Part 14

Kanervikko kattoi punaisella vaipallaan karun kedon aina metsän reunaan asti. Siellä kohosi loivalla vuorenharjanteella muutamia ikivanhoja, melkein rappeutuneita kivisiä hautakumpuja. Korkealle kyllä oli kanervikko koettanut hiipiä, mutta oli kumminkin paljaaksi jäänyt halkeamia, joista laajoja, litteitä paasia, särmiä vuoren roukkoisesta pinnasta, tunki esiin. Suurimman kummun alla lepäsi vanha kuningas, nimeltä Atle. Toisien alla lepäilivät ne hänen sotilaansa, jotka olivat kaatuneet suuressa tappelussa tällä kankaalla. Nyt he olivat jo maanneet täällä niin kauan, että kuoleman pelko ja kunnioitus oli jo haihtunut heidän haudoiltaan. Tie kävi heidän lepopaikkojensa lomitse. Yöllä kulkijan päähän ei koskaan pälkähtänyt ruveta tarkastelemaan, istuisiko kummun harjalla puoliyön aikana usvavaippaisia haamuja, jotka äänettöminä odotellen tuijottaen katseleisivat taivaan tähtiä.

Oli säteilevä aamu, kasteraikas ja lämmin. Metsämies, joka päivänkoitosta asti oli kulkenut metsällä, oli heittäytynyt selällensä kanervikkoon Atle kuninkaan kummun taa. Hän nukkui. Hattunsa oli hän painanut silmilleen ja nahkalaukku, josta jäniksen pitkät korvat ja teeren käyrät pyrstöhöyhenet näkyivät, oli hänen päänaluksenaan. Jousi nuolineen oli hänen kupeellaan.

Salolta astelee tyttö eväsnyytti kädessä. Kun hän ehti kumpujen väliselle litteälle kalliolle, ajatteli hän: tässäpä olisi mainio tanssipaikka. Hänessä syttyi palava halu koettaa ja niin laski hän nyytin kädestään kanervikkoon ja alkoi tanssia ypö yksin. Hän ei tietänyt, että kuninkaan kummun takana makasi mies.

Helakan punaisena heloitti kanervikko kirkkaan sinistä taivasta vasten. Muurahaiskorento oli penkonut pesänsä aivan nukkujan kupeelle. Siitä päilyi kissankultakappale säteillen, ikäänkuin se olisi tahtonut sytyttää tuleen kaikki hiekkakankaan vanhat kannot. Metsästäjän päänpohjissa levisivät teerenhöyhenet töyhdön tavoin, niiden metallihohteen välähdellessä tummimmasti purppurasta terässiniseen. Hänen kasvojensa varjottomaan osaan hellitti polttava auringonpaiste, mutta hän ei aukaissut silmiään katsellaksensa aamupäivän loistoa.

Tällä välin jatkoi tyttö tanssimistaan ja pyörähteli niin innokkaasti, että kallion rosoihin keräytynyt musta sammal tuprusi hänen ympärillään. Kuiva, vanhanharmaa ja kiiltävä honganjuuri kellotti kanervikossa. Sen hän otti ja pyörähteli sen kanssa. Sälöt sinkoilivat lahoavasta puusta. Tuhatjalkaiset ja pihtihäntäiset, joilla oli pesänsä rakoloissa, viskautuivat pyörälläpäin päivänvaloon, ja kaivausivat kanervikon juuriin.

Kun hulmuilevat helmat heilahtelivat kanervikossa, lehahti sieltä lentoon parvittain pieniä harmaita perhosia. Nämä, joiden siipien sisäpuolet ovat valkeat ja hopeanhohtoiset, kieppuivat kuin kuivat lehdet pyörretuulessa. Silloin välähtelivät ne aitovalkeilta ja oli kuin punainen kanervikkomeri olisi räiskynyt valkoista vaahtoa. Perhoset pysyttelivät hetkisen ilmassa. Niiden hauraat siivet lepattivat niin kiivaasti, että värisuomut irtaantuivat ja kanervikkoon ohuena hopeavalkeana nukkana karisivat. Silloin näytti kuin ilman olisi täyttänyt auringon valaisema tihkusade.

Kaikkialla kanervikossa hyppi heinäsirkkoja, jotka hankasivat takajaloillaan siipiään, niin että ne harpunkielten lailla helähtelivät. Ne pysyttelivät hyvässä tahdissa ja olivat niin hyvin harjoitetut, että kankaan poikki kulkija luuli pitkin matkaa kuulevansa saman sirkan siritystä, vaikka se väliin oli oikealla, väliin vasemmalla puolella, väliin edessä, väliin takana.

Mutta tanssija ei tyytynyt heidän soittoonsa, vaan hetkisen kuluttua alkoi itse hyräillä jotain tanssitahtia. Hänen äänensä oli kimakka ja käheä. Metsästäjä heräsi lauluun ja käännähti kyljelleen, kohottausi kyynärvarsilleen ja katseli kummun yli tanssijaa.

Hän oli uneksinut, että jänis, jonka hän juuri oli ampunut, oli lähtenyt käpälämäkeen hänen laukustaan ja anastanut hänen nuolensa ampuakseen häntä. Puoli hereillä, unimielissään tähysteli hän tyttöä ja hänen päätään poltti, kun oli maannut auringonpaisteessa.

Tyttö oli roteva ja vahvajäseninen, hän ei ollut kaunis kasvoiltaan, ei kevyt tanssissaan eikä tarkkakorvainen laulussaan. Hänen poskensa olivat pulleat, huulensa paksut ja nenänsä litteä. Mutta hän oli poskiltaan hyvin punakka, hiuksiltaan tuiki tumma, ja hän oli upeavartaloinen sekä voimakasliikkeinen. Hänen vaatteensa, vaikka kehnot, olivat ylen loistavat. Juovikasta hametta koristi punainen päärme ja kirjavat villalankapunoukset seurasivat liivin ompeleita. Muut nuoret neitoset muistuttavat liljoja ja ruusuja, mutta tämä oli kuin kankaan kanerva, voimakas, hilpeä ja kukoistava.

Ilomielin katseli metsämies tuon kookkaan, korean naisen karkeloa punaisella nummella sirittävien sirkkojen ja liehuvien perhosten parissa. Katsellessaan tyttöä nauroi hän niin, että suu levisi korviin asti. Mutta yht'äkkiä tyttö älysi hänet ja jäi hievahtamatta seisomaan.

"Luuletpa kai minua hulluksi", sai hän sanoneeksi. Mutta samalla hän mietti, miten saisi miehen olemaan vaiti näkemästään. Häntä ei haluttanut kuulla kylällä jaariteltavan tanssistaan honganjuuren kanssa.

Metsästäjä oli vähäpuheinen mies. Ei sanaakaan hellinnyt hänen huuliltaan. Hän oli sitä paitsi niin ujo, ettei rohjennut muuta kuin paeta, vaikka hän mielellään olisi viipynyt. Kiireesti sieppasi hän hatun päähänsä ja nahkalaukun selkäänsä ja alkoi laukata pitkin kanervikkoa.

Tyttö tempasi eväsnyyttinsä ja juoksi perästä. Mies oli pieni, kömpelöliikkeinen ja nähtävästi vähäväkinen. Tyttö tavoitti hänet pian ja saadaksensa hänet pysähtymään sivalsi hatun hänen päästään. Oikeastaan miestä olisi haluttanut seisattua, mutta hän oli ujoudesta aivan ymmällä ja siksi hän pakeni kahta kiireemmin. Tyttö kiiti jälestä ja alkoi kiskoa hänen laukkuaan, jota puolustamaan miehen täytyi nyt pysähtyä. Mutta silloin hyökkäsi nainen koko voimallaan hänen kimppuunsa. He painivat ja lopuksi mies kaatui. "Nyt ei hän juorua asiasta", ajatteli tyttö iloissaan.

Mutta samalla hän säikähtyi aika lailla, sillä hänen voitettunsa kalpeni kalpenemistaan ja hänen silmänsä kääntyivät nurin. Hän ei ollut kumminkaan millään tavoin vahingoittunut. Hän vain ei ollut kestänyt mielenliikutusta. Ei ollut konsaan ennen niin ristiriitaisia ja voimakkaita tunteita riehunut tämän yksinäisen metsäläisen rinnassa. Hän iloitsi tytöstä, oli vihainen ja häpeissään, mutta kumminkin ylpeä tytön väkevyydestä. Hän oli melkein kuin sekaisin.

Roteva, voimakas nainen laski käsivartensa hänen allensa ja nosti hänet ylös. Sitten hän taittoi jäykkiä varpuja kanervikosta ja vitsoi niillä pyörtyneen kasvoja, kunnes veri alkoi vilkkaammin kiertää. Kun miehen silmät kääntyivät päivän valoon, loistivat ne tyytyväisyydestä nähdessään tytön. Hän oli yhä vaiti, mutta käden, jonka tyttö oli kiertänyt hänen ympärilleen veti hän esiin ja hyväili sitä hiljaa.

Nuorukainen oli nälän ja aikaisten vaivojen lapsi. Kuiva, kellahko, laiha ja veretön oli hän. Tyttöä liikutti nähdä häntä niin arkana, miestä, joka kumminkin näytti olevan kolmenkymmenen vaiheilla. Hän ajatteli, että mies varmaankin mahtoi elellä ypö yksin metsässä, koska hän oli niin säälittävä ja kehnosti puettu. Hänellä varmaan ei ollut ketään, joka olisi hänestä huolehtinut, ei äitiä, ei siskoa, ei omaa armasta.

* * * * *

Laaja, armahtavainen metsä levisi kautta korven. Peittäen ja suojaten sulki se syliinsä kaikki, jotka sieltä apua etsivät. Uljaat puunsa pani se pitämään vahtia karhun pesällä ja tiheään pensaikon hämärään sijoitteli se pikkulintusten munilla täytetyt pesät.

Siihen aikaan, jolloin kansa vielä piti orjia, pakeni moni niistä metsään ja he löysivät turvan sen vihreiden muurien sisällä. Se muuttui heille suureksi vankilaksi, jota he eivät uskaltaneet jättää. Metsä piti nämä vankinsa kovassa kurissa. Se pakotti typerät ajattelemaan ja kasvatti orjuudessa tylsistyneet järjestykseen ja rehellisyyteen. Ahkera ainoastaan sai armon elää.

Ne molemmat, jotka toisensa tapasivat nummella, olivat sellaisten metsävankien jälkeläisiä. He kävivät joskus asutuissa, viljellyissä laaksoissa, sillä he eivät pelänneet enää joutuvansa orjuuteen, josta heidän isänsä olivat karanneet, mutta mieluimmin he vaeltelivat salon siimeksessä. Metsämiehen nimi oli Tönne. Vakituisena ammattinaan teki hän perkkaustöitä, mutta hän oli osava muussakin. Hän kokoili tervaksia, poltti tervaa, kuivasi tauloja ja metsästeli usein. Tanssija-tyttö oli nimeltä Jofrid. Hänen isänsä oli sydenpolttaja. Tyttö laittoi vastoja, poimi katajanmarjoja, teki olutta valkokukkaisesta suopursusta. Molemmat olivat hyvin köyhiä.

Ennen eivät he olleet koskaan tavanneet toisiaan laajassa metsässä. Nyt tuntuivat kaikki metsäpolut kietoutuneen verkoksi, jossa he risteilivät edes takaisin, voimatta mitenkään välttää toisiaan. Nyt eivät he koskaan osanneet valita tietä, mikä ei olisi vienyt heitä yhteen.

Tönnellä oli kerran ollut suuri suru. Hän oli äitinsä kanssa asunut kauan kurjassa risuhökkelissä, mutta heti mieheksi päästyään hän oli päättänyt rakentaa hänelle lämpimän pirtin. Vapaahetkinään kulki hän metsän hakkuussa, kaatoi puita ja hakkasi ne määrän pituisiksi hirsiksi. Sitten piiloitti hän hirsivarastonsa pimeihin louhikkoihin sammalien ja risujen alle. Hänen tarkoituksensa oli, ettei hänen äitinsä saisi ollenkaan tietää tästä työstä, ennenkuin hän olisi valmis pirtin pystyttämään. Mutta äiti kuoli ennenkuin hän ehti näyttää hänelle työnsä hedelmää, ennenkuin hän ehti näyttää hänelle, mitä oli aikonut tehdä. Hän, joka oli tehnyt työtä samanlaisella innolla kuin David, Israelin kuningas, kerätessään aarteita herran temppeliä varten, suri nyt ylenmäärin katkerasti. Hän menetti koko halunsa uutisrakennukseen. Risumaja oli hänelle kyllin hyvä, vaikka se oli tuskin eläimen luolaa parempi.

Kun nyt tässä miehessä, joka näihin asti oli oleskellut aina yksin, heräsi halu hakea Jofridin seuraa, merkitsi se ilmeisesti sitä, että hän mieli tyttöä armaakseen ja morsiamekseen. Jofridkin odotteli joka päivä, että hän puhuisi hänen isälleen tahi hänelle itselleen asiasta. Mutta siihen ei Tönnellä ollut kykyä. Sekin todisti hänen kuuluvan orjasukuun. Ajatukset kulkivat hitaasti hänen aivoissaan, niinkuin aurinko kiertää taivaan kantta. Ja hänen oli vaikeampi muodostaa ajatuksiansa sujuvaksi puheeksi kuin sepän takoa rannerengas vierivistä hiekkajyväsistä.

Eräänä päivänä kuljetti Tönne Jofridin muutamalle louhikolle, johon oli kätkenyt rakennusvaransa. Hän penkoi oksat ja sammalet pois ja nyytti hänelle hakatut hirret. "Nämä olivat äitiä varten", virkkoi hän.

Hän katsahti odottavaisesti Jofridiin. "Näistä piti tulla äidille tupa", hän uudisti. Merkillisen hidas oli tuo neitonen älyämään nuoren miehen ajatuksia. Kun hän näytti äidillensä varatut hirret, niin olisipa hänen jo pitänyt ymmärtää, mutta tyttö ei vain tajunnut.

Silloin hän päätti vielä selvemmin näyttää hänelle tarkoituksensa. Parin päivän perästä alkoi hän kuljettaa tukkeja hautakumpujen väliselle aukealle, jossa hän ensi kerran oli nähnyt Jofridin. Tyttö kulki, kuten hänen tapansa oli, tavallista tietään ja näki Tönnen työn touhussa, mutta jatkoi kumminkin matkaansa virkkamatta mitään. Heidän tultuaan ystäviksi oli Jofrid usein auttanut häntä, mutta tässä raskaassa työssä ei hän tuntunut tahtovan ruveta hänelle apulaiseksi. Tönne päätteli kumminkin, että tytön täytyi ymmärtää, että hänelle tässä tupaa nyt rakennettaisiin. Jofrid käsittikin sen kyllä, mutta häntä ei haluttanut lahjoittaa itseään Tönnen kaltaiselle miehelle. Hän tahtoi terveen ja voimakkaan miehen. Hänen mielestään ei olisi lyönyt leiville mennä naimisiin niin heikon ja vähälahjaisen miehen kanssa. Mutta sittenkin oli tuossa hiljaisessa miehessä paljo puoleensa vetävää. Sitä miespoloista, kuinka hän olikaan ahertanut ilahduttaakseen äitiänsä, saamatta edes nauttia sitä onnea, että olisi ajoissa saanut valmiiksi. Häntä melkein itketti Tönnen surkeus. Ja nyt tämä rakensi tupaa juuri sille kohdalle, jossa oli nähnyt hänen tanssivan. Miehellä oli hyvä sydän, se houkutteli häntä ja kiinnitti hänen ajatuksensa häneen, mutta mennä naimisiin hänen kanssaan, ei hän suinkaan tahtonut.

Jofrid kulki joka päivä kanervikkokankaan poikki ja näki pirtin kohoavan yksitoikkoisena ja ikkunattomana päiväpaisteen pilkistellessä väljistä saumoista sisälle.

Tönnen työ edistyi tavattoman joutuisasti, mutta se ei ollut huolellista. Hänen hirtensä eivät olleet veistettyjä, tuskinpa kolottujakaan. Permannon hän pani halkaistuista nuorista puista. Siitä tuli hyvin rosoinen ja notkuva. Sillan alla rehoittavat kanervat pistivät kiellettyjä, punaisia kukkaterttujaan lattian raoista sisään, sillä vuosi oli jo kulunut siitä, kun Tönne makasi Atle kuninkaan kummun takana, ja muurahaiset puursivat ulos ja sisälle tarkastellen tätä hataraa ihmistyötä.

Mutta Jofridin mielessä pyöri alati näinä päivinä, meni hän minne tahansa ajatus, että hänelle siellä pirttiä pystytettiin, hänelle tuonne kanervakankaalle omaa kotia laadittiin. Ja hän tiesi, että ellei hän sinne emännäksi lähtisi, niin hukat ja revot saisivat siellä asustella. Niin paljon hän kumminkin Tönneä tunsi, että kun tämä huomaisi turhaan työtä tehneensä, ei hän ikinä muuttaisi uuteen pirttiin. Hän, raukka, itkisi kuullessaan, ettei Jofrid tahtonut sinne tulla. Siitä sukeutuisi taas hänelle suru, yhtä suuri kuin hänen äitinsä kuolema. Mutta itseänsäpähän siitä saisi syyttää, kun ei ollut ajoissa häneltä kysynyt.

Hän mielestään kyllä oli antanut Tönnelle viittauksia sillä, ettei auttanut tätä tuvan rakentamisessa, vaikka hänen mielensä kumminkin siihen paloi. Aina kun hän näki pehmeää, valkeaa sammalta, halutti häntä keräillä sitä harvojen seinien tukkimiseksi. Mielellään olisi hän auttanut Tönneä takan muuraamisessa, sillä niin kuin tämä siinä menetteli, tulisi kaikki savu salpautumaan pirttiin. Mutta oli yhdentekevää, millaista jälkeä tuli, sillä eipähän siellä kumminkaan koskaan ruokapadat kiehuisi eikä juomapanos kuohuisi. Harmillista kumminkin oli, ettei se tupa milloinkaan tahtonut unehtua mielestä.

Tönne teki työtä hehkuvalla innolla, varmana siitä, että Jofrid ymmärtäisi tarkoituksen, kunhan pirtti vain valmistuisi. Hän ei ajatellut paljon tyttöä. Hänellä oli yllinkyllin tekemistä hakkaamisessa ja rakentamisessa. Aika kiiti hänestä joutuisasti.

Eräänä iltapäivänä, kun Jofrid kulki kankaan poikki, huomasi hän, että tupaan oli tehty ovi ja oli pantu paasi kynnyksen eteen. Silloin hän arvasi, että kaikki mahtoi olla nyt valmista, ja hän tuli hyvin liikutetuksi. Tönne oli kattanut tuvan kukkivilla kanervamättäillä, ja tytön valtasi voimakas halu astua tuon punaisen katon alle. Tönne itse ei ollut uutistalollaan ja Jofrid päätti pistäytyä sisälle. Tupahan oli rakennettu hänelle. Se oli hänen kotinsa. Oli mahdotonta vastustaa halua nähdä sitä.

Sisällä oli hauskempaa, kuin mitä oli odottanut. Lattialle oli kylvetty katajoita. Raikas pihkan ja havun tuoksu tuulahti siellä. Päivänpaiste, joka rosoista ja saumoista pujoittelihen sisälle, levisi valojuovina pirtin poikki. Seinänrakoihin oli pistelty vihantia lehtiä ja liedellä oli vasta hakattu kuusi, Tönne ei ollut muuttanut tupaan vanhoja taloustavaroitaan. Siellä oli vain yksi uusi pöytä ja penkki, jonka päälle oli heitetty hirvennahka.

Niin pian kuin Jofrid oli astunut kynnyksen yli, tunsi hän kodin iloisen hauskuuden ympäröivän itseään. Hän oli tyyni ja rauhallinen seisoessaan siellä, mutta sieltä lähteminen tuntui vaikealta kuin vieraissa palveleminen. Seikka oli se, että Jofrid oli ollut hyvin ahkera hankkiakseen itselleen jonkunverran myötäjäisiä. Taitavin käsin oli hän kutonut koristekankaita, jollaisia käytetään huoneen kaunistamiseksi, ja ne hän aikoi asettaa omaan kotiinsa, kun joskus sellaisen saisi. Nyt rupesi hän arvelemaan, miltähän ne täällä näyttäisivät. Mielellään olisi koettanut niitä tähän uuteen pirttiin.

Hän lähti reippaasti kotona käväsemään, nouti kangaskäärönsä ja alkoi kiinnittää sitä katon rajaan. Hän aukaisi oven, niin että ilta-aurinko paistoi juuri häneen ja hänen töihinsä. Hän liikkui innokkaasti tuvassa rallatellen jotain marssia. Hän oli sydämellisen tyytyväinen. Tupa tuli oikein sieväksi. Kudotut ruusut ja tähdet loistivat kirkkaammin kuin koskaan ennen.

Kaiken aikaa hääriessään tähysteli hän tarkkaavaisesti kanervakankaalle ja hautakummulle, sillä hänestä tuntui, että Tönne nytkin saattoi loikoa piilossa jonkun kummun suojassa ja nauraa hänelle. Kuninkaan kumpu oli juuri oven kohdalla ja sen taa näkyi aurinko parhaillaan laskevan. Kerran toisensa perästä silmäsi hän sinne. Tuntui kuin joku siellä istuisi ja katselisi häntä.

Auringon päästyä juuri niin alhaalle, että ainoastaan muutama veripunainen säde valahti vanhalle kiviröykkiölle, älysi Jofrid, kuka se häntä katseli. Koko hautakumpu ei ollut enää mikään kumpu, vaan suuri vanha sotaurho, joka istui siinä arpisena ja harmenneena ja tuijotti häneen. Sen pään ympärille kiertyivät auringonsäteet kruunuksi ja punainen vaippa oli niin avara, että se levisi yli koko kankaan. Pää oli suuri ja raskas, kasvot harmaat kuin kivi. Vaatteet ja aseet olivat myös kivenkarvaiset ja jäljittelivät kiven vivahduksia ja jäkäläpeitettä, niin että täytyi tarkasti katsoa huomatakseen, että siinä oli urho, eikä vain kiviröykkiö. Se oli samallaista kuin toukassa puunoksan näköisyys. Saattaa parikymmentä kertaa kulkea niiden ohi, huomaamatta, että se, mitä on luullut kovaksi puuksi, onkin pehmeä eläinruumis.

Mutta Jofrid kumminkaan ei enää voinut erehtyä siitä, että itse vanha Atle kuningas se siinä istui. Hän seisoi ovella, varjosti kädellään silmiään ja katsoi suoraan ukon kivikasvoja. Ja hän näki pienen pienet, vinot silmät korkean otsan alla, leveän nenän ja suorrukkeisen parran. Ja tuo kivimies eli. Se hymyili ja iski silmää hänelle. Jofrid pelästyi, mutta eniten kumminkin kauhistuttivat häntä miehen paksut, tukevalihaksiset käsivarret ja karvaiset kädet. Kuta kauemmin hän katseli miestä, sitä leveämmäksi tämän hymy kävi ja vihdoin se nosti toisen lyijynraskaan käsivartensa ja viittasi häntä luokseen. Silloin Jofrid pyyhkäsi pakoon kotia kohti.

Kun Tönne palasi pirtilleen, näki hän sen tähdikkäillä koristekankailla kaunistetuksi. Tämä rohkaisi häntä niin, että hän lähetti puhemiehen Jofridin isän luo, tiedustamaan tytön mieltä. Jofrid myöntyi ja oli mielissään, että asia oli näin kääntynyt, vaikkakin hän lahjoitti kätensä puoliväkisin. Eihän hän voinut hylätä miestä, jonka tupaan oli jo kantanut myötäjäisensä. Kumminkin otti hän ensin selon siitä, oliko vanha Atle kuningas muuttunut jälleen kivikummuksi.

* * * * *

Tönne ja Jofrid elelivät onnellisina monta vuotta. He olivat hyvässä maineessa. "He ovat hyviä ihmisiä", sanottiin. "Katsokaa, kuinka he auttavat toisiaan, katsokaa, kuinka he tekevät työtä yhdessä ja miten he eivät voi elää erillään toisistaan."

Tönne kävi päivä päivältä voimakkaammaksi, eikä ollut enää niin hidasajatuksinen. Jofrid näkyi tehneen hänestä kelpo miehen. Enimmäkseen antoi hän vaimonsa hallita, vaikka hän myöskin ymmärsi sitkeällä itsepäisyydellä ajaa oman tahtonsa perille.

Jofridin mukana seurasi aina iloa ja leikkiä, minne hän tulikin. Hänen pukunsa kävi yhä kirjavammaksi hänen vanhetessaan. Koko hänen naamansa oli punanen. Mutta Tönnestä hän oli kaunis.

He eivät olleet niin köyhiä kuin monet muut heidän säädystään. He söivät voita puuron kanssa, eivätkä sekoittaneet pettua eikä liiseitä leipäänsä. Pursuolut vaahtosi heidän haarikassaan. Heidän lammas- ja vuohilaumansa lisääntyivät niin sukkelaan, että he voivat suoda itselleen liharuokaakin.

Kerran toimitti Tönne jonkin perkkaustyön eräälle talonpojalle laaksossa. Tämä kun silloin näki, miten Tönne ja hänen vaimonsa hilpeinä ja iloisina työskentelivät yhdessä, ajatteli kuten moni muukin: "Nuo mahtavat olla hyviä ihmisiä."

Talonpojan vaimo oli äskettäin kuollut jättäen jälkeensä puolen vuoden vanhan lapsen. Mies pyysi Tönneä ja Jofridia ottamaan lapsen kasvatikseen. "Lapsi on minulle hyvin rakas", virkkoi hän, "ja koska te olette niin hyviä ihmisiä, uskon minä hänet teille."

Lapsettomia kun olivat, näytti hyvin sopivalta, että he lapsen ottaisivat, ja ilman epäilyjä suostuivatkin he siihen. He arvelivat olevan edullista kasvattaa talollisen lasta ja toivoivat kasvatuspojasta sitten itselleen vanhuuden iloa.

Mutta lapsi ei elänyt vanhaksi heidän luonaan. Ennenkuin vuosi vierähti, oli se jo kuollut. Moni syytti siitä kasvatusvanhempia, sillä lapsi ennen heille tuloaan oli ollut erittäin terve. Tällä ei kukaan kumminkaan tarkoittanut, että he tahallaan olisivat lapsen tappaneet, vaan että he olivat ottaneet sellaisen tehtävän, johon he eivät kyenneet. Heiltä oli puuttunut ymmärrystä ja rakkautta antaakseen sille sellaista hoitoa, jota se tarvitsi. He olivat tottuneet ajattelemaan ainoastaan itseään ja huolehtimaan vain omastaan. Lapsen vaalimiseen heillä ei ollut ensinkään aikaa. He tahtoivat päiväksi mennä yhdessä työhön ja nukkua yönsä rauhassa. Heidän mielestään pienokainen joi liian paljon hyvää maitoa eivätkä he suoneet hänelle samaa hyvää kuin itselleen. Mutta heillä ei ollut aavistustakaan siitä, että hoitivat lasta huonosti, päinvastoin he luulivat olevansa sille juuri niin helliä kuin vanhemmat tavallisesti. Heidän mielestään lapsi oli ollut heille taakkana ja vastuksena, eivätkä he surreet sen kuolemaa.

Naiset tavallisesti hartaalla halulla ja ilolla hoitelevat lapsia, mutta Jofridilla oli mies, josta hänen monessa suhteessa tuli pitää äidillistä huolta, ja siksi hän ei kaivannut muuta hoidettavaa. Muille on rakasta seurata pienokaisten pikaista kehitystä; mutta Jofridilla oli kylliksi iloa nähdessään Tönnen varttuvan ymmärryksessä ja miehistyvän, sievistellessään ja siistiellessään tupaansa ja kun näki karjalaumansa lisääntyvän ja katseli uutisviljelyksiä, joita he olivat alkaneet kanervakankaalla.

Jofrid lähti talonpojan talolle ilmoittamaan lapsen kuolemaa. Isä lausui silloin: "Minun on käynyt kuten sen, joka panee niin pehmeitä tyynyjä sänkyynsä, että itse vajoo kovalle pohjalle. Liian hyvin tahdoin suojella poikaani, ja nähkääs, nyt on hän kuollut!" Ja hän oli hyvin murheellinen.

Hänen puhuessaan pullahti Jofrid katkerasti itkemään. "Jumalan tähden, ettet olisi poikaasi jättänytkään meille", virkkoi hän. "Olimme liian köyhiä. Ei ollut hänen kylliksi hyvä meidän luonamme."

"En minä sitä tarkoittanut", vastasi talonpoika. "Päinvastoin luulen teidän liiaksikin hemmoitelleen lasta, vaikka en kumminkaan tahdo syyttää ketään, sillä elämä ja kuolema on yksin Jumalan vallassa. On aikomukseni nyt pitää ainoalle pojalleni maahanpaniaiset, yhtä upeat kuin jos hän olisi ollut täysikasvuinen, ja pitoihin kutsun sekä Tönnen että sinut. Voitte huomata siitä, etten kanna vihaa teille."

Tönne sekä Jofrid olivat sitten hautajaisissa. Heitä kestittiin hyvin eikä kukaan virkkanut epäystävällistä sanaakaan. Tiedettiin kyllä, että naiset, jotka olivat verhonneet ruumiin, olivat sanoneet sen olleen surkean laihan ja että siinä oli huomannut kerrassaan kehnon hoidon merkkejä. Mutta nehän olivat kyllä voineet tulla sairaudestakin. Kukaan ei tahtonut uskoa mitään pahaa kasvatusvanhemmista, sillä tiedettiin heidän olevan hyviä ihmisiä.

Jofrid itki paljon niinä päivinä, varsinkin kun kuuli naisten juttelevan, miten heidän täytyi valvoa ja nähdä vaivaa pikkusistaan. Hän huomasi myös, että naisten joukossa siellä hautajaisissa yhäti puhuttiin lapsista. Toiset olivat niihin niin ihastuneet, etteivät voineet lakata puhumasta lapsiensa leikeistä ja kysymyksistä. Jofrid olisi tahtonut puhua Tönnestä, mutta useimmat eivät koskaan puhuneet miehistään.