Part 5

"Miksi", toisti Bengt, ja katseen pilkallisuus muuttui synkäksi tyytymättömyydeksi, "luulin, että pääsisin sitä sanomasta, luulin, ettet olisi pakottanut minua lausumaan sanoja, joiden täytyy kuulua kovilta ja epämieluisilta korvissasi. Ajattelin sinun itsekin ymmärtävän, että sekä äidilläsi että tädilläsi olisi monenmoisia ikävyyksiä, jos he asuisivat samassa kaupungissa kuin sinä, ja että minä hienotunteisuudesta tein sinulle ehdotuksen, jota ehkä ei niinkään moni vävy olisi tehnyt. Elämä on nyt kerran semmoinen, että on eri yhteiskuntaluokkia ja eri sivistyskantoja, ja kun olosuhteet vievät yhteen kummankin laatuisia ihmisiä, niin alemmat siinä menettävät eivätkä ylemmät, sillä juuri alemmille se on tukalinta."

Ester tunsi, kuinka mielenliikutus hämmensi hänen ajatuksensa.

"Mutta minä en voi erota äidistä", oli kaikki, mitä hän taisi sanoa lapsellisen valittavalla äänellä. Ja kuitenkin tuntui hänestä kuin olisi hänen sydämensä ollut kapinallisista vastaväitteistä halkeamaisillaan.

"Joka tapauksessa sanoo raamattu, että vaimon pitää luopuman isästä ja äidistä ja mieheensä sidottu oleman", sanoi Bengt ylenkatseellisella tyyneydellä, "sen lupauksen teit sinäkin alttarin edessä. Oletko sen jo unohtanut?"

"Bengt!" huudahti Ester, ja suuttumuksen ja tuskan kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä, "kuinka sinä voit sanoa niin? Tiedäthän, että sinä olet minulle ensimmäinen -- sinun tähtesi jätin äidin, jonka ainoa maallinen ilo olin. Mutta et suinkaan edes tahtoisi, että olisin niin ... niin kelvoton tytär, että sydämessäni hänet hylkäisin?"

"Sitä en ole koskaan pyytänyt!" huudahti Bengt kiivaasti. "Sinä väännät sanojani aivan naisten tapaan! Tahdoin vain hankkia äidillesi ja tädillesi huolettoman vanhuuden ja säästää sinua ikävyyksistä ja tuskasta. Muuta en ole sanonut enkä tehnyt, kaikkein vähinten pyytänyt jotain niin typerää, kuin että sinä sydämessäsi hänet unohtaisit. Voittehan kirjottaa toisillenne, ja sinä voit käydä häntä tervehtimässä. Minä teen vuoden kuluessa monta liikematkaa Tukholmaan; silloin voit tulla kanssani, jos niin sopii -- mutta usko pois, te kadutte, jos hylkäätte tarjoukseni."

Bengt nousi kiivaasti ja alkoi kävellä edestakaisin Esterin edessä, joka istui hiljaisena ja kalpeana, tuijottaen alaspainunein katsein ja itsepintaisesti käsiä helmassaan. Bengtin kasvot olivat synkät ja pilviset; vastarintaa hän inhosi, jos mitään, eikä asiaa parantanut, että vastustaja oli hänen oma vaimonsa. Viimein hän läksi laivan keulaan ja seurasi katseellaan vihreävaahtoisten aaltojen liikettä ja lokkien valkoisia siipiä, ja ottaen esiin sikarin, alkoi polttaa.

Ester istui hetken liikkumattomana penkillä; pari kertaa katsahti hän Bengtiin päin, mutta kun tämä ei liikahtanut, hän nousi ja meni alas hyttiin.

Tultuaan sisään, hän heitti hatun pöydälle, istui sohvalle, kätki kasvot käsiinsä ja koetti selvitellä ajatuksiaan ja tunteitaan. Mutta koko hänen sielunsa oli hurjassa sekasorrossa. Äskeisen keskustelun kaiku kiiri hänen mielikuvituksessaan: toisiaan vastustavia sanoja, äänensointuja, joskus lempeitä ja helliä kuin sulosoitto, joskus vihlovia ja jääkylmiä, -- ja katseita, jotka samalla kertaa sekä hyväilivät että haavottivat... Mitä tämä kaikki merkitsi? Oliko se vain mielikuvituksen houreita, oliko häneltä haihtunut satumainen tunnelma, jotain, joka oli palaava, vai ... vai?... Äkkiä hälveni hämmentävä pimeys hänen ympäriltään, ja yksi ainoa selvä ajatus tunki hänen sydämensä läpi: "hän tahtoo päästä äidistä, hän häpee häntä, koko hänen kauniin huolenpitonsa, hänen suurenmoisen anteliaisuutensa takana piilee vain ylpeyttä ja itsekkyyttä... Mutta onko se mahdollista, enkö ole kuullut ja nähnyt väärin, voiko kantaa sellaista ylevyyden ja jalouden kuvaa kuin hän -- ja samalla olla niin kurja ja halpamainen?... Oi Jumala ... mieluummin olisin kuollut!"

Vaikeroiden kätki hän kasvonsa vielä syvemmälle käsiinsä. Hänestä tuntui, kuin olisi hän pimeässä, suljettujen silmäluomiensa takaa, nähnyt ihmeellisen näyn: aurinko laski synkästi raskaisiin, tulenhehkuviin pilviin... Niin, jokin sammui tällä hetkellä, jotain katosi ainiaaksi raskaisiin pilviin. -- Mikä? -- elämäniloko, vaiko usko -- vai luottamuksen ja ihailevan hellyyden tunne, joka oli hänen rakkautensa elinehto?...

Kuinka kauan hän näin istui, ei hän tiennyt; oli kuin olisi päiviä vierinyt, niin omituisen muuttuneelta tuntui hänestä kaikki, niin kaukana olivat eiliset tapahtumat. Hän nousi ja katseli itseään kuvastimessa. Hän oli aivan kalpea, siniset ohimosuonet näkyivät selvinä ja silmät olivat luonnottoman suuret ja tummat, kuin olisi surun hämäryys ne äkkiä täyttänyt. "Kuinka voivat muutamat sanat niin suuresti muuttaa", ajatteli hän väristen.

Hän paneutui sohvalle ja kääriytyi saaliin, sillä häntä paleli lämpimyydestä huolimatta, Sitten kääntyi hän seinään päin ja sulki silmänsä, "Äiti, rakas äiti!" toisteli hän lapsellisesti valittaen. Ja hänen ajatuksensa alkoivat sanomattomalla hellyydellä kiertää äidin kuvan ympärillä. "Rakas äiti-raukkani, kuinka olet saanut kärsiä ... aina, aina ... ja nyt, kun luulin, että elämäsi tulee niin valoisaksi... Onko köyhyys häpeä ... onko häpeä, että on kieltäytynyt, rakastanut ja raatanut, niinkuin sinä?... Oi kuinka hän saattoi tahtoa erottaa meitä ... minä, joka nyt juuri voisin tehdä sinut niin onnelliseksi... Bengt ... Bengt... oi, se ei voi olla niin -- se ei ole mahdollista ... ehkä..."

Ja kun hän näin oli maannut hetkisen ja antanut ajatustensa kierrellä yhäti saman asian ympärillä, kävi hänen niinkuin aina ennen lapsena, kun hän mielipahan vuoksi oli itkenyt itsensä väsyksiin: hän nukahti. Ja nukkuissa katosivat hänen piirteistään elämän surujen jäisten tuulten uurtamat vaot, poskille palasi vieno puna, suu avautui puolihymyyn, hän nukkui kuin lapsi, syvän levon onni ilmeessään.

Sillä välin istui Bengt yhä kannella, tupakoi ja luki sanomalehtiä. Kiihkeän tyytymättömyyden, jota hän ensin oli tuntenut, kun häntä Esterin puolelta kohtasi odottamaton vastarinta, onnistui hän pian karkottamaan, varma kuin hän oli siitä, että ennemmin tai myöhemmin oli voittava. Hän ei yleensä kauan säilyttänyt epämieluisia vaikutelmia ja tunnelmia; hänen tahtonsa oli siksi voimakas ja hän oli lapsuudesta saakka siksi tottunut kaikista olosuhteista saamaan esiin sen, mikä hänelle oli mieluista, ja syrjäyttämään kaiken, mikä vaikutti päinvastoin, että hän myös tunnemaailmansa suhteen menetteli aivan samoin. Muistot ja ajatukset, jotka häntä vaivasivat, hän häikäilemättä karkotti tai painoi alas sielunsa syvyyteen ja pakotti jonkunlaisella omavaltaisella itsesuggestsioonilla esiin juuri sen tunteen, jolle hän sillä hetkellä tahtoi antautua.

Lopetettuaan lukemisensa kulki hän jonkun aikaa rupatellen kapteenin kanssa. Ruotsin ranta tuli nyt selvästi näkyviin; voi päättää, että puolentunnin perästä oltiin perillä. Bengt arveli, että oli aika mennä Esterin luo ja kertoa, että pian oltiin Ruotsissa.

Ester ei herännyt Bengtin astuessa hyttiin; voimakas meri-ilma, väsymys, mielenliikutus, koneen nukuttava jyminä olivat tuudittaneet hänet syvään uneen.

Bengt seisoi hetken sohvan ääressä ja katseli vaimoaan. Esterin lempeä kauneus, jota uni vielä oli lisännyt, oli hänestä kuin ihana näky unelmain tai satujen maailmasta. "Olen hänen tähtensä uhrannut niin paljon, kuin mies voi uhrata, koko perityn maailmankatsomukseni, kaikki mielipiteet, joita luulin velvollisuudekseni säilyttää", ajatteli hän ja hänen huulensa vavahtivat ja silmät kostuivat, "mutta vaikka uhri olisi kaksinkertainen ja minun tulisi se vielä kerran tehdä, niin tekisin sen hänen tähtensä!"

Hän kumartui hitaasti Esterin yli, painoi suutelon hänen huulilleen ja kuiskasi: "herää, pikku unikeko, kohta olemme kotona!"

Ester avasi nopeasti silmänsä, niissä oli sama helmihohde kuin heräävän lapsen silmissä, ja hän vilkaisi ympärilleen hämmästynein, puoli-unisin katsein. Kun hän näki Bengtin, joka nauraen seisoi hänen edessään, hymyili hän hänelle, pudisti päätään, hieroi silmiään ja, lapsellisen unisesti ojentaen kätensä, kietoi ne hänen kaulaansa. Mutta samassa muisti hän kuin taikaiskusta kohtauksen kannella ja sanat, jotka oli lausuttu. Ja syvä tuska tunki hänen koko olentonsa läpi -- jotain oli turmeltunut, menetetty --- jotain oli kuihtunut, eikä se koskaan enää ollut kukkiva niinkuin muinoin...

Ja sillä välin kuin Bengt sulki hänet syliinsä, upotti hänet hyväilyihinsä ja rajattomasti nautti, niinkuin ehjä, voimakas luonne nauttii satunnaisen intohimonsa vallassa, vavahdutti Esteriä tunne-ihmisen sielunelämän omituinen säröisyys. Ja syvältä, kiihtyneitten tunnelmainsa alta, hän kuuli kuin vangitun, suruisen lintusen valitusta: "koskaan en enää voi olla iloinen, kuten ennen -- kevään ja unelmain aika on ohitse!"

Näitä ajatellen astui hän jälleen Ruotsin maalle, jonka hän niin toivehikkaana oli jättänyt. Hän oli kokenut paljon elämän huolia, köyhyyttä, sairautta, kiusauksia, mutta hän ei ollut koskaan ennen tuntenut niitä pistoksia, jotka saavat sisimpämme vuotamaan verta; ensi kerran näki hän pisaran omaa sydänvertaan valuvan, ja hän vapisi tätä uutta tuskaa. Ehkä hän nyt vasta oli oppiva ymmärtämään, mitä on _elää_ sen kautta, että hän nyt oppi _kärsimään_?

VII.

Esterin äiti oli valmistanut tytärtään siihen, ett'ei hän aikonut olla asemalla vastassa; sinnehän tuli niin monta rikasta ja ylhäistä, joiden joukkoon hän ei sopinut, ja hän nautti mieluummin tapaamisen ilosta pienessä asunnossaan Kaivokadun varrella, missä eivät ylpeät tai väliäpitämättömät katseet heitä voineet häiritä. Esterillä ei siis ollut syytä tuntea pettymystä; mutta kun juna pysähtyi asemasillan luo ja hän kaikkien noiden ihmisten joukossa, jotka toivottivat hänet ja Bengtin tervetulleeksi, ei nähnyt noita ainoita kaivatuita kasvoja, oli hän vähällä purskahtaa itkuun. Hänet valtasi äkkiä yksinäisyyden tunne, joka ei milloinkaan ole niin julma, kuin silloin, kun sydän tuntee olevansa yksin suuressa ihmispaljoudessa. Hänellä ei ollut ketään, ei niin ketään; kaikki nuo, jotka nauraen ja jutellen tunkeilivat heidän ympärillään, kaikki komeus ja loisto, palvelija, joka keräsi heidän tavaransa, vaunut mustine, korskuvine hevosineen, väkijoukko, joka oli kokoontunut aseman edustalle ja töllisteli, kuin olisi kuningas ollut tulossa, kaikki tuo oli Bengtin vuoksi, eikä hänen. Mutta eikö se, mikä oli Bengtin, myös ollut Esterin, vai oliko heidän välilleen jo syntynyt juopa? Hän muisti, kuinka luottavasti hän matkalle lähtiessä oli puristautunut Bengtiä vasten ja huolimatta surustaan, kun hänen oli luovuttava äidistä, tuntenut, että Bengt oli hänelle kaikki kaikessa; häntä värisytti, kun tuo ihmeellinen yksinäisyydentunne, joka hänet valtasi, paljasti hänelle erotuksen silloisen ja nykyisen välillä...

Hajamielisenä ja vaivoin hilliten kyyneleitään astui hän uuden kotinsa kynnyksen yli, missä liuta palvelijoita tervehti häntä ja Bengtiä, missä suojat kallisarvoisine huonekaluineen ja tuoksuvine kukkineen hohtivat kauneuttaan kesäpäivän lempeässä loisteessa.

Ester silmäili kaikkea tuota elottomin katsein; hänen mielikuvituksessaan vilahtelivat lakkaamatta kalpeat, riutuneet kasvot, työssä kulunut käsi, joka taisi hyväillä ja lohduttaa, niinkuin vain äiti voi, ja hän ikävöi sitä hillitsemättömän kiivaasti kuin sairas lapsi. Bengt sitä vastoin oli loistavalla tuulella, niin että se riitti peittämään Esterinkin innottomuuden. Kaikki oli käynyt hänen toivomustensa mukaan: sahalta ei kuulunut valituksia, hyviä asiakirjeitä oli saapunut, asunnon oli Charlotte neiti, taloudenhoitajatar, järjestänyt mitä huolellisimmin, ja hyväksi lopuksi ei ollut mitään, joka muistuttamalla köyhästä kodista tuolla Kaivokadun varrella olisi häirinnyt juhlatunnelmaa. Bengt ei näyttänyt lainkaan huomaavan, että Ester oli kalpea ja harvasanainen. Vasta päivällispöydässä hän äkkiä kylmällä, väliäpitämättömällä äänellä kysyi: "voitko pahoin, Ester, vai eikö jokin sinua miellytä, näytät niin kalpealta ja epäsuosiolliselta?"

"Päätäni särkee", vastasi Ester punastuen ja koetti hymyillä, "mutta se luultavasti menee kohta ohi; se tuli kai kuumuudesta rautatievaunuissa."

"Jos olet niin arka", vastasi Bengt kylmästi, "on parasta, että huomisesta alkain rupeat antamaan hieroa itseäsi. Rouvat, jotka joka asiasta saavat päänsärkyä, ovat aina olleet kauhuni. Niin helposti tulee epäilleeksi, että he käyttävät sitä hätäkeinona, kun tahtovat jotain peitellä tai päästä jostain..."

Tällä kertaa ei Ester punastunut, hän kalpeni ja vastasi totisesti:

"Minun päätäni todellakin särkee, Bengt."

"Niin, tietysti!" nauroi Bengt, "enhän luullutkaan, että sinun tarvitsi turvautua hätävalheeseen. Sanoin vain, että inhoan päänsärkyisiä rouvia ja että kohta koetamme parantaa kipuasi. Huomenna lähetämme noutamaan neiti Anderssonia; hän hieroi erinomaisesti jalkaani, kun olin sen nyrjäyttänyt, ja hän kyllä poistaa päänsärkysi."

Ester ei vastannut; hän tunsi, ett'ei maksanut vaivaa sanoa Bengtille, ett'ei hänellä melkein koskaan ollut päänsärkyä, mutta että kokonaisen yön unettomuus ja miettiminen ja tukahutetut kyyneleet olivat tehneet hänet pahoinvointiseksi.

Heti päivällisen jälkeen, niin pian kuin Bengt oli pistäytynyt huoneeseensa tupakoimaan, kiiruhti Ester äitinsä luo. Matkalla päätti hän vaieta kaikesta ja näyttää iloiselta ja tyytyväiseltä -- mutta kun hän lepäsi äidin sylissä, kun hän tunsi äidin hellyyden virvottavana lämpönä kääriytyvän sydämensä ympärille, silloin ei hän voinut hillitä itseään, vaan kyyneleet alkoivat valua.

Rouva Hermanson oli vaiti; hän antoi Esterin itkeä loppuun ja silitti vain hyväillen hänen poskeaan ja tukkaansa.

Kun Ester oli kuivannut kyyneleensä, tunsi hän, että hänen täytyi selittää äidille syy itkuunsa. Mutta hän puhui niin varovasti kuin suinkin; hän ei maininnut lainkaan Bengtin ehdotusta Tukholmaan muuttamisesta, sillä hän ei tahtonut alentaa häntä äidin silmissä ja tarpeettomasti loukata tätä. Pysyen oikeastaan itse perustotuudessa, sanoi hän kyyneltensä syyksi Bengtin itsevaltaisen luonteen, vaikeuden olla hänen vaimonaan, talon vanhat palvelijat, jotka olivat todella hänen kauhunsa j.n.e. Vastoin omaa vakaumustaan koetti rouva Hermanson puolustaa Bengtiä ja sanoi, että Esterille, nuorelle ja kokemattomalle, tulisivat nuo vanhat palvelijat todella olemaan hyödyksi, jos hän vain osasi asettua oikeaan asemaan heidän suhteensa. Ja kun he näin olivat hieman näytelleet toinen toiselleen, vaihtuivat Esterin kyyneleet hymyksi; ja pian oli kuin olisivat kaikki huolet haihtuneet, niin tyytyväiseltä ja onnelliselta Ester näytti, kun hän istui äidin vieressä ja kertoi matkastaan, aina silloin tällöin keskeyttäen puheensa lapsellisen hellästi äitiä hyväilläkseen.

Ester unohtui niin kauaksi aikaa äidin luo, että kun hän hätäisenä ja levottomana saapui kotiin, oli kello jo lyönyt yhdeksän. Hän vallan pelästyi huolimattomuuttaan ja päätti, ett'ei sellainen enää ollut toistuva. Mutta Bengtiäkään ei näkynyt, ehkäpä oli hänkin ollut "huolimaton". Siinä toivossa meni Ester saliin istumaan, selaili albumia ja tunsi itsensä sanomattoman saamattomaksi ja vieraaksi tulevassa kodissaan. Yli puolen tuntia hän odotti Bengtiä; sitten soitti hän palvelijaa ja kysyi, tokko tämä tiesi, tulisiko konsuli kotiin illalliselle. Palvelija vastasi juhlallisesti ja väliäpitämättömästi, että konsuli oli lähtenyt ulos heti yhdeksän jäljestä, mutta ei ollut sanonut mitään. Ester häpesi palvelijoita eikä tiennyt, pitikö hänen odottaa Bengtiä vai eikö -- viimein rohkaisi hän mielensä ja pyysi itselleen teetä. Niin nopeasti kuin suinkin joi hän pari kulausta ja söi voileivän; mutta kaikki yritti tarttua kurkkuun, niin häntä vaivasi palvelija, joka vartioi hänen joka liikettään ja asetti hänen tuolinsa paikoilleen sekä hänen istuutuessaan että hänen noustuaan. Voi, tuo kauhea pakko, nuo sietämättömät, naurettavat kahleet -- pitikö hänen tästä lähin aina niitä kantaa? Miksi hän ei ollut kaikkea tätä huomannut, kun hän pari kertaa lyhyellä kihlausajallaan oli ollut päivällisillä Bengtin luona? Mutta sitä varten ei ole silmää, kun elää toivojen ja rakkauden unelmamaassa...

Sekä ruumiiltaan että sielultaan väsyneenä meni hän makuusuojaan, riisuutui nopeasti ja nukkui heti vuoteeseen päästyään. Hän heräsi vasta, kun aamuaurinko valahti sisään uutimen raosta; hän nousi kiireesti istualleen vuoteessa ja katseli hämmästyneenä ympärilleen. Hän silmäsi kelloa -- lähemmä yhdeksän, aamiaisaika! -- pelästyneenä hypähti hän sängystä ja pukeutui nopeasti, sillä hän ei mielellään olisi tahtonut uudistaa eilistä.

Kun hän kohtasi Bengtin aamiaispöydässä, sykki hänen sydämensä levottomuudesta, niin pelokkaaksi oli viime päiväin kokemus jo tehnyt hänen mielensä. Mutta pelko oli turha; Bengt ei näyttänyt lainkaan tyytymättömältä, hän tervehti hellästi ja ritarillisesti, suuteli hänen kättään ja kysyi, oliko hän nukkunut hyvin.

"Rakas pikku Ester", sanoi hän hetken perästä ja pudisti hänelle sormeaan, huulilla veitikkamainen hymy, jota kuitenkin häiritsi silmäin synkkä ilme, "ei nuoren, vastanaidun rouvan sovi noin vain kadota, kuten sinä eilen, sanomatta, minne menee..."

Esterin poskille nousi kiivas puna.

"Voi, suo anteeksi, Bengt, menin vain äidin luo..."

Bengt keskeytti hänet ylhäisellä kädenliikkeellä.

"Kyllä minä tiedän vallan hyvin, ett'ei _minun rouvani_ koskaan mene muualle, kuin minne hänellä on oikeus mennä. Otinkin asian levollisesti ja menin tieheni, minäkin. Mutta on vastoin sopivaisuutta, että nuori, vastanaitu rouva menee yksin ulos iltaisin, ja kotionni vaatii, että otamme vaarin ateria-ajoista. Muistakaa se toiste, teidän pikku armonne!"

Hänen sanoissaan, jotka lausuttiin puoliksi pilkallisella, puoliksi veitikkamaisella äänellä, ei ollut vihaa eikä vastenmielisyyttä, mutta Esteristä tuntui, kuin olisi rautakäsi puristunut hänen hennon, vapisevan ranteensa ympärille. Mutta hän koetti ottaa kaikki leikillisesti ja nauraa, hänkin, kätkeäkseen, kuinka epämieluiselta tämä keskustelu, näin palvelijan läsnäollessa, hänestä tuntui.

Mutta näytti siltä, kuin olisi palvelija ollut Bengtille vain kourallinen ilmaa, sillä hän jutteli koko aamiaisajan kaupungin perheiden arkaluontoisimmista suhteista. Ester koetti pari kertaa varottaa häntä yskimällä ja vilkuttamalla silmiään, mutta turhaan. Viimein alkoi hän melkein uskoa, että palvelijat ovat erityinen rotu, joka ei kuule eikä näe, ja että parhaimman lajin heistä täytyy antaa tehdä korvissaan leikkaus, aivan niinkuin koirilta ja rotuhevosilta häntä typistetään...

"Erikson mahtaa olla kuuro tai tylsämielinen", sanoi hän viimein, kun he hetkisen olivat yksin.

"Miksi niin?"

"Oh, sinähän juttelet hänen kuultensa asioista, joista ei tulisi puhua muuta kuin uskotuilleen..."

"Ah, mitä turhia!" huudahti Bengt halveksivasti nauraen. "Erikson on huonekalu, ei muuta... Kymmenen vuotta on hän nyt muutellut lautasiani, kuppejani ja vatejani aivan samoin liikkein ja samaan tapaan, mutta mitä hän kuulee, se menee korvasta sisään, toisesta ulos. Hänen tähtensä ei sinun tarvitse millään tavoin sitoa itseäsi. Ole, niinkuin ei häntä olisikaan, tai ajattele, kuten sanoin, että hän on huonekalu, automaatti..."

Ester ei vastannut. Bengtin sanoissa oli jotain, joka sattui häneen kiusottavasti. Hän muisti kerran puhelleensa Bengtin kanssa työväestä, sen valistamisesta ja suuremman vapauden hankkimisesta sille, ja minkä haaveksivan innostuksen Bengt silloin herätti hänessä suurenmoisilla, vapailla aatteillaan. Oliko tuo sama mies, tuo tuossa, joka istui häntä vastapäätä ja ylenkatseellisesti vertasi lähimmäistään huonekaluun, joka ei näe eikä kuule? Ja toiselta puolen Ester tiesi, miten hyvä Bengt oli työmiehilleen, hän tiesi, ett'ei heillä missään ollut parempia oloja kuin Vångan sahalla. Kuinka voi ihmisessä ilmetä sellaista ristiriitaisuutta? Vai ainoastaan ylpeyskö, halu olla kaikessa ensimmäinen, sekö hänet sai pitämään huolta noista ihmisistä, joita hän itse asiassa halveksi?

Monta päivää vieri kotiintulon jälkeen eikä Bengt lainkaan kosketellut ehdotustaan Esterin äidin ja tädin tulevaisuudesta. Ester milt'ei toivoi, että Bengt pitäisi asian ratkaistuna hänen vastarintansa vuoksi, sillä hän oli lujasti päättänyt olla esittämättä ehdotusta äidille. Hän tiesi, miten syvästi äiti loukkaantuisi, ja ero Esteristä, joka oli ollut ja oli hänen elämänsä ainoa ilo, olisi hänen surmansa... Mutta eräänä iltana, kun he illallisen jälkeen istuivat Bengtin huoneessa, tämä aivan äkkiä ja niin välinpitämättömästi, kuin olisi ollut kysymys vain pikkuseikasta, jonka hän nyt vasta muisti, lausui:

"No, mitä sanoi äitisi ehdotuksestani, että hän ja Martta täti muuttaisivat yhteen asumaan?"

Ester säpsähti, punastui ja kalpeni. Hän mutisi jotain ja yritti epätoivoissaan olla muka niin huvitettu tyhjänpäiväisestä sanomalehtikirjotuksesta, ett'ei heti voinut vastata.

Mutta Bengt ei pitänyt odottamisesta,

"No, mitä sanoi äitisi?" toisti hän, ottaen nenälasinsa ja armottomana katsellen Esteriä. "Sillä tietysti lienet kertonut hänelle ehdotuksestani?"

Ester nosti silmänsä sanomalehdestä. Hän katseli miestään suoraan silmiin pelästynein, uhkamielisin katsein ja kertasi kuin hypnotiseerattu:

"Tietysti..."

"Ja mitä vastasi hän?" jatkoi Bengt samaan kiduttavaan tapaan. Ester loi silmänsä nopeasti maahan.

"Emme me voi erota", änkytti hän, "minä olen äidin ainoa ilo ... ethän hennone riistää sitä häneltä... Voit olla varma, ett'ei hän koskaan ole meille vaivoiksi..."

Bengtin kasvot synkkenivät kuin taivas ukkosilmalla.

"Eihän tässä ole kysymys 'hennomisesta' tai 'vaivoiksi olemisesta', nuo sanat ovat vähintäänkin huonosti valitut; jos olisin helposti loukkaantuvainen, sanoisin, että ne olivat ilkeämieliset. Tarjous, joka on hyväntahtoisuudesta tehty, tulisi myös ottaa kauniisti vastaan. Mutta lupaan, ett'en puhu enää asiasta yhtä vähän sinun kuin äitisi kanssa. Anna hänelle ja tädillesi, mitä he tarvitsevat elääkseen huolettomina, ja sitten olkoon koko juttu kuollut ja kuopattu, niinkuin kaikki muu tässä elämässä, joka meidän täytyy kätkeä maan poveen..."

Ester luuli tukehtuvansa tuskasta ja mielenliikutuksesta. Ensiksikin oli hän valehdellut, sen lisäksi oli Bengt osannut ohjata heidän yhteentörmäyksensä niin taitavasti, että hän oli tehnyt Esteristä milt'ei kiittämättömyyden ja epähienouden hirviön sekä Bengtin että Esterin omissa silmissä. Ei hänelle vielä koskaan ollut sellaista sattunut, ei hän vielä koskaan ollut tuntenut tällaista hämmentävää häpeää ja epävarmuutta, aivan kuin hän olisi kadottanut oman itsensä. Mitä tuli hänen tehdä, mitä sanoa! Varmaa vain oli, että hän oli näytellyt kurjaa osaa, ja Bengtin oli onnistunut vääntää kaikki aseet hänen kädestään.

Hän istui kauvan liikkumattomana, kuin jähmettyneenä. Bengt vajosi taas lukemiseensa ja vähitellen saivat hänen kasvonsa tavallisen tyynen, ylhäisen ilmeensä. Viimein, kun kello löi yhdeksän, heräsi Ester lamauksesta, joka hänet oli vallannut, pyyhkäisi pari kertaa kädellä otsaansa, meni Bengtin luo ja sanoi hiljaisella äänellä:

"Anteeksi, Bengt, jos käänsin pahaksi hyvän tarkotuksesi. Jumala tietää, ett'en sitä tahtonut..."

Bengt katsahti ylös ja hymyili, hieman kylmästi, vaan ei silti epäystävällisesti.

"Mehän päätimme olla enää puhumatta siitä. Sinä ja äitisi saitte tahtonne täytetyksi -- saatte myös kantaa seuraukset, ja minä pesen käteni. Sitenhän voivat kaikki olla tyytyväisiä."

"Etkö ole minulle suutuksissasi", kuiskasi Ester, "etkä pallollasi?"

"'Pahoillaan' tai 'suutuksissa!' Vain naiset sellaisiin takertuvat", vastasi Bengt nauraen. "Me miehet teemme jutun lyhemmäksi. Vaimoni tekoihin ja toimiin on minulla oikeutta sekaantua, mutta ei hänen äitinsä toimiin. Jos hän mieluummin jää tänne, kuin muuttaa Tukholmaan ja nauttii apurahaa, jonka olen hänelle tarjonnut, niin enhän voi häntä pakottaa. Ja nyt sanon vielä kerran, että tämän asian unhotamme emmekä puhu siitä enää."