Part 19

Kahden viikon kuluttua Robineaun ja Naisten Aarreaitan välinen ottelu alkoi. Se tuli kuuluisaksi ja veti hetkeksi puoleensa Pariisin koko kauppamaailman huomion. Robineau oli käyttäen taistelussa vastustajansa omia aseita ilmoittanut sanomalehdissä. Sitä paitsi hän järjesti ikkunoihinsa komean näyttelyn tuosta kuuluisasta silkistä rakentaen suunnattomia pakkapinoja, joissa hinta oli jättiläismäisillä numeroilla luettavissa suurissa valkeissa lapuissa. Hintalaput varsinkin innostuttivat naisia. Kymmenen centimea halvemmalla kuin Naisten Aarreaitassa, vaikka kangas näytti vieläkin paremmalta! Asiakkaita saapui joukoittain jo ensimmäisenä päivänä. Rouva Marty osti säästäväisyyttä noudattaakseen puvun, jota ei tarvinnut. Rouva Bourdelais sanoi kangasta kauniiksi, mutta ei vielä kumminkaan ostanut, sillä hän aavisti, että pian tarjoutuisi parempiakin tilaisuuksia. Ja todellakin Mouret laski jo seuraavalla viikolla paris-bonheurin hinnan kaksikymmentä centimea halvemmaksi, viiteen frangiin neljäänkymmeneen. Hänen oli ollut käytävä kiivas väittely Bourdonclen ja muiden liiketoveriensa kanssa, ennenkuin sai heidät vakuutetuiksi, että täytyi puolustautua, vaikka siitä koituisikin tappiota. Puhdasta tappiota hinnanalennus tiesikin, sillä he olivat jo sitä ennen myyneet ilman voittoa. Isku sattui kovasti Robineauhun. Hän ei ollut uskonut alennusta mahdolliseksi, sillä tällaisia kilpailun aiheuttamia itsemurhia ei vielä tunnettu. Ja ostajatulva kuunnellen halpojen hintojen ääntä vieri takaisin Neuve-Saint-Augustininkadulle, jättäen Neuve-des-Petits-Champs'in kadun tyhjäksi. Gaujean riensi Lyonista; pidettiin pelokkaita neuvotteluja ja tehtiin lopuksi rohkea päätös: hinta oli laskettava viiteen frangiin kolmeenkymmeneen. Sen alemmaksi ei kai kukaan mennyt, jollei ollut hullu. Seuraavana päivänä Mouret laski viiteen frangiin kahteenkymmeneen. Alkoi raivoisa kilpailu. Robineau vastasi panemalla hintansa viiteen frangiin viiteentoista. Mouret laski vielä viisi centimea alemmaksi. Näin jatkettiin ja jokaisessa yleisölle lahjoitetussa viiden centimen alennuksessa kilpailijat menettivät suuria summia. Asiakkaat nauroivat ihastuneina kaksintaisteluun, johon oli ryhdytty heidän mielikseen. Vihdoin Mouret uskalsi alentaa hinnan viiteen frangiin. Pelästyneinä hänen virkailijansa odottivat uhkarohkeuden seurauksia. Robineau pysähtyi mielettömän kauhun vallassa hänkin viiteen frangiin uskaltamatta mennä alemmaksi. Viholliset levähtivät asemissaan, vastatusten, keskellä hävitystä.

Mutta vaikka kummallakin puolen kunniantunto oli tyydytetty, oli taistelu käynyt Robineaulle turmiolliseksi. Naisten Aarreaitalla oli vararahastoja ja suuri ostajakunta, joka teki sille kilpailun mahdolliseksi, sitävastoin Robineau, jolla ei ollut muuta turvaa kuin Gaujean eikä muita tavaroita, millä korvata vahinko, oli voimaton ja luisui vähitellen häviötä kohti. Hän oli kuolemaisillaan haavoistaan huolimatta lukuisasta ostajakunnasta, jonka vaihteleva sotaonni toi hänen luokseen. Häntä pelotti, että ostajakunta vähitellen katoaisi, palaisi Naisten Aarreaittaan huolimatta kaikista uhrauksista, joita hän oli tehnyt sen valloittamiseksi.

Kerran hän ei voinut olla kiivastumatta. Rouva de Boves oli tullut katsomaan päällystakkia, sillä Robineau oli liittänyt kauppaansa valmiiden vaatteiden osaston. Rouva de Boves ei löytänyt mieleistään, vaan väitti kankaita huonoiksi. Hän sanoi:

-- Heidän paris-bonheurinsa on paljon lujempaa.

Robineau koetti hillitä itsensä sanoen kangasta hyväksi, sitä kohteliaampana, mitä enemmän hänen vihansa kuohui.

-- Mutta katsokaahan tuota vaippakangasta, jatkoi asiakas. -- Se on kuin hämähäkinverkkoa... Turhaan te väitätte vastaan. Heidän viiden frangin silkkinsä on kuin nahkaa tämän rinnalla.

Robineau oli ääneti, kasvot punaisina ja huulet yhteen puristettuina, hän oli nimittäin juuri tehnyt sellaisen kepposen, että oli ostanut valmiina myytäviä vaatteita varten kankaan Naisten Aarreaitasta pannakseen tappion Mouret'n niskoille. Hän vain leikkasi kankaasta pois hulpiot.

-- Vai on teidän mielestänne paris-bonheur lujempaa? hän sanoi vihdoin.

-- On toki, sata kertaa, vastasi rouva de Boves. -- Ei voi verratakaan.

Tämä asiakkaan vastoin parempaa tietoaan osoittama kohtuuttomuus suututti Robineauta. Ja kun rouva de Boves käänteli halveksivan näköisenä vaippaa, pisti pieni saksilta säilynyt osa hopeareunaisesta sinihulpiosta näkyviin vuorin alta. Robineau ei voinut enää hillitä itseään, vaan tunnusti. Hän olisi tehnyt sen, vaikka henkensäkin kaupalla.

-- No niin, rouva, paris-bonheuria tämä juuri onkin. Aivan varmasti, koska olen itse ostanut kankaan... Katsokaa hulpiota.

Rouva de Boves meni pois vihoissaan. Asiasta kerrottiin ympäri kaupunkia, ja naiset lakkasivat vähitellen käymästä Robineaun liikkeessä. Robineau ajatteli vararikon partaalla vain vaimoaan, joka huolettomassa rauhassa kasvaneena oli kykenemätön kestämään köyhyyttä. Minne vaimo joutuisi, jos heiltä menisi koti ja he joutuisivat kadulle velkakuormaa kantamaan? Hänen ei olisi pitänyt kajota vaimonsa perintörahoihin. Nuoren vaimon täytyi ruveta lohduttamaan häntä. Olivathan rahat heidän yhteisiään. Eihän hän pyytänyt mieheltään muuta kuin rakkautta, vastalahjaksi hän antoi kaiken, sydämensä, henkensä. Ja liikkeen takana olevasta huoneesta kuului suudelmien keskeyttämää kuisketta. Vähitellen liike tasaantui. Tappio kävi joka kuukausi suuremmaksi, mutta niin vähässä määrin, että se viivytti lopullista ratkaisua. He koettivat itsepintaisesti pitää kiinni toivosta ennustaen yhä Naisten Aarreaitalle häviötä.

-- Joutavia! he sanoivat. -- Nuoriahan me olemme... Tulevaisuus on meidän.

-- Ja sitten, hyvä on, että olet saanut mitä mielesi teki, jatkoi vaimo. -- Kun vain et sinä kadu, niin en minäkään.

Kun Denise näki heidän rakkautensa, hän tunsi ystävyytensä heitä kohtaan kasvavan, ja hän pelkäsi heidän puolestaan, sillä hän tiesi, ettei häviö ollut vältettävissä. Hänen luottamuksensa uudenaikaisen kaupankäynnin tulevaisuuteen vakiintui yhä ja hän ihaili innokkaasti sen uudistavaa ja virkistävää vaikutusta Pariisiin. Hänen mielipiteensä kypsyivät painaen leimansa koko hänen olemukseensa, josta katosi kehittymättömän maalaistytön arkuus jättäen naisen viehätykselle sijaa. Sitä paitsi elämä tuntui tähän aikaan hänestä oikein hyvältä huolimatta väsyttävästä työstä ja varojen vähyydestä. Seisottuaan koko päivän puodissa hänen täytyi kiirehtiä kotiin pitääkseen huolta Pépéstä, jonka Bourras onneksi piti ruoassa, mutta joka siitä huolimatta antoi kyllin tekemistä. Milloin oli pestävä paita, milloin korjattava pusero puhumattakaan pienokaisen alituisesta telminnästä, jota Denisen pää ei tahtonut kestää. Nukkumaan hän ei päässyt koskaan ennen kahtatoista. Pyhänä hänen täytyi toimittaa raskaimmat talousaskareet, siistiä huone ja korjailla omia vaatteitaan, ja hänellä oli niin paljon tekemistä, että hän vasta viiden aikaan sai tukkansa kammatuksi. Mutta sitten illalla, hän järjen ääntä totellen meni lapsen kanssa kävelemään Neuillylle päin, missä heidän huvinaan oli juoda maitoa erään karjanomistajan luona, joka salli heidän istua pihassaan. Jean ei välittänyt tulla näille retkille mukaan; aika-ajoin hän pistäytyi sisarensa luona arki-iltoina, hetkeksi vain, sanoen, että hänen oli käytävä muualla. Hän ei pyytänyt enää rahaa, mutta hän tuli niin alakuloisen näköisenä, että sisar, joka levottomana aina piti varalla viiden frangin setelin häntä varten, pisti sen heti hänelle käteen. Muuhun Denise ei tuhlannutkaan rahoja.

-- Viisi frangia! Jean huusi joka kerta. -- Helkkarin kiltti oletkin! Ja sattui hyvin, sillä paperikauppiaan rouva...

-- Hiljaa, keskeytti Denise. -- En tahdo tietää.

Mutta Jean luuli, että Denise piti häntä kerskailijana.

-- Se on ihan totta, että hän on paperikauppiaan rouva! väitti hän... -- Tietäisitpä vain kuinka komea!

Kolme kuukautta kului. Tuli uudestaan kevät, mutta nyt Denise ei suostunut menemään huvimatkalle Joinvilleen Paulinen ja Baugén seurassa. Joskus Robineaulta palatessaan hän tapasi heidät Saint-Rochinkadulla. Kerran Pauline uskoi hänelle, että Baugé tahtoi mennä naimisiin hänen kanssaan. Itse hän vielä epäröi, sillä Naisten Aarreaitassa ei juuri pidetty naimisissa olevista myyjättäristä. Ajatus avioliitosta hämmästytti Deniseä, eikä hän rohjennut ruveta neuvojaksi. Eräänä päivänä, kun Colomban jutteli Denisen kanssa suihkukaivon luona saadakseen tietoja Clarasta, tämä sattui juuri kulkemaan aukion poikki. Colomban alkoi niin hartaasti rukoilla Deniseä että tämä pyytäisi Claraa hänelle vaimoksi, että Denisen täytyi juosta pakoon. Mikä heitä kaikkia vaivasi, kun noin kiduttivat itseään? Denise oli mielestään onnellinen, koska ei tiennyt rakastavansa ketään.

-- Oletteko kuullut uutisen? Bourras sanoi, kun Denise palasi kotiin.

-- En, herra Bourras.

-- No sitten! Nuo konnat ovat ostaneet Duvillard'in talon. Olen saarroksissa.

Hän huitoi paksuja käsivarsiaan raivon vallassa.

-- Silmänkääntötemppuja, joita kukaan ei ymmärrä, jatkoi hän. -- Talon väitetään kuuluvan Kiinteistöpankille, jonka johtajan, paroni Hartmannin, sanotaan luovuttaneen sen Mouret'lle. Nyt olen kytkyessä, näettekö, aivan niinkuin tämä kepin sakara kourassani. Oikealta, vasemmalta, takaa he ympäröivät minut.

Totta se oli. Luovutus oli tapahtunut edellisenä iltana. Bourras'in pikku talo, joka kahden mahtavan rakennuksen välissä kyyrötti kuin pääskysen pesä muurin halkeamassa, oli pelännyt kuin kuolinpäiväänsä sitä päivää, jolloin tavaratalo anastaisi sen toisella puolella olevan Duvillard'in talon. Nyt se päivä oli tullut. Hirviö oli raivattuaan kaikki esteet tieltään kiertänyt sen toisellekin puolelle ja puristi sitä mahtavaan kouraansa. Bourras oli syleilyssä, joka musersi hänen liikkeensä. Hän näki sen kutistuvan, hukkuvan sateenvarjoineen kaikkineen mellastavan hirviön kitaan.

-- Joko kuulette, ukko ärjyi. -- Ne puhkaisevat seiniä. Ja kellarissa ja ullakolla ja joka paikassa on sama melske, muureja halkaisevan sahan kirskuminen... Yhdentekevää! Tuskinpa saavat kuitenkaan minua litistymään liuskaksi. Tästä en lähde, vaikka katto särkyköön, niin että vuoteeseeni sataa.

Mouret piti sopivana tarjota Bourras'lle uudet ehdot. Summaa suurennettiin: tarjottiin viisikymmentätuhatta frangia liikkeestä ja vuokrasopimuksen luovuttamisesta. Ukon viha vain yltyi ja hän vastasi solvauksilla. Mahtoivat nuo konnat varastaa, kun julkesivat tarjota viisikymmentätuhatta liikkeestä, joka nousi arvoltaan tuskin kymmeneenkään tuhanteen. Ja hän puolusti liikettään niinkuin kunniallinen tyttö siveyttään, kunnioituksesta itseään kohtaan.

Bourras näkyi vajoavan syviin mietteisiin. Sitä kesti kaksi viikkoa, ja Denise näki hänen kuumeisesti mittailevan seiniä ja tutkivan vähän väliä keskikadulta taloa arkkitehdin silmin. Sitten eräänä aamuna saapui työmiehiä. Ukko oli päättänyt ryhtyä ratkaisevaan taisteluun Naisten Aarreaittaa vastaan noudattamalla hänkin uudenaikaista kaupankäynnin vaatimaa ylellisyyttä. Asiakkaat, jotka olivat paenneet hänen pimeää puotiaan, palaisivat varmaankin, kun näkisivät sen loistavan kirkasvärisenä. Halkeamat tukittiin ja seinät maalattiin. Päätypuolen laudoitus väritettiin vaalean vihreäksi, ja lopuksi jopa kullattiin. Kolmetuhatta frangia, minkä Bourras oli viimeisenä vararahastonaan säästänyt, meni tähän. Koko kaupunginosa ihmetteli. Naapurit kävivät katsomassa ukkoa, kun hän hääri komeuksiensa keskellä, pää pyörällä ja tietämättä enää mistä oli kotoisinkaan. Eikä hän oikein näyttänyt olevankaan paikallaan tässä loistavassa kehyksessä. Tausta oli liian heleä hänen mahtavalle parralleen ja tuuhealle tukalleen. Häntä kiusasi ohikulkijoiden uteliaisuus, kun nämä toiselta katukäytävältä seurasivat hänen toimiaan. Hän oli kuin kuumeessa, pelkäsi tahrivansa paikat ja joutui yhä enemmän sekaisin tästä komeudesta, joka ei ollut hänen luonteensa mukaista.

Bourraskin kävi sotaa Naisten Aarreaittaa vastaan samoin kuin Robineau. Hän päästi markkinoille itse keksimänsä sateenvarjon, jota Naisten Aarreaitta heti kuitenkin täydensi. Sitten alkoi taistelu hinnoista. Bourras'lla oli eräs sateenvarjomalli, koppa teräksinen, luja kangas, hintalipun mukaan harvinaisen kestävää tekoa, jota hän möi yhdestä frangista yhdeksästäkymmenestäviidestä. Mutta varsiin hän etenkin turvautui. Hänellä oli niitä lukemattomia eri malleja, bambusta, kornellipuusta, öljypuusta, myrttipuusta, rottingista. Aarreaitta, joka ei harrastanut niin innokkaasti taidetta, piti huolta kankaista, kiitteli alpakkojaan, silkkejään. Raivoissaan vanhus toisti toistamistaan, ettei taiteesta ollut enää mihinkään, että kohta hän vain huvikseen sai veistellä kahvoja.

-- Itseänihän minä saan syyttää, hän huusi Deniselle. -- Oliko minun pakko tarjota kaupaksi halpahintaista roskaa. Olen tahtonut seurata noiden roistojen esimerkkiä, ja jos siihen sorrun, niin sitä pahempi!

Heinäkuu oli hyvin kuuma. Denisen oli vaikea tulla toimeen ahtaassa kammiossaan liuskakaton alla. Siksi hän ei mennytkään heti omaan huoneeseensa, kun palasi työstä, vaan haki Pépén Bourras'n luota ja vei hänet kävelemään Tuileries'n puistoon, jossa he viettivät iltansa siksi kunnes portit suljettiin. Eräänä iltana mennessään kastanjapuistoon Denise säpsähti huomatessaan miehen, joka muutaman askelen päässä tuli suoraan häntä kohti ja jota hän ensi hetkessä luuli Hutiniksi. Mutta se olikin Mouret, ja hänen sydämensä alkoi takoa rajusti. Mouret oli ollut päivällisillä Seinen vasemmalla rannalla, ja käveli kiireisesti joutuakseen ajoissa rouva Desforges'in luo, hän olisi tuskin huomannutkaan Deniseä, ellei tyttö äkkiä olisi väistynyt hänen tieltään kuin paetakseen. Silloin hän huomasi vastaantulijan ja tunsi hänet, vaikka alkoi jo hämärtää.

-- Tekö siinä, neiti!

Denise joutui aivan hämilleen, kun Mouret pysähtyi, eikä vastannut mitään. Ja Mouret, joka tunsi syyllisyyttä, koetti tekeytyä huolettomaksi hymyillen kohteliasta suojelijanhymyään.

-- Te olette siis vielä Pariisissa?

-- Olen, vastasi Denise vihdoin. Hän väistyi hiljaa koettaen tervehtiä ja jatkaa matkaansa. Mutta Mouret kääntyi seuraamaan häntä kävellen hänen rinnallaan suurten kastanjapuiden synkässä siimeksessä. Illan viileys kävi tuntuvaksi. Kaukaa kuului vanteita pyörittävien lasten naurua.

-- Tämähän on veljenne, eikö niin? kysyi Mouret katsoen Pépéhen.

Lapsi, joka oudosteli vieraan herran seuraa, kulki juhlallisesti siskonsa vieressä, pitäen häntä kädestä.

-- On, vastasi Denise.

Hän oli punastunut muistaessaan Margueriten ja Claran häpeälliset syytökset. Epäilemättä Mouret arvasi miksi hän punastui, sillä hän lisäsi nopeasti.

-- Kuulkaahan, neiti, minun on pyydettävä teiltä anteeksi... Niin, olisin jo aikoja sitten tahtonut sanoa teille, kuinka pahoillani olen ollut siitä erehdyksestä, jonka johdosta teidät erotettiin. Syytöksessä teitä kohtaan ei ollut mitään perää... No niin, sille ei nyt enää voi mitään. Tahdoin vain sanoa teille, että nykyään kaikki meillä tietävät miten hellästi kohtelette veljiänne.

Hän jatkoi puhettaan kunnioittavan kohteliaasti, jota hän ei ylipäänsä Naisten Aarreaitan myyjättärille tuhlannut. Denise joutui vielä enemmän hämilleen, mutta hänen sydämessään puhkesi ääretön ilo. Mouret siis tiesi, ettei hän ollut käyttäytynyt häpeällisesti. Vähän aikaa he kävelivät ääneti vierekkäin Mouret sovittaen askeliaan lapsen pienten askelten mukaan. Pariisista kohoavat äänet heikkenivät vähitellen ja kuolivat tuuheiden lehtiholvien tukahduttamina. Mouret jatkoi:

-- Tarjoaisin mielelläni teille hyvitystä, mutta ei ole kuin yksi ainoa mahdollisuus. Jos tahtoisitte palata meille, niin tietysti...

Mutta Denise keskeytti hänet kuumeisen kiireesti:

-- En minä voi, hyvä herra... Paljon kiitoksia kuitenkin, mutta olen saanut muualta paikan.

Mouret tiesi sen. Hänelle oli vähän aikaa sitten kerrottu, että Denise palveli Robineaun liikkeessä. Rauhallisesti ikäänkuin olisi ollut kysymys vertaisesta kilpailijasta, jonka arvoa hän ei suinkaan tahtonut vähentää, hän alkoi puhua Robineausta kiittäen häntä sangen teräväksi mieheksi. Tämä oli vain valitettavasti liian hermostunut, ja hänen yrityksensä johti hänet onnettomuuteen. Gaujean oli pannut hänen hartioilleen liian raskaan kannettavan, josta heille kummallekin seuraisi perikato. Denise kävi rohkeammaksi tämän intohimottoman ja ystävällisen puheen johdosta ja innostui paljastamaan mielipiteensä ja ilmaisi olevansa suurten liikkeiden puolella niiden taistelussa pikkukauppaa vastaan. Hän vilkastui, mainitsi esimerkkejä, osoittautui asiaan täydellisesti perehtyneeksi ja esitti monessa kohden aivan uusia ja laajalle ulottuvia näkökohtia. Mouret kuunteli ihastuneena ja ihmetteli. Hän kääntyi nuorta tyttöä kohti koettaen erottaa hänen kasvonsa pimeässä. Denise ei näyttänyt muuttuneelta, puku oli yksinkertainen niinkuin ennenkin ja kasvot yhtä lempeät. Mutta hänen vaatimattomassa esiintymisessään oli viehätystä, jota Mouret ei voinut vastustaa. Epäilemättä tyttö oli kotiutunut Pariisiin. Hän oli kehittymässä naiseksi ja hän oli hurmaava järkevässä vakavuudessaan.

-- Koska olette meidän puolellamme, Mouret sanoi nauraen, -- niin miksi pysyttelette vihollisen leirissä?... Tiedän senkin, että asutte Bourras'n luona.

-- Hän on hyvin kunnioitettava mies, sanoi Denise hiljaa.

-- Eikö mitä! Vanha hölmö hän on, ja minun on pakko ajaa mies kadulle, vaikka olisin tahtonut rikastuttaa hänet päästäkseni hänestä... Ja sitten, eihän teidän paikkanne ole hänen luonaan; hänen talonsa on huonomaineinen, sillä hän vuokraa kaikenlaisille naisille...

Mutta kun hän huomasi tuottaneensa Deniselle pahaa mieltä, hän kiirehti jatkamaan:

-- Joka paikassa voi elää kunniallisesti, eipä silti. Ja kunnioitettavampaa se on vielä sen kohdalla, joka ei ole rikas.

He kulkivat taas vähän matkaa ääneti. Pépé tuntui kuuntelevan liian aikaisin kehittyneen lapsen tarkkaavaisuudella. Aika-ajoin hän katsahti sisareensa, jonka polttavaa, vähänväliä vavahtavaa kättä hän kummasteli.

-- Kuulkaa, sanoi Mouret nopeasti, -- tahdotteko ruveta lähetikseni? Aion tehdä huomenna ukolle vielä edullisemman tarjouksen, suurentaa summaa kahdeksaankymmeneentuhanteen... Puhukaa te siitä hänelle ensimmäiseksi ja selittäkää hänelle, että hän tekee itsemurhan, jos kieltäytyy hyväksymästä. Teitä hän kenties kuuntelee, koska hän näkyy olevan mieltynyt teihin, ja te tekisitte hänelle todellisen palveluksen.

-- Olkoon menneeksi, sanoi Denise, hänkin hymyillen. -- Suostun yrittämään, mutta en uskalla luvata onnistuvani.

He vaikenivat uudestaan. Kumpikaan ei enää tiennyt mitä sanoa. Kerran Mouret yritti puhua setä Baudusta, mutta huomatessaan, että aihe vaivasi tyttöä, hän luopui siitä. Kumminkin he jatkoivat yhdessä matkaansa, kunnes saapuivat eräälle vielä valoisalle käytävälle, joka johti Rivolinkadulle. Kun he puiston hämärästä äkkiä joutuivat kirkkaampaan valoon, tuntui heistä ikäänkuin he olisivat heränneet unesta. Mouret ymmärsi, ettei hänen sopinut pidättää Deniseä kauemmin.

-- Hyvästi, neiti, hän sanoi.

-- Hyvästi, herra.

Mutta sittenkään hän ei vielä lähtenyt. Heitettyään silmäyksen Alger'nkadun kulmauksessa olevaan taloon, jossa tiesi rouva Desforges'in odottavan, hän katsoi uudestaan Deniseen, jonka näki nyt selvästi. Aivan mitättömältä tyttö näytti rouva Desforges'iin verrattuna. Mikä hänessä olikaan, mikä niin oudosti lämmitti sydäntä...? Joutavaa! Turhanpäiväinen mielijohde vain!

-- Kas siinä nuori mies, jota väsyttää, hän jatkoi sanoakseen vielä jotakin ja osoitti Pépétä... -- Ja muistattehan, että talomme on aina teille auki. Teidän tarvitsee vain koputtaa ovelle, ja saatte kaikki mahdolliset korvaukset... Hyvästi, neiti.

-- Hyvästi, herra.

Kun Mouret oli mennyt, Denise palasi takaisin kastanjapuiden alle. Hän harhaili kauan, tietämättä minne, kiertäen puiden suunnattomia runkoja. Hänen kasvojaan poltti, ja hänen päässään kiehui tuhansia sekavia ajatuksia. Pépé riippuen hänen kädessään koetti venyttää askeliaan pysyäkseen hänen rinnallaan, mutta Denise näytti unohtaneen hänet. Lopuksi lapsi sanoi.

-- Kävelet liian kovaa, sisko.

Silloin Denise istuutui penkille ja lapsi nukahti uupuneena hänen syliinsä. Tyttö piteli pienokaista poveaan vasten, katse kaukana pimeässä. Kun hän tuntia myöhemmin palasi hiljalleen kotiin Michodièrenkadulle, myrsky oli hänen mielessään asettunut ja hänen kasvoillaan oli jälleen tavallinen järkevä vakavuus.

-- Tuhat tulimmaista! Bourras huusi jo kaukaa, kun näki hänen tulevan... -- Nyt sitä vasta pulassa ollaan!... Mouret on ostanut taloni, senkin roisto.

Hän oli aivan suunniltaan ja ryntäili puodissaan niin rajusti, että oli vähällä särkeä ikkunalasit.

-- Voi sitä konnaa!... Hedelmäkauppias kirjoitti minulle. Ja tiedättekö, paljonko talosta on maksettu! Sataviisikymmentätuhatta frangia, sen nelinkertainen arvo. Osaapa sekin varastaa!... Ja ajatelkaa, että hän on vaatinut minun korjauksistanikin korvausta, niin, väittänyt että talo on uusittu alusta pitäen... Kuinkahan kauan vielä aikovat pitää minua narrinaan!

Ajatus, että hänen korjauksiin ja maalaamisiin kuluneet rahansa olivat olleet hedelmäkauppiaalle eduksi, sai hänet aivan vimmoihinsa. Ja se vielä, että Mouret oli päässyt talon omistajaksi ja että vuokra oli maksettava nyt hänelle. Mouret'n luona, vihatun kilpailijansa luona hänen täytyi asua tästä lähtien. Se vasta hänen sappeaan oikein kuohutti.

-- Enkö jo sanonut, että aikovat puhkaista seinän. Ja nyt ne ovat jo täällä. On kuin söisivät minun lautaseltani.

Hän iski nyrkkiään tiskiin, niin että seinät tärisivät ja sateenvarjot ja kepit hypähtelivät.

Deniseltä menivät korvat lukkoon eikä hän saanut tilaisuutta sanoa sanaakaan. Liikkumattomana hän odotti myrskyn loppua, ja Pépé painautui väsyneenä tuolille nukkumaan. Kun Bourras lopuksi vähän rauhoittui, Denise päätti suorittaa Mouret'n asian. Vanhus oli kyllä vihoissaan, mutta eihän tiennyt, eikö juuri tuo vihan kiihkeys sekä hätätilanne, mihin hän oli joutunut, pakottaisi hänet suostumaan.

-- Olen juuri tavannut erään tuttavan, niin, erään henkilön Naisten Aarreaitasta, joka on asiaan hyvin perehtynyt... Ja sen mukaan, mitä hän sanoi, teille aiotaan huomenna tehdä uusi tarjous, kahdeksankymmentätuhatta frangia...

Bourras keskeytti ärjyen hirveällä äänellä:

-- Vai kahdeksankymmentätuhatta! Kahdeksankymmentätuhatta! Ei miljoonastakaan nyt.

Denise koetti palauttaa hänet järkiinsä. Mutta samassa kaupan ovi aukeni ja Denise peräytyi aivan kalpeana. Setä Baudu astui sisään vanhenneena, kasvot vielä keltaisempina kuin ennen. Bourras tarttui heti vieraansa hihaan kiinni ja kiihottuen hänen tulostaan sinkautti hänelle uutisensa vasten kasvoja antamatta hänelle aikaa sanoa sanaakaan.

-- Tiedättekö että julkeavat tarjota minulle kahdeksankymmentätuhatta frangia. Niin hävyttömiksi nuo roistot heittäytyvät! Luulevat kenties, että olen ostettavissa niinkuin mikä tahansa kunnoton tyttö... He kai uskottelevat, että nyt, kun ovat ostaneet talon, olen loukussa. Mutta siinä he erehtyvät. Sillä liikettäni he eivät saa, eivät sittenkään! Olisin taipunut kenties, jos asiat olisivat ennallaan, mutta koska talo on nyt heidän omansa, niin koettakoot tulla ottamaan!

-- Totta siis on mitä huhu kertoo? Baudu sanoi hitaalla äänellään. -- Kuulin puhuttavan ja tulin tiedustelemaan.

-- Kahdeksankymmentä tuhatta frangia! Bourras toisti. -- Miksi ei satatuhatta! Summan suuruus varsinkin minua suututtaa. Luulevat kenties, että tarvitsen heidän rahojaan johonkin konnamaisuuteen... Mutta tuhat tulimmaista! Liikettäni en anna! En ikinä, kuuletteko!

Denise uskalsi jälleen puuttua puheeseen sanoakseen hiljaa:

-- Yhdeksän vuoden kuluttua he saavat sen, sitten kun vuokrasopimus on lopussa.

Setänsä läsnäolosta huolimatta hän rukoili hartaasti ukkoa suostumaan. Nyt ei enää auttanut ponnistaa vastaan. Täytyi väistää väkevämpää. Sulaa hulluutta oli työntää luotaan sellainen rikkaus. Mutta vanhus pysyi itsepintaisesti kiellossaan. Yhdeksän vuoden kuluttua hän oli jo toivottavasti haudassaan, niin ettei hänen tarvinnut sitä nähdä.