Part 9

-- Niin, niin, te ymmärrätte -- minä huomaan sen. -- Parooni nousi kävelemään lattiata pitkin. -- Ettekä sittenkään voi ymmärtää, -- tuli vähän ajan perästä. -- Surua on monenlaista -- -- ja kun täytyy syyttää itseään. -- Vanhan paroonin pää rupesi tutisemaan ja kädet vavahtivat hermostuneesti. -- -- -- Ajatukset käyvät raskaiksi -- ja kun ei ole puhetoveria. Minulla on ainoa poika, mutta hän on vasta matkustanut ulkomaille.

Liisa kiidätti kiitollisen ajatuksen Elnalle kaiken sen puuterihaaskauksen johdosta, jota tämä tänään oli harjoittanut. Vahva kerros oli totisesti tarpeen sen kuuman laineen peittämiseksi, joka yhtäkkiä tuntui, karkaavan kasvoihin.

-- Poikani viipyy vuoden ulkomailla -- ehkä kauemminkin. Hänkin on aivan surun murtama. Eikä toinen sureva voi ilahduttaa toista.

-- Tahdon ilolla koettaa parastani. -- Liisan sydän takoi hätäisesti ja ajatukset läksivät karkaamaan siihen rauhalliseen vuoteen, jonka hän saisi viettää vanhuksen surun haihduttajana tässä hienoutta ja sopusointua henkivässä kodissa. Sen vuoden loppupäässä häämöitti häikäisevän kirkkaana Berntin kotiinpaluu kahden häntä ikävöivän luo.

-- Uskon että sopisitte. Ja ikänne olisi kai myöskin paras. Saanko luvan kysyä. -- Vanhus teki ritarillisen kumarruksen kuin pyytääkseen mahdollista epäkohteliaisuutta anteeksi.

-- Kolmekymmentä kaksi, tuli uskottavalla rohkeudella.

-- Niille paikoin minä arvasinkin. Olette kai myöskin kotoisin Etelä-Suomesta?

-- Olen viettänyt suurimman osan ikääni täällä, vaikka olen syntynyt saaristossa.

-- Saaristossa. -- Vanha parooni säpsähti ilmeisesti. Omituinen, syrjäiselle käsittämätön, hänelle itselleen tuskaa tuottava ajatusyhdistelmä näytti heränneen. Lopulta oli kuin ajatus olisi tarttunut johonkin hyvin etäällä olevaan. -- Niin, saaristo --, hän jatkoi edes ja takaisin kulkemistaan samalla puhellen melkein kuin itsekseen, -- se on ihana --, mutta sitä täytyy pelätä. Se on ihmiselle kuin viini. Se vie mielen. -- Muistatteko iltoja, jolloin meren myrskyävä jättiläinen on kuin kadoksissa. Vetreinä välkkyvät vedet kaulaavat punertavia rantapaasia, kaarnaiset rungot hehkuvat, ja rinteillä, missä kukkii kesäinen keto, huojuu se hiljaa tuulenhengessä. Ilma on teräksistä ja tuoksuvaa. Sen suolainen voima tunkee koko olemuksen läpi. -- -- Katsokaa, sen muistaa, vaikka on vanha ja vaikka ei soisi muistavansa.

Hän painui raskaasti tumman taljan peittämään tuoliin ja jäi siihen pitkäksi aikaa otsa tuolinkaiteeseen nojaavan käden varassa.

-- Eiköhän jokaisella, -- tuli huoneen perältä hiljaa ja arkailemalla, -- ole muistoja, joista mielellään vapautuisi.

Vanha parooni ei vastannut. -- Eikä muista, mitä pitäisi, sanoi hän hetken kuluttua kuin jatkoksi omille ajatuksilleen. -- Surut vievät ajatuskyvyn kovin huonoksi. Unohtaa muistettavia ja päinvastoin. -- Hän nousi uudelleen kävelemään. -- Missä te oikeastaan synnyitte? kysyi hän äkkiä. Liisa mainitsi kotisaarensa nimen.

-- Sielläkö? -- Sielläkö? -- Mutta tehän olette kolmenkymmenen kahden vanha?

Liisa ei voinut olla hymyilemättä sanonnan omituiselle muodolle, joka syrjäiselle tuntui aivan mielettömältä. Vastauksen asemasta hän nyökkäsi.

-- Niin, niin, ikä on sopiva. -- Parooni painui takaisin tuoliinsa. Näytti siltä kuin hän olisi ollut hämillään äskeisistä, oudoista sanoistaan ja sen tunnossa koettanut koota lamassa olevan ajatusvoimansa. Hän alkoi puhua selittävästi ja harkitsevasti.

-- Te näette että olen avun tarpeessa. En nykyisessä mielentilassani voi olla yksin palvelijoitteni kanssa. Hyvä taloudenhoitajatar on aina tarpeen emännättömässä talossa. Mutta tällä kerralla kysytään ensi sijassa sopivaa seuraa mieleltään sairaalle vanhukselle. Ja te olette ymmärtänyt minua hyvin. Olen sitä tuntenut, vaikken tiedä, onko se kirjoitettava naisvaistonne, luonnon laatunne tai minulle tuntemattomien kokemustenne laskuun.

-- Minä saan tämän paikan, päätti Liisa sisimmässään, -- minä olen voittanut.

Tuntui siltä kuin hän juuri voittaakseen tällä hetkellä tapahtuvassa vaa'allepanossa olisi joutunut kulkemaan sellaisia teitä, joita oli ollut pakko kulkea. Hän tunsi sisäisen rikkautensa suureksi. Hän, matkan alkupäässä olija, oli ennättänyt surunkin tuttavana kokea siksi paljon, että valkotukkainen, mieleltään sairas vanhus tahtoi turvautua häneen.

Hänestä tuntui siltä kuin kaikki hänessä tällä hetkellä olisi ollut olemassa vain Berntin isävanhusta ja tämän kautta Berntiä varten.

-- Minun täytyy kuitenkin sanoa. -- Se tuli epäröivästi -- äänenkaristusten ja yskähdysten lomassa, -- että jo melkein olen luvannut paikan toiselle.

Liisa nousi. -- Siinä tapauksessahan koko tämä keskustelu on ollut turha.

Parooni punastui huomattavasti. Liisan äkillisestä jäykkyydestä hän huomasi tiedonannon yhtä ikäväksi kuin odottamattomaksi tälle ja tämä lisäsi hänen omaa pahantuntemuksen synnyttämää hämminkiään.

-- Niin nähkääs, minä en itsekään tiedä. Olen kykenemätön selvittämään asiata. Poikani tahtoi huolehtia tästä ennen lähtöään. Mutta minä tahdoin itse -- hän nosti avuttomasti käden otsalleen. -- Minä en jaksa ajatella. Ehkä saan kirjeellisesti ilmoittaa -- jos nimittäin voisin ajatella tarjoustanne.

-- Tällä osoitteella. Tulen itse olemaan matkoilla. -- Liisa ojensi paroonille Elnan tädin nimikortin, jonka hän tällaista mahdollisuutta varten oli saanut hankituksi itselleen. Sitten hän kumarsi.

Musta- ja valkopukuinen palvelija ilmestyi etehiseen auttamaan takkia hänen päälleen, amerikkalainen lukko napsahti kiinni. Liisa seisoi muutaman silmänräpäyksen kuluttua Boulevardilla, josta muinoin pienen tytön ikävöivä katse oli kohonnut kolmannen kerroksen ikkunariviin.

10.

Häntä sanottiin yleisesti "hämähäkiksi". Ammatiltaan hän oli suutari ja hän istui useimmiten matalan työpöytänsä ääressä näperrellen korjauksia, joita hän enimmäkseen suoritti. Palkkaa hän pyysi pilan vähän. Siitä syystä häntä käytettiin, huolimatta siitä, että ihmiset yleensä pelkäsivät häntä. Hän oli rakenteeltaan pitkä ja luiseva. Etenkin raajat, niin hyvin käsivarret ja kädet kuin sääret ja jalat olivat muodottoman suuret, -- taudin vaikutuksesta, sanoivat toiset, toiset luulivat sitä synnynnäiseksi epämuodostumaksi, jonka laskuun "hämähäkin" ihmisarkuus ja ihmisviha oli pantava.

Hämähäkki asui vähän matkaa kaupungin ulkopuolella kummallisessa pienessä mökissä, jonka hän itse oli rakentanut. Osa rakennuksesta oli tavallinen, tasaisen neliön muotoon rakennettu tupa, jonka kahdella seinällä oli kaksi matalaa ikkunaa. Ikäänsä harmaan seinän kehystäminä muistuttivat nämä kiiluvaa silmäparia vanhoissa, kurttuisissa kasvoissa.

Tämän tuvan jatkoksi oli säleseinäisen porstuan toiselle puolelle rakennettu suurta lintuhäkkiä muistuttava asumus. Se oli kyhätty kokoon pyöreistä, hoikista ja huonosti kuorituista kuusenrungoista, jotka olivat pystysuorassa vierekkäin, kuitenkin siksi etäällä toisistaan, että jokaisen puun välille jäi pieni, tasaisenkapea rako, josta valo tunkeutui huoneeseen.

Tämä omituinen koppi teki talvella romuaitan virkaa. Kesäisin käytti hämähäkki sitä työhuoneenaan. Muuan "kurssilainen" oli tämän johdosta ruvennut kutsumaan sitä "kesämajaksi", mikä nimitys vähitellen tuli yleiseksi.

Kesäiseen aikaan olikin tavallista, että tiellä kulkeva -- jos pysähtyi kuuntelemaan -- kuuli tasaista, pehmeään anturaan iskevää naputusta. Itse nakuttajaa ei kuitenkaan näkynyt, ellei mennyt vartavasten kurkistamaan häkkiin. Tähystyspaikkana sitävastoin häkki kapeine rakoineen oli mainio. Ja sellaisena hämähäkki sitä käyttikin. Sillä yhtä mielellään kuin hän itse karttoi ihmisiä, yhtä mielellään piti hän heitä silmällä, -- ennen muita juuri nuoria naisia, joita hän enimmän vihasi.

Etenkin kesäisin hän naputellessaan paikattavia kengänpohjia säännöllisesti tähysteli tielle. Ja yhtä säännöllisesti hän silloin unohti, missä hän itse oli ja keitä ne, joita hän tarkasteli. Hän muisti vain olevansa petetty mies, joka tahtoi kostaa sekä omasta että toisten puolesta. Hän tunsi hurjaa himoa pidellä pahoin ja raadella, jos vain käsiksi pääsisi. Ja se, joka silloin sattui astumaan "kesämajaan", vältti mielellään hämähäkin älyttömän hurjasti pälyäviä katseita.

Kerran oli mies tullut aivan raivoonsa. Hän oli kauan pitänyt erästä nuorta tyttöä silmällä. Tyttö oli aikaisemmin usein kulkenut "kesämajan" ohi johtavaa tietä kankaalle päin erään tutun nuoren pojan seurassa. Loppukesällä näki hämähäkki hänen kulkevan toisten, milloin minkin kanssa. Myöhäisenä iltana tytön kulkiessa yksin kesämajan ohi, karkasi hämähäkki kiinni häneen, sieppasi kuin pitkäraajainen pyydystäjä hänet luonnottoman pitkiin käsivarsiinsa ja aikoi kuljettaa tupaansa.

Ihmisiä tuli hätään ja juttu oli käydä hätyyttäjälle ikäväksi. Mutta kun tyttö oli tunnettu kevytkenkäiseksi eikä sellaista ollut ennen sattunut, sai asia raueta.

Tämän jälkeen kasvoi kuitenkin sekä yleisön kammo hämähäkkiä kohtaan että tämän naisviha.

Liisa ja Bernt olivat yhteisillä kävelyretkillään usein kulkeneet kesämajan ohi. Myöhemmin oli hämähäkki pannut merkille, että Liisa kulki yksin. Viime aikoina oli sattunut, että hän, mentyään yksin, palasi pyöräänsä taluttavan Malmin seurassa.

Hämähäkin raivo nousi joka kerralla hänen nähdessään Liisan Hän tiesi hänestä vain sen mikä oli pääasia. Hän oli nainen, kaunis, houkutteleva, puoleensa vetävä ja -- pettävä, kuten kaikki.

Hämähäkki nakutteli nauloja kengän anturaan, vilkaisi tielle päin ja nakutteli taas. Tasainen nakutteleminen oli hänelle enemmän kuin jokapäiväisen leivän kokoon leipomista, se oli tuutulaulu hänen sisimmälleen, oli hänen ajatus- ja tunne-elämänsä morfiinia. Sillä hän vaivutti itsensä siihen tylsään huumaukseen, jossa unohtaminen kävi helpoksi ja josta herätessä sekä aika että ympäristö erehdyttävästi muutti muotoaan.

Syysaurinko paistaa pilkahti äkkiä esiin pilven takaa ja sattui pysähtymään juuri työnalla olevaan kengänpohjaan. Hämähäkki katsoi sen johdosta työstään ja katse kääntyi totuttuun tapaan tielle päin.

Solakka, kaunis nainen kulki sitä pitkin kankaalle päin.

Kuuma laine nousi hämähäkin kasvoille. Hän painui entistä kumarammaksi ja naputteli tarpeettoman kiivaasti nauloja kengän pohjaan. Mutta Liisa jatkoi tyynesti matkaansa.

Hän kulki niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän edes huomannut kulkeneensa kesämajan ohi. Paikka herätti tavallisesti hämähäkin tähden hänen kammoaan. Tänäänkin oli hän epäröinyt kääntyäkö tänne päin. Ensiksikin juuri ukon tähden ja vielä siitäkin syystä, että hän tällä tiellä ei voinut olla sivuuttamatta Malmin ja tämän äitimuorin kotia. Häntä oli jo käsketty sinne siksi monesti, ettei hän enää voinut siirtää sinne menoaan pitkään. Kun tällä kertaa, ei kuitenkaan tehnyt mieli poiketa, olisi ollut parempi kääntyä aivan toiseen suuntaan. Mutta juuri kesämajan toisella puolella olevalle kankaalle johtava tie oli hiljaisin ja vähin käytetty. Siitä syystä Liisa monesti halusi kääntyä sille. Ja tänään hän aivan erikoisesti oli kaivannut kangasmaan rauhallisen tasaista ja avartavaa näköalaa. Sentähden hän lopultakin oli kääntynyt tänne päin.

Hän astui eteenpäin ajatuksiinsa painuneen hitain askelin. Hänen oli tänään erityisen vaikea olla. Hän ei voinut selvittää itselleen syytä siihen, mutta lukemattomat katkerat kysymykset olivat taas ahdistaneet häntä aivan kuin uudella voimalla. Kotiolot ja niistä johtuva täydellinen sisäinen kodittomuus tuntui liian raskaalta ajanpitkään kannettavaksi. Se tehtävä, mikä hänelle kodissa tarjoutui, ei voinut antaa hänelle minkäänmoista sisäistä tyydytystä. Sillä ei ollut tutuistakaan elämänkutsumuksen arvosta ja merkityksestä. Opettajatoimikaan ei häntä tyydyttänyt. Se, oli leipäpuu hänelle ja samalla työ, josta hän työnä saattoi olla huvitettu. Mutta hän ei ollut opettaja Jumalan armosta. Hänellä oli yleensä vaikea päästä läheiseen suhteeseen ympäristöönsä. Nuoret etenkin elivät liian etäällä siitä maailmasta, josta käsin hän olisi voinut lähestyä heitä. Hän oli toiselta puolen liian lujatahtoinen järki-ihminen, toiselta puolen liian voimakkaasti sisäänpäin elävä voidakseen käsittää heitä. Hän ei ollut kasvattaja, ei ainakaan hänelle vieraille lapsille.

Nuoret eivät tarvinneet juuri häntä persoonallisesti enemmän kuin nekään vanhukset, joiden jokapäiväisten kinastelujen todistaja ja jonkunlainen tasapainossapitäjä hän oli.

Ja ne, joille hän olisi voinut olla jotain juuri yksilönä, -- olla paljon, ne olivat sulkeneet häneltä tien luokseen. Berntin isältä ei ollut kuulunut mitään, vaikka Liisa alussa voitonvarmasti oli koettanut uskotella itselleen, että hän lopultakin saa kutsun hakemaansa paikkaan. Bernt itse oli ulkomailta muutaman kerran kirjoittanut hänelle, oli kertonut isänsä täysin murtuneesta mielentilasta ja sitkeydestä, jolla tämä kaikesta huolimatta vastusti heidän avioliittoaan. Käännettä parempaan päin tuntui Bernt aluksi kaikesta huolimatta toivovan. Mutta nyt hän ei ollut kirjoittanut mitään kokonaiseen pitkään vuoteen. Ja Liisa aavisti mitä vaitiolo merkitsi.

Hän pani itsensä tilille. Oliko hänessä sitä voimaa, johon hän oli luottanut? Jaksaisiko hän odottaa ikänsä turhaan?

Eikö hänen sielunsa tuskissaan huutanut muutakin kuin sitä rakkautta, joka oli ollut hänelle kaikki kaikessa? Eikö ihminen elääkseen tyydyttävää ja elämisenarvoista elämää tarvinnut jokapäiväisen leivän ohella myöskin jokapäiväistä tyydyttävää elämäntehtävää? Eikö jokaisen tarvinnut tuntea, että löytyi paikka, joka oli hänen, juuri hänen eikä kenenkään muun täytettävä? Ja se, jolla ei ollut tällaista paikkaa, eikö hän ollut oikeutettu jopa velvollinen etsimään, missä ja minkälaisena hänen tehtävänsä häntä odotti?

Muutama raskaasti putoava sadepisara herätti Liisan hänen ajatuksistaan. Taivas oli kokonaan pilvessä ja pisarat rupesivat putoilemaan yhä tiheämpään.

Liisa teki äkkikäännöksen ja joudutti askeleitaan. Sade yltyi ja rupesi tuulemaan. Silloin Liisa pani puolijuoksua. Hämärä oli jo pimeässäpäin. Siitä syystä Liisa ympärilleen katsomatta keskitti kaikki ajatuksensa joutumiseen.

Äkkiä hän säpsähti. Hän kuuli omituisesti sähähtävän äänen. Pitkä, luiseva olento viskautui tien poikki liikkeellään kaataen hänet kumoon.

-- Iloinen nätti neiti, kuuli hän huohottavan äänen aivan korvansa juuressa, -- kaunis kissamirri. -- Pitkät luisevat kädet iskivät kuin kynnet hänen olkapäähänsä.

Kauhun antamalla voimalla hän ponnahti pystyyn, sai yllättävän äkillisellä liikkeellä itsensä irtikiskaistuksi ukon otteesta ja läksi juoksemaan.

Tie oli märkä sateesta. Pimeä haittasi ja tuuli painoi vastaan. Pelkkä ajatus, että hän voisi väsyä, ennen kuin ennätti suojaan, kangisti hänen jäseniään.

Hän ei uskaltanut katsoa taakseen eikä ympärilleen. Hän vain juoksi, juoksi.

Silloin hän näki kaupunginportin häämöittävän esiin ja sen korvassa matalan, keltaisen talon suuren puutarhan keskellä.

Hän tuskin tiesi avanneensa portin ja ovet, ennenkuin hän jo seisoi etehisessä märkänä, hengästyneenä ja ajatukset pelosta sinne tänne haihattavina.

Äiti-muori kurkisti keittiön ovesta pieni, vaivaisesti palava lamppu kädessään.

-- Neiti Spets -- vihdoinkin kerran! -- Miten kovin hauskaa! Terve tuloa!

Äiti-muori laski lampun etehisen pöydälle ja rupesi iloisesti auttelemaan vieraansa päältä. Päällystakin märkyys herätti hänen huomiotaan. -- Neiti kulta, kuinka märkä te olette. Tulette tällaisella ilmalla ilman sateenvarjoa! -- Hän ravisteli vieraansa takkia Liisan yhä neuvottomasti tuijottaessa eteensä.

-- Mi-mi-nä en aikonut. -- Liisa tapaili turhaan sanoja, säikähdyksen kangistama kieli ei totellut. Silloin hän painui lähimmälle tuolille ja hyrähti itkuun.

-- Siunaa ja varjele, -- mitä on tapahtunut? Eihän vain Oskar --? Puhukaa, puhukaa!

Vanhus lyykähti jakkaralle Liisan viereen, tarttui käsiin, jotka tämä oli painanut silmilleen, ja rupesi niitä vetämään pois ikäänkuin siten jouduttaakseen asian selvillesaamista.

-- Anteeksi, että näin -- -- kyllä herra Malm toivottavasti voi hyvin.

-- Toivottavasti. Mitä se merkitsee? Sanokaa kaikki.

Äiti-muori oli polvillaan jakkaralla, hänen kätensä puristivat Liisan käsiä ja koko hänen olemuksensa oli kuin ainoana rukouksena varmuutta antavasta tiedosta.

-- Herra Malm on kaiketi liikkeessä. Me emme ole tavanneet. Minä itse vain säikähdin kun -- --

Muisto toi tapahtuman koko kammottavuudessaan takaisin. Liisa murtui uuteen itkuun.

-- Rakas, hyvä neiti kulta! -- Äiti-muori ei voinut kyllin pyytää anteeksi ja selitellä sitä, että näin vain oli hätäillyt Oskaristaan. Hän painoi Liisan väkisin kaikkein mukavimpaan tuoliin, työnsi sen uunin viereen ja haki suojahuivinsa Liisan hartioille. -- Tämä on Oskarin antama. Te tunnette miten pehmeä se on, -- niin pehmeä ja suloinen kuin hänen rakkautensa sydämelleni. Sitä minä monesti hyväilen, kun en uskalla häntä hyväillä. Eihän ne miehet pidä sellaisesta. -- Mutta johan minä taas unohdan teidät.

Hän pyörähti keittiöön ja palasi sieltä hetken kuluttua kupillinen höyryävää vadelmateetä tarjottimella. Liisan oli juotava se heti paikalla. Niin kuumana kuin mahdollista. Muuten ei häntä lakkaisi vilustamasta.

-- Se on luullakseni säikähdyksen väristyksiä, ei muuta. -- Liisa sai vähän nauretuksi ja äiti-muori rupesi siitä oikein hykertämään käsiään. Nythän hän vasta ymmärsi, että neiti Spets todella oli heillä. Oskar oli niin monesti kertonut tästä hänen naurustaan. Hän piti niin siitä, ihmetteli vain että Liisa-neiti jaksoi olla iloinen, kun kuitenkin kotona usein -- --

Liisa katkaisi puheen kesken. -- Minä sain syntyessäni kaksi mainiota kummilahjaa: lujan tahdon ja iloisuutta helisevän naurun.

Äiti-muori jäi hetkeksi tuijottamaan vieraaseensa. Hän tiesi miten paljon Oskar piti tästä tytöstä, ja ettei tämä ollut mikään tavallinen pieni, päivänpaisteessa lentelevä perhonen, sen hän itsekin näki. Mutta juuri siitä syystä olisi hän katseellaan tahtonut tunkeutua pinnalle näkyvää syvemmälle.

Hän kyyristyi jakkaralle Liisan eteen, tunsi miten märät tämän jalat olivat ja rupesi kaikista vastaväitteistä huolimatta hieroskelemaan niitä. Sitä tehdessään hän puheli lakkaamatta. -- Oskarkin tulee pian. Minun ei tarvitse katsoa kelloa tietääkseni sitä. Minä tunnen sen ruumiissani. Minä olen niin oppinut tähän iloiseen odotukseen. -- Nähkääs, hän on nuorin lapsista. Kolme kuoli minulta pieninä, kahdesta on ollut paljon surua. Eikä ole elämä avioliitossa sulaa silkkiä, niinkuin sitä nuorena luulee. Sentähden sitä on kuin ymmällä, kun iltapuhteeksi säästyy niin paljon hyvää kuin minulle täällä Oskarin luona.

Kun Liisa ei sanallakaan jatkanut puhetta, loi äiti-muori pikaisen tutkivan katseen vieraaseensa. Silloin hän näki Liisan silmien olevan aivan kyynelissä. Ne pyyhkäistiin samassa pois, mutta katseen pohjalta paistoi kuin suuri, sisäinen nälkä.

Äiti-muori ei voinut selittää sitä muuta kuin yhdellä ainoalla tavalla.

-- Rakas, rakas neiti, älkää käsittäkö minua väärin. -- Äiti-muori kävi Liisan molempiin käsiin ja hyrähti pieneen, hermostuneeseen itkuun. -- Älkää toki luulko, etten soisi hänelle omaa, onnellista kotia ja sitä, jota hän koko sydämestään rakastaa.

Portaista kuului askelia ja äiti-muori oli miltei samassa etehisessä kasvot heleässä ilopaisteessa.

Vähän ajan kuluttua istui Liisa Malmin korituolissa uuninnurkkauksessa äiti-muorin valmistellessa teetä ja Oskar Malmin keskustellessa vieraansa kanssa innokkaasti kuin olisi hän päättänyt yhdellä kertaa ottaa korvausta pitkäaikaisesta odotuksestaan.

Malm oli koonnut koko kasan kirjoja Liisan eteen, esitteli niitä hänelle, tiedusteli hänen mieltään eri kirjailijoista, kertoi omista mietelmistään ja saneli ulkoa mielipaikkojaan. -- Minä luin yhteen aikaan Ingersollia, Humea, Häckeliä ja muuta sellaista. Mutta sitä väsyy pian tuollaiseen kielteiseen hengen ravintoon. Materialismi ei lopultakaan voi elättää ihmistä. Tarvitsee jotain positiivista. Ja sellaista on sekä Mereshkovskyllä että Rydbergillä. -- Niin -- te nauratte kai yhdistelmälleni, mutta tulin maininneeksi heidät yhdessä siksi, että olen saanut molemmilta niin paljon. -- Oletteko te lukenut Mereshkovskyn mietelmiä Sofiakirkosta? Minä en ole ollut tuntureilla enemmän kuin alpeillakaan, en edes Kolilla, mutta minä kuvittelen, että siellä ulkonaisten näkemysten perustuksella kokee jotain samantapaista kuin sisäisten näkemysten kautta lukiessaan Sofiakirkosta.

Liisa ei voinut olla hymyilemättä innolle, jolla Malm purki ajatuksiaan. Itse hän oli liian väsynyt ja sisäisesti liian poissa tasapainosta jaksaakseen innolla antautua elämän ongelmia selvittäviin keskusteluihin. Mutta hän nautti hänelle tulleesta kuuntelijan osasta. Ja samalla hän tunsi ennen aavistamatonta tyydytystä tietoisuudesta, että teoitta ja ponnistuksitta tiesi pelkällä läsnäolollaan valmistavansa iloa toiselle.

Oliko hän siis kaikesta huolimatta aito köynnöskasvi, joka löysi tarpeellisen runkonsa vasta tietoisuudesta, että hän oli tarpeen ja sai elää jollekulle määrätylle yksilölle?

-- Kai te muistatte Rydbergin ihanaa: "Drömliv", -- kuuli Liisa Malmin kysyvän. -- Kuinka ihmeen ihanasti hän siinä henkevöittää luonnon elämää ja tuo sen lähelle meidän omia syvimpiä, sisäisiä kokemuksiamme. -- Kuulkaas tätäkin: "Elos väike on ruskoa vivahtavaa, sävel soitossa piirien äärettömäin, osa kaikki on henkeä uinailevaa, min on unelmat tähdätyt Luojahan päin!" -- Ja toisessa paikassa: -- "Kas, jo hulmuvat harsot ne niitylle liis, sumupiiriä katso sä karkelevaa. Oi sä kuule ja oivalla kuisketta siis ajan entisen henkein, kun luokse ne saa".

Liisa hymyili tietämättään. Hän ajatteli Röllerin kauppahuoneustoa, Malmin jokapäiväistä ahertelua tiskin takana, laskuja ja tilikirjoja.

-- Herra Malm, te ette varmaankaan ole oikealla alallanne, pääsi häneltä ehdottomasti.

Surunvoittoisuuteen vivahtava hymy nousi Malmin huulille. Mutta samalla näytti hän tyytyväiseltä kuin kiitosta saanut koulupoika. -- Minä olen sillä alalla, jolla minun on pakko ansaita elatukseni, sanoi hän alistuvaisuus äänessään.

-- Elämä on -- elettiin sitä missä hyvänsä, sitä, miksi me sisäisesti sen teemme. -- Liisa ojensi kätensä Malmille lämmin katse silmissään. Hän tunsi tällä hetkellä saaneensa jotain tältä mieheltä, jonka Elna empimättä oli tuominnut "arkisenikäväksi ilmiöksi". Taakka oli kuin nostettu hänen hartioiltaan. Hänen oman sydämensä tuskalliset "miksi" saivat tyynnykettä tietoisuudesta, että ihmishenki oli kallisarvoisen jalokiven tavoin työlään ja vaivaa kysyvän kirkastamisen arvoinen. Kärsiminen "kannatti". Ihmisen sisäinen kirkastuminen oli tulos.

-- Herra Malm, te olette tehnyt minulle hyvän työn sekä ruumiin että sielun puolesta, kun olen saanut istua tässä aivan hiljaa ja kuunnella. Elämä on monesti vaikeata jokaiselle meistä. Silloin on hyvä muistaa, että meistä itsestämme riippuu, annammeko sen laskea vai nousta, tärveltyä vai kirkastua.

Äiti-muori kutsui samassa teetä juomaan. Asetuttiin pöytään ja puhe kääntyi ulkonaisiin asioihin. Liisa rupesi nauraen kertomaan eräästä tilaisuudesta vuosi takaperin, jossa hänelle oli ennustettu suuresta säikähdyksestä koituvaa iloa. Ja Malm kiiruhti vakuuttamaan, että Liisan säikähdys oli kääntynyt suureksi iloksi äiti-muorille ja hänelle itselleen. Mutta sen sanottuaan hän katui sanojaan, sillä hän oli huomaavinaan, että Liisa nyt kuten tavallisesti jonkinmoisella arkuudella väisti tätä persoonallisten tunteiden ilmausta.

Heti pöydästä noustua teki Liisa lähtöä.

Kun hän Malmin saattamana pihalta astui pimeälle kadulle tuli illan säikähdys äkkiä ja kammottavana taas mieleen. -- Tänne päin tuskin tieni enää kääntynee, -- sanoi hän värähtäen.