Part 8

Ja kun Mouret kiusaantuneena ei ollut kuulevinaan, rouva de Boves nousi tuoliltaan ja tuli pienen salin ovelle sanoen:

-- Teitä kaivataan, herra Mouret. Ei ole lainkaan kohteliasta hautautua tällä tavalla nurkkiin keskustelemaan liikeasioista.

Silloin Mouret päätti luopua. Nuhteettoman kohteliaasti hän nousi teeskennellen ihastusta, mistä paroni oli aivan ihmeissään. He menivät yhdessä suureen saliin.

-- Olen käytettävänänne, hyvät naiset, Mouret sanoi hymyhuulin astuessaan saliin.

Äänekkäät mieltymyksen huudahdukset kajahtivat häntä vastaan. Hänen täytyi siirtyä lähemmäksi, ja naiset valmistivat hänelle paikan piirissään. Aurinko oli nyt laskeutunut puutarhan puiden taa, ja hieno varjo himmensi avaran huoneen. Oli käsillä iltahämärän suloisesti raukaiseva hetki, joka alkaen siitä kun päivä ulkona sammuu ja kestäen siihen kun lamput sisällä sytytetään antaa pariisilaisten asuntoihin kodin tutun ja lempeän leiman. Herrat de Boves ja Vallagnosc seisoivat yhä ikkunan luona, ja heidän pitkät varjonsa näkyivät mustina lattiamatoilla. Päivän viimeisen valon kirkastaman toisen ikkunan edessä seisoi laiha, opettajatoimen hivuttama herra Marty, joka hetki sitten oli saapunut huomiota herättämättä, mitättömän näköisenä ja ahtaaksi käyneessä, mutta siistissä vierailutakissaan, ja kuunteli kiusaantuneena naisten pukuja koskevaa juttelua.

-- Yhäkö te aiotte avata maanantaina uuden myyntinäyttelynne? kyseli rouva Marty.

-- Tietysti, Mouret vastasi huilunheleällä näyttelijänäänellä, jolla hän puhutteli aina naisia.

-- Tiedättekö, että aiomme kaikki käydä siellä, pisti Henriette väliin... -- Sanotaan, että teillä on suunnitteilla ihmeitä.

-- Oh, eihän toki ihmeitä, Mouret sanoi vaatimattomaksi tekeytyen. -- Koetan vain voimieni mukaan olla teidän kiitoksenne arvoinen.

He ahdistivat häntä kysymyksillään. Rouva Bourdelais, rouva Guibal, Blanchekin tahtoi tietää.

-- Kas niin, kertokaa nyt meille mitä kaikkea siellä tulee olemaan, rukoili rouva de Boves. -- Aivanhan me kuolemme uteliaisuudesta.

He olivat kerääntyneet hänen ympärilleen, kun Henriette huomautti, ettei Mouret ollut juonut edes teetä. Voi, poloista! Neljä naista tarjoutui heti palvelemaan häntä, ehtona kumminkin, että hän sen jälkeen suostuisi vastaamaan. Henriette kaatoi teen kuppiin, jota rouva Marty piteli, kun taas rouva de Boves ja rouva Bourdelais kilpailivat kunniasta panna siihen sokeria. Kun hän oli kieltäytynyt istuutumasta ja tyhjensi hitaasti kuppiaan seisoen keskellä heidän piiriään, he tulivat aivan lähelle häntä kytkien hänet ahtaaseen hamekehään ja katselivat häneen loistavin silmin ja hymysuin.

-- Entä silkkinne, paris-bonheurinne, josta kaikki puhuvat? sanoi rouva Marty kärsimättömänä.

-- Oh, vastasi Mouret, -- tavattoman hyvää tavaraa, notkeata, sitkeää ja kestävää... Saattepa nähdä, hyvät naiset. Muualla sitä ei myydäkään kuin meillä, sillä meillä on yksinomainen oikeus siihen.

-- Todellako! Taatusti hyvää silkkiä, viisi frangia kuusikymmentä metri! rouva Bourdelais sanoi innoissaan. -- Sehän on vallan uskomatonta!

Siitä lähtien kun sanomalehdissä oli ilmoitettu tätä silkkiä, se oli näiden naisten jokapäiväisessä elämässä saanut tärkeän sijan. Sitä ajateltiin ja siitä puheltiin, sitä odotettiin ja epäiltiin. Tavassaan ahdistaa nuorta miestä uteliailla kysymyksillä kukin naisista paljasti oman ostajaluonteensa: rouva Marty oli tuhlaamishimon valtaama ostaja, joka osti kaiken Naisten Aarreaitasta, valitsematta, mitä vaan eteen sattui; rouva Guibal käveli siellä tuntikausia ostamatta koskaan mitään, hänelle pelkkä katseleminen tarjosi jo yltä kyllin nautintoa; rouva de Boves kurkotti alituisessa rahapulassaan liian korkealle tuskastuen lopuksi tavaroihin, joita ei voinut saada; rouva Bourdelais oli käytännöllinen ja tarkka porvariskodin emäntä, joka meni aina suoraan alennusmyyntipaikkoihin tehden ostoksensa hätäilemättä ja niin taitavasti, että suuret tavaratalot todellakin säästivät hänelle paljon rahaa. Henriette taas oli sangen tarkka puvuissaan, osti suurista tavarataloista vain vähäpätöisempiä tavaroita, käsineitä, trikootavaroita ja yksinkertaisempia liinavaatteita.

-- On meillä muitakin kankaita, hämmästyttävän huokeita laatuunsa nähden, Mouret jatkoi sointuvalla äänellä. -- Tahtoisin suositella teille varsinkin cuir-d'orin taftiamme, harvinaisen kiiltävää kangasta... Puolisilkkikankaissa on myös tänä vuonna hyvin hienoja malleja, valikoimalla valittuja tuhansista hankkijallemme tarjotuista näytteistä, ja mitä sametteihin tulee, meillä on mitä runsain valikoima kaikkia värivivahteita... Voin myös kertoa teille, että tänä vuonna tullaan käyttämään paljon verkaa. Saattepa nähdä matelassée kankaitamme ja seviottejamme... Naiset eivät keskeyttäneet enää, supistivat vain kehänsä yhä ahtaammaksi, ja hymyn vaimetessa puoliavoimilla huulilla kurkottivat yhä enemmän kaulaansa ikäänkuin koko heidän olentonsa olisi pyrkinyt lähestymään lumoojaa. Heidän silmänsä himmenivät, ja kylmät väreet puistattivat heitä. Mutta huolimatta naisten hiuslaitteista kohoavista päihdyttävistä tuoksuista Mouret ei hetkeksikään menettänyt voittajan tyyntä varmuutta. Vähän väliä hän keskeytti puheensa nielaistakseen pienen kulauksen teetä, minkä tuoksu viilensi noita liian voimakkaita tuoksuja, joissa oli hieman pedon kirpeyttä. Tuollaista itsehillintää katsellessaan paroni Hartmann, joka ei kääntänyt silmiään Mouret'sta, tunsi ihailunsa vain kasvavan. Verratonta kylmäverisyyttä tuo veitikka osoitti käyttäessään noin naista leikkikalunaan vähääkään huumaantumatta hänen viehätyksestään.

-- Vai verkaa siis tullaan käyttämään, toisti rouva Marty, jonka kasvot kävivät melkein kauniiksi miellyttämisenhalusta. -- Täytyy miettiä.

Rouva Bourdelais, jonka katse oli yhä selkeä, sanoi vuorostaan:

-- Eikö teillä ole torstaina jäännösmyynti?... Odotan siksi. Minullahan on koko lapsilauma vaatetettavana.

Ja kääntäen vaaleatukkaisen päänsä Henrietteä kohti hän kysyi:

-- Sauveurillako teetät yhä pukusi?

-- Hyvä Jumala, täytyyhän minun, tämä vastasi. -- Sauveur on hyvin kallis, mutta hän on Pariisissa ainoa, joka saa puvun istumaan... Ja sitten, sanoipa herra Mouret mitä hyvänsä, niin hänellä on sittenkin kauneimmat mallit. Sen sievempiä ei löydä mistään. Minä en sietäisi nähdä pukujani joka naisen yllä.

Mouret hymyili salaperäisesti. Sitten hän ilmoitti, että rouva Sauveur osti kankaansa häneltä. Epäilemättä hän osti suoraan tehtailijoiltakin muutamia malleja, joiden omistusoikeuden hän lunasti itselleen, mutta mitä esimerkiksi mustiin silkkikankaisiin tuli, niin rouva Sauveur väijyi alati Aarreaitan tilapäismyyntejä, joista hän osti tukuttain kankaita myydäkseen ne sitten kaksi, jopa kolmekin kertaa kalliimmalla.

-- Olenkin aivan varma siitä, että hänen hankkijansa vievät meiltä paris-bonheurimme. Miksi he menisivät ostamaan tehtaista, kun hinta siellä on korkeampi. Sillä, kunniani kautta, me myymme tappiolla.

Tämä oli naisille liikaa. Ajatus, että heille tarjottiin tappiolla myytyjä tavaroita, lisäsi heissä naisen synnynnäistä ahneutta, minkä johdosta ostamisen nautinto on hänelle kahta vertaa suurempi, kun hän luulee varastavansa kauppiaalta hänen voittonsa. Mouret tiesi kyllä, etteivät naiset tämän kuultuaan jaksaneet enää vastustaa huokeiden hintojen kiusausta.

-- Mehän myymme kaiken ilmaiseksi, hän jatkoi nauraen ja kääntyen ottaakseen rouva Desforges'in pikku pöydälle jääneen viuhkan. -- Tämä viuhka esimerkiksi. Mitä sanoittekaan sen maksaneen?

-- Pitsi kaksikymmentäviisi frangia ja valmistaminen kaksisataa, sanoi Henriette.

-- No niin, pitsi ei ole kallis. Ja kumminkin meillä myydään samaa pitsiä kahdeksallatoista... Mitä tekopalkkaan tulee, hyvä rouva, niin sehän on kerrassaan varkautta. Minä en uskaltaisi vaatia yhdeksääkymmentä frangia enempää.

-- Sanoinhan sen! huudahti rouva Bourdelais.

-- Yhdeksänkymmentä frangia, kuiskasi rouva de Boves. -- Ei voi olla ostamatta, ellei ole aivan keppikerjäläinen.

Hän oli ottanut uudelleen viuhkan ja tutki sitä tarkasti tyttärensä Blanchen kanssa. Toivoton himo, jota hänen oli mahdotonta tyydyttää, heitti heijastuksensa hänen isoille, säännöllisille kasvoilleen ja suuriin, raukeisiin silmiinsä. Sitten viuhka toistamiseen kiersi kädestä käteen aiheuttaen huomautuksia ja huudahduksia. Herrat de Boves ja Vallagnosc olivat palanneet ikkunan luota. Edellisen asettuessa entiselle paikalleen rouva Guibalin taa, jonka pitsikaulusta hän tarkasteli luopumatta nuhteettomasta virkamiehenryhdistään, nuori mies kallistui Blanchea kohti koettaen keksiä jotakin miellyttävää sanottavaa.

-- Eikö teistä, neiti, musta pitsi valkeaa norsunluuta vasten näytä synkältä? hän kysyi viuhkaa tarkoittaen.

-- Oh, vastasi Blanche, vähääkään punastumatta, pyöristymiseen taipuvaiset kasvot aina yhtä vakavina, -- minä uneksin helmiäisvartisesta valkeasta sulkaviuhkasta. Olen nähnyt sellaisen. Se oli niin neitseellisen hieno!

Herra de Boves, joka epäilemättä oli huomannut vaimonsa viuhkaan kiintyneen tuskastuneen katseen, sekaantui vihdoin hänkin keskusteluun sanoen rouva Guibalille:

-- Tuollaiset leikkikalut eivät kestä mitään.

-- Sanokaa muuta! vastasi punatukkainen kaunotar nyrpistäen huuliaan ja tekeytyen välinpitämättömäksi. -- Minä en saa muuta tehdä kuin korjauttaa viuhkaani. Oikein väsyttää.

Jo vähän aikaa rouva Marty oli kiihtyneenä keskustelusta käännellyt kuumeisesti käsissään punaista laukkuaan. Hän ei ollut vielä näyttänyt ostoksiaan, ja häntä poltti kiihkeä halu levittää ne muidenkin katseitten hekumaksi. Äkkiä hän unohti miehensä läsnäolon ja otti laukustaan muutamia metrejä pahvipalan ympäri käärittyä kapeaa pitsiä.

-- Tätä pitsiä ostin tytärtäni varten, eikö se ole herttaista... Frangi yhdeksänkymmentä.

Pitsi kulki kädestä käteen. Naiset ihmettelivät, ja Mouret väitti myyvänsä koristepitsit tehtaanhintaan. Rouva Marty oli sulkenut laukkunsa, ikäänkuin piilottaakseen tavarat, joita ei näyttäisi. Mutta pitsin osaksi tullut yleinen ihailu sai hänet uudelleen luopumaan varovaisuudesta, ja hän veti esiin nenäliinan.

-- Entä tämä nenäliina, hän sanoi. -- Todellista brysselinpitsiä, ystäväni... Aivan harvinaisen hienoa! Kaksikymmentä frangia.

Ja sen jälkeen laukku vaikutti tyhjentymättömältä. Rouva Marty punastui ilosta näyttäessään uudet tavaransa kainostellen kuin vaatteitaan riisuva ujouden viehätyksen kaunistama nainen. Oli kaulaliina espanjalaisesta silkkipitsistä, kolmekymmentä frangia; sitä hän ei ollut tahtonut ostaa, mutta myyjä oli väittänyt hänelle, että se oli viimeinen ja että hinta nousisi pian. Oli harso, chantillyn kudosta, hiukan kallis tosin, viisikymmentä frangia. Jos hän ei itse voinut käyttää sitä, niin saattoihan hän tehdä siitä jotakin tyttärelleen.

-- Voi hyvä Jumala, kuinka pitsit ovat kauniita! toisti hän hermostuneesti. -- Kun niihin kerta takertuu, voisi ostaa koko myymälän.

-- Mitä tämä sitten on? rouva de Boves kysyi tarkastaen guipure-pitsiä.

-- Sekö, vastasi toinen, se on välipitsiä... Ostin sitä kaksikymmentäkuusi metriä. Yhdestä frangista metri, ymmärtääkö sitä kukaan!

-- Niinkö, sanoi rouva Bourdelais hämmästyneenä. -- Mutta mitä aiotte tehdä siitä?

-- En tosiaankaan tiedä... Mutta malli oli minusta niin soma!

Silloin kohottaessaan silmänsä hän kohtasi miehensä kauhistuneen katseen. Miesparka oli käynyt vieläkin kalpeammaksi, ja koko hänen olemuksensa ilmaisi tukahdutettua tuskaa, köyhän miehen epätoivoa tämän nähdessä vaivalla ansaitut rahansa täysin käsin tuhlatuiksi. Jokainen uusi pitsinkappale oli hänelle uusi tappio, merkitsi hänelle koulutyössä kuluvia raskaita päiviä, tuntiopettajan pitkiä jalkamatkoja likaisilla kaduilla, jokapäiväisen elämän yhtämittaista raatamista ja alituisessa rahanpuutteessa olevan kodin helvettiä. Hänen katseensa kauhun nähdessään rouva Marty tahtoi kätkeä ostoksensa takaisin laukkuunsa ja tapaili vapisevin sormin nenäliinaa, harsoa, pitsejä, hermostuneesti nauraen ja sopertaen:

-- Antakaahan tänne, ettei mieheni taas tarvitse torua... Vakuutan sinulle, ystäväni, että sittenkin olen ollut sangen järkevä, sillä siellä olisi ollut saatavana erästä pitsiä, oh, ihmeellistä! Viiteensataan frangiin!

-- Miksi ette ostanut? rouva Guibal kysyi välinpitämättömästi. -- Onhan herra Marty miehistä kohteliain.

Opettajan täytyi kumartaa ja sanoa, ettei hän mitenkään tahtonut rajoittaa vaimonsa vapautta. Mutta kun hän ajatteli vaaraa, joka viisisataa maksavan pitsin muodossa oli ollut vähällä kohdata häntä, hän tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäpiitään. Ja kun hän kuuli Mouret'n väittävän, että suuret tavaratalot lisäsivät tuntuvasti alhaisemman porvariston tuloja, hän singautti tätä kohti julmistuneen katseen, vihan iskemän nuolen, johon arkaluontoisen täytyy turvautua, kun hän ei uskalla kuristaa vihamiestään.

Mutta naiset eivät hellittäneet, kun kerran olivat päässeet mieliaiheeseensa. Vastustamatta he antautuivat hurmattaviksi. Pitsikääröt aukenivat, lainehtivat kiehkuroina toiselta toiselle, kiinnittivät heidät yhteiseen harrastukseen ja kietoivat heidät verkkojensa silmukoihin. Naiset hivelivät polvillaan noita ihmeellisiä kudoksia, joihin heidän sormensa väkisinkin eksyivät. Ja yhä ahtaammalle he sulkivat Mouret'n kehäänsä, yhä hartaammin he jatkoivat kyselyään. Huoneen jatkuvasti hämärtyessä Mouret'n täytyi joskus kumartua niin syvään tutkiakseen jotakin erityistä pitsikudosta, että hän sattui hipaisemaan parrallaan naisten hiuksia. Mutta huolimatta iltahämärän suloisesta veltostuttavasta hekumasta, hurmaantumatta naisten olkapäistä lähtevistä tuoksuista hän yhä valeihastuksensa alla säilytti hallitsevan asemansa. Nainen hän oli itsekin aistiensa ja luonteensa notkeuden puolesta, ja osasi arvata salaisimmatkin naisten sielussa piilevät pyyteet, ja lumottuina nämä antautuivat hänelle, kun hän sitä vastoin rehenteli korkealla valtaistuimellaan naishelyjen itsevaltiaana kuninkaana. Pimenevässä salissa äänet sortuivat kuiskeeksi, puoleksi sammuneiksi huokauksiksi, joista tuon tuostakin erotti:

-- Oh, herra Mouret! Herra Mouret!

Päivän kalpeat heijastukset haihtuivat huonekalujen pronssikoristeista. Naisten ryhmä Mouret'n ympärillä hämmentyi pimeässä entistä enemmän. Pitsit yksin kuulsivat valkeana lumena heidän tummien kankaiden verhoamilla polvillaan, jotka tuntuivat pyrkivän notkistumaan epäjumalan eteen. Teekannun kyljessä tuikki viimeinen väike palaen pirteästi kuin yölamppu tässä teehöyryn tuoksuttamassa huoneessa. Mutta yhtäkkiä palvelija toi huoneeseen kaksi lamppua ja lumous hälveni. Sali heräsi vilkkaana ja iloisena. Rouva Marty sulki pitsit takaisin laukkuunsa, rouva de Boves söi vieläkin leivoksen, ja Henriette, joka oli noussut, puheli hiljaa paronin kanssa ikkunasyvennyksessä.

-- Hän on erittäin miellyttävä, paroni sanoi.

-- Niin, todellakin! Henriette huudahti ilmaisten tahtomattaan tunteittensa salaisuuden.

Paroni hymähti niinkuin isä tyttärelleen. Se oli ensimmäinen kerta, kun Henriette oli näyttänyt niin rakastuneelta, mutta paroni ei siitä loukkaantunut, sillä lapsellisuuksien aika oli jo aikoja sitten hänellä ohi. Säälien entistä rakastettuaan, joka oli joutunut tuon ulkoa niin lempeän, mutta sisältä hyydyttävän kylmän veijarin käsiin, hän luuli velvollisuudekseen varoittaa tätä ja sanoi kuin piloilla:

-- Varokaa, ystäväni! Hän syö teidät kaikki suuhunsa.

Mustasukkaisuuden liekki leimahti Henrietten kauniissa silmissä, sillä hän arvasi olleensa Mouret'lle vain välikappale, tämän pyrkiessä paronin ystävyyteen. Ja hän vannoi tekevänsä tuon miehen hulluksi rakkaudesta, tuon miehen, jonka lyhytaikainen hellyys hajosi kuin tuuleen heitetyn laulun kaiku.

-- Oh, hän vastasi, vuorostaan muka leikkiä laskien, -- ainahan karitsa lopuksi syö suden.

Silloin paroni rohkaisi häntä huvittuneena päännyökkäyksellä. Kenties Henriette olikin se nainen, joka oli kostava toisten puolesta.

Kun Mouret toistettuaan Vallagnoscille, että tämän oli välttämättä käytävä katsomassa konetta, tavarataloa, lähestyi paronia hyvästelläkseen, tämä pidätti hänet ikkunasyvennykseen pimeään peittyneen puiston eteen. Nähtyään äsken Mouret'n naisten piirissä hän taipui vihdoin ja uskalsi luottaa. Hetken aikaa he keskustelivat hiljaa. Sitten pankinjohtaja sanoi:

-- No niin, sittenpä nähdään... Asia on päätetty, jos myyntinne maanantaina saavuttaa ennustamanne...

He puristivat kättä, ja Mouret poistui ihastuneen näköisenä, sillä hänelle ei päivällinen maistunut, ellei hän päässyt pistäytymään ensin Naisten Aarreaittaan tarkastamaan päivän tulot.

IV.

Maanantaina, lokakuun 10:ntenä, kirkas aurinko lävisti voitollisena harmaat pilvet, joiden peitossa taivas oli jo viikon ajan piillyt. Pitkin yötä oli vielä sataa tihuuttanut ja kadut olivat täynnä lokaa. Mutta päivän sarastaessa pilviä hajottavat tuulet olivat kuivanneet katukäytävät, ja taivas kaareutui sinisenä ja selkeänä kuin keväällä.

Jo kahdeksasta lähtien aamuauringon kultaama Naisten Aarreaitta leimusi juhlapuvussaan talvivarastonäyttelyn avaamispäivänä. Lippuja liehui ovella, villakangaskaistaleet pieksivät ilmaa ja niiden pauke täytti Gaillonin aukion maalaisjuhlan riemuitsevalla melskeellä. Aukion kulmaan päättyvien katujen varsilla olevat näyteikkunat tarjosivat katsojalle mahtavia rakennelmia, joiden kirjavaa komeutta ikkunalasien puhtaus yhä lisäsi. Siinä puhkesi kadun iloksi tuhatvärisiä silmänherkkuja, kokonainen tulvillaan oleva juhlapöytä, jossa oli ohikulkijoiden katseille yltäkyllin tyydykettä.

Mutta tavaratalon sisällä oli vielä hiljaista; silloin tällöin saapui kiireinen ostaja, naapuriston emännöitsijä tai joku iltapäivän väentungosta pelkäävä rouva. Liehuvien lippujensa takana tavaratalo kiillotettuine parkettilattioineen ja täyteen sullottuine osastoineen tuntui odottavan aseet ojossa, valmiina ostajakunnan hyökkäyksien varalta. Varhaiset kävelijät riensivät pysähtymättä ohi, tuskin katsahtivatkaan siihen. Neuve-Saint-Augustininkadulla, johon ajoneuvot pysähtyivät, ei vielä yhdeksän aikana ollut kuin kahdet vaunut. Kaupunginosan asukkaat, pikkukauppiaat varsinkin, ryhmittyivät oville ja katukäytävien kulmiin ihmetellen viirien ja töyhtöjen paljoutta katsellen nenä pystyssä ja tehden katkeria huomautuksia. Varsinkin heitä suututtivat Michodièrenkadulla, lähettämön edessä odottavat tavaravaunut, loistaviksi maalatut, punaiset ja keltaiset kuviot vihreällä pohjalla, joiden kiiltävän uudet pinnat hohtivat auringonpaisteessa kullalta ja purppuralta. Tällaisia vaunuja Mouret'lla oli neljät, ja kaikki oli maalattu uudelleen tilaisuutta varten, kyljissä oli liikkeen nimi suurin kirjaimin ja keskellä kattoa korkea kilpi, jossa kerrottiin talvinäyttelyn avaamisesta. Vastapäätä olevan puotinsa ovelta Baudu katseli vihasta kalpeana, miten vaunut sullottiin edellisestä illasta jääneitä tavaralähetyksiä täyteen ja miten ne sitten lähtivät liikkeelle komeiden hevosten vetäminä. Aina bulevardille asti hän seurasi katseellaan näitä päivänpaisteessa säihkyviä, vieriviä ilmoitustauluja, jotka lähtivät Pariisin kaikille kulmille julistamaan Naisten Aarreaitan vihattua nimeä.

Vähitellen ajurinvaunuja alkoi tulla ja pysähtyä riviin. Joka kerta kun uusi ostaja saapui, ovikäytävässä seisovat, tavaratalon livreehen puetut palveluspojat -- takki ja housut vihreät, liivit puna- ja keltaraitaiset -- riensivät kadulle. Isä Jouve, virastaan eronnut kapteeni, pitkä takki yllä, kaulassa valkea solmuke ja rinnassa arvokkaana kilpenä loistava mitali, kunniamerkki pitkästä ja nuhteettomasta palveluksesta, otti asiakkaan vastaan vakavan kohteliaasti ja kumartui selittämään eri osastoja. Sitten tulija päästettiin eteishalliin, joka oli sisustettu itämaiseksi saliksi.

Jo heti sisään astuessa oli siis ihailemisen aihetta, jonka vaikutus ei mennyt hukkaan kenenkään kohdalla. Mouret oli itse keksinyt tämän yllätyksen. Hän oli tuottanut sangen edullisilla ehdoilla itämailta suuren valikoiman mattoja, sekä vanhan- että uudenmallisia, joita tähän asti oli ollut myytävinä ainoastaan harvinaisuuksien kauppiailla sangen korkeaan hintaan. Näille hän toivoi suurta menekkiä, ja hän möi ne melkein ostohinnasta, sillä hänelle niiden pääasiallinen tarkoitus oli tavaratalon koristaminen ja taiteenihailijoiden houkutteleminen. Tämä itämainen sali näkyi Gaillonin aukion keskipalkoille asti. Se oli kokonaan matoista ja verhoista rakennettu, ja Mouret oli itse johtanut niiden ripustamista paikoilleen. Kattoa verhosivat smyrnalaiset matot, joiden monimutkaiset mallit kasvoivat esiin punaiselta pohjalta. Seinät olivat oviverhojen peitossa. Oli vihreä-, kelta- ja punaraitaisia syyrialaisia ja karamanilaisia verhoja, vähempiarvoisia Diarbekirin mattoja, karkeapintaisia kuin paimenpuvut, kaitoja Ispahanin, Teheranin ja Kermanin mattoja, leveämpiä kukikkaita mattoja Sumakasta ja Madrasista täynnä oudonmuotoisia pioneja ja palmuja, mielikuvituksen lumotuista puutarhoista poimittuja. Maassa oli lattiamattoja, pehmeitä kuin turkikset, keskellä agralainen matto, erinomaisen hieno malliltaan, keskus oli valkea ja leveät reunat vaaleansinipohjaisia mielikuvituksellisin sinipunervin koukeroin. Joka paikassa oli ihmeellisiä kudonnaisia: Mekan samettimaisen häiveisiä mattoja, rukousmattoja Daghestanista vertauskuvallisine kuvioineen, Kurdistanin kukkakirjaisia mattoja ja vihdoin eräässä nurkassa halpahintaisten mattojen pino, Gheurdesin, Coulan ja Kircheerin mattoja viidestätoista frangista alkaen. Tähän muhkeaan passan telttaan, jossa huonekaluina oli kamelintyynyistä rakennettuja nojatuoleja ja sohvia, toiset ruudullisia, toiset maalaisruusuilla kirjailtuja, tuntuivat itämaat levittäneen kaiken komeutensa, Turkki, Arabia, Persia, Intia olivat siellä edustettuina. Palatsit oli tyhjennetty, moskeijat ja basaarit riistetty aarteista puhtaiksi. Tummennut kulta vallitsi vanhojen mattojen kuluneissa muodoissa, joiden vaalenneissa vivahduksissa oli rauenneen hiilloksen himmeää hehkua ja vanhojen mestarien paahtunutta väriä. Tämä barbaarinen taide huokui itämaiden näkyjä vahvan tuoksun ohella, jonka vanhat villakankaat olivat tuoneet muassaan auringon ja syöpäläisten maista.

Kun Denise, joka juuri sinä päivänä astui palvelukseen, tuli tähän saliin, hän pysähtyi hämmästyneenä ovelle ihmetellen eteishallin outoa asua ja uskaltamatta mennä edemmäksi haaremin tapaan sisustettuun huoneeseen. Erään palveluspojan täytyi lähteä näyttämään hänelle tietä ullakolle ja luovuttaa hänet siellä makuuhuoneiden hoitajan ja siivoojan rouva Cabinin käsiin; tämä osoitti hänelle asunnoksi huoneen n:o 7, johon hänen matkakirstunsa jo oli tuotu. Huone oli ahdas kammio, viettävän, ikkunan puhkaiseman katon alla, ja sen kalustona oli pieni vuode, pähkinäpuinen kaappi, pukeutumispöytä ja kaksi tuolia. Ullakolla oli pitkänä jonona kaksikymmentä yhtäläistä pientä kammiota, joista johti ovi pitkään, keltaiseksi maalattuun luostarimaiseen käytävään. Talon kolmestakymmenestäviidestä tytöstä nukkui näissä ne kaksikymmentä, joilla ei ollut Pariisissa sukulaisia; muut asuivat kaupungilla, muutamat keksittyjen tätien tai serkkujen luona. Heti huoneeseen tultuaan Denise riisui köyhän, harjaamisesta kuluneen mustan pukunsa paikattuine hihoineen, ainoan, minkä hän oli Valognes'ista tuonut mukanaan, ja puki ylleen osastonsa mustan silkkipuvun, joka oli korjattu häntä varten ja odotti vuoteella. Puku oli vieläkin liian väljä ja kohosi olkapäistä. Mutta Denise oli niin hätääntynyt, ettei joutanut ajattelemaan sellaisia pikkuasioita. Hän ei ollut koskaan ennen käyttänyt silkkipukua. Kun hän laskeutui portaita mennäkseen osastolleen ja näki hameen välkkyilevän, hän ujosteli juhlallista pukuaan ja häpesi kankaan kahinaa.

Tullessaan osastolle hän kuuli että siellä riideltiin. Clara vakuutti kimeällä äänellä:

-- Aivan varmaan, rouva, minä saavuin ennen häntä.

-- Se ei ole totta, väitti Marguerite vastaan. -- Hän tyrkkäsi minua ovella, mutta minä olin jo toisella jalallani astunut saliin.