Part 3

Tulija on Erast Ivanitsh Jagodov, Makar Kusmitshin risti-isä. Hän on joskus palvellut konservatorion vahtimestarina, mutta nyt hän asuu Punaisen lammen [Moskovan pohjoisosassa] luona ja tekee sepän työtä.

-- Makarushka, hyvää huomenta, sinä päivänvaloni! sanoo hän Makar Kusmitshille, joka on viehättynyt siistimistyöhönsä.

He suutelevat. Jagodov irroittaa shaalin päänsä ympäriltä, tekee ristinmerkin ja käy istumaan.

-- Pitkä on matka! hän valittaa ähkyen. Ei se ole leikkiä... Punaiselta lammelta aina Kalugan portille [Moskovan eteläosassa] saakka.

-- Kuinka voitte?

-- Huonosti, poikaseni. Lavantautia olen sairastanut.

-- Mitä sanotte? Lavantautia!

-- Niin, lavantautia. Kokonaisen kuukauden makasin sairaana, luulin jo kuolevani. Sain jo viimeisen voitelunkin. Nyt lähtee tukka. Lääkäri käski leikkauttamaan sen. Sanoi uutta ja lujaa kasvavan tilalle. Ajattelinpa itsekseni että lähden tästä Makarin luo. Mieluimmin sukulaisen luo kuin jonkun muun. Sukulainen leikkaa paremmin eikä ota maksua. Olihan matka pitkä, se on totta. Mutta mitäs siitä, tulihan kävellyksi.

-- Mielelläni leikkaan tukkanne. Olkaa hyvä, tahän!

Makar Kusmitsh kaapaisi jalallaan osoittaen kuvastimen edessä olevaa tuolia. Jagodov käy istumaan ja alkaa katsella kuvaansa. Hän on nähtävästi tyytyväinen siihen: kuvastin näyttää hänelle vääntyneen naaman, kalmukkimaiset huulet, tylpän leveän nenän ja otsan, jossa on kaksi silmää. Makar Kusmitsh peittää vieraansa valkoisella lakanalla, jossa on keltaisia täpliä, ja alkaa kirskutella saksillaan.

-- Minä leikkaan siis päänne puti puhtaaksi, kaljuksi, hän sanoo.

-- Tietysti. Puhtaaksi kuin tataarin pää, sileäksi kuin pommi. Sitä tiheämmäksi kuuluu tukka sitten kasvavan.

-- Mitä tädille kuuluu?

-- Siinähän se menee, entiseen tapaan. Hän oli äskettäin majurin rouvan luona auttamassa synnytystä. Ruplan sai siitä hyvästä.

-- Vai ruplan. Pitäkäähän korvaanne!

-- Kyllä pidän... Katso ettet haavoita. Ai, koskee. Sinä kiskot hiuksia päästäni.

-- Ei se mitään. Sitä ei voi meidän työssämme välttää. Entä kuinka Anna Erastovna jaksaa?

-- Niin, tyttäreni? Hyvin vain. Hän on aina menossa. Viime viikolla, keskiviikkona, kihlasimme hänet Sheikinin kanssa. Mikset tullut meille silloin?

Sakset herkesivät kirskumasta. Makar Kusmitsh laskee kätensä alas ja kysyy peloissaan:

-- Kenet te kihlasitte?

-- Annan.

-- Kuinka se on mahdollista? Kenen kanssa?

-- Prokofi Petrovitsh Sheikinin kanssa. Hänen pikku tädillään on taloudenhoitajattaan paikka Slatoustenskajakadun varrella. Aika sievä nainen. Me olemme kaikki hyvin iloisia ja kiitollisia Jumalalle. Viikon kuluttua ovat häät. Tule silloin meille, niin pidämme hauskaa.

-- Niinkö asia siis on, Erast Ivanovitsh? -- puhuu kalpea Makar Kusmitsh ihmetellen ja olkapäitään kohautellen. -- Mutta kuinka se voi olla mahdollista? Se on... se on mahdotonta! Onhan Anna Erastovna... minähän... minähän pidin hänestä ja aioin... Kuinka se on käynyt päinsä?

-- Niin se vain on käynyt. Päätimme ja kihlasimme. Hän on kelpo mies.

Kylmä hiki nousee Makar Kusmitshin kasvoille. Hän laskee sakset pöydälle ja alkaa pyyhkiä nenää kouraansa.

-- Aikomukseni oli... hän toistaa. Se on mahdotonta, Erast Ivanitsh! Minä... minä rakastan häntä ja olen tarjonnut hänelle sydämeni... Ja tätikin lupasi... Olenhan minä aina kunnioittanut teitä kuin omaa isääni... ja leikannut tukkanne aina ilmaiseksi... Olen aina ollut ystävällinen teitä kohtaan, ja kun isäni kuoli, saitte minulta sohvan ja kymmenen ruplaa, joita ette ole vielä takaisin antanut. Muistatteko?

-- Miksen muistaisi! Muistanhan minä. Mutta mikä olet sinä sulhaseksi, Makar? Ethän sinä mikään sulhanen ole! Ei rahaa, ei virkaa, ammatti mitätön...

-- Onko Sheikin sitten rikas?

-- Sheikin on erään ammattikunnan jäsen ja hänellä on puolentoista tuhannen ruplan takaus. Niin on. Eikä siinä enää puheet auta, sillä tehty on tehty. Kyllä se nyt peruuttamatta pysyy, hyvä Makar. Mutta etsi itsellesi toinen morsian... onhan niitä tyttöjä maailmassa. Leikkaahan jo! Mitä siinä seisot?

Makar Kusmitsh vaikenee ja seisoo liikkumatta, vetää sitten taskustaan nenäliinan ja alkaa itkeä.

-- No mitä niitä joutavia suremaan! -- lohduttaa Erast Ivanitsh. -- Heitä jo mielestäsi! Itkeä tuhertaa kuin mikä akka! Leikkaa nyt toinenkin puoli päätäni ja itke sitten. Ota sakset!

Makar Kusmitsh ottaa sakset, katselee niitä hetken aikaa mitään ajattelematta ja pudottaa ne pöydälle. Hänen kätensä vapisevat.

-- En voi! hän sanoo. En voi nyt... voimani ovat lopussa! Onneton olen! Ja onneton on Anna Erastovnakin! Me rakastimme toisiamme, lupauduimme toisillemme, mutta pahat ihmiset erottivat meidät säälittä. Menkää matkoihinne, Erast Ivanovitsh! Minä en voi sietää teitä!

-- No sitten palaan huomenna takaisin, hyvä Makar. Huomenna kai leikkaat loputkin.

-- Hyvä on.

-- Rauhoitu nyt vain. Tulen sitten huomenna varhain aamulla.

Toinen puoli Erast Ivanitshin päätä on leikattu puti puhtaaksi, niin että hän on kuin pakkotyöläinen. Onhan kiusallista jäädä sellaiseksi, mutta minkä sille mahtaa. Hän käärii päänsä ja kaulansa shaaliin ja lähtee parturituvasta.

Jäätyään yksin Makar Kusmitsh istuutuu ja itkeä tillittää hiljaa.

Jo varhain seuraavan päivän aamulla tulee Erast Ivanitsh takaisin.

-- Mitä haluatte? kysyy Makar Kusmitsh häneltä kylmästi.

-- Leikkaahan, hyvä Makar, pääni valmiiksi. Puoli päätä jäi vielä kesken.

-- Olkaa hyvä ja maksakaa ensin. Ilmaiseksi en leikkaa.

Sanaakaan sanomatta Erast Ivanitsh lähtee matkoihinsa. Vielä tänäkin päivänä on hänen tukkansa toisella puolella päätä pitkää, toisella lyhyttä. Tukan leikkuuta maksua vastaan hän pitää ylellisyytenä ja siksipä hän yhä odottaa, että leikattu puoli päätä kasvaisi toisen tasalle. Siinä asussa hän tyttärensä häissäkin huvitteli.

HERRA POSTIMESTARIN LUONA

Me hautasimme tuonaan vanhan postimestarimme, herra Sladkopertsevin, nuoren vaimon. Kätkettyämme kaunottaren maan poveen me esi-isäimme tavan mukaan palasimme vainajan asuntoon, herra postimestarin luo, "muistelemaan" vainajaa.

Kun pannukakut oli tuotu pöytään, alkoi leskivanhus itkeä katkerasti ja sanoi:

-- Kuinka punaposkisia nuo pannukakut ovat, ihan kuin vaimo vainajani posket. Ja niin sieviä sitten!

-- Niin, myönsivät toiset, teidän vaimonne oli todellakin kaunotar... Kerrassaan mallikelpoinen nainen!

-- Niin oli, niin oli... Jokainen, joka hänet näki, ihmetteli... Mutta hyvä herrasväki, minä en rakastanut häntä hänen kauneutensa enkä hyvän sydämensä tähden. Nämä kaksi ominaisuutta ovat luontaisia kaikille naisille ja verraten tavallisia tässä maailmassa. Minä rakastin häntä erään toisen henkisen ominaisuuden tähden. Rakastin vainajaa -- suokoon Jumala hänelle taivaan ilot -- siitä syystä, että hän, vaikka olikin vilkas ja leikkisä, oli kuitenkin miehelleen uskollinen. Hän oli uskollinen minulle huolimatta siitä, että oli ainoastaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen, kun minä sitä vastoin kohta täytän kuusikymmentä. Hän oli uskollinen minulle, ukolle!

Diakonipappi, joka aterioi kanssamme, ilmaisi merkitsevällä yskähdyksellä epäilyksensä.

-- Te ette usko, vai kuinka? kääntyi leski hänen puoleensa.

-- No eipä nyt juuri, etten uskoisi... sai diakoni neuvottomana sanotuksi, mutta muuten... Nuoret rouvat ovat nykyjään liian... tuota noin... rendez-vous, sauce, provincial...

-- Te epäilette, mutta minä voin näyttää sen toteen. Minä ylläpidin hänen uskollisuuttaan erilaisin, niin sanoakseni strategisin keinoin, joten hän oli ikäänkuin linnoitettu. Tämän viisaan menettelyni johdosta vaimoni ei voinut pettää minua ainoassakaan tapauksessa. Minä käytin viekkautta suojellakseni aviovuodettani. Minä tiedän tehoavat sanat, niin -- äläpäs, rauhassa saan nukkua mitä uskollisuuteen tulee...

-- Mitkä ihmeen sanat ne ovat sitten?

-- Aivan yksinkertaiset. Minä levitin kaupungilla ilkeän huhun. Te olette sen varmaankin kuulleet. Sanoin jokaiselle: "Minun vaimoni Aljona on suhteissa poliisimestari Ivan Alekseits Salihvatskin kanssa." Ne sanat tepsivät. Eipä uskaltanut yksikään seurustella Aljonan kanssa, sillä poliisimestarin viha piti loitolla. Kun näkivät vaimoni, niin kyllä pötkivät matkoihinsa, jottei poliisimestari vain mitään pahaa voisi heistä ajatella. He-he-he! Sen piikkipartaisen epäjumalan kanssa kun tekemisiin joudut, niin ei pidä sinulla enää ilon päivää oleman. Puolisen tusinaa protokollia hän tuossa tuokiossa kyhää pelkästään rikkomuksista terveyssääntöjä vastaan. Sattuu esimerkiksi näkemään sinun kissasi kadulla, niin protokollan tekee, niinkuin kissa muka olisi mikään irrallaan kuljeksiva nautaeläin.

-- Eikö vaimonne siis ollutkaan suhteissa poliisimestarin kanssa? kysyimme ihmetellen.

-- Ei, se oli vain minun viekkauttani... He-he-he!.. Niin, niin, te nuoret miehet, enkö vetänytkin teitä kaikkia nenästä? Sehän siinä niin lystikästä olikin!

Seurasi parisen minuuttia kestävä äänettömyys. Me istuimme sanaakaan hiiskumatta ja harmittelimme ja häpesimme sitä, että tuo lihava, punanenäinen ukko oli niin sukkelasti petkuttanut meitä.

-- No, Jumala suokoon, että joutuisitte uusiin naimisiin! murahti diakoni.

IHANA VANDA

Ihana Vanda eli, kuten hänen nimensä oli passissa, kunniallinen kansalainen Nastasia Kanavkina oli juuri päästetty sairaalasta. Hän ei ollut vielä koskaan ollut niin vaikeassa asemassa kuin nyt: asunnotta ja rahatta. Miten olla? Ensi työkseen hän läksi panttilainakonttoriin ja panttasi siellä turkoosikivellä koristetun sormuksensa -- ainoan arvoesineensä. Sormuksesta annettiin rupla, mutta -- mitä ruplalla ostat? Et saa sillä muodikasta lyhyttä nuttua, et korkeata hattua, et kuparinruskeita puolikenkiä ja ilman näitä esineitä Vanda tunsi itsensä ikäänkuin alastomaksi. Hänestä tuntui siltä, etteivät ainoastaan ihmiset, vaan vieläpä hevoset ja koiratkin katselivat häntä ja hänen pukunsa yksinkertaisuutta. Ja Vanda ajatteli vain pukeutumista, kysymys siitä, mitä hän söisi ja missä viettäisi yönsä, ei huolestuttanut häntä nimeksikään.

"Jospa tapaisin nyt jonkun tutun miehen..." ajatteli hän. "Ottaisin häneltä rahaa... Minulta ei yksikään kiellä, sillä..."

Mutta tuttuja miehiä ei näkynyt. Illalla heitä ei ole vaikea tavata "Renaissancessa", mutta sinne ei päästetä tässä yksinkertaisessa puvussa ja ilman hattua. Mitä tehdä? Pitkän aikaa tuskiteltuaan, kun käveleminen, istuskeleminen ja ajatteleminen jo alkoi kyllästyttää, Vanda päätti koettaa viimeistä keinoa: poiketa suorastaan jonkun tutun miehen luo hänen kotiinsa ja pyytää rahaa.

"Mutta kenen luokse menisin?" tuumi hän. "Mishkan luo ei sovi mennä, hän on perheellinen... Se punapartainen ukko on paraikaa virassaan..."

Vandan mieleen muistui hammaslääkäri Finkel, kristinuskoon kääntynyt juutalainen, joka noin kolme kuukautta sitten oli lahjoittanut hänelle rannerenkaan ja jonka päähän Vanda kerran illallisilla saksalaisessa klubissa oli kaatanut lasillisen olutta. Hän ilostui nyt sanomattomasti, kun muisti tämän Finkelin.

"Hän antaa varmaan, jos vain on kotona..." ajatteli Vanda mennessään. "Mutta jollei hän anna, niin lyön siellä kaikki lamput rikki."

Kun hän saapui hammaslääkärin ulko-oven eteen, hän oli jo selvillä siitä, miten hän menettelisi: hän juoksee nauraen portaita ylös, rientää samaa menoa lääkärin työhuoneeseen ja vaatii kahtakymmentäviittä ruplaa... Mutta kun hän oli soittamaisillaan ovikelloa, tämä suunnitelma ikäänkuin itsestään katosi mielestä. Vanda alkoi arkailla ja tuli levottomaksi, mitä hänelle ei ollut koskaan vielä tapahtunut. Hän oli rohkea ja kursailematon vain juopuneessa seurassa, mutta nyt, yllään yksinkertainen puku ja tehtävänään tavallinen avunpyyntö, hän tunsi itsensä araksi ja sorretuksi. Häntä hävetti ja peloitti.

"Ehkä hän on unohtanut minut..." ajatteli Vanda uskaltamatta soittaa ovikelloa. "Ja kuinka voin mennä hänen luokseen tällaisessa puvussa? Niinhän olen kuin kerjäläinen tai vaivainen..."

Hän soitti epäröiden.

Oven takaa kuului askelia; se oli ovenvartija.

-- Onko tohtori kotona? kysyi Vanda.

Nyt hän toivoi, että ovenvartija olisi vastannut "ei", mutta vastauksen asemesta tämä päästi hänet eteiseen ja auttoi palttoon hänen yltään. Portaat olivat hänen mielestään komeat ja loistavat, mutta kaikesta komeudesta pisti hänen silmäänsä etenkin suuri kuvastin, josta hän näki köyhästi puetun naisen ilman korkeata hattua, ilman muodikasta nuttua ja ilman kuparinruskeita puolikenkiä. Ja Vandan mielestä oli kummallista, että hän häpesi ja menetti kaiken rohkeutensa ja röyhkeytensä nyt, kun hän oli köyhästi puettu ja neulojattaren tai pesijättären näköinen, eikä hän ajatuksissaan nimittänyt itseään enää Vandaksi, kuten ennen, vaan Nastasia Kanavkinaksi...

-- Olkaa hyvä! sanoi sisäkkö, joka opasti hänet lääkärin työhuoneeseen. Tohtori tulee kohta... Istukaa.

Vanda istuutui pehmeään nojatuoliin. "Sanon hänelle: antakaa lainaksi!" ajatteli hän. "Sopiihan minun sanoa niin, koska hän tuntee minut. Kunpa vain tuo sisäkkö poistuisi täältä siksi aikaa. Hänen läsnäollessaan on niin vaikea... Miksi hänen pitääkin seistä siinä?"

Noin viiden minuutin kuluttua avautui ovi ja sisään astui Finkel, pitkä, tummaihoinen juutalainen, jolla oli pulleat posket ja muljakkaat silmät. Posket, silmät, vatsa, leveät lanteet -- kaikki oli hänestä niin hyvin syötettyä, vastenmielistä, tylyä. "Renaissancessa" ja saksalaisessa klubissa hän oli tavallisesti hauskalla tuulella, tuhlasi paljon rahaa naisten tähden ja sieti kärsivällisesti heidän kujeitaan (esimerkiksi, kun Vanda kaatoi kerran olutta hänen päähänsä, niin hän vain hymyili ja uhkasi sormellaan). Mutta nyt hän oli yrmeän, unisen näköinen, hänen katseensa oli arvokas ja kylmä ja hän pureksi jotakin.

-- Mitä asiaa teillä on? kysyi hän katsomatta Vandaan.

Vanda katsoi sisäkköä, jonka kasvoilla oli vakava ilme, Finkelin täysinäistä vartaloa -- tämä nähtävästi ei tuntenut häntä -- ja punastui...

-- Mitä asiaa teillä on? toisti hammaslääkäri ärtyisemmin kysymyksensä.

-- Ham... Hammasta pakottaa... mutisi Vanda.

-- Vai niin... Mitä hammasta?

Vanda muisti, että eräässä hampaassa oli kolo.

-- Oikealla alhaalla... hän vastasi.

-- Hm!.. Avatkaa suunne.

Finkel rypisti kulmakarvojaan, pidätti hengitystään ja alkoi tarkastella kipeätä hammasta.

-- Koskeeko? kysyi hän kaivaen hammasta jollakin raudalla.

-- Koskee... valehteli Vanda. -- "Jos minä huomauttaisin," ajatteli hän, "niin kyllä hän aivan varmaan tuntisi minut... Mutta... tuo sisäkkö! Miksi hän seisoo siinä?"

Niinkuin höyryveturi puhalsi Finkel yhtäkkiä Vandaa päin kasvoja ja sanoi:

-- Minä en kehoita teitä paikkauttamaan sitä... Teillä ei ole mitään hyötyä siitä hampaasta enää...

Kaiveltuaan vielä vähäsen hammasta ja tahrittuaan Vandan huulet ja ikenet tupakkaisilla sormillaan hän pidätti taas hengitystään ja pisti suuhun jonkin kylmän esineen... Vanda tunsi yhtäkkiä kauheata kipua, huudahti ja tarttui Finkelin käteen.

-- Ei mitään, ei mitään... mutisi hammaslääkäri. Älkää peljätkö... Ei teillä olisi siitä hampaasta kuitenkaan mitään hyötyä ollut. Pitää olla urhoollinen...

Ja verisissä tupakkaisissa sormissa Vanda näki nyt irti kiskotun hampaansa. Sisäkkö astui hänen luokseen ja piti sylkiastiaa hänen suunsa edessä.

-- Huuhtokaa kotona suunne kylmällä vedellä... sanoi Finkel, niin kyllä verenvuoto lakkaa...

Hammaslääkäri seisoi hänen edessään kuin henkilö, joka odottaa, että hänet jätettäisiin rauhaan...

-- Hyvästi... virkkoi Vanda kääntyen oveen päin.

-- Hm!.. Mutta kuka maksaa minulle työstäni? kysyi Finkel leikillisesti.

-- Ah, niin... muisti Vanda, punastui ja antoi juutalaiselle ruplan, jonka oli saanut turkoosikivellä koristetusta sormuksestaan.

Astuessaan kadulle Vanda häpesi entistä enemmän, mutta nyt hän ei enää hävennyt köyhyyttään. Hän ei enää huomannut sitä, ettei hänellä ollut korkeata hattua eikä muodikasta päällysnuttua. Hän kulki katua pitkin sylkien verta ja jokainen punainen läiskä puhui hänelle hänen elämästään, huonosta raskaasta elämästä, niistä loukkauksista, joita hänen oli täytynyt sietää ja joita hän saisi sietää huomenna, viikon kuluttua, vuoden perästä, koko ikänsä aina hautaan saakka...

-- Kuinka kauheata tämä on! kuiskasi hän. Kuinka kamalaa, hyvä Jumala!

Mutta seuraavana päivänä ihana Vanda tanssi jo "Renaissancessa." Hänen päässään oli suuren suuri punainen hattu, yllään muodikas nuttu ja jaloissaan kuparinruskeat puolikengät. Eräs nuori, Kasanista saapunut kauppias kestitsi häntä.

KAMELEONTTI

Poliisitarkastaja Osthumjelov astuu kauppatorin poikki yllään uusi virkapuku ja kädessään mytty. Hänen jäljessään marssii punatukkainen poliisi kantaen koria, joka on täpö täynnä takavarikkoon otettuja karviaismarjoja. Ympärillä on hiljaista... Torilla ei näy ainoatakaan sielua... Myymäläin ja juomalain avoimet ovet törröttävät alakuloisesti maailmaan kuin nälkäiset kidat; niitten edustalla ei ole edes kerjäläisiä.

-- Vai tulet sinä tänne puremaan, kirottu peto! kuulee Osthumjelov yhtäkkiä huudon. Pojat, ottakaa se kiinni! Ei pureminen ole nykyjään luvallista! Ota kiinni! Kuuletkos!...

Kuuluu koiran vingahduksia. Osthumjelov katsoo sinne päin ja näkee koiran kolmella jalalla laukaten ja taakseen vilkuillen juoksevan kauppias Pitshuginin halkopihasta kadulle. Sen jäljessä ryntää mies, jonka liivit on auki ja jonka yllä on tärkkelöity pumpulipaita. Hän juoksee etunojassa koiraa tavoittaen, mutta kompastuu ja kaatuu pitkälleen maahan saaden koiran toisesta takajalasta kiinni. Kuuluu taaskin koiran vingahduksia ja huuto: "Älkää päästäkö karkuun!"

Myymälöistä alkaa näkyä unisia naamoja ja pian, ikäänkuin maasta kasvaen, kokoontuu halkopihan edustalle väkeä.

-- Sitä epäjärjestystä, teidän ylhäisyytenne!.. huomauttaa poliisi.

Otshumjelov kääntyy vasemmalle ja astuu väkijoukon luo. Hän näkee yllämainitun miehen seisovan aivan halkopihan portin luona ja oikea käsi kohotettuna näyttävän väkijoukolle veristä sormeaan. Hänen puolihumalaisilla kasvoillaan on ikäänkuin kirjoitettuna: "Kyllä minä sinulle näytän... senkin rakki!" ja sormikin on kuin mikäkin voitonmerkki pystyssä. Otshumjelov tuntee miehen; hän on kultaseppä Hrjukin. Keskellä väkijoukkoa istuu etujalkojaan haarittaen ja koko ruumis vavisten tämän sekamelskan aiheuttaja -- nuori kapeakuonoinen vinttikoira, jolla on keltaisia täpliä selässä. Sen vetisistä silmistä kuvastuu pelko ja kauhu.

-- Mitäs täällä nyt?... kysyy Otshumjelov tunkeuduttuaan väkijoukon keskelle. Mitä tämä on? Kuka täällä äsken huusi?...

-- Kun minä, teidän ylhäisyytenne, tulen ketään häiritsemättä tänne... aloittaa Hrjukin yskien kouraansa -- hakemaan puita Mitri Mitritshilta, niin yhtäkkiä karkaa tuo peto syyttä suotta minun sormeeni kiinni... Sentähden minä vaadin vahingonkorvausta, sillä työni on hyvin tarkkaa enkä minä voi ehkä kokonaiseen viikkoon liikuttaa tätä sormeani saati sitten tehdä työtä sillä... Eihän seiso missään laissakaan, teidän ylhäisyytenne, että täytyy antaa koiran purra itseään... Jos noin vain tässä jokainen näykkimään rupee, niin parasta olisi silloin pysyä poissa tästä maailmasta...

-- Hm!... Hyvä on... sanoo Otshumjelov arasti rykäisten kurkkuaan ja liikutellen kulmakarvojaan. Hyvä... Kuka on tämän koiran omistaja? Minä en jätä asiaa silleen. Kyllä minä opetan ihmisiä pitämään koiransa kurissa! On aika vihdoinkin kiinnittää huomio sellaisiin herroihin, jotka eivät tahdo noudattaa määräyksiä! Kun he saavat kerran rakistaan maksaa aika sakon, niin sen minä sanon, että kyllä he sitten tietävät, mitä koirien ja muitten elukkain ympäri juoksenteleminen merkitsee! Näytänpä heille kuin näytänkin!... Jeldyrin, -- tarkastaja kääntyy poliisin puoleen, -- ota selvä, kenen tämä koira on ja tee pöytäkirja! Mutta koira on tapettava! Ja heti paikalla! Se on varmaankin raivohullu... Kenen tämä koira on, kysyn minä? -- Kenraali Shigalovin? Hm!.. Jeldyrin, otappas palttoo yltäni... On niin sietämättömän lämmin! Kai siitä kohta sataa... Mutta sitä en saata käsittää, -- kääntyy Otshumjelov kultaseppä Hrjukinin puoleen, -- kuinka se on voinut sinua purra? Eihän se ylety edes sormeesi saakka? Noin pieni se on ja sinä olet tuollainen hongankolistaja! Luultavasti olet repinyt sormesi jossakin naulassa ja sitten on päähäsi pälkähtänyt panna syy koiran niskaan. Kyllä sinut tunnetaan, lurjus!

-- Teidän ylhäisyytenne, hän on aivan varmaan pitänyt sikaria koiran kuonon edessä ja usuttanut sitä, jolloin tämä, tietysti, on puraissut... Hassu mies, teidän ylhäisyytenne!

-- Valehtelet, senkin irvihammas! Kun et ole nähnyt, niin älä tule tänne valehtelemaan! -- Hänen ylhäisyytensä on viisas herra ja ymmärtää, milloin joku valehtele tai puhuu omantuntonsa mukaan, niinkuin Jumalan edessä... Jos minä valehtelen, niin tuomitkoon tuomari minut... Hänen laissaan seisoo, että me tähän maailman aikaan olemme kaikki tasa-arvoisia... Ja minulla itselläni on veli, joka on santarmi... jos sen tietää tahdotte...

-- Älä siinä nyt enää!...

-- Ei tuo sittenkään ole kenraalin koiria... -- huomauttaa poliisi syvämietteisesti. -- Kenraalilla ei ole tuollaisia. Hänellä on enimmäkseen lintukoiria...

-- Tiedättekö sen varmasti?

-- Varmasti, teidän ylhäisyytenne...

-- Niin, tiedänhän minäkin sen. Kenraalilla on kalliita rotukoiria, mutta tuo on -- piru ties mikä! Noin ruma karvaltaan ja pahannäköinen... inhoittava elukka... Kuka viitsiikin pitää tuollaista?!... Kyllä se on typerä! Joutuisipa tuollainen koira Pietariin tai Moskovaan, niin tiedättekö, kuinka sen kävisi? Siellä ei välitetä laista, vaan silmänräpäyksessä -- henki pois! Sinä, Hrjukin, olet kärsinyt vahingon, sinun pitää siis vaatia korvausta... Täytyy opettaa heitä! On aika...

-- Ehkä se sittenkin on kenraalin koira... aprikoi poliisi itsekseen, mutta äänekkäästi. Eihän sen kuonoon ole kirjoitettu... Äskettäin näin hänen pihallaan tuollaisen.

-- Aivan varmaan se on kenraalin! kuuluu ääni joukosta.

-- Hm!... Jeldyrin, paneppas palttoo ylleni... Tuuli on käynyt koleaksi... Viluttaa... Vie se, Jeldyrin, kenraalin luo ja kysy sieltä. Sano, että minä olen löytänyt ja lähetin... Ja sano, etteivät päästäisi kadulle. Se on ehkä hyvinkin kallis koira, ja jos jokainen sika alkaa sitä sikarilla kuonoon tökätä, niin ei kestä kauan, ennenkuin se menettää vainunsa. Koira on hento luontokappale... Ja sinä lurjus, laske kätesi alas! Mitä näyttämistä tuossa tyhjässä sormessa on?! Itse olet syypää!..

-- Kenraalin kokki menee tuolla... kysytään häneltä... Hei, Prohor! Tulehan tänne, hyvä mies! Katsoppas tuota koiraa... Onko se teidän?

-- Kylläpäs keksitkin! Eihän meillä ikinä ole tuollaisia ollut!

-- Ei siinä ole mitään epäilemistäkään, sanoi Otshumjelov. Se on juoksukoira! Eipä kannata siis asiasta sen kauempaa keskustella... Kun minä sanon, että se on juoksukoira, niin se on juoksukoira... Ottakaa se hengiltä, siinä kaikki!

-- Ei se meidän ole, jatkaa kokki Prohor. Se on kenraalin veljen, joka saapui meille aivan äskettäin. Meidän kenraalimme ei pidä vinttikoirista, mutta hänen veljensä pitää niistä kovasti...

-- Onko herra kenraalin veli saapunut kaupunkiin? Vladimir Ivanitsh? kysyy Otshumjelov ja myötätuntoinen hymy leviää hänen kasvoilleen. Hyvänen aika, enhän minä sitä tiennytkään! Hän on kaiketikin saapunut vierailemaan?

-- Vierailemaan...

-- Hyvänen aika... Tuli kai ikävä herra veljeään... Ja minä kun en sitä tiennyt! Vai hänen koiransa tämä siis on? Sehän on hauska... Ota se Jeldyrin... Se ei ole hullumman näköinen... Ja niin vikkelä,... Yhtäkkiä oli puraissut tuota miestä sormeen! Ha-ha-ha?... No... miksikäs se noin vapisee? Rrr... Rr... Se taitaa olla vihainen, tuo pikku paholainen...

Kokki Prohor kutsui koiran luokseen ja poistui sen kanssa halkopihan luota. Väkijoukko nauraa hohottaa Hrjukinille.

-- Kyllä minä sinulle pian näytän! -- uhkaa Otshumjelov häntä ja kääriytyneenä viittaansa jatkaa matkaa kauppatorin poikki.

HOTELLISSA