Part 1

NÄKYMÄTÖN MIES

Kirj.

H. G. Wells

Suomentanut englanninkielestä (The Invisible Man) Aino Tuomikoski.

Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1922.

SISÄLLYS:

1. Vieraan miehen saapuminen. II. Teddy Henfreyn ensi vaikutelmat. III. Tuhat yksi pulloa. IV. Cuss haastattelee vierasta. V. Murtovarkaus pappilassa. VI. Huonekalut hulluina. VII. Vieraan paljastuminen. VIII. Menomatkalla. IX. Thomas Marvel. X. Marvelin käynti Ipingissä. XI. "Vaunuissa ja Hevosissa" XII. Näkymätön Mies menettää malttinsa. XIII. Marvel pohtii alistumistaan. XIV. Port Stowessa. XV. Juokseva mies. XVI. "Hauskojen Kriketinpelaajien" ravintolassa. XVII. Tohtori Kempin vieras. XVIII. Näkymätön Mies nukkuu. XIX. Vähän alkeisperusteita. XX. Portland-kadun varrella. XXI. Oxford-kadulla. XXII. Tavaravarastossa. XXIII. Drury-kujalla. XXIV. Epäonnistunut suunnitelma. XXV. Näkymättömän miehen takaa-ajo. XXVI. Wicksteedin murha. XXVII. Kempin talon piiritys. XXVIII. Vainooja vainottavana. Loppuhuomautus.

ENSIMMÄINEN LUKU

Vieraan miehen saapuminen

Vieras mies tuli helmikuun lopussa talvisena päivänä, purevan tuulen pyryttäessä talven viimeistä lumisadetta, marssien nummea pitkin Bramblehurstin rautatieasemalta, pieni musta matkalaukku paksukintaisessa kädessään. Hän oli verhoutunut huppuun päästä jalkoihin asti, ja hänen pehmeän huopahattunsa reuna peitti joka tuuman hänen kasvoistaan, paitsi kiiltävää nenänpäätä. Lunta oli kasaantunut hänen hartioilleen ja rinnalleen, ja samaten se lisäsi hänen kantamaansa taakkaa valkealla harjalla. Hän meni hoiperrellen sisälle "Vaunuja ja hevosia" nimiseen majataloon paremminkin kuolleena kuin elävänä ja paiskasi matkalaukkunsa lattialle.

"Tulta", huusi hän, "ihmisrakkauden nimessä! Huone ja tulta!"

Hän tömisteli jalkojaan, pudisti lunta vaatteistaan tarjoiluhuoneessa ja seurasi sitten rouva Hallia tämän vierashuoneeseen sopiakseen lähemmin asiasta. Sen enempää esittelemättä itseään ja heitettyään pari kultarahaa pöydälle hän asettui majataloon asumaan.

Rouva Hall sytytti tulta ja jätti hänet yksin, mennen omakätisesti valmistamaan hänelle ateriaa. Sellainen vieras, joka jäi Ipingiin talvisaikana, oli ennenkuulumaton onnensattuma, puhumattakaan siitä, että tämä tulokas ei ollut kitsastelija. Emäntä päättikin osoittautua hyvän onnensa arvoiseksi.

Niin pian kuin liikkiön paistaminen oli saatu hyvälle alulle ja Millie, vähäverinen palvelijatar, hiukan elvytetyksi muutamien näppärästi valittujen halveksivien sanojen voimalla, vei rouva Hall pöytäliinan, lautaset ja lasit vierashuoneeseen ja alkoi järjestellä pöytää erinomaisen komeaksi. Vaikka tuli paloikin vireästi, huomasi hän hämmästyksekseen vieraan yhä seisovan hattu päässä ja päällystakki yllään selin häneen tuijottamassa ikkunasta, kuinka lunta tuprutti pihalle.

Hän piti kintailla verhottuja käsiään ristissä selkänsä takana ja näytti vaipuneen ajatuksiin. Rouva Hall huomasi hänen hartioilleen sataneen lumen sulavan ja valuvan matolle.

"Saanko ottaa hattunne ja takkinne, herra", sanoi hän, "ja viedä ne keittiöön kunnollisesti kuivamaan?"

"Ette", vastasi vieras kääntymättä.

Emäntä ei ollut varma siitä, oliko kuullut oikein, ja aikoi uudistaa kysymyksensä.

Silloin vieras käänsi päätään ja katsahti häneen olkansa yli. "Pidän ne mieluummin ylläni", virkkoi hän painokkaasti. Rouva Hall huomasi hänellä olevan suuret siniset silmälasit, joihin tuli valoa sivultakin, ja tuuhean poskiparran, joka ulottui takin kauluksen yli ja peitti kokonaan hänen poskensa ja kasvonsa.

"Hyvä on, herra", vastasi emäntä. "Niinkuin haluatte. Hetkisen kuluttua huone lämpenee."

Vieras ei vastannut mitään, vaan oli taas kääntänyt kasvonsa poispäin. Rouva Hall, joka huomasi keskusteluyritystensä sattuneen sopimattomaan aikaan, pani loput pöytäkalut nopeasti paikoilleen ja pujahti ulos huoneesta. Palatessaan hän näki vieraan yhä seisovan entisellä paikallaan kuin kivipatsaana, selkä kumarassa, kaulus ylös käännettynä ja vettä tippuva hatunreuna taivutettuna alas, niin että se peitti hänen kasvonsa ja korvansa. Emäntä laski munat ja sianlihan pöydälle jokseenkin pontevasti ja paremminkin huusi kuin sanoi:

"Aamiaisenne on valmis, herra."

"Kiitos", vastasi vieras heti eikä liikahtanutkaan, ennenkuin rouva Hall sulki oven. Sitten hän käännähti ja astui pöydän luo jokseenkin kiivaasti.

Mennessään tarjoilupöydän takaa keittiöön rouva Hall kuuli äänen, joka toistui säännöllisten väliaikojen kuluttua: sirk, sirk, sirk; sen sai aikaan lusikka, jota kierrettiin nopeasti vadissa. "Voi sitä tyttöä!" mutisi hän. "Sepä se, unohdin koko asian. Tuolla lailla hän vitkastelee!" Samalla kun hän itse lopetti sinapin valmistamisen, antoi hän Millielle muutamia pistoksia äärettömästä hitaudesta. Hän oli paistanut sianlihan ja keittänyt munat, itse kattanut pöydän ja tehnyt kaiken muun, jolla välin Millie (auttaja, mukamas!) oli vain nahjustellut sinapin valmistamisessa. Ja nyt oli tullut uusi vieras, jonka toivottiin viipyvän! Sitten hän täytti sinappipullon, pani sen aika komeasti kullan- ja mustankirjavalle teetarjottimelle ja vei vierashuoneeseen.

Hän koputti ovelle ja astui kohta sisälle. Silloin vieras liikahti äkkiä, niin että rouva Hall näki vain vilahdukselta jonkin valkean esineen katoavan pöydän taakse. Näytti siltä kuin vieras olisi ottanut jotakin lattialta. Emäntä laski sinappiastian pöydälle ja huomasi samassa, että päällystakki ja hattu oli riisuttu ja pantu tuolille tulen ääreen. Ja pari märkiä kenkiä uhkasi ruostuttaa hänen teräksisen tuliristikkonsa. Hän meni päättävästi näiden kapineiden luo. "Luullakseni saan ne nyt viedä kuivamaan?" kysyi hän sellaisella äänellä, joka ei tuntunut sietävän kieltoa.

"Jättäkää hattu", vastasi vieras tukehtuneella äänellä.

Käännyttyään rouva Hall huomasi hänen nostaneen päänsä ja sai nyt katsella hänen kasvojaan. Mutta tuokion aikaa emäntä tuijotti häneen liian hämmästyneenä saadakseen sanaa suustaan.

Vastatulleella oli valkea vaate -- mukanaan tuomansa lautasliina -- kasvojen alaosan peittona, niin että hänen suunsa ja leukansa olivat ihan piilossa. Senvuoksi hänen äänensäkin oli tuntunut niin tukehtuneelta. Se ei kuitenkaan ollut syynä siihen, että rouva Hall hätkähti, vaan pelästyksen aiheutti se, että sinisten silmälasien yläpuolella peitti otsaa valkoinen side ja toinen korvia, eikä hänen kasvoistaan näkynyt muuta kuin vaaleanpunainen, terävä nenä. Se oli loistava, helakka ja kiiltävä kuten hänen tullessaankin. Hänellä oli päällään tummanruskea samettitakki, jossa oli korkea musta, liinakankaalla koristettu, niskasta ylös käännetty kaulus. Paksu musta tukka työntyi niin paljon kuin suinkin esille poikittaisten siteiden alta ja välistä omituisina tupsuina ja sarvina, tehden hänet peräti oudoksi ilmiöksi. Tämä siteitten verhoama pää oli niin toisenlainen kuin rouva Hall oli odottanut, että hän hetkiseksi jäykistyi.

Vieras ei siirtänyt lautasliinaa pois, vaan piteli sitä yhä, niinkuin rouva Hall nyt huomasi, ruskean hansikkaan peittämällä kädellään ja katseli häntä selittämättömien, kiiltävien silmälasiensa läpi. "Jättäkää hattu", sanoi hän puhuen epäselvästi valkean liinan takaa.

Rouva Hallin hermot alkoivat rauhoittua pelästyksen jälkeen. Hän pani hatun jälleen tuolille tulen ääreen. "En tiennyt, herra", aloitti hän, "että..." Ja hän vaikeni hämillään.

"Kiitos", virkkoi vieras kuivasti, katsahtaen hänestä oveen ja sitten taas häneen.

"Toimitan ne paikalla hyvin kuivamaan", sanoi emäntä ja vei vaatteet pois huoneesta.

Vielä ovesta mennessään hän katsahti vieraan valkeiden kääreiden peittämään päähän ja kiiltäviin silmälaseihin, mutta lautasliina oli yhä paikallaan. Häntä värisytti vähän ovea sulkiessaan, ja hänen kasvoiltaan kuvastui selvästi hämmästys ja neuvottomuus. "En _koskaan!"_ kuiskasi hän. "Sepä oli!" Hän meni keittiöön ihan hiljaa ja oli sinne tultuaan äskeisen kokemuksensa liiaksi järkyttämä voidakseen kysyä Millieltä, mitä hän nyt töhersi.

Vieras istui kuunnellen hänen eteneviä askeleitaan. Sitten hän vielä vilkaisi tutkivasti ikkunaan, ennenkuin otti lautasliinan pois ja ryhtyi jatkamaan ateriaansa. Hän puraisi suupalan, katsahti epäluuloisesti ikkunaan ja puraisi toisen suupalan. Noustuaan seisomaan hän otti lautasliinan käteensä, käveli huoneen poikki ja veti ikkunankaihtimen alas siihen valkeaan palttinaverhoon asti, joka varjosti alempia ruutuja. Nyt huone jäi hämärään. Hän palasi rauhoittuneen näköisenä pöydän luo ja kävi taas ruokaan käsiksi.

"Tuota miesparkaa on kohdannut onnettomuus tai sitten on hänessä tehty leikkaus tai jotakin sentapaista", sanoi rouva Hall. "Kylläpä totisesti pelästyin noita siteitä!"

Hän lisäsi vähän hiiliä tuleen, avasi vaateripustimen ja levitti matkustajan takin sille. "Ja ne silmälasit! Hänhän näytti enemmän sukeltajan kypäriltä kuin ihmisolennolta!" Hän pani vieraan kaulahuivin erääseen ripustimen kulmaan. "Ja pitää tuota nenäliinaa koko ajan suunsa kohdalla. Ja puhuu sen läpi!... Kukaties oli hänen suunsakin vioittunut."

Hän kääntyi kuin muistaen äkkiä jotakin. "Siunatkoon ja varjelkoon!" huudahti hän lähtien äkkiä liikkeelle, "etkö _vieläkään_ ole saanut noita rääsyjä kuntoon, Millie?"

Kun rouva Hall meni korjaamaan pöydältä vieraan aamiaisruokia, varmistui yhä hänen käsityksensä, että miehen suukin oli leikattu tai vioittunut hänen kuvittelemassaan tapaturmassa, sillä koko sinä aikana, jonka rouva Hall oli huoneessa, hän ei hellittänyt kasvojensa alaosan ympäri käärittyä silkkistä kaulahuivia pistääkseen piipun imukkeen huuliensa väliin, vaikka juuri tupakoitsi. Se ei suinkaan johtunut unohtamisesta, koska rouva Hall näki hänen katselevan piipunpesää, kuinka tuli kyti siinä loppuun. Hän istui nurkassa selkä ikkunankaihtimeen päin ja puheli nyt, syötyään ja juotuaan ja kunnollisesti lämmettyään, vähemmän ärtyisästi ja jurosti kuin aikaisemmin. Tulen heijastus antoi hänen suurille silmälaseilleen jonkinlaista punaista eloisuutta, joka oli niiltä puuttunut tähän asti.

"Minulla on vähän matkatavaroita Bramblehurstin asemalla", virkkoi hän ja kysyi emännältä, kuinka saisi ne toimitetuiksi haltuunsa. Hän kumarsi kääreiden peittämää päätään hyvin kohteliaasti kiitokseksi selityksistä. "Huomennako?" sanoi hän. "Eikö käy päinsä hakea niitä aikaisemmin?" Hän näytti pettyneeltä rouva Hallin vastatessa: "Ei." "Oletteko aivan varma? Eikö kukaan voisi lähteä sinne hevosella?"

Rouva Hall vastaili hyvin auliisti ja yritti sitten panna keskustelua alulle. "Tie hiekkanummen yli on jokseenkin jyrkkä", sanoi hän, kun tuli puhe hevosella ajamisesta, ja jatkoi käyttäen hyväkseen tilaisuuden tarjoamaa aihetta: "Vähän toista vuotta sitten eräät ajoneuvot kaatuivat siellä. Muuan herra kuoli, paitsi ajajaa. Tapaturmathan sattuvat yhdessä hetkessä, eikö niin?"

Mutta vierasta ei saanut niin helposti mukaan. "Aivan niin", virkkoi hän kaulahuiviinsa, katsellen emäntää rauhallisesti läpitunkemattomien lasiensa takaa.

"Mutta kestää kauan, ennenkuin niistä paranee, eikö niin? Minun sisarenpoikanikin, Tom, leikkasi käsivarteensa viikatteella -- kompastui siihen niityllä -- ja varjelkoon, sai kolme kuukautta olla käsi siteessä! Tuskin uskonettekaan sellaista. Se on saanut minut ihan pelkäämään viikatetta."

"Voin hyvin ymmärtää sen", sanoi matkustaja.

"Pelkäsimme jonkin aikaa, että hänet pitäisi leikata, kun hän oli niin huonossa kunnossa."

Vieras naurahti katkonaisesti -- se oli jonkinlainen naurunhaukahdus, jonka hän tuntui nielaisevan ja tukahduttavan suussaan. "Niinkö?" virkkoi hän.

"Aivan niin. Eikä se ollut mikään naurunasia niille, joiden piti puuhailla hänen kanssaan, niinkuin minun, sillä sisareni aika meni melkein kokonaan pienokaisten hoitoon. Siinä sai sitoa kääreitä, herra, ja avata kääreitä. Niin että jos uskallan sanoa..."

"Annatteko minulle vähän tulitikkuja?" keskeytti vieras jyrkästi. "Piippuni on sammunut."

Rouva Hall vaikeni äkkiä, matkustaja menetteli tosiaankin tylysti häntä kohtaan kaiken sen jälkeen; mitä hän oli tehnyt. Hän tuijotti hetkisen vieraaseen, muisti sitten kultakolikot ja lähti noutamaan tulitikkuja.

"Kiitos", sanoi vieras lyhyesti rouva Hallin pannessa ne pöydälle. Sitten hän kääntyi syrjittäin ja tuijotti taas ulos ikkunasta. Ilmeisestikin oli leikkauksia ja kääreitä koskeva keskusteluaihe hänelle arka kohta. Rouva ei sittenkään "uskaltanut sanoa". Mutta vieraan töykeä käytös oli ärsyttänyt häntä, ja Milliellä oli sinä iltapäivänä kuumat paikat.

Matkustaja pysyi vierashuoneessa kello neljään asti, antamatta emännälle pienintäkään aihetta tulla huoneeseen. Enimmäkseen hän oli aivan hiljaa koko ajan. Tuntui siltä kuin hän istuisi sakenevassa pimeässä, poltellen tulen ääressä -- ehkäpä torkkuenkin.

Kerran tai pari olisi utelias kuuntelija voinut kuulla hänen kohentelevan hiiliä, ja viiden minuutin ajan hän asteli huoneessa edestakaisin. Hän kuulosti puhelevan itsekseen. Sitten nojatuoli rasahti hänen taas istuutuessaan.

TOINEN LUKU

Teddy Henfreyn ensivaikutelmat

Neljän aikaan, kun oli jo hyvin pimeä ja rouva Hall juuri koetti rohkaista mieltään mennäkseen kysymään vieraaltaan, haluaisiko hän teetä, tuli kellokauppuri Teddy Henfrey ravintolahuoneeseen.

"Voi taivas, rouva Hall", sanoi hän, "tämäpä on vasta hirveä ilma ohutkenkäiselle!" Lunta pyrytti yhä sakeammin.

Rouva Hall myönsi niin olevan ja huomasi sitten, että kellokauppurilla oli laukkunsa mukanaan. "Kun nyt kerran olette tullut, herra Teddy", sanoi hän, "niin toivoisin teidän vähän vilkaisevan vierashuoneen vanhaan kelloon. Se käy ja lyö hyvin kovaa, mutta tuntiosoitin ei tee muuta kuin näyttää aina vain kuutta."

Henfreyn edellä hän meni vierashuoneen ovelle, koputti ja astui sisään.

Avatessaan oven hän huomasi, että hänen vieraansa istui nojatuolissa tulen ääressä ja näytti torkkuvan, kääreiden peittämä pää toiselle puolelle vaipuneena. Huoneen ainoana valaistuksena oli tulen hehku. Kaikki oli punertavaa, varjomaista ja epäselvää rouva Hallin silmissä, varsinkin kun hän oli juuri sytyttänyt ravintolahuoneen lampun ja hänen silmänsä olivat häikäistyneet. Mutta sekunnin ajan hänestä näytti kuin tuolla miehellä, jota hän katseli, olisi suunnaton suu aivan ammollaan, laaja, uskomattoman iso suu, joka kerrassaan nieli hänen kasvojensa alaosan. Se oli hetken vaikutelma: valkeaan kääritty pää, hirveät silmälasit ja kammottava aukko sen alapuolella. Silloin vieras liikahti, suoristautui tuolillaan ja kohotti kätensä. Rouva Hall avasi ovea enemmän, niin että huone tuli valoisammaksi, ja näki matkustajan selvemmin, kaulaliina kasvoilla aivan samoin kuin oli nähnyt hänen aikaisemmin pitelevän ruokaliinaa. Hän luuli varjojen äsken pettäneen.

"Suvaitsetteko, herra, että tämä mies tulee vähän katsomaan kelloa?" kysyi rouva Hall toipuen hetkellisestä hämmingistään.

"Katsomaan kelloa?" toisti vieras tuijottaen ympärilleen unisen näköisenä ja puhuen kämmenensä läpi. Sitten hän heräsi paremmin ja vastasi: "Kyllä."

Rouva Hall lähti hakemaan lamppua, ja matkustaja nousi ja venytteli itseään. Sitten tuli valoa, ja sisään astuva Teddy Henfrey näki edessään kääreisiin verhotun henkilön. Hän "nolostui", kuten hän sanoi jälkeenpäin.

"Hyvää iltaa", virkkoi matkustaja katsahtaen häneen, kuten Henfrey sanoi, muistellen tummien silmälasien välkettä, "aivan kuin hummeri".

"Toivoakseni", sanoi Henfrey, "en lainkaan häiritse".

"Ette suinkaan", vastasi vieras. "Vaikka käsitykseni mukaan", virkkoi hän kääntyen rouva Halliin päin, "tämä huone kuuluu minulle yksin".

"Minä otaksuin, herra", sanoi rouva Hall, "että mieluummin soisitte kellon..."

"Aivan niin", huomautti vieras, "aivan niin, mutta ylimalkaan minä haluan olla yksin ja rauhassa".

Hän kääntyi selin tulisijaan ja pani kätensä selän taakse.

"Ja heti", virkkoi hän, "kun kello on korjattu, haluaisin mielelläni vähän teetä. Mutta ei ennen kuin kello on korjattu."

Rouva Hall oli lähtemäisillään huoneesta -- hän ei tällä kerralla yrittänyt saada keskustelua alkuun, koska ei halunnut Henfreyn läsnäollessa kuulla nolaavia sanoja -- kun hänen vieraansa kysyi, oliko hän ryhtynyt mihinkään toimiin Bramblehurstiin jääneiden matkalaukkujen noutamiseksi. Emäntä vastasi puhuneensa asiasta postinkuljettajalle, joka voisi tuoda ne seuraavana päivänä.

"Olette siis varma, ettei se käy päinsä aikaisemmin?" kysyi matkustaja.

Rouva Hall vastasi myöntäen, mutta hyvin kylmäkiskoisesti.

"Haluan mainita teille", lisäsi vieras, "että olen kokeita tekevä tutkija. Olin niin viluissani ja väsynyt, etten tullut siitä puhuneeksi."

"Niinkö tosiaankin?" virkkoi rouva Hall, jonka mielenkiinto virisi.

"Ja minun matkatavarani sisältävät koneita ja välineitä."

"Ne ovat varmaankin hyvin hyödyllisiä kapineita", huomautti rouva Hall.

"Ja haluan tietysti mielelläni jatkaa tutkimuksiani."

"Se on selvä asia, herra."

"Se vaikutin, joka sai minut tulemaan Ipingiin", puheli vieras edelleen, varovasti harkiten, "oli halu päästä yksinäisyyteen. En halua, että minua häiritään työssäni. Paitsi työtäni, eräs tapaturma..."

"Sitähän minä ajattelinkin", tuumi rouva Hall itsekseen.

"Tekee syrjään vetäytymisen tavallaan välttämättömäksi. Silmäni ovat toisinaan niin heikot ja arat, että minun on tuntikausiksi sulkeuduttava pimeään -- oikein lukittava itseni seinien sisälle. Toisinaan -- silloin tällöin. Ei nyt, ei millään muotoa. Sellaisina hetkinä on pieninkin häiriö, vieraan tulo huoneeseen, ihan kiduttavan tuskallinen minulle... Nämä asiat pitäisi ymmärtää jo alussa."

"Aivan varmasti", sanoi rouva Hall. "Jos saisin olla niin rohkea ja kysyä..."

"Siinä on luullakseni kaikki", vastasi vieras niin tyynen ja vastaanväittämättömän lopullisesti kuin hän osasi, milloin vain tahtoi. Rouva Hall jätti kysymyksensä ja myötätuntonsa parempaan tilaisuuteen.

Rouva Hallin lähdettyä huoneesta jäi matkustaja yhä seisomaan tulen eteen ja tuijottamaan, niinkuin Henfrey sanoi, kellon korjausta. Henfrey teki työtään lamppu vieressään, ja vihreä varjostin loi hohtavaa valoa hänen käsiinsä, kellon kaappiin ja pyöriin ja jätti muun osan huonetta pimeäksi. Kun hän katsahti toisaalle, pyöri hänen silmissään värillisiä pilkkuja. Luonnostaan uteliaana hän oli ottanut koneiston esille, mikä oli ihan tarpeeton toimenpide -- haluten viivytellä lähtöään ja ehkä päästä puheisiin vieraan kanssa. Mutta matkustaja seisoi paikallaan ääneti ja liikkumatta. Se alkoi vähitellen hermostuttaa Henfreytä. Hänestä tuntui kolkon yksinäiseltä huoneessa. Katsahtaessaan tulisijaan päin hän näki harmaana ja hämäränä kääreisiin verhotun pään ja suunnattomat, tummat silmälasit, jotka tuijottivat kiinteästi vihreiden pilkkujen lennellessä niiden edessä. Se tuntui Henfreystä niin kamalalta, että he jäivät hetkiseksi tuijottamaan hievahtamatta toinen toiseensa. Sitten Henfrey jälleen käänsi katseensa. Kerrassaan hankala asema! Olisi mielellään tahtonut sanoa jotakin. Huomauttaisiko hän, että ilma oli hyvin kylmä tähän vuodenaikaan?

Hän katsahti vieraaseen kuin tähdätäkseen tämän alkulaukauksen. "Ilma..." aloitti hän.

"Miksette lopeta ja lähde pois?" kysyi jäykkä olento ilmeisesti vaivoin hilliten raivoaan. "Teidänhän olisi vain kiinnitettävä tuntiosoitin kohdalleen. Tehän suorastaan puijaatte minua."

"Kuulkaahan, herra -- minuutti vain enää. Minä vain silmäilin..." ja Henfrey lopetti työnsä ja lähti pois.

Mutta hän oli äärettömän loukkaantunut. "Hitto vieköön!" mutisi hän tallustellessaan kylätietä lumisateessa, "täytyyhän kelloa joskus korjata, _totisesti_."

Ja vielä: "Eikö teihin saa katsoa? Rumilukseen!"

Ja sitten taas: "Nähtävästi ei. Jos poliisi ajaisi teitä takaa, ette voisi olla paksummissa kääreissä ja siteissä."

Gleesonin nurkassa hän näki Hallin, joka oli äskettäin nainut "Vaunujen ja Hevosten" majatalon emännän ja nyt ajoi Ipingin vaunuja, kun ihmiset sattumalta niitä tarvitsivat, Sidderbridge Junctioniin, ja joka nytkin oli sieltä paluumatkalla. Hall oli selvästikin "pysähtynyt vähän" Sidderbridgeen hänen ajotavastaan päättäen. "Mitä kuuluu, Teddy?" kysyi hän ohi mennessään.

"Teillä on eri veikeä olento kotona."

Hall pysähdytti hevosensa puhelunhaluisena. "Mikä se on?" kysyi hän.

"Kummallisen näköinen vieras on asettunut 'Vaunuihin ja Hevosiin'", virkkoi Teddy. "Totta totisesti!"

Ja hän ryhtyi elävin värein kuvailemaan Hallille tätä eriskummaista vierasta. "Tuntuu vähän valepuvulta, vai mitä? Minä haluaisin nähdä ihmisen kasvot, jos ottaisin hänet vastaan _omiin_ huoneisiini", lisäsi Henfrey. "Mutta naiset ovat niin luottavaisia -- kun on puhe vieraista. Hän on ottanut haltuunsa teidän huoneenne eikä ole edes ilmoittanut nimeään, Hall."

"Oikeinko tuo on totta?" virkkoi Hall, jolla oli hidas käsityskyky.

"Kyllä", vastasi Teddy. "Viikoksi. Mikä hän lieneekin, ette pääse hänestä eroon viikon päiviin. Ja hän odottaa monia matkalaukkujaan huomenna, niinkuin hän sanoo. Toivokaamme, ettei niissä ole kiviä, Hall."

Hän kertoi Hallille, kuinka hänen tätiään oli Hastingsissa huiputtanut eräs matkustaja, jonka laukut olivatkin tyhjät. Näin hän jätti Hallin epämääräiseen ja arvelevaan mielentilaan. "Lähdeppäs liikkeelle, vanha tammani", virkkoi Hall. "Minun täytyy tosiaankin ottaa asiasta selvä."

Teddy tallusteli edelleen, mieli tuntuvasti keventyneenä.

Mutta sen sijaan, että olisi ottanut "selvän asiasta", Hall sai palatessaan kovan läksytyksen vaimoltaan, koska oli viipynyt Sidderbridgessä niin kauan. Ystävällisiin kysymyksiin hän sai tiuskivia eikä suinkaan tarkkoja vastauksia. Mutta Teddyn kylvämä epäluulon siemen iti Hallin mielessä tällaisesta masentavasta kohtelusta huolimatta.

"Ette te naiset kaikkea ymmärrä", virkkoi Hall, päättäen ottaa varmemman selon oudon miehen persoonasta ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Ja hänen mentyään nukkumaan noin puolikymmenen aikaan Hall astui hyvin taistelunhaluisena vierashuoneeseen, katseli ankarasti vaimonsa kalustoa nimenomaan näyttääkseen, ettei matkustaja ollut täällä isäntä, ja tutki vähän ylenkatseellisesti erästä vieraan jättämää paperiarkkia, jossa oli matemaattisia tehtäviä. Vetäytyessään makuulle hän neuvoi rouva Hallia tarkoin katselemaan uuden tulokkaan matkakapineita, kun ne tulisivat seuraavana päivänä.

"Pidähän huolta omista asioistasi, Hall", sanoi rouva Hall, "minä kyllä hoidan omani".

Hän oli sitäkin halukkaampi näykkimään Hallia, kun vieras epäilemättä oli harvinaisen outo matkustaja, josta hän itsekään ei suinkaan ollut varma. Puoliyön aikaan hän heräsi unesta, jossa oli nähnyt suunnattomien, valkeiden, nauriintapaisten päiden laahautuvan jäljessään loppumattomien kaulojen huipulla, suurten mustien silmien hehkussa. Mutta järkevä nainen kun oli, hän hillitsi kauhunsa, kääntyi ja vaipui jälleen uneen.

KOLMAS LUKU

Tuhat yksi pulloa

Tämä omituinen mies singahti siis äärettömyydestä Ipingin kylään helmikuun yhdeksäntenäkolmatta päivänä suojasään juuri alkaessa. Seuraavana päivänä tulivat hänen matkatavaransa sohjukelillä -- ja kerrassaan ihmeelliset ne olivatkin. Niihin kuului pari matka-arkkua, tosiaan sellaisia kuin järkimiehellä voisikin olla, mutta niiden lisäksi tuli laatikko kirjoja -- suuria, paksuja kirjoja, joista muutamissa oli käsittämätöntä kirjoitusta -- ja tusinan verran tai ehkä enemmänkin koreja, laatikoita ja lippaita. Näissä oli olkiin pakattuja esineitä, jotka Hallin mielestä olivat lasipulloja hänen sivumennen uteliaasti penkoessaan olkia. Matkustaja, jolla oli verhonaan hattu, takki, hansikkaat ja viitta, tuli kärsimättömänä ulos Fearensiden ajoneuvoja vastaan, Hallin vaihtaessa ajajan kanssa muutamia sanoja, ennenkuin ryhtyisi auttamaan tavarain kantamista sisälle, eikä ollenkaan huomannut Fearensiden koiraa, joka ihastellen nuuski Hallin jalkoja.

"Tuokaa vihdoinkin ne arkut", virkkoi hän. "Olen jo tarpeeksi odottanut".

Ja hän astui rappusia myöten vaunujen peräpäätä kohti kuin tarttuakseen pienempään koriin.