Part 35

Kun vaunut pysähtyivät hautausmaan portille, hän astui alas Denisen kanssa. Baudun perhehauta oli ensimmäisen käytävän varrella vasemmalla. Muutamassa minuutissa oli toimitus haudalla suoritettu. Setä Baudu tuijotti niin kiinteästi avonaiseen hautaan, että Jeanin täytyi vetää hänet syrjään. Läsnäolijat seisoivat hajallaan lähihautojen ympärillä. Kaikki nuo kellarimaisten puotien kosteudesta verettömiksi käyneet kauppiaskasvot näyttivät pilvisen taivaan harmaassa valossa tavallistakin kurjemmilta. Kun arkku hiljaa liukui hautaan, näppyiset posket kalpenivat, suipenneet nenät painuivat maata kohti, ja sappisairauden kellertämät, numeroiden lukemisesta heikenneet silmät sumenivat.

-- Kaikkien meidän pitäisi piiloutua tuohon koloon, sanoi Bourras Deniselle, joka oli jäänyt seisomaan hänen viereensä. -- Tuon tyttö paran kanssa menee koko kaupunginosamme hautaan... Vanha kauppatapa sisältyy valkeisiin ruusuihin, jotka heitetään arkulle.

Denise palasi setänsä ja veljensä vaunuissa haudalta. Päivän loppukin tuntui sietämättömän raskaalta hänestä. Ensiksikin hän sai levottomuuden aihetta Jeanin kalpeudesta, ja kun hän ymmärsi, että tällä oli taas lemmenasia kysymyksessä, hän avasi kukkaronsa tehdäkseen selonteosta lopun, mutta Jean kieltäytyi ottamasta rahoja ja väitti, että tällä kertaa asia oli vakavampaa laatua. Kysymyksessä oli rikkaan sokerileipurin veljentytär, joka ei suostunut ottamaan vastaan orvokkivihkoakaan. Iltapäivällä, kun Denise meni hakemaan Pépéä rouva Gras'n luota, tämä ilmoitti, ettei jaksanut enää pitää noin suurta poikaa hoidossa. Poika oli siis pakko saada kouluun ja erota hänestä. Kun hän vei Pépén sedän ja tädin luo, Vanhassa Elbeufissa vallitseva synkkä toivottomuus kirveli hänen sydäntään. Puoti oli suljettu ja vanhukset kyhjöttivät pilkkopimeässä pienen salinsa perällä muistamatta sytyttää kaasua. He olivat viettäneet kahden hämärtävän päivän loppua tyhjäksi käyneessä kodissa. Nurkkien pimeys näytti tiivistyneen Genevièven kuoleman jälkeen, ja kosteuden syömät vanhat kattohirret tuntuivat vain odottaneen tätä kolausta romahtaakseen alas. Setä voimatta asettua jatkoi yhä sokeaa ja mykkää surusaattoaan kiertäen pöytää, täti taas, äänettömänä hänkin, oli lyyhistynyt tuolilleen kalmankalpeana kuin verenvuotoon kuolemaisillaan oleva haavoitettu. He eivät itkeneet silloinkaan, kun Pépé suuteli heidän kylmiä poskiaan. Denise tukahdutti kyyneleensä.

Mouret kutsutti Denisen luokseen illan suussa puhuakseen eräästä puvusta, jonka halusi laskea kaupan. Denise, jonka sydäntä hänen äsken näkemänsä pohjaton kurjuus vielä kuohutti, ei voinut olla kertomatta siitä Mouret'llekin, ja hän otti puheeksi vanhan sateenvarjokauppiaan surkean tilan. Bourras'n nimen kuullessaan Mouret kiivastui. Sekö vanha hullu, joka myrkytti hänen elämänsä ja pilasi hänen suunnitelmansa mielettömällä itsepintaisuudellaan. Miksi hän ei suostunut luovuttamaan hökkeliään, joka oli suorastaan häpeäksi Naisten Aarreaitalle, ainoa paikka, joka tavaratalon hankkimalla laajalla alueella oli vielä vanhaa? Asia vainosi painajaisena Mouret'ta, ja olisipa joku muu tullut puhumaan hänelle Bourras'sta, niin ero olisi seurannut. Koppi olisi ollut potkaistava kumoon. Mitä hän sille taisi! Oli mahdotonta antaa tuon kurjan hökötyksen seistä siinä. Pois se täytyi raivata tavaratalon tieltä, kävipä tuolle hourailijalle miten tahansa! Mouret alkoi luetella Bourras'n talosta tarjoamiaan rahasummia. Sataantuhanteen frangiin hän oli nostanut. Eikö siinä kyllin! Hän ei ruvennut tinkimään, antoi mitä vaadittiin, mutta täytyihän toisellakin olla sen verran järkeä, että salli hänen lopettaa alkamansa työn. Tuliko kenellekään mieleen pysähdyttää rautatieveturia! Denise kuunteli silmät maahan luotuina, ja kaikki hänen vastaväitteensä perustuivat tunteisiin. Bourras oli niin vanha. Eikö voinut odottaa hänen kuolemaansa, eikä ruveta hätyyttämään. Mutta Mouret sanoi, ettei hän voinut enää peräytyä, sillä neuvosto oli tehnyt päätöksensä ja Bourdoncle oli saanut asian ajaakseen. Denise ei voinut sanoa siihen mitään, vaikka hänen kävi vanhusta sääliksi.

Syntyi painostava äänettömyys. Sitten Mouret itse alkoi puhua Baudun perheestä. Hän surkutteli heitä suuresti heidän tyttärensä kuoleman johdosta. Hyviä ihmisiä he olivat, kaikin puolin kunnioitettavia, mutta onni ei ollut heille suotuisa. Sitten hän taas rupesi perustelemaan kantaansa. Olihan hän toivonut heidän häviötään, sitä hän ei voinut kieltää. Mitä varten he niskoittelivat niin itsepintaisesti tuossa vanhoillisen kaupankäynnin syömässä kojussa; ei ollut ihme, jos katto romahtaisikin heidän päälleen. Hän oli varottanut sen seitsemän kertaa, oli lähettänyt heille terveisiä Denisen kautta ja ennustanut onnettomuutta, jos eivät ajoissa luopuisi naurettavista ennakkoluuloistaan. Ratkaisu oli tulossa, eikä maailmassa ollut niin voimakasta, joka olisi sitä estänyt. Eihän häneltä voitu vaatia, että hän luopuisi omasta edustaan säästääkseen kaupunginosansa pikkukauppiaita. Jos hän olisikin tarpeeksi hullu sulkeakseen Aarreaitan, niin toinen tavaratalo kohoaisi heti viereen, sillä aate oli kypsynyt ja sirottanut siemenensä kaikkiin ilmansuuntiin. Vuosisatojen myrsky, joka oli lennättänyt ne maailmalle, oli kaatanut samalla myös muinaisuuden lahonneen rakennuksen. Mouret oli vähitellen innostunut puhuessaan, ja hänen sanoissaan oli lentoa ja vauhtia, kun hän puolustautui tahtomattaan kaatamiensa uhrien vihaa vastaan, noiden kuoleman kynsissä vääntelevien pikkukauppojen hätähuutoja vastaan. Täytyihän kuolleet haudata. Hän teki liikkeen ikäänkuin olisi kaatanut vanhat kauppatavat maahan, lakaissut kokoon ja työntänyt yhteiseen hautaan jäännökset, jotka olivat häpeäksi Pariisin päivänpaisteisille kaduille. Tunnonvaivoja hänellä ei ollut, oman aikansa työtä hän suoritti. Sen tiesi Denisekin, joka rakasti elämää, joka piti laajalle ulottuvasta, julkisuuden päivänvalossa elävästä kaupankäynnistä. Denise kuunteli häntä kauan sanaakaan sanomatta. Sitten hän meni pois, mieli arveluja täynnä.

Yöllä Denise nukkui huonosti. Hän käänteli vuoteessaan mielikuvien vaivaamana. Hänestä tuntui, että hän oli vielä lapsi ja että hän vanhempiensa puutarhassa Valognes'issa hyrähti itkuun nähdessään kuinka hämähäkit söivät kärpäsiä ja pääskyset hämähäkkejä. Oliko siis totta, että kuolema oli maailman lannoittajana välttämätön, että elämän taimen täytyi itää hautojen mullasta? Sitten hän oli seisovinaan Genevièven haudalla, ja hänelle muistuivat mieleen setä ja täti istumassa kahdenkesken pimeän ruokasalinsa perällä. Äkkiä, kesken hiljaisuutta, hän oli kuulevinaan kumean ryminän. Bourras'n talo luhistui raunioiksi, ikäänkuin suuret vedet olisivat murtaneet siltä perustuksen. Sitten seurasi taas ahdistava hiljaisuus, jonka vähän ajan kuluttua keskeytti uusi ryminä, ja sen jälkeen uusi ja vieläkin. Robineau, Bédoré ja sisar, Vanpouillet ja muut, kaikki romahtivat maahan toinen toisensa perästä. Saint-Rochin kaupunginosan pikkukauppa katosi kuin näkymättömän iskun kaatamana maahan vierivän kivikuorman jyrinällä. Ääretön tuska vavahdutti hänet hereille. Hyvä Jumala, mitä kidutusta! Itkeviä lapsia, kodittomiksi jääneitä vanhuksia, vararikon sydäntäsärkevää kurjuutta!! Hänen oli mahdotonta pelastaa ketään! Hänen täytyi tunnustaa tämä kaikki välttämättömäksi, myöntää että Pariisin vastainen terveys oli näistä kurjuuden tuokioista riippuvainen! Päivän sarastaessa hän rauhoittui. Surustaan huolimatta hän tunsi, että täytyi alistua, mutta uni ei tullut vieläkään. Silmät auki hän tuijotti kirkastuviin ikkunaruutuihin. Siitä ei päässyt mihinkään. Verot olivat verellä maksettava, uudet aatteet vaativat marttyyrinsä päästäkseen voitolle, edistyksen tie kulki hautojen yli. Hän ymmärsi, ettei hänen tarvinnut tuomita itseään pahantekijäksi, ettei hänen työnsä tarkoittanut lähimmäisten tuhoamista. Hänen pelkonsa haihtui ja suli sääliksi noita uuden ajan synnyttämiselle välttämättömiä tuskia kohtaan. Ja hän alkoi miettiä keinoja niiden lieventämiseksi. Hän olisi tahtonut suojella ainakin omaisensa lopulliselta tuholta!

Mouret'n lempeäsilmäiset, intohimosta värähtelevät kasvot kohosivat hänen eteensä. Mouret ei varmaankaan kieltäisi häneltä apuaan; hän suostuisi kyllä myöntämään onnettomille kohtuullisen vahingonkorvauksen. Denisen ajatukset saivat uuden käänteen, eksyivät arvostelemaan Mouret'ta. Denise tunsi kyllä hänen elämänsä kirjavuuden. Hän tiesi, että Mouret oli solminut lemmensuhteita hankkiakseen itselleen aineellisia etuja, että hän oli teeskennellyt rakkautta raivatakseen itselleen tietä, että rouva Desforges oli ollut hänelle yksinomaan välikappaleena hänen tahtoessaan saada kosketuksen paroni Hartmanniin, että hän oli huvituksensa hakenut mistä sattui, Claran ja muiden hänen kaltaistensa seurasta, joiden ostettu suosio ei ollut jättänyt jälkeäkään hänen mieleensä. Mutta lemmenseikkailut, joille talossa naurettiin, eivät voineet vähentää hänen neronsa loistoa eivätkä hänen voittajanryhtiään. Siinä oli hänen viehätyksensä. Denise ei olisi koskaan voinut antaa hänelle anteeksi rakkauden teeskentelemistä määrättyjen etujen saavuttamiseksi, tuota intohimon teeskentelyssä piilevää kylmyyttä, jollei hän olisi nähnyt Mouret'n nyt kärsivän. Kärsimys oli jalostuttanut häntä ja sillä hän sovitti entiset rikoksensa.

Jo samana aamuna Mouret Denisen pyynnöstä lupasi antaa Baudulle ja Bourras'lle kohtuullisen vahingonkorvauksen silloin kun näiden täytyi antautua. Viikot vierivät. Denise pistäytyi joka ilta hetkeksi setänsä synkkään puotiin, johon hänen naurunsa ja rohkea luottamuksensa toi hiukan vilkkautta. Mutta tädin tila herätti hänessä levottomuutta. Aina siitä lähtien kuin Geneviève oli kuollut, rouva Baudu oli ollut ikäänkuin horroksissa käyden tunti tunnilta heikommaksi, ja kun häneltä kysyttiin hänen terveyttään, hän vastasi kummastellen, ettei häntä vaivannut mikään, häntä nukutti vain vähäsen. Naapurit pudistivat päätään hänet nähdessään. Rouva paran ei tarvinnut kauan surra tytärtään.

Eräänä iltana, kun Denise palasi Baudun luota, hän kuuli Gaillonin aukiota kiertäessään hätähuudon. Kadullakulkijat riensivät paikalle pelon ja säälin kuohuttamina niinkuin aina onnettomuuden sattuessa. Batignolles'ista Bastilleen kulkeva ruskea linjavaunu oli ajanut miehen yli Neuve-Saint-Augustininkadun kulmassa suihkukaivon edustalla. Raivostunut ajaja oli noussut kiroillen seisomaan ja koetti hillitä pystyyn kavahtaneita mustia hevosiaan.

-- Jumaliste! Eivätkö osaa katsoa eteensä, senkin tolvanat!

Hevoset saatiin pysähtymään. Ihmiset tunkeilivat loukkaantuneen ympärillä, ja muuan poliisi osui paikalle. Ajaja kutsui todistajiksi vaunun katolla olleet matkustajat, jotka myös olivat nousseet ja kurkistelivat alas nähdäkseen mitä oli tapahtunut. Ajaja oli niin vihoissaan, että sai tuskin sanaa suustaan.

-- Hullu kai hän on... Siinä seisoi kuin kotonaan. Ja kun minä varoitin, niin hän heittäytyi pyörien alle!

Muuan työmies, joka onnettomuuden sattuessa oli ollut maalaamassa läheisen talon seinää, juoksi vaunujen luo sivellin kädessä ja huusi kimeällä äänellä:

-- Älä hätäile! Minä näin, että hän heittäytyi vaunujen alle... Näin hän kyyristyi. Mahtoi olla elämään kyllästynyt...

Oli muitakin, jotka olivat nähneet, ja yleinen mielipide oli, että kysymyksessä oli itsemurhayritys. Poliisi piti tutkintoa. Vaunuista laskeutuneet naiset poistuivat kiireesti, taakseen katsomatta, väristen vieläkin muistaessaan, kuinka oudosti heitä oli puistattanut pyörien kulkiessa pehmeän ruumiin yli. Mutta Denise, jonka sääli tapaturman sattuessa pakotti aina toimintaa, oli sitten kysymyksessä koira, hevonen tai ihminen, lähestyi onnetonta, joka makasi maassa tainnoksissa, takki lian tahraamana. Hän tunsi tämän heti.

-- Herra Robineau, hän huusi säikähtyneenä.

Poliisi alkoi tiedustella häneltä loukkaantuneen nimeä, ammattia, osoitetta. Denise osasi vastata kaikkeen. Onneksi ajaja oli osannut kääntää niin taitavasti vaunut syrjään, että pyörät olivat kulkeneet vain jalkojen yli, mutta kummankin säären pelättiin katkenneen. Neljä miestä kantoi uhrin Gailloninkadun apteekkiin, ja linjavaunu lähti taas liikkeelle.

-- Jumaliste, on tämäkin päivä, mutisi ajuri lyöden piiskallaan hevosia.

Denise oli seurannut Robineauta apteekkiin. Kun lääkäriä ei heti löydetty ja apteekkarin mielestä mitään suoranaista vaaraa ei ollut, päätettiin loukkaantunut kantaa kotiin ja mentiin hakemaan poliisitoimistosta paareja. Denise päätti lähteä edeltäpäin valmistamaan rouva Robineauta tähän hirveään iskuun. Mutta hän pääsi töin tuskin kadulle, sillä niin paljon ihmisiä oli kokoontunut portin eteen. Tämä pöyristyttäviä uutisia himoitseva joukko kasvoi joka minuutti. Naiset ja lapset nousivat varpailleen nähdäkseen eivätkä väistyneet, vaikka heitä olisi kuinka kehoitettu. Jokainen uusi ihminen keksi oman juttunsa, ja jo tiedettiin kertoa, että onnettomuuden uhri oli pudonnut ikkunasta kadulle vaimonsa rakastajan tyrkkäämänä.

Saavuttuaan Neuve-des-Petits-Champs'inkadulle Denise näki jo kaukaa rouva Robineaun seisovan liikkeen ovella. Näin hän sai tekosyyn pysähtyä, ja hän jäi juttelemaan miettien kuinka kertoa hirveän uutisensa. Myymälä tuntui autiolta, ja vallitseva epäjärjestys puhui selvää kieltään asioiden huonosta tilasta. Pelätty ratkaisu oli tullut, ja paris-bonheur oli päässyt kilpailijakankaasta voitolle viimeisen viiden centimen hinnanalennuksen jälkeen. Nyt kangasta sai jo ostaa neljästä frangista yhdeksästäkymmenestäviidestä, ja Gaujeanin silkki oli saavuttanut Waterloonsa. Jo kaksi kuukautta Robineau oli ollut kuin tulessa koettaessaan siirtää tuonnemmaksi uhkaavaa vararikkoa.

-- Tapasin miehenne Gaillonin aukiolla, sanoi Denise, joka oli mennyt sisälle liikkeeseen.

Rouva Robineau, joka tietämättä syytä miksi vähän väliä katsoi levottomasti kadulle, sanoi:

-- Äsken juuri, vai?... Odotan häntä kotiin. Gaujean kävi täällä, ja he menivät yhdessä ulos.

Hän oli yhä kaunis, ja sama viehättävä hilpeys kuin ennenkin kirkasti hänen kasvojaan, mutta hän oli väsynyt, sillä hän odotti lasta, ja hän näytti vieläkin eksyneemmältä kuin ennen tässä myymälässä, jonka monimutkaisia asioita hän ei ymmärtänyt ja josta ei ollut hänen lempeälle luonteelleen muuta kuin harmia. Hän oli kysynyt usein mieheltään, mitä hyötyä kaikesta tästä oli. Paljon parempi heidän olisi ollut asua pienessä huoneessa ja syödä vain leipää.

-- Kuulkaahan, Denise, hän sanoi, ja hänen hymynsä himmeni vähän, -- minun ei tarvitse salata mitään teiltä... Asiat eivät suju, ja mieheni ei saa enää yöllä unta. Tänäänkin Gaujean tuli taas kiusaamaan häntä maksettavaksi langenneiden vekselien tähden. Olin aivan menehtyä levottomuudesta, kun minun täytyi olla täällä yksin.

Hän tahtoi palata ovelle, mutta Denise astui eteen. Hän oli kuullut lähestyvät joukon äänet, ja hän arvasi paarien olevan tulossa saattojoukon seuraamana. Hänen täytyi siis kertoa, vaikka hänen kurkkunsa tuntui aivan kuivalta ja ne lohduttavat sanat, jotka hän oli aikonut lausua, olivat häipyneet hänen mielestään.

-- Älkää pelästykö! Ei ole syytä pelkoon... Herra Robineaulle on tapahtunut onnettomuus, näin hänet äsken... He tuovat hänet kotiin. Pyydän teitä, älkää pelästykö!

Nuori vaimo kuunteli kalpeana ymmärtämättä mistä oli kysymys. Ihmisiä alkoi keräytyä kadulle. Ajurinvaunut eivät päässeet liikkumaan, ja ajurit kiroilivat. Kantajat olivat asettaneet paarit kadulle avatakseen myymälän lasioven kummankin puoliskon.

-- Tapaturma se on, jatkoi Denise, joka tahtoi pitää itsemurhayrityksen salassa. -- Hän oli jalkakäytävällä ja luiskahti ja kaatui linjavaunun alle... Jalat vain jäivät alle! Lääkäriä ollaan hakemassa... Älkää pelästykö!

Rouva Robineauta puistatti. Hän päästi pari käheää huutoa; sitten hän painui maahan paarien viereen koettaen vapisevilla käsillään vetää verhoja syrjään. Kantajat jäivät liikkeen edustalle odottamaan lääkärin tuloa viedäkseen paarit pois. Robineauhon ei uskallettu enää koskea, tämä oli tullut tajuihinsa ja vähinkin liike tuotti hänelle sietämättömiä tuskia. Kun hän näki vaimonsa, herahtivat kyyneleet hänen silmiinsä. Vaimo suuteli häntä ja itkien tuijotti kiinteästi häneen. Kadulla uteliaiden joukko kasvoi. Ikkunoiden takana yleisö seurasi tapahtumia kiiluvin silmin niinkuin teatterissa. Työhuoneesta karanneet ompelutytöt olivat vähällä särkeä lasit tunkeillessaan lähemmäksi. Silloin Denise peittääkseen ahneilta katseilta sydäntäsärkevän kohtauksen ja pitäen sopivimpana sulkea myymälän meni laskemaan alas rautakaihtimet. Pyörä naukui kimeästi kääntyessään ja rautapeltiset säleet laskeutuivat hitaasti kuin esirippu jännittävän näytöksen loputtua teatterissa. Kun hän palasi sisään suljettuaan ovenkin, hän näki kaihtimien reikien heikossa valossa rouva Robineaun, joka yhä painoi miestään toivottomaan syleilyynsä. Liike tuntui näyttämöltä, jäljellä oli tähtien tuikkeessa tapahtuva pariisilaisen katudraaman ratkaisu. Lopulta rouva Robineau kykeni taas puhumaan.

-- Oi rakas, rakas, rakas! hän valitti.

Hän ei keksinyt muuta, ja Robineau nähdessään hänet niin heikkona ja värisevänä paarien vieressä polvillaan ei voinut vastustaa omantuntonsa soimauksia, vaan tunnusti hänelle kaikki. Tuskat eivät estäneet häntä puhumasta, kun hän pysyi liikkumattomana, silloin häntä ei vaivannut muu kuin jalkojen polttava paino.

-- Suo minulle anteeksi, hän rukoili. -- Hullu kai minä olin. Kun asianajaja Gaujeanin kuullen sanoi minulle, että vararikkoilmoitus olisi tehtävä huomenna, niin minusta tuntui, että koko huone ympärilläni oli tulessa... Sitten en enää muista mitään. Kuljin pitkin Michodièrenkatua ja olin huomaavinani, että Aarreaitassa pilkattiin minua. Minun oli mahdoton kestää tuon kirotun talon ilkuntaa. Juuri silloin näin vaunun kääntyvän kulmauksesta; samassa ajattelin Lhommea ja hänen käsivarttaan ja heittäydyin alle.

Rouva Robineau oli vajonnut lattiaan kuullessaan tämän hirveän tunnustuksen. Hyvä Jumala, tahallaanko hän oli tehnyt sen! Nähdessään Denisen, joka kumartui hänen ylitseen, hän tarttui hänen käteensä hakeakseen apua. Loukkaantunut, joka ei kestänyt mielenliikutusta, oli mennyt jälleen tainnoksiin. Tohtoria vain ei kuulunut. Kaksi miestä juoksi ympäri kaupunginosaa etsimässä lääkäriä, ja talon ovenvartijakin oli lähtenyt liikkeelle.

-- Älkää pelätkö, toisti Denise, joka hänkin nyyhkytti.

Silloin rouva Robineau lattialla istuen ja poski painettuna paarien laitaa vastaan alkoi purkaa sydäntään:

-- Jos kertoisin teille kaiken... Minun tähteni hän tahtoi kuolla. Alinomaa hän sanoi minulle: "Olen varastanut sinulta. Olen hävittänyt rahasi." Yöllä hän näki unta kuudestakymmenestätuhannesta frangista, heräsi aivan hiessä ja kiroili taitamattomuuttaan. Koska hänellä ei muka ollut enempää järkeä, hänen ei olisi pitänyt panna alttiiksi toisen omaisuutta. Tiedättehän, että hänellä on aina ollut hermostunut ja levoton luonne. Lopuksi hän houraili, niin että oikein pelkäsin. Hän luuli näkevänsä minut kadulla kerjäämässä, minut, jota hän niin suuresti rakasti, jonka hän olisi tahtonut tehdä rikkaaksi, onnelliseksi...

Mutta kääntäessään päänsä sairasta kohti hän huomasi, että tällä oli silmät auki ja hän jatkoi:

-- Oi, armaani, miksi teit näin...? Niinkö ahneeksi minua luulit? Usko pois, minusta on yhdentekevää, teemmekö vararikon vai emmekö. Emmehän me ole onnettomia, kun vain saamme olla yhdessä... Anna heidän viedä kaikki, ja sitten menemme yhdessä pois jonnekin, missä sinun ei enää tarvitse kuulla puhuttavankaan heistä. Voithan siitä huolimatta tehdä työtä ja saat nähdä kuinka hyväksi kaikki vielä muuttuu.

Hän oli painanut otsansa miehensä kalpeiden kasvojen viereen, ja heitä ahdisti kumpaakin niin tuskainen mielenliikutus, että he eivät pystyneet puhumaan. Hiljaisuus oli niin rikkumaton, että kaupan olisi voinut luulla nukkuvan harmahtavan hämärän helmassa, kun sitä vastoin rautakaihtimien toisella puolen keskipäivän vilkas elämä rämisevine rattaineen ja meluavine joukkoineen kuohutti katua. Denise, joka vähän väliä pistäytyi eteiseen katsomaan lääkäriä, toi vihdoinkin ilosanoman:

-- Tohtori!

Ovenvartijan hakema lääkäri, kirkassilmäinen nuori mies, piti parhaana tutkia sairas ennenkuin hänet nostettiin vuoteeseen. Vasen jalka vain oli katkennut nilkan yläpuolelta. Murtuma ei ollut vakavaa laatua, eikä tarvinnut pelätä seurauksia. Paarit aiottiin juuri kantaa huoneen perälle, kun Gaujean saapui tehdäkseen selkoa viimeisestä sovitteluyrityksestään, joka sekin oli mennyt myttyyn. Vararikon julistaminen oli päätetty.

-- Mitä on tapahtunut? hän kuiskasi.

Denise selitti hänelle asian. Vierasta näkyi hiukan hävettävän, ja huomatessaan sen Robineau sanoi hänelle heikolla äänellä:

-- En ole teille vihoissani, mutta ette tekään ole tähän aivan syytön.

-- Meissä kummassakaan ei ollut miestä sellaisen taakan kantamiseen, Gaujean vastasi. -- Minä en ole paljon paremmassa asemassa kuin tekään.

Paarit nostettiin ylös. Loukkaantunut jaksoi vielä vastata:

-- Tuskin paremmatkaan olisivat siihen kyenneet... Ymmärrän, että vanhat jarruttajat, sellaiset kuin Baudu ja Bourras, pysyvät itsepintaisesti vanhassa kiinni. Mutta me nuoret, jotka jo aloimme tottua uusiin oloihin, meidän olisi pitänyt tietää, että mikä on kuollut, se on kuollut.

Hänet vietiin pois. Rouva Robineau syleili Deniseä, ja hänen innokkaassa jäähyväissuutelossaan oli melkein iloa. Hän oli päässyt liikeasioista vapaaksi. Mennessään Denisen kanssa Gaujean otti vielä asian puheeksi ja myönsi, että Robineau oli oikeassa. Mieletöntä oli taistella Naisten Aarreaittaa vastaan. Hän kyllä puolestaan tiesi olevansa hukassa, jos häntä ei siellä otettu armoihin. Hän oli jo edellisenä iltana salaa tiedustellut Hutinilta, jonka piti tulla Lyoniin, mutta hänen ei juuri kannattanut toivoa. Hän koetti voittaa Denisen liittolaisekseen, sillä hän oli kuullut tämän vaikutusvallasta.

-- Kunniani kautta, hullu minä olisin, jos rupeaisin enää tehtailijoiden asiaa ajamaan! Pilkan alaiseksi joutuisin, jos panisin toimeentuloni alttiiksi niiden hyväksi, jotka kilpailevat kuka halvemmalla kutoisi... Hyvä Jumala, niin se on kuin kerran sanoitte: tehdasliikkeen tulee edistyä kauppaliikkeen kanssa rinnan järjestämällä toimintansa ajanmukaiseksi ja keksimällä uusia toimintatapoja. Kaikki kyllä selviää, kun yleisö vain on tyytyväinen.

Denise naurahti.

-- Menkää sanomaan herra Mouret'lle itselleen minkä nyt olette sanonut minulle. Hän ottaa teidät mielellään vastaan ja armahtaa varmaankin, jos tarjoatte hänelle centimenkin alennusta metriä kohti.

Tammikuussa rouva Baudu kuoli kirkkaana, aurinkoisena iltapäivänä. Viimeisenä kahtena viikkona hän ei enää ollut jaksanut mennä kaupan puolelle, jonne oli otettu apulaiseukko. Hän istui vuoteessaan pieluksien tukemana. Silmät vain elivät hänen verettömissä kasvoissaan ja katsoivat itsepintaisesti ikkunaa kohti, jonka uutimien läpi Naisten Aarreaitta kuulsi. Baudu, joka itsekään ei voinut irtaantua painajaisesta ja jota näiden katseiden epätoivoinen kiinteys vaivasi, tahtoi välillä vetää verhot eteen. Mutta rukoilevalla liikkeellä hänen vaimonsa pysähdytti hänen kätensä. Hän tahtoi nähdä hirviön aina viimeiseen asti. Nythän se oli vienyt häneltä kaikki, hänen talonsa, hänen lapsensa. Itsekin hän oli vähitellen tuntenut menehtyvänsä, sitä myöten kun Vanhalta Elbeufilta oli kadonnut ostajakunta, ja sinä päivänä, jolloin talon täytyi sulkea ovensa, hänkin tiesi kuolevansa. Kun hän tunsi kuoleman lähestyvän, hän pyysi miehensä avaamaan ikkunan kummankin puoliskon. Oli lauhkea ilma. Kirkas päivänpaiste kultasi Aarreaitan seinän, Vanha Elbeuf värisi varjossa. Rouva Baudun katse tuijotti jäykästi rehentelevään rakennukseen, jonka kirkkaiden ikkunoiden takana temmelsivät miljoonat. Hitaasti hänen silmänsä himmenivät.