Part 9

"Ei minulla ole ollut mitään välittäjää, Jumala itse puhui minulle sanassansa, niin, taivaastansa", vastasi Ester hiljaa, ja hänen kohotettuun katseeseensa tuli suloisen uneksiva, haaveksiva ilme.

"No, olisihan minun pitänyt jotain sellaista aavistaa ... tämäkö siis puuttui, että kotimme olisi oikein iloinen ja avio-onnemme täydellinen! Ja niin sanotun uskosi ensimmäinen hedelmä on, että ajat pois uskollisen palvelijan. Ehkä tahdot muitakin karkottaa talosta? Ehkä haluat antaa minulle lähtöpassit ... sano vain suoraan, kyllä koetan täyttää toivosi _ilman_ sanottavaa kaipiota, usko pois..."

"Vaiti, vaiti, Bengt, älä lausu niin kovia sanoja, sitä en ole ansainnut. Toivon päinvastoin, että Jumalan avulla voin tehdä sinut onnellisemmaksi, kuin koskaan olet ollut. Murtuneen onnemme raunioille on jotain uutta kohoava, -- ehkä ei niin kauniina ja haaveellisena kuin kerran ajattelimme, -- mutta sen sijaan on se oleva jotain pysyvää..."

"Raunioille!" keskeytti Bengt, ja hänen äänensä kylmä ylenkatse muuttui kiihkeäksi vihaksi, "sinä siis olet ollut tähän asti ainoastaan onneton? Sinäpä kerrot hauskoja, ilahuttavia uutisia..."

"Niin, Bengt, minä olen ollut onneton nainen ... olen ollut niin suruinen ja väsynyt, että vihasin elämää ... sydämeni on vuotanut verta, kunnes verilähteet kuivuivat..."

"Olet mieletön, Ester, mitä surtavaa sinulla on ollut?"

Ester nojasi päätä kättä vasten ja katseli eteensä alakuloisin, uneksivin katsein.

"Muistatko, miten käyttäydyit äitiä kohtaan?" sanoi hän viimein matalalla äänellä.

"Äitiäsikö kohtaan? Kyllä, hyvin sen muistan. Muistan, että aina olin ystävällinen ja kohtelias hänelle, minä kutsuin hänet kotiini ja että olisin pitänyt huolta hänen vanhuudestaan, joll'ei hän varsin rakastettavasti olisi kieltäytyen kiittänyt tarjouksestani. Niin ett'eihän se voine antaa aihetta suruun?"

Ester säpsähti. Hän muisti kerran valehdelleensa Bengtille ja hän tunsi, että hänen nyt oli kerrottava siitä.

"Ensiksikin tahdon ilmottaa sinulle, Bengt, ett'ei äiti sinun tarjoustasi hylännyt. Minä en hänelle siitä koskaan puhunut..."

"Sinä siis valehtelit sanoessasi, että olit muka puhunut?"

"Niin. Ajatus, että sinä ehkä pakottaisit minut ottamaan esiin ehdotuksen, jonka tiesin äitiä loukkaavan, tai, mikä vielä pahempi, että itse sen esittäisit, se pelotti minua niin, että tuskin tiesin, mitä sanoin. Sinä sait minut vallan kuolemankauhuun, niinkuin monasti muulloinkin..."

Bengt ei vastannut; hän heitti Esteriin halveksivan katseen, kohautti olkapäitään ja kääntyi pois.

"Niin, Bengt", jatkoi Ester, "sinä tiedät, yhtä hyvin kuin minä, että hartain halusi oli päästä äitiraukasta. Tietysti voi _sanoa_ mitä haluaa, voi käyttää kokonaista liutaa kauniita korulauseita peittämään totuutta, -- niinhän sinun tapasi yleensä on ollut -- mutta totta on, että häikäilemättä tahdoit lähettää äidin muuanne, koska hän oli liian vähäpätöinen..."

"Nyt valehtelet taas, Ester!" keskeytti Bengt ja löi kätensä pöytään, "se, mitä sinä nimität häikäilemättömyydeksi, oli hienotunteisuutta; tiesin, kuinka paljon ikävyyksiä saisitte kokea erilaisen asemanne vuoksi, ja niistä tahdoin teitä säästää, vaikka sinä et koskaan minua ymmärtänyt, vaan käänsit kaikki pahaksi. Että seikat sellaiset kuin syntyperä, rikkaus ja sivistys eivät ole minulle yhdentekeviä, sen saat suoda anteeksi, en ainakaan ole pahempi kuin moni muukaan..."

"Sinä tiesit, miten rajattomasti rakastin äitiäni", jatkoi Ester, kiinnittämättä huomiota hänen viime sanoihinsa, "ja sinä tiesit, että onnellisempaan asemaan päästyäni olisi suurin riemuni ollut ilahuttaa hänen elämäänsä. Sinä tiesit, että jos hänet olisi lähetetty pois siksi, että hän oli meille vastukseksi, olisi hän kuollut -- ja niin minäkin..."

"Ei, suo anteeksi, sitä en tiennyt. Että rakastit äitiäsi, sen näin kyllä, ja se oli minusta sekä luonnollista että kaunista, mutta sairaaloista, kiihottunutta rakkauttasi häntä kohtaan käsitin vasta myöhemmin. Luulin sinua raitissieluiseksi naiseksi, Ester, naiseksi, joka osaisi rakastaa toista yli kaiken, mutta se oli erehdys, vain ulkomuotosi on naisen -- sen takana on tyhjyyttä ... tyhjyyttä ja puolihullun houreita..."

"Bengt, teet minulle vääryyttä! Rakastin sinua niin suuresti kuin nainen voi rakastaa -- sinä olit sankarini, ihanteeni -- jumalani, sillä muuta jumalaa ei minulla ollut. Mutta sinä mursit sydämeni kovuudellasi, etkä vain sitä, vaan koko olemukseni, koko persoonallisuuteni. Sinä vaadit, ett'ei minulla olisi ainoatakaan omaa mielipidettä, tuskin omaa ajatusta. Kaiken piti sulaa sinuun ja uusiin oloihin. Minun piti tahtoa kaikkea, mitä sinä tahdoit, vaikka se olisi ollut minulle vastenmielistä ja loukkaavaa. Mutta sinä vaadit mahdottomia. Unohdit yhden seikan, sen, että minä mitättömyydessäni olin kuitenkin _oma itseni_, en vain osa sinusta tai mielipiteittesi kaiku. Niin vaatimaton kuin persoonallisuuteni olikin, tahdoin kuitenkin mieluummin olla ehjästi oma itseni kuin osa toisesta. Mutta sitä et ikinä käsittänyt. Sinä tahdoit Ester Hermansonin haihtuvaksi, köyhän muotiompelijan tyttären häviäväksi, ja vain rouva Falkenstern oli jäävä jäljelle. Mutta siihen en suostunut; tahdoin aina pysyä juuri Ester Hermansonina, köyhän, halveksitun äitini tyttärenä, vaikka olin rikas, ihailtu rouva Falkenstern... Siinä piili minun voimani, jota ei edes sinun tahtosi voinut taivuttaa... Mutta olin vähällä sortua taistelussa, olin syöksyä kadotukseen, kunnes löysin Kristuksen ja hänen kauttaan oman itseni..."

Bengt oli koko ajan tarkastellut Esteriä pilkallisin katsein.

"Mikä uuden ajan profeetta on opettanut sinut noin liikuttavasti huolehtimaan omasta 'itsestäsi' ja 'persoonallisuudestasi'?" kysyi hän, kun Ester vaikeni. "Mutta nyt tahdon _minä_ pitää myös pienen esitelmän, nyt kiinnitämme huomiomme hetkeksi _minun_ persoonallisuuteeni. Saatpa kuulla, miten minua on mielestäni kohdeltu sillä aikaa, kun sinä kuljit ja omissa silmissäsi näyttelit marttyyrin osaa. Luulet ehkä, että minun oli helppo päättää tarjota sinulle käteni ja voittaa oma sisäinen vastarintani. Mutta nyt kerron sinulle, mitä en olisi kertonut hyvälle, rakastavalle vaimolle: että tuo taistelu oli elämäni vaikein ja että ainoastaan luja ja puhdas rakkauteni, jota sinä niin ylimielisenä olet halveksinut, antoi minulle voiman voittaa itseni ja tarjota käteni muotiompelijattaren tyttärelle. Olisin _voinut_ menetellä toisin sinua kohtaan, olisin voinut vain leikkiä sinulla, voittaa sydämesi ja sitten jättää sinut... Mutta siitä sinut säästin, koska olit minulle rakkaampi kuin ylpeyteni -- ja se merkitsee paljon se. Annoin sinulle vanhan aatelisnimen, korotin sinut Ruotsin rikkainten naisten joukkoon, tuhlasin sinulle rakkautta, tarjosin äidillesi runsaan ylläpidon, niin, olinpa niin hienotunteinen, että tahdoin pitää huolta hänen sisarestaankin, vanhasta neidistä, jota en koskaan ole nähnyt, jonka nimeä en edes tiedä. Olin aina ajatellut, että vaimoni -- jos lainkaan naimisiin menisin -- oli oleva korkeasukuinen ja hienosti sivistynyt nainen, niinkuin äitini -- mutta sinun tähtesi masensin kaikki nuo perityt mielihaluni. Ja nyt nainen, jonka tähden kaiken tuon olen uhrannut, ei häpeä syyttää minua siitä, että muka olen murtanut hänen sydämensä ja surmannut hänen 'persoonallisuutensa'..."

Ester istui hetken vaiti ja katseli maahan.

"Totta on, että paljon olet tehnyt minun tähteni, Bengt", sanoi hän lopuksi, "mutta unohdat, ett'ei ihminen elä vain leivästä..."

"Sinä väännät taas sanani ja tekoni. En antanut sinulle vain leipää -- olihan sen takana jotain ihanteellista, ihanteellisinta kaikesta: rakkauteni, joka antoi minulle voimaa noihin uhrauksiin. Mutta sitä et ole ymmärtänyt, sinä olet sydämesi pohjasta ollut vielä ylpeämpi kuin minä, sillä sinä et ole edes koskaan tahtonut myöntää minun mitään uhranneen, et koskaan ole osottanut ja luultavasti et myöskään tuntenut mitään kiitollisuutta minua kohtaan. Jollen olisi liian ylpeä, sanoisin, että _sinä_ olet kylmyydelläsi ja kiittämättömyydelläsi murtanut minun sydämeni. Nyt sanon minä puolestani: sinä olet tehnyt elämäni kolkoksi..."

Ester istui taas ääneti ja taisteli itsensä kanssa. Ihmeellinen, suloinen tunne Jumalan rakkaudesta, joka hiveli hänen ajatustaan ja tunnettaan, ei suvainnut katkeruuden enää elää, jumalallinen lämpö hänen sielussaan sulatti sen milt'ei heti.

"Bengt", sanoi hän nousten ja ojentaen kätensä miehelleen, "jos rikoin, jos olin kiittämätön ja vaativa, niin pyydän sydämestäni anteeksi. Tahdon koettaa tästä lähtein olla sinulle parempi vaimo."

Bengt ei vastannut heti. Esterin sanat, hänen lempeä äänensä ja kyyneleiset silmänsä saivat hänet niin hämmästyksiinsä, että hänen ajatuksensa ikäänkuin menettivät tasapainonsa. Hänessä välähti himmeä tunne siitä, että hänenkin pitäisi pyytää jotain anteeksi. Mutta muut tunteet sen pian karkottivat. Hänestä oli koko tämä kohtaus liiotellun tunteellinen, ja se kiusotti häntä. Jäykästi, hieman alentuvasti hymyillen tarttui hän ojennettuun käteen ja vastasi lyhyesti:

"Niin, annan sinulle anteeksi. Ja nyt, koettakaamme unohtaa entiset, se on minunkin hartain toivoni; tällaisista selvityksistä en pidä. Elämä kulkee sentään säälimätöntä kulkuaan, ja me saamme tyytyä siihen, että moni haave siinä pirstoutuu."

Vastaukseksi puristi Ester hiljaa hänen kättään, nyykäytti päätään ja jätti huoneen hitain askelin. Hän oli onnellinen, kun oli voinut voittaa itsensä ja tunnustaa rikoksen, jonka mielestään oli tehnyt Bengtiä kohtaan. Mutta hänen sielunsa läpi kävi pettymyksen tunne, ja siitä hän ymmärsi toivoneensa, että hänen anteeksipyytämisensä saisi Bengtin tekemään samoin. Hieman katkerasti hymyillen ajatteli hän, ett'ei Bengt koskaan voinut kieltäytyä mistään: nyt, niinkuin aina ennenkin, oli hän voittajana lähtenyt taistelusta, nyt, niinkuin ennenkin, oli hän osannut järjestää heidän keskinäisen suhteensa niin, että oikeus jäi hänen puolelleen, ja Ester, hän oli rikkonut ja sai pyytää anteeksi, johon Bengt jalomielisesti suostui.

X.

Oli kylmä, harmaa marraskuunpäivä noin vuosi Esterin elämässä tapahtuneen muutoksen jälkeen. Meri liikehti raskain aalloin; vesi ei tosin vielä ollut jäätynyt, mutta laivakulku oli lakannut ja talvi läheni. Ester oli ollut sairas jonkun aikaa, nyt oli hän parempi, mutta hänen täytyi pysytellä sisällä; hän tunsi itsensä väsyneeksi, käytti vahvistavia rohtoja ja loikoili makuusuojan leposohvalla, Hän lueskeli paljon näihin aikoihin, niinkuin hänen tapansa oli, kun hänellä vaan oli siihen tilaisuutta; mutta tänään putosi kirja usein hänen kädestään, ajatukset joutuivat muille aloille, muuttuivat epäselviksi tunnelmiksi, jotka yhä loittonivat hänestä ja haihtuivat jonkunlaiseen puoli-uinailuun.

Kun hän siinä lepäsi, näki hän unen tai näyn, jota kesti juuri niin kauan, kuin hän oli unessa. Hänestä tuntui, kuin olisi kokonainen aurinkoinen valahtanut huoneen hämäryyteen, kevätkukkain tuoksu leijaili hänen ympärillään ja ikkunan ulkopuolelta soi lintujen laulu, jonka hiljaiset, sointuvat sävelet yhtyivät puiden huminaan. Sanomaton riemun, voiman, elämänhalun tunne soljahti niin valtavana hänen lävitseen, että kun hän äkkiä unestaan havahti, oli kuin olisi kevään kirkkautta ja kevät-ääniä aaltoillut hänen ympärillään hitaasti poisvyöryen ja haihtuen huoneen pimeisiin loukkoihin. Hän sulki uudelleen silmänsä, hän halusi takaisin unten maahan -- ja taas ilmestyi tuo outo näky ja hyväili hänen aistejaan. Kun hän heräsi, hymyilivät hänen huulensa ja silmissä oli lapsellisen suloinen loiste, niinkuin hänen rakkautensa ensimmäisinä haaveilnpäivinä. "Mitä tämä on?" hän kuiskasi, "on kuin lähenisi jotain suurta, sanomatonta ... olen niin onnellinen ... kaikki, mikä jo kuoli, herää taasen eloon ... olen nuori jälleen ... ja täynnä toivoa ja riemua..."

Hän nousi, seisoi hetken liikkumattomana ja katseli eteensä kauan ja uneksivin silmin...

Äkkiä lennähti tumma puna hänen kasvoilleen ja kohta sen jälkeen kävi hän aivan kalpeaksi, mutta ei pelästyksestä eikä surusta, vaan väri pakeni poskilta, niinkuin se pakenee elämän totisimpina, pyhimpinä hetkinä. Hän vaipui sohvaan, kätki kasvot käsiinsä ja istui kauvan liikahtamatta. "Onko se, voiko se olla mahdollista?" kuiskasi hän, "ei, ei ... ah, kyllä ... jo aikoja sitten olisi minun pitänyt se käsittää, joll'eivät ajatukseni olisi olleet niin kaukana siitä ... joll'en jo kauan sitten olisi menettänyt kaikkea toivoani... Ja nyt elää minussa tämä ihmeellinen, armas kevät-unelma, joka on kertova minulle oman tarinansa, että oikein sen ymmärtäisin..."

Monta päivää oli Ester tavattoman hiljainen ja vakava, mutta totisuuden yli väreili ilonhohde kuin auringonpaiste tummalla vuoristojärvellä. Hänen katseessaan oli hajamielinen, sisäänpäin kääntynyt ilme. Toisinaan oli hän niin ajatuksissaan, että Bengtin täytyi pari kertaa uudistaa kysymyksensä, jolloin Ester pelästyneenä hypähti istuimeltaan ja katsahti ympärilleen kuin unesta herännyt. Välistä istui hän silmäillen Bengtiä, huulilla salaperäinen hymy, joka kuitenkin heti haihtui, niin pian kuin hän kohtasi Bengtin ihmettelevän katseen. "Mikä hänen on?" ajatteli Bengt, "millähän uusilla keksinnöillä hän nyt aikonee hämmästyttää minua?"

Mutta myöhään illalla, kun Bengt vielä istui huoneessaan ja kirjotti, tuli Ester, jonka hän luuli menneen levolle, hiipi sisään, pani pois hänen kynänsä, otti hänen kätensä omiensa väliin ja kuiskasi kumman liikutetulla äänellä:

"Bengt, minulla on jotain sanomista ... tai oikeammin kertomista ... en ollut ajatellut puhua siitä tänä iltana, mutta minusta ei minulla ole oikeutta kauemmin vaieta ... tule, istu viereeni hetkeksi."

Bengt katsoi häneen hämmästyneenä. Hän ei pitänyt häiritsemisistä ja hänestä oli sopimatonta, että Ester, joka äskettäin oli ollut sairas, keskellä yötä rupesi sydäntään purkamaan, sen sijaan, että olisi maannut vuoteessaan ja nukkunut. "Naiset ovat naisia", ajatteli hän nousten hitaasti, "heidän täytyy kaikin mokomin tehdä asiat niin pitkiksi ja monimutkaisiksi kuin suinkin. Eikö hän olisi voinut äsken puhua minulle, jos se muka on niin tärkeää?"

Ester veti Bengtin sohvaan, hiipi lähelle häntä ja sydämen tykyttäessä niin rajusti, että hän luuli Bengtinkin sen lyönnin kuulevan, virkkoi:

"Bengt ... eräs asia ... niin ... Bengt ... etkö ole mitään aavistanut?"

Bengt näytti vieläkin ällistyneemmältä.

"En", sanoi hän, "ei minun ole tapana 'aavistaa'."

Silloin kiersi Ester kätensä hänen kaulaansa, hiipi hänen syliinsä ja kuiskasi pari sanaa hiljaisin, vapisevin äänin.

Bengt säpsähti, hän tuli kalmankalpeaksi, kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä, ja puristaen Esteriä kiihkeästi rintaansa vasten, hän vastasi: "Nyt olet tuottanut minulle suurinta onnea, mitä ihminen voi toiselle tuottaa, Ester..."

"En minä, Bengt, vaan Jumala..."

"Juuri sinä ... sinun kauttasi..."

Hän suuteli Esterin käsiä ja huudahti:

"Milloin?"

"Kun kevät saapuu ... silloin tulee pikku lemmikkimme, jota niin kauan olemme odottaneet, ja hänen kerallaan päivänpaiste, valo ja onni kotiimme..."

Mutta siitä asti, kun Ester kertoi Bengtille tulevansa äidiksi, sai hän kokea uutta puolta hänen itsevaltaisuudestaan: hellää, luopumatonta, käskevää rakkautta. Bengt piti hänestä huolta kuin hellä äiti lapsestaan tai kuin saituri aarteestaan. Häntä hoitamassa ja vartioimassa piti olla lääkäreitä ja sairaanhoitajattaria, hän ei koskaan saanut liikkua yksin ulkona, vaan Bengt seurasi häntä kuin varjo; eikä auttanut, että hän vakuutti voivansa paremmin kuin konsanaan ja että hänen ulkomuotonsa kävi yhä kukostavammaksi, Bengt sittenkin itsepintaisesti holhosi häntä. Jos hän joskus pujahti pois, kun Bengt ei ollut kotona, sillä Ester kulki mielellään yksin, uneksi ja ajatteli, sai hän aina tuntea hänen tyytymättömyytensä nuijan-iskuja, eikä Bengt ymmärtänyt sen tuottavan hänelle enemmän vahinkoa kuin pisimmät kävelymatkat.

"Olemmehan saaneet kalliisti maksaa kokemuksen siitä, miten varomattoman käy", sanoi hän synkästi, "tahdotko meille uudestaan saman onnettomuuden?"

"Mutta Bengt ... _minä_ en voinut sille mitään..."

"Sinä vilustuit ... niin, älkäämme enää puhelko siitä, se on, Jumalan kiitos, ohi ja unohdettu ... olkaamme nyt vaan järkeviä..."

Ja Ester oli "järkevä", hän alistui Bengtin kaikkiin vaatimuksiin, niin, vieläpä hän viimeisinä viikkoina antoi hänen kantaa itseään portaita ylös. Välistä häntä väsytti koko tämä hoito, joka oli niin vastoin hänen tervettä, reipasta luontoaan, ja silloin saattoi hänelle tulla katkeria ajatuksia: "tämä ei tarkota _minua_, ennen olin mitätön, nyt on minusta äkkiä tehty suuruus, siksi että saan kunnian tulla erään Falkensternin äidiksi..."

Mutta nuo mietteet hän heti karkotti, ne olivat rumia ja pikkumaisia eivätkä sopineet hänen sydämensä hiljaisen pyhäkön unelmien rinnalle.

Pientä prinssiä tai prinsessaa ei odoteta suuremmalla innolla, kuin koko Falkensternin suku, koko kaupunki ja Vångan tehdas jännitettynä odotti tulevaa perillistä. Bengt oli pienokaisen syntymän vuoksi ryhtynyt kuninkaallisiin toimenpiteisiin, lääkärit ja hoitajattaret olivat valmiit ja odottivat vain merkin antamista.

Mutta Ester teki kaikki toimenpiteet tyhjiksi.

Eräänä toukokuisena sunnuntaiaamuna, kun kaikki nuput paisuilivat, kun vaahterien latvoista sateli kultapölyä, aurinko kimalsi meren aalloilla ja purret kiisivät ulappaa kohti, sunnuntaiaamuna, juuri kun kirkonkellot kutsuivat puolipäivän jumalanpalvelukseen ja väreilevä kevät-ilma kantoi niiden kaiun kauas yli seudun, silloin tuli kaivattu pienokainen ja astui maailmaan kuin valon keijo sadun onnenmaahan. Bengtiä, joka oli sahalla käymässä, lähetettiin heti hakemaan, mutta hän ennätti kotiin vasta, kun kaikki oli ohitse.

Hän hämmästyi niin suuresti, kun kaikki oli käynyt niin vallan vastoin hänen laskujaan, että hänen ensin täytyi masennetun tahtonsa hyvittämiseksi pitää vaimolleen pieni lempeä nuhdesaarna varomattomuudesta, johon Ester leikillisesti vastasi, että hänen todella oli ollut mahdotonta odottaa. Bengt nauroi, koko pieni välttämätön epäsointu haihtui kuin savuhattara kirkkaaseen ilmaan, ja riemuiten otti Bengt vastaan lapsensa, pienen soman pojan, jolla oli pitkää, silkinhienoa tukkaa niskassa ja kaksi kirkasta, tummaa gasellinsilmää sinertävien silmäluomien alla...

Mutta Ester vaipui syvään uneen, josta hän välistä heräsi katsellakseen ihmeellistä aarretta vierellänsä. Kuinka suloinen se oli, tuo pieni olento, kuinka sen pienet varpaat käpristyivät, kuinka nuo hennot, avuttomat jäsenet ojentuivat ja liikehtivät ja pikku suu maiskutteli!... "Pieni ruusuinen ihmislapsi tummine silminesi, puoliheränneine katseinesi, mitä uneksit aamuhetkenäsi, miten luonevat elämän voimat olentosi syvyydessä sinunkin elämäsi kankaan? Lemmittyni ... sydänkäpy ... unelmaini lapsi ... minkälainen lienee elämäsi ... mitä polkuja vaeltanet? Voi, toivojeni lapsi, varmaan kasvat hyväksi ja jaloksi, varmaan on elämäsi oleva valoisa ja kaunis... Synnyithän sunnuntaiaamuna kirkonkellojen kaikuessa! Täytinhän sielusi rukouksilla, unelmilla kaikesta, mikä elämässä on suurta ja ihanaa!... Sinä ijäisyydenlapsi, joka et voi koskaan kuolla ... jota ei mikään voi riistää minulta, vaikkapa kuolema meidät erottaisi!..."

Ja hän ikäänkuin näkee edessään poikansa elämän: se on ijäisyyden meressä aalto, joka ei koskaan katoa, joka vyöryy eteenpäin kautta ajattomain avaruuksien ja jättää jälkeensä ilon, onnen ja rakkauden kirkkaan valojuovan...

XI.

On ihmeellistä, kuinka lapsen pieni olento voi täyttää kodin, täyttää sen niin, että surun ja alakuloisuuden varjot pakenevat, kuin aaveet päivän tieltä, kuinka pienet sipsuttavat askelet kaikuvat huoneesta huoneeseen, niin että kaikkialla syntyy elämää ja iloa, aivan kuin oravain hypellessä metsässä, ja kuinka heleä, lepertelevä lapsenääni hyväilee korvaa kuin lintusten laulu, kuin aaltojen loiske, kuin kaikki, mikä on unensuloista ja täynnä sadun ja runouden tuoksua.

Niin tuli pikku Sven autioon, tyhjään kotiin, joka niin kauan oli häntä odottanut. Siitä tuli hänelle suuri lintuhäkki, jossa yksi ainokainen pieni, tummasilmäinen vaaleauntuvainen lintu viserteli kaiket päivät aamusta iltaan. Kuin syntyperäinen hallitsija otti hän huostaansa toisen huoneen toisensa jälkeen. Ensin lastenkamarin, jossa hän aina tahtoi istua lattialla, juuri auringon valojuovan kohdalla -- niin pian kuin tuli ilmettä hänen katseeseensa ja huulet osasivat hymyillä, pyrki hän sinne -- sitten, kun hän rupesi kävelemään, astua lyllersi hän saleihin ja Bengtin huoneeseen. Hänellä oli silminnähtävä taipumus niin pian kuin mahdollista laajentaa omistustensa alaa.

Isossa salissa riippui useita sukukuvia eri ajoilta ja ne olivat ensimmäisiä esineitä, joiden lähempään tuttavuuteen Sven joutui. Mutta hänen tunteensa kutakin kohtaan olivat hyvin erilaiset ja tulivat jyrkästi esiin; vanhoista univormu-herroista hän piti, niille hän suojelevasti nyykäytti päätään ja Bengtin täytyi nostaa hänet ylös, että hän sai niitä taputtaa ja hyväillä. Mutta oli siellä myös kuva naisesta, jolla oli tummat, terävät silmät ja ulospistävä alahuuli, ja häntä ei pikku Sven huolinut ystäväkseen. Hän nimitti häntä "mutti-rouvaksi" ja häristi hänelle sormeaan ja huusi: "Hyi, mutti-rouva, hyi, hyi!"

"Mitä on 'mutti', poju pikkuinen?" kysyi Bengt nauraen.

Mutta siitä ei Sven mitään tietoja antanut, se kuului niiden lukuisain sanain joukkoon, joilla hän lapsena rikastutti äidinkieltään, ja vanhemmat saivat ne tulkita niin hyvin kuin taisivat. Mutta kuva-parka sai siitä pitäin nimen: "mutti-rouva".

Keittiö oli viimeinen alue, jonka Sven vallotti. Kun hän kasvoi hiukkasta vanhemmaksi ja alkoi osata erottaa hyvän ja pahan, käytti hän aina tilaisuutta hiipiäkseen sinne, kun vaan "Gucka", lastenhoitajatar, ei pitänyt silmiään auki. Kuin suloinen, pieni, ahne koiranpentu pujahti hän sisään ja hieroi ystävyyttä Liinan ja ruokakaapin suurten hillopurnukkojen ja makeitten tavarain kanssa. Ja Liina loisti ihastuksesta ja lankesi niin syvälle myötenantavaisuuden-syntiin kuin langeta voi -- unohtaen, ett'ei pikku lapsille saa antaa mitään, joka ei heille sovellu, -- sitten katkerasti katuakseen ja pitääkseen pikku esitelmiä kohtuullisuudesta, joista Sven ei suuriakaan välittänyt. Ja minne hän tulikaan, toi hän muassaan päivänpaisteisen luonteensa, ja kaikkien täytyi nauraa hänelle, kuunnella hänen juttujaan ja täyttää hänen toivomuksiaan, olipa heillä kuinka kiire tahansa. Eriksoninkin kasvoille, joissa syvälle syöpyneet rypyt harvoin vaihtuivat, levisi milt'ei kirkastunut ilme, kun Sven pisti pienen kätösensä hänen kouraansa ja sanoi: "Pai Erikson, leiki hevosta Svenin kanssa".

Yleensä oli Sven lempein, taipuvaisin lapsi, mitä ajatella voi, jolla oikeastaan näytti olevan vain yksi halu: aina saada olla iloinen ja huoleton tarvitsematta koskaan nähdä ketäkään tyytymättömänä tai suruisena. Ehk'ei hän aina liene ollut vallan tottelevainen; hän unohti niin helposti, mitä äiti oli sanonut, ja hänellä oli erinomainen taito luikertaa käsistä, lempeästi, hämmästyneesti sanoen: "Sitä ei Sven muistanut". Mutta Ester hänet viimein noista luikertelemisista paransi. Salissa oli hylly ja hyllyllä hienosti veistettyjä norsunluisia nukkeja, joihin Svenin ei ollut lupa koskea. Mutta tätä kieltoa ei hän koskaan muistanut; sopivan tilaisuuden sattuessa lyllersi hän sinne, istuutui hyllyn eteen ja katseli kasvot tyytyväisyydestä loistaen noita houkuttelevia kaluja; sitten siveli hän sormensa päällä niitä, yhä rohkeammin, ja viimein, jos vaan laatuun kävi, otti hän ne hyllyltä, toisen toisensa jälkeen. Ja kun Ester torui häntä tottelemattomuudesta, vastasi hän mitä viattomin ilme kasvoissaan: "Sven ei _voi_ muistaa, ett'ei Sven saa koskea niihin, ne ovat niin _kauniit_!"