." Jungmanni! Minä suoristausin, pistin silmälasini taskuun, astuin käytävälle ja nousin laivaan.

"En ole ennen ollut merillä", sanoin, "mutta voin tehdä sitä, mitä annatte tehtäväksi. Minne on matka?"

"Olemme lähdössä Leedsiin hakemaan hiiliä Cadixiin."

"Hyvä!" sanoin ja tunkeuduin lähemmäksi miestä.

"Minusta on samantekevää, minne mennään. Minä kyllä teen työni."

Hän seisoi hetkisen katsellen minua ja tuumiskellen.

"Ette ole purjehtinut ennen?" kysyi hän.

"En. Mutta kuten sanoin, pankaa minut työhön ja minä teen sen. Olen tottunut kaikenlaiseen hommaan."

Hän tuumiskeli jälleen. Minä olin jo saanut päähäni ajatuksen, että halusin lähteä mukaan, ja minua alkoi pelottaa, että minut ajettaisiin maihin jälleen.

"Mitä arvelette asiasta, kapteeni?" kysyin vihdoin. "Minä voin tosiaankin tehdä, olipa se sitten mitä tahansa. Mitäpä sanoinkaan! Olisin kehno mies, jollen tekisi enempää kuin juuri sen, mikä on annettu tehtäväkseni. Voin ottaa kaksi vahtivuoroa perätysten, jos tarvitaan. Se tekee minulle hyvää ja minä kyllä kestän sen."

"No niin, saahan tuota koettaa", sanoi hän. "Jollei se suju, niin voimmehan erota Englannissa."

"Tietysti!" vastasin iloissani. Ja minä toistin vielä kerran, että voimme erota Englannissa, jollei se sujuisi. Sitten hän pani minut työhön.

Ulkona vuonolla suoristausin kerran seisomaan, märkänä kuumeesta ja voipumuksesta, katselin maata kohti ja sanoin tällä kertaa jäähyväiset kaupungille, Kristianialle, missä tulet loistivat kirkkaina joka kodista.