Part 6

Denise ei voinut olla nauramatta, niin hullunkuriselta ajatus hänestä tuntui. Nauru muutti hänen kasvonsa kokonaan. Hieno puna kohosi hänen poskilleen, ja hänen hiukan ison suunsa ilme kirkasti koko hänen olemuksensa. Hänen harmaisiin silmiinsä syttyi lempeä loiste, poskiin painui viehättävät hymykuopat, ja hiuksetkin tuntuivat lehahtavan lentoon raikkaan ja heleän naurun voimasta.

-- Mutta sievähän hän on, kuiskasi Mouret Bourdonclelle.

Liikekumppani ei suostunut myöntämään sitä, vaan teki hermostuneen liikkeen. Clara nyrpisti huuliaan, ja Marguerite käänsi selkänsä, Aurélie rouva yksin myönsi päännyökkäyksellä, kun Mouret jatkoi:

-- Setänne on väärässä, kun ei itse tullut teitä saattamaan. Hänen suosituksessaan olisi ollut tarpeeksi... Kerrotaan, että hän on meihin suuttunut. Me emme ole siitä tietävinämme, ja jos hänellä ei ole veljentyttärelleen paikkaa omassa talossaan, niin me näytämme hänelle, että hänen veljentyttärensä on vain tarvinnut koputtaa ovellemme päästäkseen sisään... Sanokaa hänelle, että kunnioitan suuresti häntä ja ettei hänen pidä olla suuttunut minuun, vaan uusiin kaupankäynnin muotoihin. Ja sanokaa vielä, että hänelle on häviöksi, jos hän itsepintaisesti pysyy naurettavassa vanhoillisuudessaan.

Denise kävi jälleen aivan kalpeaksi. Mies oli Mouret. Kukaan ei sitä hänelle sanonut, mutta Mouret paljasti itsensä, ja nyt Denise heti arvasi ja ymmärsi, miksi mies oli häntä pelästyttänyt niin oudosti ensin kadulla, sitten silkkiosastolla ja vielä nytkin. Liikutus, jota hän ei voinut käsittää, painoi yhä enemmän hänen sydäntään ja kävi yhä raskaammaksi. Kaikki hänen setänsä ja tätinsä hänelle kertomat jutut palasivat hänen mieleensä suurentaen entisestään Mouret'n kookasta vartaloa, kirkastaen hänet tarumaisella loisteella ja kohottaen hänet tuon hirveän koneen hallitsijaksi, jonka koneen hampaisiin Denise oli kaiken aamua tuntenut tarttuvansa. Mouret'n kauniin, hienopiirteisen ja ruskeasilmäisen pään takana hän luuli näkevänsä naisen hahmon, onnettoman rouva Hédouinin, joka oli painanut verensä leiman rakennuksen peruskiviin. Hän tunsi selkäänsä pitkin kulkevan kylmät väreet, ja hän ymmärsi miehen häneen tekemän vaikutuksen olevan kauhua.

Aurélie rouva sulki luettelonsa. Hän tarvitsi yhden ainoan myyjättären, ja nyt oli jo kymmenen hakijaa merkitty. Hän ei kuitenkaan epäröinyt kenet ottaa, sillä hän oli liiankin halukas olemaan liikkeen omistajalle mieliksi. Mutta hakemukseen ei sopinut vastata ennenkuin isä Jouve oli tehnyt tiedusteluja ja niistä selkoa. Silloin vasta johtajatar voi päättää.

-- Hyvä on, neiti, hän sanoi juhlallisesti ylläpitääkseen arvovaltansa. -- Vastaus annetaan kirjallisesti.

Denise jäi vielä hetkeksi ujostellen paikalleen. Hän ei tiennyt kuinka lähteä pois seurasta. Vihdoin hän kiitti Aurélie rouvaa ja kulkiessaan Mouret'n ja Bourdonclen sivu hän kumarsi. Mutta nämä eivät enää ajatelleet häntä eivätkä edes vastanneet hänen tervehdykseensä. He vain tarkastivat suurella mielenkiinnolla rouva Frédéricin heille näyttämää, äsken puheena ollutta päällysvaatetta. Clara teki Margueriteen katsoen kiukkuisen eleen ikäänkuin ennustaakseen, ettei tulokkaalla olisi kovinkaan hauskaa heidän osastollaan. Epäilemättä Denise aavisti minkä salaisen vihan hän oli käynnillään herättänyt, sillä hän tunsi laskeutuessaan portaita samanlaista ahdistusta kuin oli noustessaankin tuntenut, ja hän epäröi onnekseenko vai onnettomuudekseen hän oli tänne tullut. Oliko hänellä syytä toivoon? Hän rupesi jälleen epäilemään, sillä hän oli niin kiusaantunut, ettei kyennyt oikein ymmärtämään mitä hänelle oli sanottu. Sekavista tunteista pääsi kaksi kumminkin pian voitolle, ensinnäkin kauhu, jonka Mouret oli hänessä nostanut, ja toiseksi ilo Hutinin hänelle osoittaman ystävällisyyden johdosta, jonka suloinen muisto oli hänen ainoa tämänaamuinen lohtunsa. Kulkiessaan tavaratalon poikki hän haki katseellaan uutta ystäväänsä saadakseen lähettää hänelle kiitollisen hymyn, ja hänen mielensä kävi alakuloiseksi, kun tätä ei näkynyt.

-- Neiti, onnistuitteko? kuului hänen takaansa liikutuksesta värisevä ääni, kun hän vihdoin oli takaisin kadulla.

Hän kääntyi ja tunsi onnettomuustoverinsa, pitkän ja hontelon nuorukaisen, joka oli puhutellut häntä aamulla. Tämäkin tuli Naisten Aarreaitasta ulos ja näytti vielä pelästyneemmältä kuin Denise tavaratalossa kokemansa tutkinnon johdosta.

-- En tiedä vielä, Denise vastasi.

-- En minäkään. Kummallinen tapa niillä on katsella ja puhutella!... Minä tahtoisin pitsiosastolle. Olen palvellut Crève-coeurilla Mailinkadulla.

Taas he seisoivat vastakkain ja punastuivat kun eivät tienneet kuinka erota. Sitten nuori mies neuvottomana, sanoakseen vielä jotakin, uskalsi kömpelön kohteliaasti kysyä:

-- Saanko kysyä nimeänne, neiti?

-- Denise Baudu.

-- Minä olen nimeltäni Henri Deloche.

Nyt heitä nauratti. Heidän asemansa yhdisti heitä ja he kättelivät.

-- Onnea! sanoi Denise.

-- Niin, onnea! vastasi toinen.

III.

Joka lauantai neljästä kuuteen rouva Desforges tarjosi teetä tuttavilleen, jotka tulivat häntä tervehtimään. Hänen asuntonsa oli kolmannessa kerroksessa Rivol'n ja Alger'nkadun kulmatalossa, ja hänen kahden salinsa ikkunat olivat Tuileries'n puistoon.

Eräänä tällaisena lauantaina Mouret, jolle palvelija juuri aikoi avata ison salin oven, huomasi eteisen toisesta avoimesta ovesta rouva Desforges'in, joka kulki pienen salin poikki. Tämä pysähtyi nähdessään hänet, ja Mouret astui sisään juhlallisesti tervehtien. Kun palvelija oli sulkenut oven, hän tarttui innokkaasti nuoren naisen käteen ja suuteli sitä hellästi.

-- Varo, siellä on vieraita, rouva Desforges sanoi hiljaa osoittaen päännyökkäyksellä ison salin ovea. -- Kävin hakemassa tämän viuhkan näyttääkseni sitä heille.

Ja viuhkan varrella hän hipaisi leikillisesti nuoren miehen kasvoja. Rouva Desforges oli tummaverinen, pyylevähkö nainen, silmät olivat suuret ja mustasukkaiset. Mutta Mouret piti yhä hänen kädestään kiinni ja kysyi:

-- Tuleekohan?

-- Epäilemättä, niin hän ainakin lupasi.

He puhuivat paroni Hartmannista, Kiinteistöpankin johtajasta. Rouva Desforges, valtioneuvoksen tytär, oli ollut naimisissa pörssivälittäjän kanssa ja oli tämän kuoltua perinyt häneltä omaisuuden, jota toiset sanoivat sangen suureksi, toiset peräti mitättömäksi. Kerrottiin hänen jo miehensä eläessä osoittaneen kiitollisuutta paroni Hartmannille niistä neuvoista, jotka tämä raha-asiain tuntija oli heille antanut ja jotka olivat olleet hyödyksi, ja myöhemmin, miehen kuoltua, sanottiin suhteen yhä jatkuvan, mutta mitä suurimmassa salaisuudessa, niin ettei vähinkään varomattomuus päässyt herättämään epäluuloa. Rouva Desforges osasi käyttäytyä niin, ettei hän koskaan herättänyt huomiota, ja hän oli tervetullut vieras kaikkialla ylemmän porvariston kodeissa, joihin hän syntyperänsäkin puolesta kuului. Ja vaikka nyt, kun pankinjohtajan rakkaus oli muuttumassa isälliseksi ystävyydeksi, hän tämän ennakkoluulottoman ja valistuneen ystävänsä suostumuksella lahjoitti lempensä muillekin, oli hän niin arka maineestaan ja osasi käyttäytyä niin taitavasti, ettei pienintäkään syytä ollut moitteisiin ja ettei kukaan uskaltanut julkisesti epäillä hänen kunniallisuuttaan. Tavattuansa Mouret'n heidän yhteisten tuttaviensa luona hän oli alussa vihannut tätä. Sittemmin, kun ei jaksanut vastustaa hänen rajun rakkautensa hyökkäyksiä, hän oli antanut myöten. Nyt kun Mouret oli päässyt niin pitkälle, ettei hänen suhteellaan ollut muuta tarkoitusta kuin päästä paronin suosioon, olivat rouva Desforges'in tunteet kehittyneet vähitellen todelliseksi hellyydeksi. Hän oli kolmekymmentäviisi vuotta vanha, vaikka sanoi olevansa vasta kaksikymmentäyhdeksän vuotta ja oli siis joutunut siihen ikään, jolloin nainen intohimoisesti pitää rakkaudestaan kiinni. Tuntien olevansa vanhempi rakastajaansa, jonka pelkäsi kylmenevän, hän ponnisteli epätoivoisesti pysyttääkseen hänet luonaan.

-- Joko hän on selvillä asiasta? Mouret kyseli.

-- Ei, saatte itse esittää asianne, vastasi rouva Desforges lakaten sinuttelemasta.

Hän katsoi Mouret'hen, ajatellen ettei tämä mahtanut aavistaa mitään hänen suhteestaan paroniin, koska käytti häntä välittäjänä, ikäänkuin olisi ollut kysymys vain vanhasta ystävästä. Mutta Mouret piteli yhä hänen kättään nimittäen häntä hyväksi Henriettekseen, ja nainen tunsi sydämensä sulavan. Sanaakaan sanomatta hän tarjosi huulensa suudeltaviksi; sitten hän kuiskasi:

-- Hiljaa! Minua odotetaan. Tulkaa hetken kuluttua perässäni.

Isosta salista kuului verhojen heikentämiä hilpeitä ääniä. Rouva Desforges astui sisään, jättäen oven kokonaan auki, ja ojensi viuhkan yhdelle niistä neljästä naisesta, jotka istuivat huoneen keskiosassa.

-- Tässä se nyt vihdoinkin on, hän sanoi. -- Palvelija ei olisi koskaan löytänyt sitä, kun en itsekään oikein osannut neuvoa.

Kääntyen ovea kohti hän sanoi vilkkaasti:

-- Käykää toki sisälle, herra Mouret. Tulkaa pienen salin kautta, niin ei tunnu niin juhlalliselta.

Mouret tervehti naisia, jotka hän tunsi. Sali kukikkaalla hopeakirjosilkillä verhottuine Ludvig XVI:n tyylisine huonekaluineen, kullattuine pronssikoristeineen ja isoine ruukkukasveineen uhkui korkeudestaan huolimatta naisellisen kodikasta viehkeyttä, ja sen kahdesta ikkunasta näkyi erittäin kauniisti Tuileries'n puiston kastanjapuita, joiden lehdet varisivat syksyisessä tuulessa.

-- Tämä pitsi on tosiaankin sangen hienoa, sanoi rouva Bourdelais tarkastellen viuhkaa.

Rouva Bourdelais oli pieni, vaaleaverinen, kolmenkymmenen ikäinen nainen, Henrietten koulutoveri, naimisissa raha-asiainministeriön alajohtajan kanssa. Vanhasta porvarisperheestä lähteneenä hän hoiti talouttaan ja kolmea lastaan sievästi ja toimeliaasti noudattaen vaistomaisesti käytännöllisyyden periaatteita.

-- Ja tästä pitsipalasesta olet siis maksanut kaksikymmentäviisi frangia, hän sanoi tutkien tarkasti jokaista pitsin silmukkaa. -- Sanoit ostaneesi Lucista maalaisnaiselta?... Se ei suinkaan ollut kallista... Mutta entä viuhkan tekeminen.

-- Tietysti, vastasi rouva Desforges. -- Tekokuluja maksoin kaksisataa frangia.

Rouva Bourdelais naurahti. Tällaistako Henriette kehui hyväksi kaupaksi! Kaksisataa frangia yksinkertaisen viuhkan valmistamisesta. Pelkkää norsunluuta ja siinä nimikuvio! Ja vielä sellaista pitsiä varten, jonka hinta tuotti hänelle enintään viiden frangin voiton. Sadallakahdellakymmenellä frangilla sai tällaisia viuhkoja valmiina. Hän mainitsi liikkeen Poissonnièrenkadun varrella.

Viuhka kiersi pöytää kulkien kädestä käteen. Rouva Guibal tuskin katsahtikaan siihen. Hän oli pitkä ja hoikka, punatukkainen nainen, joka teeskenteli aina mitä suurinta välinpitämättömyyttä. Kyllästyneestä ilmeestä huolimatta hänen harmaissa silmissään välähtivät hetkittäin itsekkyyden rajut pyyteet. Miehensä, tunnetun asianajajan seurassa hän ei esiintynyt koskaan, ja tämän sanottiin omalla tahollaan viettävän varsin vapaata elämää jakaen aikansa asiapaperiensa ja huviensa kesken.

-- Oh, hän sanoi väsyneesti antaen viuhkan rouva de Boves'ille, -- olen ostanut tuskin ainoatakaan viuhkaa eläessäni... Ainahan niitä saa lahjaksi ... liiaksikin.

Kreivitär de Boves vastasi hiukan pisteliäästi:

-- Olette todellakin onnellinen, kun olette sattunut saamaan niin kohteliaan miehen.

Ja kallistuen tyttärensä, pitkän, kahdenkymmenen ikäisen nuoren tytön puoleen hän jatkoi:

-- Katsopa nimikuviota, Blanche. Miten hienoa työtä! Se kai nostaa hinnan.

Rouva de Boves, joka oli jo viidennelläkymmenellä, oli uhkea nainen, ryhdikäs kuin jumalatar, selkeät, säännölliset kasvonpiirteet ja suuret, raukeat silmät. Hänen miehensä, hevoshoidon ylitarkastaja, oli nainut hänet hänen kauneutensa tähden. Nimikuvion hienous tuntui aivan hurmaavan hänet ja nostattavan hänessä intohimon, josta hänen katseensa himmeni. Äkkiä hän sanoi:

-- Sanokaapa te meille mielipiteenne, herra Mouret, onko tämän viuhkan valmistamisesta kaksisataa frangia liian korkea hinta?

Mouret oli jäänyt seisomaan ja kuunteli hymyillen ja tarkkaavaisesti naisten puhetta. Hän otti viuhkan, tarkasteli sitä ja aikoi juuri lausua mielipiteensä, kun palvelija avasi oven ilmoittaen:

-- Rouva Marty.

Saliin astui laiha ja ruma, rokonarpinen nainen, joka oli komeasti, mutta sangen monimutkaisesti pukeutunut. Hänen iästään oli vaikea päästä selville. Todellisuudessa hän oli kolmenkymmenen viiden vanha, mutta häntä saattoi luulla hänen mielialojensa vaihtelun mukaan milloin kolmen-, milloin neljänkymmenen ikäiseksi. Hänellä oli oikeassa kädessään punainen nahkalaukku, josta hän ei uskaltanut erota.

-- Hyvä rouva, hän sanoi Henriettelle, -- annattehan minulle anteeksi, että saavun näin laukku kädessä... Ajatelkaahan, pistäydyin tullessani Aarreaittaan, ja kun taas satuin mielettömästi tuhlaamaan rahoja, en uskaltanut jättää laukkua ajoneuvoihini. Olisi voitu varastaa.

Samassa hän huomasi Mouret'n ja jatkoi nauraen:

-- Ah, herra Mouret! En minä tässä teidän vuoksenne kauppaliikettänne kehunut, koska en tiennyt teidän edes olevan täällä. Mutta kyllä teillä tällä hetkellä on erinomaisen hienoja pitsejä.

Tämä sai huomion kääntymään pois viuhkasta, jonka Mouret laski pienelle pöydälle. Nyt naisia kiusasi uteliaisuus. Rouva Martyn laukku ei antanut heille rauhaa. Hänet tiedettiin mielettömän tuhlaavaiseksi ja sangen heikoksi kiusauksen edessä. Rakastajalle hän ei olisi voinut antautua, siihen hän oli liian kunniallinen, mutta hänen oli mahdotonta vastustaa pienimmänkään ylellisyysesineen houkutusta. Hän oli köyhän virkamiehen tytär ja valmisteli nyt hurjilla ostoksillaan taloudellista häviötä miehelleen, Bonaparten lyseon viidennen luokan opettajalle, jonka täytyi antaa yksityistunteja ansaitakseen kuuteentuhanteen nousevan palkkansa lisäksi toiset kuusituhatta yhä lisääntyvien menojen suorittamiseksi.

Rouva Marty ei suostunut avaamaan laukkuaan, vaan painoi sitä molemmin käsin syliinsä ja puhui neljätoistavuotiaasta tyttärestään Valentinesta, jota hän piteli kuin kukkaa kämmenellä ja jonka pukuihin niinkuin omiinsakin hän sommitteli kaikki muodin vastustamattomat uutuudet.

-- Tiedättehän, rouva Marty selitteli, -- että tänä vuonna nuorten tyttöjen puvut koristellaan pitseillä... Ja kun satuin saamaan näin sievää valenciennea...

Hän suostui vihdoinkin avaamaan laukkunsa. Naiset kurottivat kaulaansa nähdäkseen, kun samassa hiljaisuuden katkaisi ovikellon soitto.

-- Mieheni tulee! rouva Marty huudahti hätäisesti. -- Hänen piti poiketa tänne noutamaan minua tullessaan Bonapartesta.

Nopeasti hän sulki laukkunsa ja pisti sen vaistomaisella liikkeellä piiloon nojatuolin alle. Rouvat purskahtivat nauruun. Rouva Marty punastui ja nosti sen takaisin polvilleen väittäen, etteivät miehet koskaan ymmärtäneet mitään ja ettei heidän tarvinnut tietää.

-- Herra de Boves ja herra de Vallagnosc, ilmoitti palvelija.

Yleinen hämmästys. Rouva de Boves ei tiennyt itsekään odottaa miestään. Tämä kaunis herrasmies, jolla oli viikset ja pujoparta ja Tuileries'n linnan vaatima sotilaallisen täsmällinen ryhti, suuteli kädelle rouva Desforges'ia, jonka hän oli tuntenut tämän vielä ollessa isänsä kodissa. Sitten hän vetäytyi syrjään antaakseen tilaa toiselle tulijalle, kalpealle ja hienokäytöksiselle nuorelle miehelle, joka vuorostaan tervehti talon emäntää. Mutta tuskin oli keskustelu taas päässyt alkuun, kun hämmästyksen huudahdus veti puoleensa yleisen huomion.

-- Sinäkö siinä, Paul!

-- No totta tosiaan! Octave!

Mouret ja Vallagnosc puristivat kättä. Nyt rouva Desforges vuorostaan hämmästyi. He siis tunsivat toisensa! Tietysti, koska olivat istuneet rinnatusten Plassans'in koulun penkillä. Sattumalta vain he eivät olleet koskaan tavanneet toisiaan hänen kodissaan.

Päästämättä toistensa käsiä herrat vetäytyivät leikkisästi puhellen pieneen saliin. Samassa palvelija asetti rouva Desforges'in vieressä olevalle kuparireunaiselle marmoripöydälle hopeisen teetarjottimen hienoine kiinalaisine kuppeineen. Naiset siirtyivät lähemmäksi äänekkäästi puhellen herra de Boves'in seisoessa heidän takanaan kumarrellen ja pistäen sanan sinne, toisen tänne seurustelutapoihin perehtyneen korkean virkamiehen kohteliaisuudella.

-- Onpa hauska tavata, Mouret toisti.

Hän oli istuutunut Vallagnoscin viereen sohvalle. Mukavasti sisustetun, keltaisella silkillä verhoillun salongin perällä, jossa salin ison, avonaisen oven toisella puolen liikkuvat naiset eivät voineet kuulla heitä, he nauroivat sydämensä pohjasta lyöden toisiaan polvelle ja katsoen toisiaan silmiin. Koko heidän nuoruutensa nousi heidän eteensä, vanha Plassans'in opisto pihoineen, kosteine luokkahuoneineen, ruokasaleineen, jossa heille tarjottiin paljon turskaa, ja makuuhuoneineen, joissa pielukset lensivät sängystä sänkyyn heti kun vain opettaja nukahti. Paul, tuomarin poika köyhtyneestä aatelisperheestä, oli luokan etevimpiä oppilaita, mainio aineenkirjoittaja, jonka opettaja alati asetti esimerkiksi tovereille ennustaen hänelle loistavaa tulevaisuutta. Octave sitävastoin istui luokan peränpitäjänä ja vanheni laiskurien ja kuhnuksien joukossa, onnellisena ja lihavana, kaikissa huvituksissa ensimmäisenä. Luonteittensa eroavaisuudesta huolimatta he pysyivät läpi koulun erottamattomina ystävinä ja tovereina aina ylioppilastutkintoon asti, jonka toinen suoritti loistavasti, toinen töin tuskin saatuaan kaksi kertaa reput. Sitten elämä oli heidät erottanut, ja nyt he kymmenen vuoden päästä sattuivat jälleen yhteen vanhenneina ja muuttuneina.

-- No kerrohan nyt mitä sinusta on tullut, Mouret sanoi.

-- Ei mitään, vastasi toinen.

Vallagnosc oli kohtaamisen ilosta huolimatta yhä yhtä väsyneen ja kyllästyneen näköinen. Kun hänen ystävänsä kummastellen jatkoi kyselyä sanoen:

-- Teet kai kumminkin jotakin? Mitä sinä teet? hän vastasi:

-- En mitään.

Octave rupesi nauramaan. Etkö mitään. Se ei todellakaan riittänyt. Ja vähitellen hän urkkimalla pääsi ystävänsä elämäkerrasta selville. Tälle oli käynyt samoin kuin köyhien poikien ylipäänsä käy, kun sääty-ylpeys pidättää heidät virka-alalla, jossa he arvokkuutensa ylläpitämiseksi hautautuvat kaikkine todistuksineen johonkin vähäpätöiseen toimeen ansaiten juuri sen verran, että pysyvät hengissä. Paul oli suvussaan vallitsevan tavan mukaan lukenut lakitiedettä. Sitten hän oli jäänyt kotiin leskeksi jääneen äitinsä elätettäväksi, vaikka tämä tuskin tiesi kuinka tulla toimeen kahden tyttärensä kanssa. Vihdoinkin Paul oli häveten jättänyt näiden käytettäväksi mitä vielä perheen omaisuudesta oli jäljellä ja hakenut pienen viran sisäasiainministeriössä, jossa hän nyt oli kuin myyrä kolossaan.

-- Paljonko sinulle maksetaan palkkaa?

-- Kolmetuhatta frangia...

-- Voi surkeutta! Oikein säälittää, poika parka... Ja niin hyväpäinenkin olit vielä, että kykenit puhumaan meidät kaikki pussiin. Kolmetuhatta frangia, viiden vuoden raatamisen jälkeen! Se on sulaa vääryyttä.

Hän keskeytti puhuakseen itsestään:

-- Minä olen kääntänyt heille selkäni. Tiedäthän mitä minusta on tullut?

-- Tiedän, sanoi Vallagnosc. -- Olen kuullut, että olet antautunut kauppa-alalle. Sinä taidat omistaa tuon suuren liikkeen Gaillonin aukion kulmauksessa.

-- Niin... Verkasaksa, veikkoseni!

Mouret oli nostanut päänsä, löi uudestaan toveriaan polveen, ujostelematta, miehenä, joka ei hävennyt tuottavaa ammattiaan.

-- Niin, verkasaksa... Muistathan, tartuinko koskaan heidän onkeensa kun he virittivät minulle syöttejään, vaikken luullakseni ollut sen tyhmempi kuin muutkaan? Luettuani ylioppilaaksi tyydyttääkseni perheeni toiveen olisin vallan hyvin voinut jatkaa asianajajaksi tai lääkäriksi niinkuin toverit. Mutta nuo ammatit eivät houkutelleet minua. Olen nähnyt niissä liiaksi kurjuutta... Annoin palttua kaikelle sellaiselle, katumatta, usko pois! Ja rupesin tekemään kauppaa.

Vallagnosc nauroi hiukan hermostuneesti.

-- Ei sinulla tosiaan mahda olla suurta hyötyä ylioppilastodistuksestasi palttinan mittailemisessa, hän sanoi lopuksi.

-- Pääasia vain, ettei se ole minulle esteeksi, Mouret sanoi iloisesti. -- En todellakaan vaadi siltä enempää. Kyllähän sinä tiedät, että kun kerran on ollut tarpeeksi tyhmä hankkiakseen sellaisen niskoilleen, niin siitä ei ole helppoa päästä erilleen. Kuhnustaa kuin kilpikonna, kun muut, avojalkaiset, juoksevat kuin riivatut.

Huomatessaan tuottavansa toverilleen pahaa mieltä hän tarttui tätä kädestä jatkaen:

-- Kuule, en minä pahaa tarkoittanut, mutta tunnusta pois, etteivät sinun todistuksesi ole tyydyttäneet ainoatakaan sinun tarpeistasi... Tiedätkö, että liikkeeni silkkiosaston johtaja ansaitsee tänä vuonna yli kahdentoistatuhannen. En liioittele vähääkään. Tosin hän on sangen terävä poika, joka on oppinut oikeinkirjoitusta ja neljä laskutapaa... Tavallisesti myyjät ansaitsevat kolme- tai neljätuhatta frangia, siis enemmän kuin sinä. Heidän kasvatukseensa ei ole tuhlattu varoja niinkuin sinun, eikä heille ole kerrottu heidän elämään astuessaan, että maailma on luotu heitä varten. Myönnän tosin, ettei siinä ole kaikki, että osaa ansaita rahaa. Mutta jos kysytään, onko annettava etusija tieteen teitä kulkeneille köyhille raukoille, jotka nälkäänsä huutaen tunkeilevat virka-alalla, vai käytännön elämään antautuneille pojille, joita on karaistu kestämään elämää ja jotka osaavat perinpohjin ammattinsa, niin minä en toden totta epäile puolustaa jälkimmäisiä, sillä minun mielestäni he ovat aikansa tasalla.

Hän oli kiihtynyt ja korottanut äänensä. Henriette, joka kaatoi teetä kuppeihin, oli kääntänyt päänsä ja hymyili hänelle isosta salista. Kun Mouret havaitsi sen ja huomasi toistenkin naisten kuuntelevan, hän ei katunut sanojaan.

-- Sanalla sanoen, vanha kumppani, hän sanoi, -- nykyään on miljoonia verkasaksojen saavutettavissa.

Vallagnosc nojautui veltosti sohvan pehmeään selkänojaan silmät puoleksi ummessa. Hänen asennossaan oli elämään kyllästyneen ylenkatsetta, osaksi teeskenneltyä, osaksi todellista, kuolevan sukupolven veltostumisesta johtuvaa.

-- Ei maksa vaivaa tavoitella niitä, hän sanoi. -- Ei elämä ole sen arvoista.

Kun Mouret katsoi häneen hämmästyneenä hän lisäsi:

-- Tekipä mitä tahansa, ei mikään parane. Parempi istua kädet ristissä.

Ja hän alkoi selittää pessimististä katsantokantaansa, moitiskeli olemisen mitättömyyttä ja puolinaisuutta. Kerran hän oli uneksinut tulevansa kuuluisaksi kirjailijaksi, mutta runoilijapiireissä hän oli tavannut vain yleistä toivottomuutta. Kaikki ponnistukset osoittautuivat turhiksi, elämän hetket tyhjiksi, maailma nurinkuriseksi. Nautinnot pettivät, ei edes paheesta ollut iloa.

-- Entä sinä, onko elämä sinulle nautintoa? hän kysyi lopuksi.

Mouret'n hämmästys alkoi muuttua vihaksi.

-- Onko elämä minulle nautintoa!... Mitä loruja sinä puhut? Etkö ole päässyt vielä sen pitemmälle?... Tietysti se on nautintoa silloinkin, kun kaikki käy hullusti, sillä silloin olen raivoissani siitä, että käy hullusti. Minun luonteessani ovat intohimot vallalla, ja minusta ei ole hiljaiseksi syrjästä katsojaksi. Sentähden en kyllästykään.

Hän heitti silmäyksen saliin päin ja sanoi hiljaisemmalla äänellä:

-- Onhan naisia, joihin kyllästyy, ja silloin saattaa olla kiusallista minun täytyy myöntää. Mutta ennen en, hitto vieköön, anna periksi; ja on sitä siinäkin nautintoa, jota ei kukaan minulta riistä, usko pois... Enkä minä juuri liioin naisistakaan välitä... Mutta kun saa tahtoa ja toimia, sanalla sanoen luoda... Kun saa taistella oman päähänpistonsa puolesta ja takoa vasaralla sen muidenkin päähän, ja kun pääsee voittajaksi ja kohoaa pinnalle... Se on nautintoa, elämän nautintoa!

Hänen sanoissaan kaikuivat toiminnanhalun ja elämänilon raikkaat sävelet. Olihan jokaisen pakko, jolla vähänkin oli järkeä päässä ja kuntoa kädessä, tarttua työhön tänä toiminnan aikakautena, jolloin koko vuosisata tavoitteli uusia päämääriä. Hän pilkkasi synkkäkatseisia ja elämään kyllästyneitä pessimistejä, kaikkia noita hermoherkkiä haaveilijoita, uikuttavia runoilijoita ja viisastelevia epäilijöitä, joiden ääni hukkui ajan suunnattomaan rakennustyöhön. Kaunis tehtävä tosiaankin ja kunniakas ja järkevä oli haukotella ikävästä muiden tehdessä työtä.