Part 18

"Sitä et 'voi sanoa'", matki hän, "mutta minä voin. Sanonko sinulle, mitä sinä kuljet ja uneksit?"

"Ei, ei, isä, älä sano!" huusi Sven melkein tuskaisesti.

Bengt hillitsi itsensä; hän hämmästyi pojan omituista ilmettä, mutta ei lainkaan sitä käsittänyt. Parin sekunnin kuluttua hän jatkoi hieman lempeämmin:

"No, poikani, sinä kuljet ja kuvittelet mielessäsi, että kerran olet lisäävä runoilijain ja romaanikirjailijain lukua, joka maassamme on jo liiankin suuri..."

"Isä, älä sano noin!" huudahti Sven kiivaasti, melkein itku kurkussa.

"Niin, ei sinun tarvitse laskea kirjailijaparkoja noin sydämellesi, kyllä he hyvin suoriutuvat!" vastasi Bengt nauraen. "Enkä minä peruuta sitä, mitä sanoin, että on jo liian paljon sitä väkeä. Mitä hyötyä on heistä ihmiskunnalle tällaisinaan, Jumalalle vieraina, omaa kunniaansa ja mammonan suosiota etsivinä? Käyttääkö yksikään heistä kynäänsä taivaan valtakunnan lähestymiseksi, kirjottaako ainoakaan opettaakseen meitä tuntemaan Jumalaa ja hänen poikaansa, tuota 'yhtä tarpeellista', jota me kaipaamme voidaksemme elää?..."

"Ihmiskunnan kehityksessä on muitakin myötävaikuttajia kuin herätyssaarnaajain ja kolportöörien olettamat!" huudahti Sven täynnä uhkamielisyyttä, joka kuohahti esiin tuon nyt ensi kerran hellittyneen pakon alta, jonka kahleissa isän tahto häntä oli pitänyt.

Bengt tuli aivan kalpeaksi; hän nosti päänsä pystyyn, silmäterän alla valkuainen kimalsi kuin salama tummalla taivaalla. Sveniä värisytti. Hän ymmärsi taas nostaneensa isän mielessä yhden niitä raju-ilmoja, jotka hänenlaiselleen luonteelle olivat todellinen kauhu.

"Kyllä minä sinut, hyvä herra, opetan puhumaan kunnioituksella isäsi kanssa", sanoi Bengt hillityllä äänellä ja nipisti Sveniä niin kovasti korvasta, että Sven vapisi suuttumuksesta ja tuskasta, "opetan sinulle myös, että siinä kehityksessä, joka johtaa rauhaan ja onneen s.o. Jumalan valtakunnan lähestymiseen, _ei_ ole muita myötävaikuttajia kuin ne, jotka tuovat meille pelastuksen synnistä ja kärsimyksistä, noista ihmissuvun ruttopaiseista. Muut vaikuttimet kaikki johtavat helvettiin, olkootpa ne maailman silmissä kuinka loistavat ja oivalliset tahansa... Pane tämä opetus mieleesi, hyvä herra, siitä on sinulla tulevaisuudessa paljon enemmän hyötyä kuin mielikuvitelmaisi tuudittamisesta, jotka kerran haihtuvat ja jättävät jälkeensä vain tyhjyyttä ja itsensä soimaamista..."

Sven ei vastannut; hän seisoi aivan liikahtamatta isän puhuessa ja katsoi häntä herkeämättä silmiin niinkuin hänen lapsena oli tapana tehdä. Viimein, kun muutaman sekunnin hiljaisuus, jota ainoastaan kellon tikutus ja Bengtin kiivas astunta lattian poikki häiritsivät, oli vierähtänyt, sanoi Sven matalalla äänellä:

"Ei maksa vaivaa puhua, isä, emme me koskaan voi katsoa asiaa samalta kannalta. Minulle on kaikki, mikä on suurta ja hyvää, niin, kaikki kaunis elämässä, heijastusta juuri siitä rakkaudesta, joka halajaa meitä pelastaa, ja jokainen sellainen myötävaikutin vie kohti samaa päämäärää. Mutta meillä on aivan erilaiset näkökohdat emmekä me voi toisiamme ymmärtää..."

Bengt asettui Svenin eteen ja katsoi häneen kauan. Suuttunut ilme oli kadonnut hänen kasvoiltaan ja antanut sijaa syvän tuskan piirteelle.

"Ilon, jota näinä päivinä annoit isänsydämelleni, otit nyt jälleen", sanoi hän surullisesti, "mene pois, toistaiseksi ei minulla ole enempää sanottavana sinulle..."

Hän kääntyi selin Sveniin ja viittasi kädellään osotteeksi, ett'ei hän enää tahtonut mitään kuulla. Sven seisoi hetken liikahtamatta ja katseli isää; sitten kiiruhti hän huoneesta.

Mutta kun Sven vapautui myrskypyörteestä, joka tuolla sisällä oli hänen ympärillään riehunut ja ikäänkuin pakottanut hänet miehuulliseen taisteluun oikeutensa puolesta, silloin puhkesi taas hänen lapsenmielensä epätoivoisella voimalla esiin. Hän syöksyi äidin huoneeseen, ja kun hän ei heti häntä löytänyt, huusi hän valittaen: "Missä on äiti, missä on äiti?" Kun hän viimein hänet tapasi, heittäysi hän hänen syliinsä ja purskahti itkuun; sillä hänen sydämensä oli niin rikkirevitty. Mutta sehän on hienotunteisten luonteiden osa yhteentörmäyksissä, jolloin tulee lausutuksi sanoja, joiden toivoisi jääneen lausumatta, jolloin petolliset ja kiihtyneet tunnelmat jännittävät mielen äärimmilleen.

"Äiti", nyyhkytti hän, "minä tunnen itseni niin kovin onnettomaksi ... se oli vaikeaa, vaikeampaa kuin luulinkaan... Isä ei minua lainkaan ymmärtänyt ... hänen sanansa tarttuivat arimpiin tunteisiini kuin kovat, tylyt kädet... Hän nostaa ilmoille kaiken, mikä sydämessä on kehnointa ja ruminta ... aivan niinkuin sinun läheisyydessäsi tulee hyväksi ja iloiseksi, niin tulee pahaksi ja epäluuloiseksi isän seurassa... En ymmärrä senkaltaista jumalanpelkoa, sellaista rakkautta ... ei, hänessä _ei_ ole rakkautta, ja siksi ei hän liioin voi osottaa..."

"Vaiti ... vaiti", keskeytti Ester, "et saa puhua noin... Kuinka voit sanoa, ett'ei isässä ole rakkautta?... Katso hänen elämäänsä ... katso, miten hän kohtelee työväkeään..."

"Niin kyllä, kunhan he vaan tottelevat hänen käskyjään ja suinpäin 'kääntyvät'", vastasi Sven ivallisesti. "Mutta koetappahan vastustaa tuota sielujenpakkoa! Ei, isä ymmärtää vain omaa itseään, hän on perustyyppi, jonka mukaan koko muu maailma on muodostuva. Olipa sinulla toinen elämänkatsomus kuin hänellä, niin heti olet 'perkeleen lapsi'! Mitä rakkautta se on, joka ei ymmärrä muuta kuin omaa minäänsä? Eikö juuri ymmärtäminen ole rakkauden tunnusmerkki? Sellainen olet ainakin sinä..."

"Mutta, Sven, rakas poikani", sanoi Ester lempeästi nuhdellen, "_sinä_ et ymmärrä nyt isää, sen kuulen ankarista tuomioistasi, joissa ei ole lainkaan rakkautta... Kerrohan nyt minulle keskustelustanne..."

Hän istuutui leposohvaan ja veti Svenin viereensä. Poika istui hetken aikaa vaiti, pää puolittain pois käännettynä, mutta äidin uudistettua kehotuksensa teki hän niin tarkkaan kuin taisi selkoa yhteentörmäyksestään isän kanssa.

"Poikani", sanoi Ester totisesti, kun Sven oli lopettanut, "sinun on heti mentävä isän luo ja pyydettävä anteeksi kunnioitusta puuttuvat, kovat sanat, jotka hänelle lausuit..."

Sven ei vastannut, mutta hänen lempeille kasvoilleen levisi sitkeä umpimielisyyden ilme.

"Etkö tahdo, Sven?" kysyi Ester surullisesti.

"Äiti, en _voi_ ... tunteeni on vaiti ... isän henki, ei omani, houkutteli huulilleni nuo myrkylliset sanat... Jos minua olisi edes kohdannut hitunenkaan rakkautta ja ymmärtämistä ... mutta rautanuijan iskujen käsissä menettää järkensä ja ymmärryksensä..."

Ester katseli Sveniä pelästyneen hämmästyneenä. Hän oli sanomaisillaan: "Isänkö henki myös moisen lauseen tuo huulillesi?" Mutta hän lausui sen sijaan:

"Onko se mahdollista, Sven! Kuinka et huomaa, että sanat, jotka lausuit isällesi, olivat rumia ja lähteneet juuri tuollaisesta ymmärtämistä, s.o. rakkautta puuttuvasta sydämestä? Jos sinussa olisi ollut rakkaudenhenkeä, olisit sinä voittanut isän, sen sijaan että nyt raukkamaisesti syytät toista siitä, mistä jokainen itse on yksinomaisesti vastuunalainen."

Sven kätki kasvot käsiinsä ja istui pitkän aikaa vaiti. Äidin suuri vaikutus hänen sieluunsa ei nytkään ollut jälkiä jättämättä; verukkeiden paulat höltyivät, hellä nuhde sulatti katkeruuden, ja kun hän katsahti ylös, lepäsi hänen kasvoillaan jälleen tuttu, puhdas, lempeä ilme.

"Niin, sinä olet oikeassa, sinä rakas, viisas pikku äiti, sinä olet oikeassa nyt, kuten aina!" huudahti hän ja suuteli äidin käsiä. "Sanani olivat alhaiset ja rumat ja sattuivat juuri isän arimpaan kohtaan ... menettelin aivan samoin kuin isä äsken, ja minun käytökseni oli vielä paljon kehnompi, koska siinä piili kostonhalua. Ja vielä kurjempaa oli, ett'en tahtonut myöntää rikkoneeni, vaan syytin isää ... se oli rumasti, niin, tosiaankin rumasti! Menen heti pyytämään isältä anteeksi!"

Kun Sven tuli isänsä luo, kulki tämä yhä edestakaisin lattiaa pitkin, niinkuin hänen tapansa oli, kun hän oli kiihottunut. Svenin anteeksipyyntöön ei hän ensin vastannut mitään, vaan kääntyi jyrkästi poispäin, ikäänkuin jotain peittääkseen. Sitten astui hän nopeasti Svenin luo, sulki hänet kiihkeästi syliinsä ja sanoi äänellä, jossa Svenin korva erotti tukahutettujen kyynelten värinää:

"Rakas poikani, sydämestäni annan sinulle anteeksi. Mutta tahdotko sinä puolestasi suoda anteeksi kovuuden, jolla sinua oikaisin ja joka niin huonosti soveltui Kristuksen tunnustajalle? Jumala on minulle antanut anteeksi -- annatko sinäkin?"

"Kyllä, isä", vastasi Sven hämillään, "teit sitä paitsi aivan oikein, isä, antaessasi minulle niin ankaran läksytyksen, minultahan puuttui sekä hienotuntoisuutta että pojan kunnioitusta."

"Mutta, rakas poikani", jatkoi Bengt, "vaikka nyt, Jumalan kiitos, kaikki on hyvin välillämme, en kuitenkaan saa mielestäni lausumaisi sanojen sisältöä, ja minusta tuntui, kuin olisit suorastaan tunnustanut kallistuvasi järkeisuskoon ja kieltämiseen. Mitä oikeastaan tarkotat? Sinähän olet koko lapsuutesi ajan saanut kokea Hengen elämän virtauksia ympärilläsi, monta kertaa olemme polvistuneet yhdessä, sinä olet vastaanottanut Jumalan armon ja tunnustanut itsesi hänen lapseksensa. Miten on minun ymmärrettävä äskeiset sanasi?"

Sven alkoi taas tuskailla vanhan tutun painon alla. Eikö hän siis saanut pitää itsellään pyhäkköä, jonne vain se, jolle hän itse luvan antoi, sai astua, eikö hänen sielunsa saanut olla vapaa?...

"Isä rakas", sanoi hän ja koetti olla niin levollinen kuin suinkin, "ei huolita puhua tästä; en tunne mitään tarvetta avata sydäntäni mitä näihin kysymyksiin tulee ... jokaisenhan täytyy sentään mennä _omaa_ tietään, hänen _oman_ hetkensä täytyy tulla, toisen ei kelpaa... Ja lupaan sinulle, isä, että kun minun hetkeni tulee, kun tunnen tarvitsevani apua ja ohjausta, silloin käännyn sinun puoleesi, isä..."

"No hyvä tee kuin tahdot", vastasi Bengt, joka myös ponnisti pysyäkseen tyynenä, "en tahdo enää pakottaa sinua. Saan jättää sielusi Jumalan huomaan, Hän sinua auttakoon..."

Tätä yhteentörmäystä seurasi aika, jolloin sekä isä että poika huolellisesti välttivät kysymystä Svenin tulevasta elämänkutsumuksesta. Mieliala oli ulkonaisesti levollinen, mutta masennettu ja jäykkä, molemmille oli tuo ratkaisematta jäänyt kysymys arka kohta, joka päivä päivältä kävi aremmaksi ja vaikeammaksi lähestyä. Ja kuta pitemmälle aika vieri, sitä enemmän vajosi Bengtin mieli synkkyyteensä. Hän taisteli ankaraa sisällistä taistelua, hän rukoili viisautta ja nöyryyttä; mutta muuhun vakaumukseen ei hän voinut päästä, kuin että hänen velvollisuutensa Svenin itsensä tähden oli saada hänet vakuutetuksi siitä, että hän, Sven, oli väärässä ja että hänen oli katsottava lukuhaluaan ja vastenmielisyyttään liikeasioita kohtaan nuoruudenoikuiksi, jotka hän hyvällä tahdolla voisi voittaa.

Sitten Bengt uudelleen otti asian puheeksi, ja yhteentörmäys siitä taas tuli. Niin lempeä ja taipuvainen kuin Svenin muutoin oli tapana olla, kohtasi Bengt tässä kysymyksessä rautasuonen hänen luonteessaan.

"Vaikka kuinka pyytäisit, isä, en sittenkään voisi", sanoi Sven ylen kiihtyneen kohtauksen perästä, "tahdon harjottaa opintoja, siinä kaikki, ainoastaan se minua viehättää -- ja jos sinä kiellät, isä, niin..."

"No -- mitä silloin?" kysyi Bengt ivallisesti.

"Silloin täytyy minun koettaa omin neuvoin murtaa tieni, Ehkä sorrun, sillä eihän minulla ole paljon voimaa taistella vastatuulessa, ja käytännöllisyyttä ei minussa ole vähääkään; mutta yhden voiman olen saanut: halun antaa itseni alttiiksi. Et koskaan voi pakottaa minua, isä, muuttumaan osaksi toisen olemuksesta, toisen tahdon tuotteeksi, minun täytyy olla oma itseni, sellainen, minkälaiseksi Jumala on minut ajatellut, lahjoineni, kaikkineni, jotka Jumala minulle on käytettäväksi antanut..."

Ei vastausta. Seurasi pitkä, syvä hiljaisuus, jonka kestäessä Bengt istui liikahtamatta, toinen käsi silmillä. Pojan sanoissa oli jotain, joka vaikutti häneen valtavasti, niinkuin sanat joskus voivat meihin vaikuttaa, kun ne, leikaten terävinä kuin veitsi, kiskaltavat pois kalvon, joka esti katsettamme, niin ett'emme nähneet totuutta, vaikka se kirkkaana ja vastustamattomana oli silmäimme edessä. Hänelle olivat Svenin sanat, kuin kaiku siitä sydämestä, joka kerran kaikessa taipuvaisuudessaan oli hänet voittanut, ja, samassa silmänräpäyksessä, kun hän tuon kaiun kuuli, ymmärsi hän toisen kerran elämässään tulleensa voitetuksi. Hänet valtasi niin omituinen väsymyksentunne; oli kuin olisi jokin hänessä sellaisella voimalla murtunut, että hän sen suorastaan ruumiillisesti tunsi...

"Tee mielesi mukaan, poikani", sanoi hän ja ojensi Svenille kätensä, hymyillen alakuloisesti. "Nyt ymmärrän, ett'en enää voi taistella sinua vastaan... Kulkekoon kohtalosi Jumalan nimessä määräänsä kohden!"

Hän painoi alas päänsä, työnsi Svenin luotaan ja kääntyi pois, kasvoissaan ilme, joka sanoi hänen tahtovan olla yksin...

Svenin mentyä hän istui ja mietti, hetken toisensa jälkeen, liikahtamatta, yhä samassa asennossa. Kaksi kertaa hänen elämänsä varrella oli näkymätön, voimakas käsi hänet pakottanut luopumaan siitä, mikä hänessä oli voimakkainta: hänen isiltä peritystä ylpeydestään ja käskevästä, vaativasta tahdostaan. Ensi kerran silloin, kun hän kohotti muotiompelijan tyttären puolisokseen ja häntä tässä lempeässä, taipuvaisessa naisessa kohtasi vastarinta, joka teki turhiksi kaikki hänen yrityksensä muodostaa vaimoaan oman tahtonsa mukaiseksi. Ja nyt toisen kerran, kun hänen poikansa, seitsentoistavuotias haaveilija, kieltäytyi kulkemasta uraa, jonka isä hänelle oli tasaiseksi ja helpoksi aukaissut, sen sijaan oikeutenaan vaatiakseen saada käydä omia, itse valitsemiaan polkuja... Kuinka ihmeellistä, että hänen, voimakkaan ja ylpeän miehen, joka koko nuoruutensa ajan oli pakottanut kaikki tahtoonsa taipumaan, viimein täytyi siitä luopua näiden kahden pehmeän, heikon luonteen vuoksi.

Niin, mikä on voimakasta, mikä heikkoa?...

Ei mikään ole voimakasta, kun Jumalan käsi tahtoo sen murskata ... ja heikoissa on Herran voima väkevä...

Ja kun hän siinä istui, ja hänen katseensa, täynnä raskasta, hänen piirteissään niin vierasta surumielisyyttä, ensi kerran vaipui häneen itseensä ja näki hänen omaan elämäänsä, kun hän siinä ikäänkuin lyyhistyi kokoon murtuneen sydämen tunnossa, valui hänen ylitseen vähitellen omituinen, suloinen hiljaisuus, tunne Jumalan läsnäolosta, Jumalan kurittavasta, ohjaavasta rakkaudenkädestä, valtavampana kuin koskaan ennen. Hänen hengellisen elämänsä oli tähän asti muodostanut suurimmaksi osaksi ilo, ilo siitä, että hän tunsi sielunsa vapautetuksi synnistä, tiesi itsensä Kristuksen sovituksen kautta pelastetuksi ja sai Jumalan soturina julistaa Hänen sanaansa ja käskevällä mahdilla vetää sieluja Jumalan puoleen. Mutta nyt, hetkenä, jolloin hän kadotti oman itsensä, kohousi hän korkeuksiin, joita ei ennen ollut nähnyt. Hänen sielunsa lävitse suhahti, salaperäisenä kuin muuttolintujen kaihoisa lento halki valoisten kevät-öitten, Jumalan-kaipuu, elävän Jumalan, Jumalan kasvojen näkemisen ikävöiminen. Petolliset maalliset unelmat, jotka niin kauan ja kiihkeinä olivat pitäneet hänen sieluaan vankinansa, olivat sammuneet, ja niiden tyhjälle sijalle virtasi ijäisyyskaipuu ihmeellisessä, tyynessä majesteettisuudessaan...

Hän polvistui ja makasi kauan syvään, hiljaiseen rukoukseen vaipuneena.

XVII.

Svenin ensimmäiset yliopistovuodet kuluivat ilman keskeytyksiä, kaikki kävi helposti ja häiritsemättömästi, aivan kuin kauniina kesäpäivänä vaunujen kulku maantiellä, kun on kunnollisesti valjastettu. Joka jouluksi, pääsiäiseksi ja kevääksi tuli hän kotiin, aina täynnä nuoruudeninnostusta ja suunnitelmia, joista hän äidilleen kertoi monia tunteja kestävissä, avomielisissä keskusteluissaan tämän kanssa. Sillä Bengtin seurassa hän yhä oli arka ja suljettu; isä ja poika eivät olleet päässeet toisiaan lähemmäksi. Suuttumuksen sijaan, jota Bengt ensin oli tuntenut, kun Sven teki hänen suunnitelmansa tyhjiksi, oli tosin nyt tullut tuska, josta hän puhui vain Jumalalleen; mutta hänen tavassaan poikaansa kohtaan oli kuitenkin aina jotain kahlehdittua, joka Sveniä painosti ikäänkuin paheksumisena, epäluulona.

Tämän ajan vierittyä tapahtui kuitenkin Svenissä jokin muutoksentapainen; mitä se muutos koski, ei Ester voinut sanoa, mutta Sven ei tuntunut oikein olevan oma itsensä. Ensi kerran näki äiti tumman juovan heittävän varjoaan hänen olentonsa valoisanväriseen kankaaseen, ensi kerran kohtasi hänen tunteensa herkkää taikasauvaa jokin "falkensterniläisyys" Svenin luonteessa. Hän mietti sitä paljon, mutta hän ei tullut selville, oliko se vain aines, jonka satunnaiset, ulkonaiset olot olivat Sveniin liittäneet ja joka siksi ehkä oli taas katoava, vai oliko hänessä jo ennen uinuneissa voimissa tapahtunut luonnollinen kehitys? Äiti ei tahtonut ahdistaa häntä näillä kysymyksillä, hän odotti pojan uskoutuvan hänelle, mutta turhaan. Sven oli yhtä rakastavainen kuin ennenkin häntä kohtaan, mutta salaperäisyyden läpi, joka oli Svenin ylitse laskeutunut, ei hän voinut tunkea. Ehkäpä oli vain elämä, suuri, kuohuva elämä, joka nyt oli häneen tarttunut ja koskettanut hänen lapsensieluaan, piirtänyt häneen välttämättömät jälkensä...

Sitten tapahtui eräänä päivänä, että Bengt sai nimettömän kirjeen, jossa Sveniä syytettiin laiskuudesta ja sekaisista raha-asioista sekä myös liittymisestä erääseen ylioppilasjoukkokuntaan, joka oli tunnettu huikentelevaisesta elämästään.

Bengt ei kertonut Esterille kirjeestä; hän punnitsi kauan ja tarkoin sen sisällystä, ja kuta enemmän hän luki, sitä vakuutetummaksi hän tuli siitä, että suurin osa oli panettelua. Hän tiesi monista vihollisistaan ja kadehtijoistaan, ja tunsi olevansa varma siitä, että kynä, joka nämä alhaiset syytökset oli kirjottanut, oli ollut kastettu kateuden ja kostonhimon myrkkyyn. Mutta toiselta puolen ei panettelu tietysti voinut olla kaikkea perää vailla; hän päätti siksi itse matkustaa yliopistokaupunkiin, ilmestyä odottamatta Svenin eteen ja ottaa selkoa asioista.

Mutta hän tapasi Svenin tyytyväisenä ja iloisena, ja hänen käytöksensä isää kohtaan oli avomielisempi kuin ennen. Hän oli saanut olentoonsa jotain miehekästä, itsetietoisen ryhdin, jota hänellä ei ennen ollut. Hän oli ruvennut kantamaan päätään hieman falkensterniläiseen tapaan, ja vaikk'ei Bengt tahtonut sitä itselleen myöntää, oli hän hyvin mielissään tuon sukupiirteen huomatessaan.

Muutoin ei Svenissä mikään ilmaissut pahanpuoleista omaatuntoa; kuta enemmän Bengt hänen kanssaan puhui ja katsoi hänen avomielisiin, kauniskatseisiin silmiinsä, sitä varmemmaksi kävi hän, että nimetön kirje oli pääasiallisesti ollut panettelua. Mutta totta oli siinä se, että Sven oli huonosti pitänyt huolta opinnoistaan ja että hän oli joutunut joukkokuntaan, jonka jäsenten ei tosin arveltu viettävän huonoa elämää, mutta jotka sitä vastoin kyllä olivat tunnetut vapaamielisiksi, niin, suorastaan yltiöpäiksi. Hän, ylimysmielisen miljonäärin ja ankaran herännäisen poika, luettiin valistuneimpiin ylioppilaisiin. Bengt piti varotus- ja kehotussaarnoja, joita Sven kuunteli kunnioittavan väliäpitämättömänä, ja kun Bengt matkusti pois, tunsi hän, että valta, jonka, hän luuli itsellään olleen tuon hentomielisen pojan sielun yli, nyt oli kokonaan lopussa.

Kotiin tullessaan sanoi hän Esterille vain Svenin terveiset, mutta ei puhunut kirjeestä eikä Svenin muistakaan oloista; hän tahtoi säästää Esteriltä levottomuuden, joka häntä itseään vaivasi, ja jonkunlaisella katkeruudella hän ajatteli: "Kun Sven kerran vaikeitten hetkien tullen kaipaa apua, niin hän joka tapauksessa kääntyy Esterin puoleen eikä minun..."

Ja että se hetki kerran oli tuleva, sen hän tunsi omituisella tuskallisella varmuudella. Minne tahansa hän kääntyikin, oli hän kuulevinaan salaisia kuiskauksia suruista; hänen ylitseen oli tullut kärsimysten aavistus kuin salaisena, sisäisenä Jumalan lähettämänä ilmotuksena ja se verhosi hänen sielunsa ikäänkuin alakuloiseen hämärään. Muuan runo, jonka hän äskettäin oli lukenut jostain vanhasta kirjasta ja joka oli jäänyt hänen muistiinsa omituisen rytminsä vuoksi sekä koska se niin hyvin soveltui hänen omaan sielunelämäänsä, johtui usein hänen mieleensä:

"Sulattava, taottav' on rauta, maakin kynnettävä, muu ei auta, sielu palamahan, särkymään on suotu, kaikki _muodostuva_ kärsimähän luotu!"

Ja aukaisipa hän raamatun mistä paikasta tahansa, aina kohtasi häntä kärsimyksistä puhuvia sanoja, milloin vakavia ja kurittavia, milloin täynnä suloista lohdutusta. Hänen rukouksensa muuttuivat yhä enemmän ja enemmän kuin laupeutta pyytäviksi huudoiksi, ne huusivat apua kantamaan kuormaa, huusivat sääliä ja armoa. "Älä muista nuoruuteni syntejä äläkä ylitsekäymistäni!" Ja hänen huomaamattaan eivät nämä huudot enää etsineet laupeutta hänelle itselleen, vaan kaikille hänen taisteleville veljilleen ja sisarilleen; tuskasta, joka hänen sieluaan painoi, kohosi hehkuvasti tuntevan myötämielen, kohousi rakkauden palava rukous koko onnettoman, kiusaantuneen ihmiskunnan puolesta...

Parin kuukauden levottomuuden jälkeen tuli viimein odotettu isku eikä tällä kertaa nimettömän kirjeen muodossa, vaan kirjeen, joka oli erään yliopiston professorin allekirjottama.

Bengt otti tapansa mukaan postin vastaan aamiaispöydässä, mutta hän näki heti, mistä kaupungista kirje oli ja pisti sen siksi taskuunsa lukeakseen sen myöhemmin. Hän koetti peittää Esteriltä mielenliikutustaan ja puhua tavalliseen tapaan, mutta kun hän oli päässyt omaan huoneeseensa, vapisivat tuon ison, voimakkaan miehen kädet niin, että hän tuskin kykeni murtamaan kirjeen auki.

Kun hän oli lopettanut lukemisensa, vaipui hän tuolille ja istui hetken liikahtamatta jäykin, tuijottavin katsein. Hän ei voinut ajatella, tuskin edes tuntea mitään, hän oli niin omituisesti herpoutunut, niinkuin ainakin musertavan iskun juuri kohdattua. Mutta sitten tuli ajatus takaisin, herpoutuminen väistyi ja hän oikaisihe palautuneen voiman tunteella ja luki vielä kerran kirjeen lävitse. Estääkseen sitä joutumasta Esterin näkyviin, heitti hän sen uuniin ja sytytti tuleen. Sitten silmäsi hän sanomalehtiä, leikkasi kappaleen irti siitä, jota Esterin oli tapana lukea, -- Ester ei onneksi ollut innokas sanomalehtienlukija eikä varmaankaan ollut sitä huomaava ja meni vaimonsa luo.

"Ester", sanoi hän levollisella äänellä, laskien karsimansa lehden Esterin luo pöydälle, "minulla on jotain kerrottavaa, Eräs yliopiston professoreista on valittanut minulle Svenistä..."

Esterin valtasi ankara liikutus; häntä puistatti sisäinen väristys, jota hän tuskin voi hillitä, eikä hän tahtonut saada sanaa suustaan.

"Saitko kirjeen?" kysyi hän viimein.

"Sain."

"Saanko nähdä sen?"

"Mahdotonta, sillä olen sen jo polttanut."

"Miksi?" kysyi Ester, heittäen häneen epäilevän, tutkivan katseen.

"Poltan aina kirjeet, joita en halua muiden näkevän ... yleensä kaikki epämieluisat kirjeet. Mutta sen sisällön muistan liiankin hyvin. Siitä kävi selville, että Sven on joutunut siihen, mitä jokapäiväisessä kielessä sanotaan 'sotkeutumiseksi', että hän on laiminlyönyt lukunsa ja antanut houkutella itsensä vähemmän tunnettuihin piireihin..."

Ester nousi kiivaasti ja hänen silmänsä säihkyivät.

"Se ei ole totta!" huudahti hän. "Että hän ei lue ahkerasti, että hän ehkä myös on tuhlannut rahoja -- luultavasti muita auttaakseen -- se saattaa olla mahdollista, mutta että hän muka viettäisi huonoa elämää, sitä en usko koskaan, en koskaan, vaikkapa koko maailma sitä huutaisi!"

"No, no", sanoi Bengt rauhottaen, "tahallani en puhunut 'huonosta elämästä', sanoin, että hän oli hiukan 'sotkeutunut'."

"En ymmärrä eroa", keskeytti Ester halveksivasti, "otaksun, että se on 'sotkeutunut', joka mässää, juo ja tekee muuta pahaa, ja tiedän, ett'ei Sven sellaisiin ole ryhtynyt..."

Bengt ei vastannut; hänen olennossaan oli jotain omituisen hiljaista, niin että Esterkin, niin kiihkeän epätoivoinen kuin olikin, huomasi sen.

"Bengt", sanoi hän hieman tyyneemmin, "uskotko että ylevä- ja puhdasmielinen poikamme olisi niin syvästi langennut?"