Part 13

Hän vilkaisi pitkin katua kukkulaa kohti. Kymmenkunnan metrin päässä juoksi roteva työmies kiroten katkonaisesti ja huitoen silmittömästi lapiolla, ja ihan hänen takanaan tuli raitiovaunun kuljettaja kädet nyrkkiin puristettuina. Toiset seurasivat näitä kahta lyöden ja huutaen. Alaspäin kaupunkia kohti juoksi miehiä ja naisia, ja Kemp näki selvästi erään miehen tulevan ulos myymälän ovesta keppi kädessä. "Hajaantukaa! Hajaantukaa!" huusi joku. Äkkiä Kemp käsitti, että takaa-ajo oli joutunut uuteen vaiheeseen. Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen läähättäen. "Hän on täällä lähellä!" huusi hän. "Pitää järjestyä..."

Hän sai kovan iskun korvansa alle ja keikahti pahasti, koettaen kääntyä näkymätöntä vastustajaansa kohti. Hänen onnistui pysytellä jaloillaan, ja hän huitaisi kädellään tyhjään ilmaan. Silloin hän taas sai iskun leukansa alle ja syöksyi suinpäin maahan. Samassa iski polvi hänen rintansa alle, ja pari kättä tarttui kiihkeästi hänen kurkkuunsa, mutta toisen ote oli heikompi kuin toisen. Hän tarttui ranteisiin, kuuli tuskanhuudon ahdistajansa suusta, ja silloin suhahti työmiehen lapio ilman läpi hänen yläpuolellaan ja iski johonkin, niin että kuului kumea jysähdys. Samassa hän tunsi jotakin märkää tipahtavan kasvoilleen. Äkkiä heltisi ote hänen kurkustaan, ja vimmatusti ponnistaen Kemp irroitti itsensä, tarttui rampautuneeseen olkapäähän ja kierähti päälle päin. Hän sai käsiinsä lähelle maata jääneet näkymättömät kyynärpäät. "Nyt sain hänet kiinni!" huusi Kemp. "Auttakaa, auttakaa -- pitäkää kiinni! Hän on maassa. Tarttukaa hänen jalkoihinsa!"

Samassa hyökkäsi monta ihmistä yhtaikaa tappelupaikalle, ja vieras, joka olisi äkkiä ilmestynyt tielle, olisi voinut ajatella, että tässä suoritettiin tavattoman hurjaa jalkapallo-ottelua. Kempin huudon jälkeen ei kuulunut enää kiljumista -- ainoastaan iskujen ja jalkojen töminää ja raskasta hengitystä.

Sitten tuntui valtava ponnistus, ja Näkymätön Mies kompuroi seisaalle. Kemp piti hänestä kiinni edestäpäin kuin ajokoira hirvestä, ja tusina käsiä oli takertunut näkymättömään ja kiskoi häntä. Raitiovaunun kuljettaja sai häntä kiinni niskasta ja laahasi häntä taaksepäin.

Taas vaipui rimpuileva miesjoukko maahan. Luultavasti siinä potkittiin raivoisasti. Sitten kuului huikea huuto: "Armoa, armoa!" joka pian vaimeni tukehtuvaksi vaikerrukseksi.

"Peräytykää, villityt!" huusi Kemp käheästi ja työnsi rotevia miehiä voimakkaasti taaksepäin. "Hän on loukkaantunut, kuuletteko! Väistykää!"

Lyhyen kahakan jälkeen tuli paikalle tilaa, ja sitten piirissä seisovat kiihtyneet miehet näkivät tohtorin polvillaan, kuten näytti, viidentoista tuuman korkeudella ilmassa ja pitelevän näkymättömiä käsivarsia maata vasten. Hänen takanaan puristi eräs poliisi näkymättömiä nilkkoja.

"Älkää päästäkö häntä karkuun!" huusi iso työmies pidellen kädessään verentahraamaa lapiota, "hän vain teeskentelee".

"Hän ei teeskentele", vastasi tohtori kohottaen varovasti polveaan, "ja sitäpaitsi minä pidän hänestä kiinni". Hänen kasvonsa olivat saaneet ruhjevammoja ja alkoivat jo käydä punaisiksi. Hän puhui samealla äänellä, kun toisesta huulesta vuoti veri. Sitten hän irroitti toisen kätensä ja nähtävästi tunnusteli vastustajansa kasvoja. "Suu on ihan märkä", virkkoi hän ja lisäsi hetken kuluttua: "Miesparka!"

Hän nousi äkkiä ja polvistui sitten maahan näkymättömän olennon viereen. Siinä tuupittiin ja tyrkittiin, ja sitten kuului jalkojen töminää, kun uusia ihmisiä tuli yhä lisäämään entistä tungosta. Miehiä tuli taloista. "Hauskojen Kriketinpelaajien" ovet olivat äkkiä selkoselällään. Hyvin vähän puhuttiin. Kemp tunnusteli jotakin, mikä toisista näytti tyhjältä ilmalta. "Hän ei hengitä", sanoi hän ja lisäsi sitten: "Sydän ei kuulu enää sykkivän. Hänen kylkensä -- uh!"

Eräs vanha nainen, joka kurkisteli ison työmiehen kainalosta, kiljaisi kimeästi: "Katsokaapas tuota!" ja ojensi ryppyisen sormensa. Jokainen huomasi seuratessaan hänen sormensa suuntaa käden ääriviivat heikkoina ja läpikuultavina kuin lasia, niin että saattoi erottaa laskimot ja valtimot ja luut ja hermot -- ramman ja velton käden. Se kävi tummemmaksi ja läpinäkymättömäksi jo silloin, kun he siihen tuijottivat.

"Ohoh!" huusi poliisi. "Tuossa näkyy hänen jalkansa!"

Ja niin jatkui omituinen näkyväksi lihaksi muuttumisen vaihe, alkaen käsistä ja jaloista ja hiipien hitaasti raajoja myöten ruumiin keskiosiin asti. Näytti siltä kuin olisi myrkky hitaasti levinnyt. Ensin ilmestyivät pienet valkeat suonet, jotka hahmottelivat jäsenen himmeän harmaat ulkopiirteet, sitten lasimaiset luut ja monimutkainen valtimoverkko, senjälkeen liha ja nahka, ensin heikkona ja sumuntapaisena, sitten nopeasti muuttuen tiiviiksi ja läpinäkymättömäksi. Pian he saattoivat nähdä hänen murskautuneen rintansa ja hartiansa ja hänen vääntyneiden ja survottujen kasvojensa hämärät ääriviivat.

Kun joukko lopulta väistyi, niin että Kemp saattoi seisoa suorana, näkivät he maassa makaavan alastomana ja säälittävänä noin kolmikymmenvuotiaan nuoren miehen ruhjotun ja murskatun ruumiin. Hänen hiuksensa ja kulmakarvansa olivat valkeat -- ei vanhuuttaan, vaan sen vuoksi, että hän oli luonnottoman valkoverinen, ja hänen silmänsä olivat granaatinväriset. Kädet olivat nyrkissä ja silmät ihan auki. Hänen kasvoistaan ilmeni viha ja kauhu.

"Peittäkää hänen kasvonsa!" huusi eräs mies. "Peittäkää Herran tähden nuo kasvot!"

Joku toi lakanan "Hauskoista Kriketinpelaajista", ja siihen käärittynä hänet kannettiin mainittuun taloon. Ja siellä kurjalla vuoteella, kirjavassa, huonosti valaistussa makuuhuoneessa, tietämättömän ja kiihoittuneen ihmisjoukon ympäröimänä, murskattuna ja haavoittuneena, petettynä ja kenenkään säälimättä päätti tämä Griffin, joka ensimmäisenä kaikista ihmisistä oli tehnyt itsensä näkymättömäksi, lahjakkain luonnontutkija, mitä maailma milloinkaan on nähnyt, sanomattoman viheliäisenä omituisen ja hirveän uransa.

LOPPUHUOMAUTUS.

Näin päättyy kertomus Näkymättömän Miehen omituisesta ja ilkeästä kokeesta. Jos haluatte kuulla hänestä enemmän, tarvitsee teidän mennä Port Stowen läheiseen pikku ravintolaan ja puhutella sen isäntää. Ilmoituskilpenä siellä on tyhjä lauta, jossa on vain hatun ja saappaitten kuva, ja sen nimi on sama kuin tälläkin kertomuksella. Isäntä on lyhyt ja lihava pikku mies, jolla on lieriön muotoisena ulkoneva nenä, kankea tukka ja kasvot epätasaisesti punertavat. Juokaa runsaasti, ja silloin hän kertoo teille runsaasti kaikesta siitä, mitä hänelle tapahtui sen ajan jälkeen, ja kuinka lakimiehet koettivat "anastaa" häneltä aarretta, joka häneltä tavattiin.

"Kun he sen keksivät, eivät he voineet näyttää toteen, kenen rahoja ne olivat. Hitto minut vieköön", sanoo hän, "jolleivät he koettaneet saada minua kiinni aarteen luvattomasta tallettamisesta! _Näytänkö_ minä aarteen tallettajalta? Ja sitten eräs herra antoi minulle muuanna iltana punnan, jotta kertoisin tuon tarinan Soitannollisen Seuran iltamassa -- ihan omin sanoin vain."

Jos haluatte äkkiä keskeyttää hänen muistelmatulvansa, voitte sen tehdä milloin hyvänsä kysymällä, eikö kertomuksessa mainittu kolmea käsikirjoitusteosta. Hän myöntää niin olleen ja alkaa selittää vannoen ja vakuuttaen, että jokainen luulee niiden olevan _hänen_ hallussaan. Mutta, siunatkoon! Ei hänellä niitä ole! "Näkymätön Mies otti ne mukaansa piilottaakseen, kun minä pujahdin pois ja lähdin pyyhältämään Port Stoween päin. Herra Kemp vain on pannut ihmisten päähän sen luulon, että ne jäivät _minulle_."

Hän vaipuu mietteisiin, katselee teitä salavihkaa, puuhailee hermostuneesti laseja järjestelemässä ja lähtee pian pois tarjoiluhuoneesta.

Hän on vanhapoika -- hänellä on aina ollut vanhanpojan taipumuksia, eikä koko talossa ole yhtään naista. Ulkonaisesti hän kyllä käyttää nappeja -- sitä vaatii yleinen tapa -- mutta yksityisemmissä tärkeissä kohdissa, esimerkiksi housujensa kannattamisessa, hän vieläkin turvautuu nuoraan. Hän hoitaa talouttaan ilman yritteliäisyyttä, mutta erinomaisen säädyllisesti. Hänen liikkeensä ovat hitaat, ja hän on suuri ajattelija. Kyläläiset pitävät häntä viisaana ja kunnioitettavan säästäväisenä miehenä, ja Etelä-Englannin eri tiet hän tuntee paremmin kuin Cobbett.

Sunnuntaiaamuisin, joka sunnuntaiaamu ympäri vuoden, kun hän on sulkeutunut ulkomaailmalta, ja joka ilta kymmenen jälkeen hän menee ravintolan vierashuoneeseen, vieden mukanaan lasillisen katajanmarjaviinaa, johon on sekoitettu vähän vettä, ja pantuaan sen pöydälle lukitsee oven ja tutkii ikkunankaihtimet, kurkistaapa vielä pöydän allekin. Kun hän sitten on varma yksinäisyydestään, avaa hän astiakaapin ja erään siellä olevan laatikon sekä tämän laatikon sisällä olevan lippaan, josta hän vetää esille kolme ruskeisiin nahkakansiin sidottua kirjaa ja laskee ne juhlallisesti keskelle pöytää. Kannet ovat kauhtuneet ja vivahtavat merenvihreälle, sillä kerran ne lojuivat ojassa, ja muutamia sivuja on likainen vesi huuhtonut tyhjiksi. Isäntä istuutuu nojatuoliin ja täyttää hitaasti pitkän savipiipun, silmäillen samalla kirjoja. Sitten hän ottaa yhden niistä käsiinsä ja alkaa sitä tutkia, käännellen lehtiä taakse- ja eteenpäin.

Hänen kulmakarvansa ovat rypyssä, ja huulet liikkuvat vaivaloisesti. "Ohhoh, pieni kakkonen korkealla ilmassa, risti ja tuollainen jonninjoutava koukero. Voi hitto! Millainen älyniekka hän olikaan!"

Pian hän hellittää kirjan, nojautuu taaksepäin ja katselee silmiään räpytellen savun läpi huonetta pitkin sellaista, mitä toisten silmät eivät näe. "Täynnä salaisuuksia", sanoo hän. "Ihmeellisiä salaisuuksia! Kun kerran pääsen niihin käsiksi -- voi hitto! Minä en tekisi, mitä _hän_ teki! Minäpä vain -- no niin!"

Hän imee piippuaan. Sitten hän vaipuu haaveilemaan elämänsä kuolematonta, ihmeellistä unelmaa. Ja vaikka Kemp on lakkaamatta udellut, ei ainoakaan ihmisolento, kapakoitsijaa lukuunottamatta, tiedä, että nuo kirjat ovat siellä, sulkien sisäänsä näkymättömyyden nerokkaan salaisuuden ja tusinan verran muita salaisuuksia. Eikä kukaan muu saa niitä tietoonsa ennen hänen kuolemaansa.