Part 3

-- Yks, kaks perustatte tekin oman liikkeen ja hämmästytätte meitä kihlauksellanne. -- Rouva Sars kallisti pannua. -- Tilkkanen lisää, ehdotti hän myhähdellen.

Herra Malm ojensi kuppinsa. -- Pelkään, että saatte odottaa kihlausta kauemmin kuin itsekään soisin. Mutta oman liikkeen perustaminen on monesti johtunut mieleeni. Se ei kuitenkaan ole niinkään helposti toteutettavissa, kun ei ole pääomaa, jolla päästä alkuun.

-- No, no herra Malm. Vähiinpä yritteliäisyys supistuisi, jos jokainen odottelisi suuria pääomia. Täytyy uskaltaa, täytyy uskaltaa, hyvä herra Malm.

Vanha rouva hörppäsi suullisen kahvia kupin lautaselta. Hän joi aina kolmannen kuppinsa lautaselta kieritellen sokeripalasta sormiensa välillä kuin siten pidentääkseen nautintorikasta toimitusta. -- Saahan nuori, yritteliäs ihminen lainoja, saa, saa vainen.

Hän hörppäsi uudelleen ja hartaudella. Ajatus luisti setelitukkoon, joka lepäsi salalaatikossa. Tuntui hyvältä, että se oli siellä kenenkään tietämättä sitä. Yritteliään, nuoren ihmisen auttaminen oli toinen asia, toinen huolehtia omastaan. _Hän_ puolestaan oli suorittanut velkansa kanssaihmisilleen, kun oli huolehtinut kodittomasta lapsesta, joka hänettä ehkä olisi joutunut vaikka kuinka surkeille jälille.

Rouva Sars rupesi äkkiä puhumaan kasvatistaan. Tämän oli määrä saapua puolentoista tunnin kuluttua iltajunalla. Rouva Sarsin olisi tehnyt mieli mennä vastaan. Olisi taas kerran saanut nähdä, ketä siellä asemallakin oli. Mutta eihän sitä kannattanut ajatellakaan. Liikkuminen oli käynyt hänen kipeille jaloilleen yhä vaikeammaksi.

-- Jos minä ehkä voisin? -- Herra Malmin ääni kuulosti kohteliaan välinpitämättömältä. Mutta hän tunsi odottavansa vastausta jonkinmoisella jännityksellä. Ei ollut ensinkään vastenmielistä lähteä osottamaan kohteliaisuutta tuollaiselle iloiselle ja kauniille nuorelle tytölle.

Kun juna hiukan myöhästyneenä tulla puhisi asemasillalle, seisoikin Malm sen kaikkein suotuisimmalla tähystyspaikalla taskussaan valmiiksi varattu ajurinlippu.

Matkustajia alkoi lappautua vaunuista. Niitä tuli tavaton määrä kaupungissa pian alkavien urheilu- ja veistokurssien johdosta. Täytyi pitää varansa, jottei silmä sivuuttaisi. Kuulokin oli otettava avuksi. Sillä jos silmä pettäisi, tuntisi Malm varmasti äänen. Sellaista ääntä ei ollut kellään toisella. Se oli ihmeellisen kirkasäänistä livertelyä, aivan kuin alkusoitto naurulle, joka usein seurasi sanoja.

Kuinka se nauru soi ja helisi! Pelkkä muisto teki mielen iloiseksi.

Nyt, nyt! Helisevä ilonauru lensi samassa kuin livertelevä lintunen asemasiltaa pitkin.

Malm säpsähti aivan kuin se sittenkin olisi tullut odottamatta. Hän aikoi rynnätä eteenpäin, mutta näkikin, ettei tulija ollut yksin. Muuan vieras herra vaaleassa kesäpuvussa tarttui vaunun ylimmältä astimelta hänelle ojennettuun hattukoteloon ja kääntyi sitten neiti Spetsin rinnalla astumaan asemahuoneeseen.

Oskar Malm hypisteli hermostuneesti taskussa tuntuvaa ajurin lippua.

Samassa tulvahti uusi, sankka parvi matkustajia vaunusta. Hän vetäytyi sen sakeimpaan tiheikköön ja kulki sillä lailla asemahuoneen läpi rakennuksen toisella puolella olevalle kadulle. Matkustajajonon vieriessä odotussalin läpi näki hän neiti Spetsin saattajansa kanssa odottamassa pakaasia. Tungoksen tähden syntyi jonossa hetken seisahdus. Malm ei voinut olla kuulematta muutamia sanoja. Neiti Spetsin kirkas ääni kantautui kauaksi.

Vieras herra oli varmaan ehdottanut jotain, koska neiti Spets päättävästi vastasi: -- Ei tänään. Kasvatus-äitini on vanha ja tahtoo ajoissa panna levolle.

Viskautuessaan ajurinrattaille tunsi Malm jonkinmoista tyydytystä kuulemastaan. Oma nolous kävi kuin pienemmäksi siitä, että toisellekin oli evätty. -- Mutta sitten rupesi taas harmittamaan. Hänellä ei totisesti olisi ollut varaa näin ajella kaupunkia pitkin joutavan tähden. Eikähän hän olisi lähtenytkään muuten, mutta ne rouva Sarsin kahvit olivat aivan kuin velvoittaneet. Ja nyt harmitti. Sen ajurinlipun tähden etenkin.

Hän oli lähellä Röllerin liikettä, kun neiti Spets ajoi ohi, -- yksin -- katsomatta puolelle tai toiselle. Rattaiden pyörähtäessä pihaan näytti siltä kuin neiti Spets samassa olisi ponnahtanut pystyyn. Kohta sen jälkeen alkoi pihalta kuulua iloista, helisevää naurua.

-- Missä herra Malm on? -- Vanha rouva oli tullut portaille vastaan hyvänmielen ilme kasvoillaan. Mutta nähdessään Liisan yksin ajavan pihaan, harmistui hän.

-- Eikö hänessä ollut miestä saattamaan sinua tänne asti?

-- Kuka? Mitä? Minä en ymmärrä. -- Liisa kumartui vanhan rouvan puoleen ottaen vastaan tavanmukaisen, tällä kerralla hajamielisesti suodun tervetulo-suudelman.

-- Herra Malm, tiedän mä. Hän läksi sinua vastaan.

Liisa lensi punaiseksi.

-- En minä nähnyt häntä. Minä en ollutkaan yksin. Olin matkalla tavannut parooni Bernt Silversköldin, hänet, joka hankki minulle tuon paikan Helsingissä.

-- Ja siitä teosta sinä arvattavasti olet hänelle kiitollisempi kuin kaikesta, jota minä näinä pitkinä, paljon kuluttavina vuosina olen tehnyt hyväksesi? -- Vanha rouva astua nilkutti Liisan jälessä etehiseen. Tumma puna nousi Liisan kasvoille. Matta hän nielasi syntymässä olevan sanan, laski hattunsa etehisen pöydälle, veti käsineet kädestään ja astui joustava notkeus joka liikkeessään vanhaa rouvaa kohti.

-- Mamma, sanoi hän, käyttäen nimitystä, josta vanha rouva piti, -- olen tullut kotiin jäädäkseni tänne sinun luoksesi. Anna minun teoillani osottaa, mitä tunnen sinua kohtaan.

Vanha rouva huiskautti nenäliinallaan ahdistelevaa hyttystä loitommalle, nosti vähän silmälasiaan ja katsoi niiden alatse kasvattiinsa. Näkemänsä tyydytti häntä huomattavasti. Tuollaista kaunista nuorta ihmistä katseli vanhakin mielellään. Ja kun se tyttö muutenkin oli sellainen reipas ja ennättävä ihminen. Monessa suhteessa juuri sellainen, josta hän piti.

-- Näytä, näytä, murahti vanha rouva puoliääneen ja rupesi sitten tiedustelemaan Helsingin kuulumisia.

Illallisen syöntiä säesti vilkas, usein iloisen naurun keskeyttämä puhelu. Mutta kun vanha rouva heti aterian päätyttyä vetäytyi omaan makuuhuoneeseensa ja Liisa jäi yksin, pääsi häneltä syvä, kauan pidätetty huokaus.

Hän meni ikkunan luo, avasi sen uudelleen ja jäi kädet ikkunalautaan nojautuneina katselemaan kesäisen illan ihanuutta.

Kuinka kaikki rehoitti ja tuoksui. Elämä puhkesi esiin vastustamattomalla voimalla. Eikä se kysynyt, minkä muodon kulloinkin sai ottaa. Se löysi oman, luontonsa mukaisen muodon ja juuri sellaisena tuli kaikki niin kauniiksi erilaisuutensa rikkaudessa.

Avartava sisäinen varmuus vapautti Liisan hänen äskeisestä ahdistuksestaan. Hänen olonsa kasvatusäidin luona tulisi tukalaksi. Hän oli alunpitäen ollut tietoinen siitä. Äskeinen vastaanotto oli vain vahvistanut häntä tässä hänen uskossaan. Se oli täysin vastannut edellisiäkin kokemuksia. Ja samaa tulisi vastakin. Ainaiset muistutukset tehdystä hyvästä työstä, ainainen kiitollisuuden vaatimus, vaatimus, joka ei tyytynyt siihen kiitollisuuden muotoon, joka oli tosi ja antajan luonnon mukainen, vaan pyysi sellaista, jota ei ollut, -- kaikki tuo tulisi päivä päivältä uudistumaan. Ja se tuntuisi entistä tukalammalta nyt, kun yhdessä-olo tuli pysyväksi.

Mutta tuntuipa miltä hyvänsä, aikoi hän olla _tosi_. Hän ei alentuisi teeskentelemään. Hän antaisi kiitollisuutensa siinä muodossa, jota hänen oma sisimpänsä vaati, juuri siinä, vaikka se leimattaisiinkin sulaksi kiittämättömyydeksi.

Hän _tiesi_ kuitenkin olevansa kiitollinen --, tunsi sen tänään ehkä selvemmin kuin koskaan ennen.

Mitä olisi hän, ja mitä koko elämä hänelle ilman kaikkea sitä, mikä oli avautunut hänelle varsinkin näinä viime opettajaksi valmistavina vuosina? Köyhän saaristolaisnaisen lapsi ei koskaan omin neuvoin olisi voinut päästä sellaisenkaan tietomäärän omistajaksi, joksi hän näinä hänen elämäänsä avartavina ja rikastuttavina opintovuosina oli päässyt. Eikä hän ulkonaisessakaan suhteessa olisi voinut kohota siihen arvossapidettyyn, oppia saaneen, itseään elättävän naisen asemaan, joka nyt epäröimättä hänelle suotiin ja jolle sekä nuoruus että kauneus vielä lisäsivät merkitystä.

Ilman sitä apua, mikä hänelle tarjottiin tuona kohtalokkaana päivänä kukkakaupassa, hän ei tänään olisi onnellisena nuorena naisena istunut Bernt Silversköldin rinnalla junavaunussa vastaanottaen tämän kohteliaisuutta kuin tasa-arvoisen toverin.

Hän sulki silmänsä ja antoi hiljaisen iltatuulen vilvoitella polttavia poskia.

Liike, sana, katse tunneilta junavaunussa johtui mieleen kauniina hienossa ritarillisuudessaan.

Tämä heidän tutustumisensa uudistuminen oli oikeastaan tullut aivan odottamatta. He olivat useamman vuoden olleet kuin kadoksissa toisiltaan. Bernt oli ollut ulkomailla ja hän itse oli tänä aikana ajatellut vain työtään, -- huvitusta ainoastaan silloin tällöin ja siinä muodossa kuin se kulloinkin eteen sattui.

Mutta viime talvena hänen ollessaan yksityiskutsuissa erään opintotoverin luona, astui Bernt äkkiä huoneeseen ensinkään huomaamatta ketään erityisesti. Talon tytär aikoi kohta senjälkeen esittää heidät toisilleen. Silloin Bernt katsoi pitkään, mutta ei sittenkään tuntenut. -- Me olemme vanhoja tuttuja, sanoi hän silloin itse päättävästi, Berntin yhä tuijottaessa häneen.

He tanssivat ja puhelivat paljon yhdessä sinä iltana. Ja kun oli lähdettävä, tuli Bernt saattamaan. Rinnan he kulkivat pitkin hiljaisia katuja, joille taivaan tuikkivat tulet loivat rauhallista valoaan, ja kun tulivat perille, seisoivat vielä kauan portilla, siinä puhellen ajasta, joka oli kulunut ja kaikesta mitä se oli tullessaan tuonut. Hehän kumpikin sen kuluessa olivat siirtyneet murrosvuosien kynnykseltä keskelle parhainta nuoruutta.

Senjälkeen sattuivat he useammankin kerran tapaamaan, joskus yhteisen tuttavansa luona, toiste kadulla. Usein tuli Bernt saattamaankin. Ja tänään hän oli äkkiä astunut junaan, asettunut penkille vastapäätä Liisaa ja kertonut aikovansa ottaa osaa Liisan kotikaupungissa pidettäviin kursseihin.

Hän sanoi sen niin kauniisti, omalla hienolla, hillityllä tavallaan. Mutta kun se oli sanottu, tuntui aivan siltä kuin hän olisi laskenut suuren, kauniin lahjan Liisan syliin.

Se oli kuin tervetuliaislahja tänä päivänä, jolloin Liisa tavallaan astui uuteen elämänjaksoon. Ja se olikin ainoa hänen mieltään ilahduttava lahja. Siksi hän nyt uudelleen tarttui siihen, kun muisto äskeisestä vastaanotosta täytti hänen mielensä orpouden tunteella.

Ennestään tunnettuahan kaikki oli. Mutta se toi sittenkin yksinpä hänen reippaaseen mieleensä niin omituisen nälän. Ei voinut olla ajattelematta, miten hellä äiti iloitsisi lapsensa edistyksestä, miten lapsen juhlapäivä olisi juhla äidillekin.

Ja _olihan_ siinä juhlaa, kun monen rehellisen ponnistuksen jälkeen oli päässyt määrän päähän, sai katsoa taakseen ja tuntea, ettei ollut turhaan ponnistellut.

Todistuksetkin olivat tulleet niin hyvät, sekä opettaja- että tietotodistus. Mutta niitäkin oli vanha rouva vain ohimennen vilkaissut, sitten sanaakaan sanomatta työntänyt luotaan. Hän ei ehkä tahtonut hemmotella turhalla kiittelemisellä.

Liisan silmäluomia tuntui aivan kuin kirvelevän. Hän vetäytyi pois ikkunasta ja rupesi asettelemaan tavaroitaan matka-arkusta laatikkoon. Sitten siirteli hän muutamia huoneissa löytyviä pikku tavaroita paikkoihin, joissa ne hänestä näyttivät sievemmiltä. Kasvatusäiti oli luvannut, että hän tästäpuolin saisi pitää tätä huonetta omanaan. Ja se oli oikeus, jolle hän ymmärsi antaa arvoa.

Viimein rupesi hän tuntemaan väsymystä, alkoi riisuutua ja nukkui pian, mielessään epämääräinen ilontuntemus odottavista kesäisistä päivistä.

2.

Seuraavana päivänä kasvatusäidin nukkuessa päivällisuntaan läksi Liisa kaupungin puistoon. Hän kiersi polveilevaa rantapolkua pitkin, poimi kukkasia mättäiltä, pistäytyi katselemaan vanhoja, tuttuja mielipaikkoja rannalla eikä pitänyt kiirettä. Ilman mitään erikoista syytä oli hänen niin sanomattoman hyvä olla. Hän tuntemalla tunsi itsessään tuota samaa, ihmeellistä elämää, joka versoi ja kukki kaikkialla. Elämä, olemassa-olo itsessään tuntui suurelta, nautintoa tuottavalta lahjalta.

Liisa oli jo kääntymäisillään kotiin, kun tienmutkassa näki Bernt Silversköldin. Berntin lakki kohosi samassa ja Liisa nyökkäsi iloisen hyvänpäivän. Mutta sisimmässään hän meni kuin hämilleen, sillä hän tunsi äkkiä, että tätä tapaamista hän kaiken aikaa olikin odottanut.

-- Oletteko te leikkinyt piilosilla, vai mitä? -- Bernt seisoi yhä lakki kädessään hymyillen, mutta samalla tutkivan totisena tarkaten Liisaa. -- Näin teidät jo hyvän aikaa takaperin, mutta te katositte useamman kerran näkyvistä, aivan kuin olisitte juossut pakoon.

-- Pakoon --? -- Liisa nauroi. -- Totta puhuen ei minulla ole varaa juosta ystäviäni pakoon. Täällä etenkin, niin kotikaupunki kuin se onkin, olen oikeastaan ypö yksin.

-- Hyvä, kun vain laskette minut ystävienne joukkoon. -- Hän otti Liisan takin käsivarrelleen ja rupesi astumaan eteenpäin. -- Emmekö istuudu, ehdotti hän heidän kulkiessaan rannalla olevan penkin ohi.

He istuivat siinä kauan, sanoivat joskus sanan toisilleen, sitten istuivat taas pitkät ajat vaieten.

Pikku linnut heidän ympärillään touhusivat pesänteossa, laineet solisivat laulaen rantakiviin ja tuulenhenki kahisutti kaislikkoa.

Kullakin oli oma säveleensä, mutta kaikki suli kuin yhteen, sovitettuna yhdeksi ainoaksi rikassointuiseksi elämän ylistyslauluksi.

Kimakka vihellys halkoi äkkiä ilmaa. Jyskyttävä juna kiiti ohi. Sen täysien vaunujen ikkunoista katselivat ihmiset rannalla istuvia. Muutamat huiskuttivat heille nenäliinojaan.

-- Kaksi onnellista, ajattelevat he itsekseen, päätti Liisa mielessään. Ja oikeassa he olivatkin. Kaksi onnellista siinä istui. Elämä ja nuoruus oli kummankin rikkautena. Mutta siihen loppuikin yhtäläisyys. Toisella oli sen lisäksi ulkonaisestikin kaikkea mitä ihminen elämältä saattoi pyytää, toisella ei ollut mitään. Toinen nautti nytkin häntä ympäröivästä ihanuudesta, asettaen sen hyvän ja onnellisen kodin taustaa vastaan, jota vastoin toinen -- --

-- Te olette harvinaisen vaitelias, katkaisi samassa Bernt.

-- Minä ajattelen ja -- -- kuuntelen. Kuunteleva ei voi puhua.

-- Kuunteletteko ehkä muutakin kuin tätä luonnon ihmeellisen rikasta sävelsinfoniiaa?

-- Johon terävä vihellys ja puhiseva veturi niin mainiosti sulautuvat. -- Liisa nauroi. Häntä ei ensinkään haluttanut tehdä tiliä ajatuksistaan.

Bernt loi häneen syrjästä tutkivan katseen. Hän jäi ajattelemaan kaikkea sitä reipasta, yllättävää, iloista ja samalla voimakasta, joka niin häntä miellytti Liisassa. Jos joku olisi ennustanut hänelle, että hän näin istuisi sen nuoren tytön rinnalla, jonka lapsellinen, mutta sitkeä halu päästä eteenpäin elämässä kerran oli häntä sekä naurattanut että vaivannut, ei hän olisi sitä uskonut. Tuskin se siksi olisi kehittynytkään, jos he vuosi vuodelta olisivat nähneet toisensa. Mutta kun he pitkän eron jälkeen äkkiä tapasivat ja kun Liisa välillä olevana aikana oli muodostunut juuri siksi mitä hän oli, oli heidän suhteensa äkkiä kuin vastustamattomalla voimalla saanut nykyisen luonteensa.

-- Tiedätteköhän naisvaistonne avulla, jatkoi Bernt ääneen, -- että minä talvella, meidän ensi kertaa tavatessamme tuijotin teihin kuin ihmeeseen? Minusta oli aivan käsittämätöntä, että se pieni tyttönen, jonka suojelijaksi vanhempani minua leikillä sanoivat, oli kasvanut naiseksi, jonka edessä tunsin sitä syvää kunnioitusta, jota mies aina tuntee hyvän naisen seurassa. Te, te olitte -- --

-- hämmästyttävän kotiutunut uudessa ympäristössäni. Tarkoitatte ehkä niin, Liisa täydensi.

Bernt vilkaisi taas tutkivasti vierustoveriinsa. Hän epäili sanoissa piilevän jonkun verran katkeruutta, ehkä nousukkaan arkuutta. Mutta Liisassa ei ollut hituistakaan nousukasta. Se oli Berntiä hämmästyttänyt enemmän kuin kerran.

Liisa ymmärsi, mihin suuntaan Berntin ajatukset kävivät.

-- Tarkoitin juuri sitä mitä sanoin, ilman minkäänmoisia syrjävihjauksia. Tiedättekö, minä ihmettelen itsekin sitä, että minä nykyisessä asemassani tunnen olevani niin peräti kotonani, jota vastoin ennen -- -- --

Hän huomasi joutuneensa juuri sille alalle, josta mieluimmin vaikeni. -- Jos sanoissani äsken, -- jatkoi hän ohjaten toisaalle -- oli katkeruudenmakua, johtui se yksinomaan siitä melkein tiedottomasta kateudesta, joka ehkä pakostakin on olemassa sen sisimmässä, jolla ei ole aavistustakaan lapsuudenkodista, niitä kohtaan, joille elämä on tuhlaillut hyvän kodin etuuksia.

Berntin katseeseen nousi syvä, sydämellinen ilme. -- Uskallanko sanoa, että ymmärrän teitä juuri siksi, että oma kotini aina on ollut minulle sopusointuisuuden ja onnen perikuva.

Liisa nyökkäsi. Hän oli usein tullut ajatelleeksi sitä kaikkein jyrkintä vastakohtaa, minkä Berntin ja hänen omat, varhaisimmat muistonsa muodostivat.

-- Olettekohan koskaan tullut ajatelleeksi --, kuuli hän Berntin jatkavan, -- että asialla kuitenkin on toinenkin puoli. Se jää tavallaan köyhäksi, joka aina saavuttaa kaikki ponnistuksitta. Minun elämäni on ollut tällaista. -- Opiskelinhan minä ulkomailla ollessani jonkun verran, mutta totta puhuakseni en enemmän kuin halutti. Ponnistelusta ja tarmokkaasta eteenpäin pyrinnästä sain aavistuksen vasta sen jälkeen, kun me olimme tavanneet ja näin mitä te olitte ennättänyt ja miksi te olitte kehittynyt näinä välivuosina. Te olitte minulle kuin ilmestys koko kehityksenne kautta. Olenkin monesti sen johdosta tuntenut en ainoastaan syvää kunnioitusta, vaan myöskin kiitollisuutta.

Kumpikaan ei vähään aikaan jatkanut puhetta. Viimein, kun äänettömyys alkoi tuntua luonnottoman pitkältä, käänsi Bernt ulapalle tähtäytyneen katseensa Liisaan. Silloin hän näki tämän huulien omituisesti värähtävän.

-- Onko se mahdollista? Oletteko käsittänyt minut väärin?

-- En, en. -- Liisa nauroi. -- Katsokaa, minä olen vain sellainen afäärisielu, että tässä tulen aivan liikutetuksi, kun pääsen käsittämään asioiden kannattavuutta.

Bernt oli aivan ymmällä. Mutta Liisaa vain nauratti. Hän muisti kasvatusäitinsä voimakkaasti kehittynyttä afäärivaistoa, kauppias Rölleriä, joka joskus pistäytyi heille liikeasioissa ja pikku kaupungin monia asukkaita, joille pennin tappio tai markan voitto oli tärkeä asia.

-- Onko ihme, jos minä, -- jatkoi hän yhä leikkisästi. Mutta nähdessään Berntin tyrmistyneen katseen muutti hän sävyä.

-- Parooni Silversköld, minä en yleensä ruikuttele surujani muille. En puhu paljon kodittomuudestani, mutta minä tunnen sen, -- tunnen niin syvästi kuin vain vaikeneva sen voi tuntea. -- Ja nyt kun te sanoitte minun kauttani tai sanoisinko -- juuri kehitykseni kautta saaneenne jotain -- --

-- paljon, oikaisi Bernt.

-- niin sanoittehan samalla, etten suotta ole syntynyt orvoksi, että kärsimys, -- minunkin kärsimykseni -- on portaana kehityksessä eteenpäin sekä minulle että muille.

Liisa nousi. Silmiin oli tullut kosteata kiiltoa, mutta suu oli hymyssä ja ryhti oli sama joustavan reipas kuin ainakin.

-- Ihminen kärsii rohkeammin kun ymmärtää, että kärsiminenkin kannattaa. -- Hän kääntyi astumaan kaupunkiin päin.

He olivat lähellä tulliporttia, kun muuan pyöräilijä sivuutti heidät. Hän ei tervehtinyt, ei katsonutkaan vastaantuleviin, mutta Liisa tunsi hänet herra Malmiksi.

-- Pian tulen tutustumaan kasvatusäitiinne, sanoi Bernt rouva Sarsin portilla hyvästellessään. Ja se sana oli taaskin kuin suuri kaunis lahja. Liisa nousi laulaen portaita.

Vanha rouva otti hänet vastaan perinpohjaisella huonontuulen purkauksella. Liisan ja koko maailman kiittämättömyys oli perussäveleenä hänen valitusvirsissään. Hän puolestaan oli aina huolehtinut toisista, mutta oliko kellään senverran tuntoa, että nyt olisi muistanut hänen hyviä töitään, kun hän vanhana ja raihnaisena ei enää kyennyt paljon liikkumaan? Kuka tuli häntä tervehtimään? Kuka piti seuraa? Liisakin hyppäsi vain omilla asioillaan.

-- Paljonko tässä olen ennättänyt hypätä, uskalsi Liisa tiedustella.

-- Montako iltaa olet ollut kotona?

-- Kaksi kuitenkin.

-- Kas kummaa, kun et lähtenyt jo eilen.

-- Olin vain vähän puistossa.

-- Hyvä, hyvä, puolusta sinä itseäsi. Mallikelpoinenhan sinä aina olet ollut.

Vanha rouva läimäytti oven huoneeseensa kiinni eikä ilmestynyt sieltä ennenkuin seuraavana aamuna. Hän oli nukkunut määrätuntinsa kuten tavallisesti. Hän kuului siihen vanhaan hyvään ihmislajiin, joka nukkui sekä ilossa että murheessa. Mutta siitä asti kun hän pääsi vuoteesta, oli hän mielessään hautonut ihmisten hänelle tekemiä vääryyksiä ja tullut siihen, että hänen pyhä oikeutensa oli soimata kaikkia yhteisesti ja monia erikoisesti siitä puuttuvasta ymmärtämyksestä, jolla usein oli kolhittu hänen luonteensa luvallisia ja täysin luonnollisia särmäisyyksiä.

-- Huomenta, mamma, mitä kuuluu? tervehti Liisa iloisesti.

-- Samapa se mitä minulle. Sinähän olet iloinen.

-- No mutta mamma -- --

-- Niin niin, ei sinun tarvitse selitellä. Sinä et kuitenkaan tiedä, miten paljon minunkin mieltäni on painamassa. Amaliakin kirjoitti eilen. Hän tarvitsee rahaa -- taaskin.

Vanha rouva painui raskaasti huokaisten keinutuoliinsa Liisan ruvetessa valmistamaan aamiaista.

-- Olethan sinä jo antanut paljon, mutta kun hän on köyhä -- --

-- Kuka käski naimaan maatakiertävän posetiivinsoittajan?

-- Olihan se kone kuitenkin vähän hienompi -- Liisalla oli naurunpilkahdus suupielessä.

-- Huilu tai posetiivi, ei elätä toinen perhettä paremmin kuin toinenkaan.

-- Niin mutta rakkaus -- -- Liisa vilkaisi syrjästä vanhukseen nähdäkseen uskaltaisiko. Mutta vanha rouva oli jo suuttunut.

-- Vai rakkaus. Mitä se rakkaus kuuluu avioliittoon? Yhtä etäällä se on siitä kuin itä lännestä. Kauppaa on koko homma, -- toisille kauppaa taloista ja tavaroista, toisille onnenkauppaa tai miksi häntä sanoisin -- mutta kauppaa joka tapauksessa.

Liisan mieleen nousi kuva jostain kauniista ja ihmeellisestä, jostain, joka oli liian kaunista toisten katseltavaksi ja jota ei sanoin voinutkaan selittää tai kuvailla, vaan jonka kanssa itse täytyi tulla kosketukseen sitä ymmärtääkseen, aivan kuin itse täytyi päästä tuntemaan heräävän luonnon keväistä suloa.

Täytyi pakostakin ruveta laulamaan. Liisa ei voinut muuta.

Hän paineli hierimellä kokkareita puurosta, asetti höyryävät perunat pöytään ja lauleli yhä.

-- Sinulla sitä iloa riittää.

-- Minä en olekaan minkään Nauku-Maijan kasvatti.

Vanhaa rouvaa nauratti. Sanat antoivat tunnustusta hänen kasvatustaidolleen ja se oli hyvin ansaittua. Kaikkinainen pillittäminen oli aina ollut hänelle kauhistus.

-- Hyvä hyvä, mutta lauhkeampi saisit olla, kuuletko, lauhkeampi.

-- Lammasmaisempi, pisti Liisa.

-- Älähän nyt siinä! -- Vanha rouva rupesi taas puhumaan sisar Amalian asioista. Pöydästä noustessaan hän meni mahonkipiironkinsa luo, etsi alushameentaskusta sinne kätketyn avaimen ja kiersi lukon auki. Vähän ajan kuluttua näki Liisa hänet kirjoittamassa.

Hän oli vielä sitä tekemässä Bernt Silversköldin saapuessa.

Vanhan rouvan päätä ihan huimasi Liisan ilmoittaessa vieraan tulosta. Hän oli semmoisen ajan lapsi, joka osasi antaa arvoa nuoren aatelisherran käynnille.

-- Mene, mene ja pidä seuraa, toimitti vanha rouva hätäisesti. -- Minun täytyy pukeutua. Enhän näin voi tulla tervehtimään.

Paras valkoinen myssy haettiin kiireisesti päähän. Sitä täytyi hyvän aikaa asetella peilin edessä, ennenkun se tuli oikein kohdalleen. Ja sitten parhaat hopeakalut oli otettava tarjottimelle, jotta vieras näkisi tulleensa taloon, jossa löytyi muutakin kuin katinkultaa.