Part 4

Äkkiä hän sinkautti leivän ja juuston lattialle, ja Hall tarttui pöydällä lojuvaan veitseen, saaden ihan viime tingassa sen haltuunsa. Irti lensi vieraan vasen hansikas ja läjähti vasten Jaffersin kasvoja. Samassa Jaffers, joka ei halunnut ryhtyä pitemmälti selittelemään vangitsemiskäskyä, oli tarttunut hänen kädettömään ranteeseensa ja näkymättömään kurkkuunsa. Hän sai sääriluuhunsa jymähtävän potkaisun, joka pani hänet huutamaan, mutta otettaan hän ei hellittänyt. Hall lähetti veitsen liukumaan pöytää myöten Wadgersille, joka toimi niin sanoaksemme rynnäkön maalivahtina, ja astui sitten lähemmäksi Jaffersin ja vieraan hoippuessa ja horjahdellessa häntä kohti, kiinni takertuneina ja lyöden toisiaan. Tiellä oli tuoli, joka lensi syrjään jysähtäen heidän kaatuessaan yhdessä.

"Tarttukaa jalkoihin", huusi Jaffers hampaittensa välistä.

Hall, joka koetti toimia ohjeen mukaan, sai kylkiluihinsa kovan potkaisun, joka hetkiseksi teki hänet kyvyttömäksi. Nähdessään päättömän muukalaisen oli Wadgers kaatunut ja lentänyt Jaffersin yli, vetäytynyt ovelle veitsi kädessä; ja niin törmännyt yhteen Huxterin ja Sidderbridgen ajajan kanssa, jotka tulivat lain ja järjestyksen avuksi. Samassa putosi kolme neljä pulloa alas lipastolta ja levitti huoneen ilmaan kirpeätä hajua.

"Minä antaudun!" huusi vieras, vaikka hänellä olikin Jaffers allaan, ja samassa hän oli pystyssä läähättäen, omituinen ilmiö, päätön ja kädetön, -- sillä hän oli nyt riisunut oikeankin käden hansikkaan samoin kuin vasemman. "Ei se kannata", sanoi hän kuin haukkoen ilmaa.

Luonnottoman omituista oli kuulla tämän äänen tulevan kuin tyhjästä, mutta sussexiläiset talonpojat ovat ehkä arkipäiväisimpiä ihmisiä auringon alla. Jafferskin nousi pystyyn ja otti esille parin käsirautoja. Sitten hän jäi tuijottamaan.

"Jopa nyt jotakin!" sanoi Jaffers, hätkähtäen hämärästä tietoisuudesta, että koko asia oli mahdoton. "Lempo vieköön!' Minä nähtävästi en voikaan panna näitä paikoilleen."

Vieras sujautti käsivartensa pitkin liivejään, ja kuin ihmeen vaikutuksesta avautuivat ne napit, joihin hänen tyhjä hihansa osoitti. Sitten hän mainitsi jotakin säärestään ja kumartui. Hän näytti hapuilevan kenkiään ja sukkiaan.

"Kas vain!" sanoi Huxter äkkiä, "eihän siinä olekaan miestä. Nehän ovat vain tyhjät vaatteet. Katsokaahan! Voitte nähdä alas hänen kauluksestaan ja hänen vaatteittensa sisälle. Voisin pistää käsivarteni..."

Hän ojensi kätensä. Se näytti koskettavan ilmassa johonkin, ja hän veti sen takaisin kimeästi huudahtaen. "Pitäkääpä sormenne poissa silmästäni", kajahti ilmassa hurjan raivostunut ääni. "Tosiasia on, että olen tässä kokonaisena -- pää, kädet, jalat ja kaikki muu, mutta satun olemaan näkymätön. Se on kirottu kiusa, mutta sellainen minä olen. Eihän se tee mitenkään luvalliseksi, että mikä tyhmä ipingiläinen tolvana tahansa saisi kaivella minut kappaleiksi, vai mitä?"

Vaatteet, joista kaikista nyt oli napit avattu ja jotka riippuivat irrallaan näkymättömän tukensa varassa, seisoivat pystyssä, kädet puuskassa.

Muutamia muitakin miehiä oli nyt tullut huoneeseen, joten se oli hyvin täynnä. "Näkymätön, mitä?" sanoi Huxter välittämättä vieraan parjauksesta. "Kuka on milloinkaan kuullut sellaista?"

"Se on ehkä omituista, mutta rikos se ei ole. Miksi poliisi näin käy kimppuuni..."

"Oho, se on eri asia", sanoi Jaffers. "Epäilemättä on teitä jonkun verran vaikea nähdä tässä valaistuksessa, mutta minä sain vangitsemiskäskyn, ja se ainakin pitää paikkansa. Se, mikä minut on pannut liikkeelle, ei ole näkymättömyys, vaan murtovarkaus. Erääseen taloon on murtauduttu ja viety sieltä rahaa."

"Entä sitten?"

"Ja asianhaarat osoittavat selvästi..."

"Hölynpölyä", sanoi näkymätön mies.

"Toivottavasti, herra. Mutta minä olen saanut määräyksen..."

"No niin", sanoi vieras, "minä tulen. Minä _tulen_. Mutta ei mitään käsirautoja."

"Ne pannaan tavallisesti", huomautti Jaffers.

"Ei käsirautoja", määräsi vieras.

"Suokaa anteeksi", pyysi Jaffers.

Äkkiä päätön olento istuutui, ja ennenkuin kukaan ennätti käsittää, mitä oli tekeillä, oli tohvelit, sukat ja housut potkaistu pöydän alle. Sitten hän taas hypähti ylös ja lennätti takkinsa pois.

"Lakatkaa tuosta", sanoi Jaffers käsittäen, mistä oli puhe. Hän tarttui liiveihin, jotka rimpuilivat vastaan. Paita pujahti ulos niistä ja jätti ne velttoina ja tyhjinä hänen käteensä. "Pitäkää kiinni hänestä!" huusi Jaffers kovalla äänellä. "Jos hän vain saa vaatteet päältään..."

"Pitäkää kiinni hänestä!" huusi jokainen, ja kaikki hyökkäsivät käsiksi liehuvaan valkeaan paitaan, joka oli nyt ainoa näkyvä osa vieraasta.

Paidan hiha läimäytti Hallin kasvoihin tarkasti tähdätyn iskun, joka esti hänet jatkamasta lähestymistään käsivarret levällään ja paiskasi hänet taaksepäin suntion, vanhan Toothsomen päälle. Samassa tuo vaatekappale kohosi ja alkoi heilua ja riippua irtonaisena käsivarsista aivan kuin miehen pään yli heitetty paita. Jaffers tarttui siihen, mutta auttoi vain siten sen pois vetämistä. Hän sai ilmasta iskun vasten suutaan, kohotti raivoissaan lyhyen keppinsä ja loi Teddy Henfreytä vimmatusti päälaelle.

"Olkaa varuillanne!" huusi jokainen, asettuen umpimähkään puolustusasentoon saamatta kuitenkaan mitään käsiinsä. "Tarttukaa kiinni häneen! Sulkekaa ovi! Älkää antako hänen päästä pakoon. Nyt kosketin johonkin. Täällä hän on!" Täydellinen äänten sekamelska pääsi vallalle. Näytti siltä kun jokainen olisi saanut äkkiarvaamatta iskun. Sandy Wadgers, harkitsevana niinkuin aina ja äly nenään osuneen kovan iskun kirkastamana, avasi taas oven ja astui ulos ensimmäisenä meluavasta joukosta. Toiset, jotka seurasivat hillittöminä, ahtautuivat hetkiseksi oviaukon luona nurkkaan. Iskuja sateli yhä. Unitaarilahkoon kuuluvalta Phippsiltä taittui etuhammas, ja Henfrey sai korvarustoonsa vamman. Jaffersiä iskettiin leuan alle, ja kääntyessään hän kosketti johonkin, mikä ahdingossa oli tunkeutunut hänen ja Huxterin väliin ja esti heitä pääsemästä toistensa viereen. Hän tunsi lihaksisen rintakehän, ja seuraavalla hetkellä syöksyi kokonainen lauma rimpuilevia, kiihtyneitä miehiä eteiseen, joka oli täynnä väkeä.

"Nyt minä sain sen kiinni!" huusi Jaffers tunkeutuen ja hoiperrellen heidän kaikkien välitse ja painiskellen kasvot tulipunaisina ja suonet pullollaan näkymättömän vihollisensa kanssa.

Miehet kompuroivat oikealle ja vasemmalle, kummallisen rymäkän siirtyessä nopeasti ulko-ovea kohti ja pyöriessä alas kuusi porrasaskelta. Jaffers huusi tukehtuneella äänellä pitäen kuitenkin lujasti kiinni, mutta tehden väärän liikkeen polvellaan hän pyörähti ympäri ja kaatui raskaasti pää edellä soralle. Vasta silloin hänen sormensa hellittivät otteensa.

Kuului kiihkeitä huutoja: "Tarttukaa kiinni häneen!" "Näkymätön!" ja niin edespäin, ja eräs nuorukainen, toispaikkalainen, jonka nimeä ei tiedetty, hyökkäsi paikalla sisään, tarttui johonkin, menetti otteensa ja kaatui maassa makaavan konstaapelin päälle. Tien keskikohdalla kiljaisi eräs nainen, kun jokin sysäsi häntä, ja koira, joka nähtävästi oli saanut potkun, vingahti ja lähti ulvoen juoksemaan Huxterin pihalle.

Siihen päättyi Näkymättömän Miehen karkaaminen. Jonkun aikaa ihmiset seisoivat hämmästyneinä ja huitoen, ja sitten seurasi pakokauhu, joka hajoitti heidät pitkin kylää, niinkuin vihuri lennättää varisseet lehdet. Mutta Jaffers makasi ihan hiljaa, kasvot ylöspäin ja polvet koukussa majatalon portaiden juurella.

KAHDEKSAS LUKU

Menomatkalla

Kahdeksas luku on erittäin lyhyt ja kertoo että Gibbins, seudulla asustava yksityinen luonnontutkija, maatessaan laajalla aukealla hiekkanummella, kuten hän luuli, muutamien kilometrien päässä lähimmästä ihmisolennosta, puoliunessa, kuuli ihan vierestään miehen yskimistä ja aivastamista muistuttavan äänen. Sitten hän vielä erotti tuiman kirouksen ja alkoi katsella ympärilleen, mutta ei nähnyt mitään. Ja kuitenkin oli tuo ääni ehdottoman varmasti kuulunut. Kiroilemista jatkui niin pitkälti ja monivivahteisena, että sen saattoi tuntea sivistyneen miehen sadatteluksi. Se kiihtyi välistä huippuunsa, vaimeni taas ja häipyi sitten etäisyyteen, suuntautuen, kuten hänestä näytti, Adderdeaniin päin. Se kohosi kouristavaksi aivastukseksi ja lakkasi.

Gibbins ei ollut kuullut mitään sen aamun tapauksista, mutta tämä ilmiö oli niin yllättävä ja järkyttävä, että hänen filosofinen rauhansa katosi. Hän nousi kiireesti pystyyn ja juoksi erään mäen rinnettä alas, kylää kohti niin nopeasti kuin suinkin pääsi.

YHDEKSÄS LUKU

Thomas Marvel

Thomas Marvelia teidän on kuviteltava mielessänne leveä- ja notkeakasvoiseksi mieheksi, jolla oli silinterinmuotoinen ulkoneva nenä, kostea, iso ja alituisesti liikehtivä suu ja tavattoman harjasmainen parta. Hänen vartalollaan oli taipumusta pyöreyteen, jota hänen lyhyet raajansa vielä tehostivat. Päässä hänellä oli karhea silkkihattu, ja se ilmiö, että hänellä oli huomattavan paljon nauhoja ja kengänpauloja nappien asemesta, etenkin pukunsa arimmissa kohdissa, osoitti hyvin selvästi, että hän oli oikea vanhapoika.

Thomas Marvel istui hiekkanummen yli Adderdeaniin kulkevan tien varrella jalat ojassa noin kolmen kilometrin päässä Ipingistä. Hänen jalkansa, lukuunottamatta reikäisiä sukkia, olivat paljaat, hänen suuret varpaansa olivat leveät ja pystyssä kuin varuillaan olevan koiran korvat. Joutilaan näköisenä -- hän teki kaikki joutilaan tavalla -- hän katseli kuin tutkistellen saapasparia. Ne olivat vahvimmat saappaat, mitä hän oli pitkään aikaan löytänyt, mutta liian isot hänelle, jotavastoin ne, jotka hänellä ennestään oli, sopivat mainiosti kuivalla ilmalla, mutta kostealla olivat liian ohutpohjaiset. Thomas Marvel vihasi isoja saappaita, mutta inhosi myöskin kosteutta. Hän ei ollut koskaan oikein ratkaissut mielessään, kumpaa hän kammosi enemmän, ja nyt oli kaunis päivä, eikä ollut mitään parempaa tehtävää. Niinpä hän järjesti kaikki neljä saapasta sieväksi ryhmäksi turvepenkereelle ja tarkasteli niitä. Kun hän katseli niitä ruohikossa vastapuhjenneiden verijuurien joukossa, juolahti hänen mieleensä äkkiä, että kumpainenkin pari oli erittäin ruma. Häntä ei ollenkaan hämmästyttänyt takaapäin kuuluva ääni.

"Siinäpä on saappaita", sanoi Ääni.

"Niin on -- hyväntekeväisyyssaappaita", myönsi Thomas Marvel ja tähysteli inhoten näitä saappaita pää toiselle puolelle kallistuneena, "mutta lempo minut vieköön, jos osaan sanoa, kumpi niistä on maailman rumin saapaspari."

"Hm", sanoi Ääni.

"Olen käyttänyt huonompiakin -- olenpa todella kulkenut ilmankin saappaita. Mutta en koskaan ole nähnyt noin häikäilemättömän rumia, jos niin saa sanoa. Olen etsiskellyt saappaita -- vartavasten -- päiväkausia, koska olen kyllästynyt _noihin_. Nehän ovat kyllä aivan eheät. Mutta kuljeskeleva herrasmies näkee niin tuhannesti vaivaa saappaista. Ja uskokaa pois, en ole löytänyt mitään muita koko siunatusta piirikunnasta kuin _nuo_, niin kovasti kuin yritinkin. Katsokaahan niitä! Ja oikeastaanhan täällä tavallisesti on hyviä saappaita. Mutta se on juuri minun häilyvän onneni syy. Olen hankkinut itselleni saappaat tässä piirikunnassa kymmenen vuoden aikana tai kauemminkin. Ja sitten kohdellaan tällä tavalla."

"Tämä on raakamainen piirikunta", sanoi Ääni, "ja ihmiset ovat sikoja".

"Eivätkö olekin?" sanoi Thomas Marvel. "Voi, hyväinen aika! Mutta nuo saappaat! Ne vievät voiton kaikesta."

Hän käänsi päätänsä oikealle olkapäänsä yli katsoakseen puhetoverinsa saappaita ja verratakseen niitä omiinsa, mutta kas, hän ei nähnyt sääriä eikä saappaita siinä, missä hänen puhetoverinsa saappaitten olisi pitänyt olla. Hän käänsi päätänsä vasemmalle olkapäänsä yli, mutta sielläkään ei näkynyt sääriä eikä saappaita. Hänen koko olemuksestaan säteili suuren hämmästyksen alkuhohde. "Missä te olette?" sanoi Thomas Marvel olkapäänsä yli ja kompuroi nelinkontin. Hän näki kaistaleen tyhjää nummea, jonka yllä tuuli puhalsi, sekä kauempana vihreälatvaisia värihernepensaita.

"Olenko minä humalassa?" kysyi Marvel. "Olenko nähnyt näkyjä? Puhelinko itsekseni? Mitä..."

"Älkää olko levoton", sanoi Ääni.

"Älkää koettakokaan _minua_ puijata vatsapuhumisella", sanoi Thomas Marvel nousten kiireesti seisomaan. "_Missä_ te olette? Levoton tosiaankin!"

"Älkää olko levoton", toisti Ääni.

"_Te_ kohta tässä tulette levottomaksi, tyhmä hupsu", sanoi Thomas Marvel. "Missä te olette? Suvaitkaa tulla minun tähtäimeeni..."

"Oletteko haudattu?" kysyi Thomas Marvel vähän ajan kuluttua.

Ei kuulunut vastausta. Thomas Marvel seisoi sukkasillaan ja hämmästyneenä, nuttu melkein riisuttuna.

"Piivit", huusi hyyppä hyvin kaukaa.

"Piivit, niinpä tosiaankin", toisti Thomas Marvel. "Nyt ei ole kujeilun aika." Hiekkanummi oli aivan autio sekä itään ja länteen että pohjoiseen ja etelään. Tie, jonka kummallakin puolella oli matalat ojat ja valkeat reunapaalut, kulki tasaisena ja tyhjänä pohjoisesta etelään. Ja hyyppää lukuunottamatta, oli sininen taivaanlakikin ihan tyhjä. "Auttakaa siis minua", sanoi Thomas Marvel kiskaisten takin taas hartioilleen. "Se on juoman syy. Minun olisi pitänyt se ymmärtää."

"Ei se ole juoman syy", virkkoi Ääni. "Hermonne ovat täysin kunnossa."

"Ooh!" huudahti Marvel, ja hänen kasvonsa kalpenivat nyppylöiden välissä. "Se on juoman syy", toistivat hänen huulensa äänettömästi. Hän jäi tuijottamaan ympärilleen, pyörien hitaasti taaksepäin. "Olisin voinut _vannoa_ kuulleeni äänen", kuiskasi hän.

"Tietysti kuulittekin."

"Nyt se taas kuuluu", sanoi Thomas Marvel sulkien silmänsä ja pannen kätensä ristiin otsalleen traagillisen näköisenä. Äkkiä joku tarttui hänen kaulukseensa ja pudisti häntä rajusti, saattaen hänet yhä enemmän ymmälle. "Älkää olko hullu!" sanoi Ääni.

"Jopa nyt hitto minut peri", virkkoi Marvel. "Huonosti kävi. Semmoista siitä tuli, kun rupesin rehkimään kirottujen saappaiden takia. Järki on mennyt sekaisin tai se on kummitus!"

"Ei kumpaakaan", sanoi Ääni. "Kuulkaahan!"

"Häh?" tokaisi Marvel.

"Minuutti vain", sanoi Ääni tuikeasti, väristen jännityksestä.

"Mitä nyt?" kysyi Thomas Marvel, jolla oli outo tunne, että joku oli sormella työntänyt hänen rintaansa.

"Luuletteko minun olevan pelkkää mielikuvitusta -- tyhjää ilmaa?"

"Mitä muuta _voitte_ olla?" kysyi Thomas Marvel hieroen niskaansa.

"Vai niin", sanoi Ääni keventyneenä. "No sitten ei auta muu kuin että rupean heittelemään teitä piikivillä, kunnes ajattelette toisin?"

"Mutta _missä_ te olette?"

Ääni ei vastannut mitään. Suhahtaen lensi kivi aivan kuin ilmasta ja sivuutti Marvelin olkapään sormenleveyden päästä. Kääntyessään hän huomasi kiven hypähtävän ilmaan, tekevän mutkikkaan kaaren, seisahtuvan hetkiseksi ja sitten putoavan hänen jalalleen niin nopeasti, että sitä tuskin erotti. Hän oli liian hämmästynyt loikatakseen syrjään. Se tuli vinkuen ja kimmahti paljaasta varpaasta ojaan. Thomas Marvel nykäisi jalkansa ylös ja huusi kovasti. Sitten hän lähti juoksemaan, kompastui näkymättömään esineeseen ja moksahti suinpäin istuvaan asentoon.

"Kas niin", sanoi Ääni kolmannen kiven noustessa kaaressa ylös ja riippuessa ilmassa maankiertäjän yläpuolella, "olenko minä mielikuvitusta?"

Marvel kompuroi vastaukseksi seisomaan ja vierähti samassa taas kumoon. Hän makasi hetken paikallaan.

"Jos vielä rimpuilette", virkkoi Ääni, "niin heitän kiven päähänne".

"Sepä olisi kaunista", sanoi Thomas Marvel nousten istumaan, tarttuen haavoittuneeseen varpaaseensa ja suunnaten katseensa kolmanteen heittovalmiiseen kiveen. "En ymmärrä tätä. Kivet heittelevät itseään. Kivet puhelevat. Ei siis muuta kuin istu tähän, vaikka mätänisit. Minä olen lopussa."

Kolmas kivi putosi.

"Se on hyvin yksinkertaista", sanoi Ääni. "Minä olen näkymätön mies."

"Sanokaapa minulle eräs asia, jota en käsitä", sanoi Marvel vaivaloisesti läähättäen. "Missä te piileskelette -- kuinka te onnistutte siinä -- minä en ymmärrä. Olen aivan sekaisin."

"Ei siinä mitään kummaa ole", virkkoi Ääni. "Minä olen näkymätön. Sitähän tahdon saada teidät ymmärtämään."

"Älyäähän sen kuka tahansa. Teidän ei ollenkaan tarvitse olla noin penteleen kärsimätön, arvoisa herra. Kuulkaahan nyt. Antakaapa jokin vihjaus. Kuinka te olette piiloutunut?"

"Minä olen näkymätön. Se on pääasia. Ja nyt haluan saada teidät ymmärtämään, että..."

"Mutta missä te olette?" keskeytti hänet Marvel.

"Täällä viiden metrin päässä edessänne."

"Jopa nyt! Enhän minä ole sokea. Sitten varmaankin kerrotte, että olette pelkkää ilmaa. Mutta minäpä olekaan mikään tyhmä tomppeli..."

"Niin, minä olen -- pelkkää ilmaa. Te näette lävitseni."

"Mitä! Eikö tässä ole mitään ainetta? _Ääni vain_ ja lorua? Sitäkö se on?"

"Minä olen oikea ihminen, ruumiillinen, ruokaa ja juomaa, vieläpä vaatteitakin tarvitseva... Mutta olen näkymätön. Ymmärrättekö? Näkymätön. Aivan yksinkertaisesti. Näkymätön."

"Mitä -- tosiaanko?"

"Aivan totta."

"Antakaahan minun tarttua käteenne", virkkoi Marvel, "jos _olette_ todellinen. Se ei tuntuisi niin kirotun merkilliseltä sitten..."

"_Voi hitto!"_ huudahti hän, "kuinka saittekaan minut säpsähtämään, kun tartuitte minuun tuolla lailla!"

Hän tunsi käden tarttuneen ranteeseensa vapailla sormillaan, ja hänen omat sormensa hapuilivat arasti pitkin käsivartta, taputtivat lihaksista rintaa ja tunnustelivat partaisia kasvoja. Marvelin kasvoilla kuvastui ällistys.

"Nyt olen ihan ymmällä!" sanoi hän. "Tämähän vie voiton kukkotappelusta! Kerrassaan kummallista! -- Ja tuollahan voin kilometrin päässä nähdä kaniinin selvästi teidän lävitsenne. Ei mitään näy teistä -- paitsi..."

Hän tutki tarkoin edessään olevaa tyhjää paikkaa. "Olettekohan syönyt leipää ja juustoa?" kysyi hän pidellen näkymätöntä kättä.

"Olette ihan oikeassa. Se ei ole sulautunut järjestelmään."'

"Oh!" sanoi Marvel. "Onpa se sittenkin aavemaista."

"Tietysti kaikki tämä ei ole puoleksikaan niin ihmeellistä kuin kuvittelette."

"Minun vaatimattomiin tarpeisiini se on kyllin ihmeellistä", virkkoi Thomas Marvel. "Kuinka te saatte tämmöistä toimeen! Mikä lempo tässä on konstina?"

"Se on liian pitkä juttu. Ja sitäpaitsi..."

"Sanonpa teille suoraan, että koko asia ihan ällistyttää minua", sanoi Marvel.

"Nyt en halua sanoa muuta kuin että tarvitsen apua. Sitä olenkin tullut hakemaan. Tapasin teidät äkkiä. Kuljin mielettömänä raivosta, alastomana ja voimattomana. Olisin voinut tehdä murhan... Ja näin teidät."

"Pentele!" huudahti Thomas Marvel.

"Jouduin teidän taaksenne -- epäröin -- jatkoin matkaani."

Marvelin ilme puhui paljon.

"Sitten pysähdyin. 'Tuossapa on', ajattelin, 'samanlainen hylkiö kuin minäkin. Siinä on sopiva mies'. Silloin käännyin takaisin ja palasin luoksenne. Niin. Ja..."

"Pentele!" huudahti Thomas Marvel. "Mutta minä olen ihan pökerryksissä. Saanko kysyä: mikä on asia, ja minkälaista apua te tarvitsette? Näkymätön!"

"Pyydän teitä auttamaan minua vaatteitten ja suojan hankkimisessa ja sitten vielä muissakin asioissa. Olen jo tarpeeksi kauan ollut ilman. Jollette tahdo -- no niin!... Mutta te autatte, teidän _täytyy_."

"Kuulkaahan", sanoi Thomas Marvel. Minä olen liiaksi järkytetty. Älkää kolhiko minua enää. Ja antakaa minun mennä. Minun on päästävä vähän rauhoittumaan. Ja olettepa melkein taittanut varpaani. Kaikki on niin järjetöntä. Tyhjä nummi, tyhjä taivas. Kilometrien alalla ei mitään muuta näkyvissä kuin luonnonhelma. Ja sitten kuuluu ääni. Ääni taivaasta! Ja kiviä. Ja nyrkki. Voi pentele!"

"Rohkaiskaa vain mielenne", sanoi Ääni, "sillä teidän on suoritettava se työ, johon olen valinnut teidät."

Thomas Marvel puhalsi syvään henkeä, ja hänen silmänsä pyöristyivät.

"Olen valinnut teidät", sanoi Ääni, "Te olette kylän muutamia hupsuja lukuunottamatta ainoa ihminen, joka tietää sellaisen kuin Näkymättömän Miehen olemassaolosta. Teidän on autettava minua. Auttakaa minua ja minä teen paljon teidän hyväksenne. Ja Näkymätön Mies onkin mahtava." Hän vaikeni hetkiseksi ja aivasti rajusti.

"Mutta jos te petätte minut", jatkoi hän, "jollette tee niinkuin minä neuvon teitä..."

Hän keskeytti lauseensa ja löi Thomas Marvelia aika lailla olkapäälle. Maankiertäjä päästi kauhistuneen kiljahduksen tuntiessaan tämän kosketuksen.

"Minä en halua pettää teitä", vastasi Thomas Marvel väistyen syrjään sormien suunnasta. "Älkää sellaista ajatelko, mitä tahansa teettekin. Muuta en haluakaan kuin auttaa teitä -- sanokaa vain, mitä minun on tehtävä. (Pentele!) Mitä ikinä vaaditte minun tekemään, sen teen perin mielelläni."

KYMMENES LUKU

Marvelin käynti Ipingissä

Kun ensimmäinen raju pakokauhun puuska oli lauhtunut, ruvettiin Ipingissä väittelemään asiasta. Epäilys kohotti äkkiä päätään -- jokseenkin hermostunut epäilys, joka ei lainkaan ollut varma selkäpuolestaan, mutta joka kuitenkin oli epäilystä. Paljon helpompaa onkin olla uskomatta Näkymättömään Mieheen, ja ne, jotka todella olivat nähneet hänen haihtuvan ilmaan tai tunteneet hänen käsivartensa voimaa, saattoi laskea kahden käden sormilla. Ja näistä todistajista puuttui pian Wadgers, joka oli jyrkästi vetäytynyt oman talonsa lukkojen ja salpojen taakse. Jaffers taas makasi tajuttomana "Vaunujen ja Hevosten" vierashuoneessa.

Suuret ja merkilliset ajatukset, jotka eivät kuulu omaan kokemuspiiriin, vaikuttavat usein vähemmän ihmisiin kuin pienemmät, kouraantuntuvammat seikat. Ipingissä liehui lippuja, ja jokainen oli puettu juhlapukuun. Helluntaimaanantaita oli odotettu kuukausi tai kauemminkin. Iltapäivällä nekin, jotka uskoivat Näkymättömään, alkoivat koetteeksi palata pikku huvituksiinsa siinä vakaumuksessa, että outo mies oli kokonaan lähtenyt pois, ja epäilijät laskivat hänestä leikkiä. Mutta kaikki -- yhtä hyvin epäilijät kuin uskojatkin -- olivat koko tämän päivän oikein huomattavasti seuranhaluisia.

Haysmanin niitylle oli laitettu teltta, jossa rouva Bunting ja muut naiset valmistivat teetä, sunnuntaikoululasten ulkona juostessa kilpaa ja leikkiessä apupapin ja neitien Cussin ja Sackbutin johdolla. Epäilemättä oli ilmassa jonkinlaista levottomuutta, mutta ihmiset ymmärsivät enimmäkseen salata sen kuvitellun ahdistuksen, jota he mahdollisesti tunsivat.

Kylän nurmikolla osoitti nuoriso voimakkaasti suosiotaan kaltevalle nuoralle, jota myöten saattoi joutua rajusti heitetyksi toisessa päässä olevaa säkkiä vastaan, kun kaiken aikaa piti kiinni väkipyörän kieputtamasta kahvasta. Niinikään riitti väkeä keinuihin ja kookospähkinäkatokseen. Sitäpaitsi oli laitettu kävelypaikka, ja pieneen karuselliin kiinnitetty höyryhanuri täytti ilman kirpeällä öljynhajulla ja yhtä kirpeällä soitolla.

Klubin jäsenillä, jotka aamulla olivat käyneet kirkossa, oli rinnassaan vaaleanpunaisen ja vihreän väriset merkit, olivatpa jotkut iloluontoisemmat koristaneet keilamaiset hattunsa loistavanvärisillä nauharuusukkeilla. Vanha Fletcher, jonka käsitykset juhlanvietosta olivat vakavat, näkyi ikkunallaan kukkivien jasmiinien läpi tai avoimesta ovesta (kummalta puolen halusi katsella) seisten varovasti kahden tuolin kannattamalla laudalla: hän oli valkaisemassa etuhuoneensa kattoa.

Noin neljän aikaan asteli kylään eräs outo mies hiekkanummien puolelta. Hän oli lyhyt, paksu olento, jolla oli päässään perin kulunut korkea hattu, ja näytti olevan hyvin hengästynyt. Hänen poskensa olivat vuoroin riipuksissa, vuoroin taas kovasti pullollaan. Hänen kirjavat kasvonsa olivat pelokkaan näköiset, ja hän liikkui tavallaan vastahakoisen ripeästi.

Kirkon luona hän kääntyi nurkan ympäri ja suuntasi kulkunsa "Vainuihin ja Hevosiin". Muiden ohella muistaa vanha Fletcher hänet nähneensä, ja tämä kunnon mies hätkähti niin kovasti hänen erikoista kiihtymystään, että huomaamattaan antoi aika paljon valkaisuainetta valua harjaa pitkin takkinsa hihaan vierasta katsellessaan.

Kookospähkinäkatoksen omistajan mielestä puheli outo tulokas itsekseen, ja Huxter huomasi saman ilmiön. Mies pysähtyi "Vaunujen ja Hevosten" portaiden juurelle ja näytti Huxterin väitteen mukaan suorittavan vakavan sisäisen kamppailun, ennenkuin jaksoi pakottaa itsensä menemään sisälle. Lopulta hän astui ylös portaita, minkä jälkeen Huxter näki hänen kääntyvän vasemmalle ja avaavan vierashuoneen oven. Sitten Huxter kuuli sieltä ja tarjoiluhuoneesta ääniä, jotka ilmoittivat vieraalle hänen erehtyneen.