# Naisen orja

## Part 2

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/naisen-orja-14388/index.md

Jos kerran rakasti yhtä ihmistä, niin eihän voinut rakastaa kahta tai kolmea. Täytyihän kaikkien muiden ja kaiken muun silloin olla arvotonta hänen rinnallaan.

Eivätkä he kumpikaan ansainneet siitä kiitosta eivätkä moitetta toisiltaan. Olihan se luonnonpakko, jos mieli heidän rakkautensa ollenkaan olla rakkautta. Mutta juuri senvuoksi heidän tuli myös täydellisesti luottaa toisiinsa ja tuntea joka hetki, lähellä tai kaukana, läsnä tai poissa ollen, kaksin tai muiden seurassa, itsensä toistensa suhteen täysin turvallisiksi.

Ehdottomuus oli rakkauden olemus.

Missä sitä ei ollut, siellä ei ollut oikeaa rakkautta. Siellä oli vain irstautta ja kevytmielisyyttä.

Erikseen oli sangen vähän heille sallittua. Mutta yhdessä he saattoivat kiusata vaikka jumalia!

Tämä oli Johanneksen rakkaus-ihanne. Taikka oikeammin: hänen uskonsa ja hänen uskontonsa, sitten kun hän oli kaikki muut kadottanut.

Mennyt oli häneltä jo ennen usko työn vapauttavaan evankeliumiin. Mennyt sitten usko rahaan, valtaan ja yhteiskunnalliseen asemaan. Hänellä ei ollut enää muuta kadotettavaa kuin rakkautensa.

Juuri siksi hän niin kynsin hampain piti kiinni siitä.

Siksi kuunteli hän niin tuskallisella jännityksellä, mitä ääniä milloinkin nousi heidän sydämiensä syvyydestä. Siksi seurasi hän henkeään pidättäen, kussa kulloinkin liikkui heidän elonsa arpa.

Nyt arpa painui. Nyt sattui sora-ääni.

Lavalla karkeloi juuri eräs keveäpukuinen, sirotekoinen tanskatar. Nosteli helmojaan, sipristi silmiään ja mutristi huuliaan samalla niin intiimisti, hävyttömästi ja rikkiviisaasti, ettei hänelle parhaalla tahdollaankaan voinut olla vastaan hymyilemättä.

Johannes istui jonkun verran edessäpäin eikä voinut nähdä Liisaa ilman päätään kääntämättä. Liisa sensijaan saattoi koko ajan syrjästä seurata hänen kasvon-ilmeitään. Ja Johanneksesta tuntui, että Liisan katse silloin tällöin kuin salavihkaa hipoi hänen kulmaluitaan.

Äkkiä käännähti Johannes.

Hän tunsi kuin pistoksen takaraivossaan. Aivan oikein! Liisa ei katsonut häneen enää samalla sydämellisellä silmäyksellä kuin ennen.

Liisan katseessa oli jälleen tuo vieras, tuo vihamielinen, tuo petollinen ilme, jonka Johannes oli joskus ennenkin niissä nähnyt ja joka aina silloin oli järkyttänyt perinjuurin hänen hermostonsa.

Miksi se tulikin, aina juuri hänen aseettomimmalla hetkellään? Tuli, ja iski arimpaan.

Tällä kertaa oli siinä vielä jotakin voitollista ja ilkkuvaa. Mitä hän ilkkui?

Johannes oli samassa silmänräpäyksessä jääkylmäksi sävähtänyt.

Poissa oli tuossa tuokiossa kaikki herttainen, kaikki lapsellinen ja avomielinen heidän väliltään. He olivat nyt kaksi vihollista.

Kaksi sitäkin sokeampaa vihollista, kun he kumpikin rakastivat toisiaan ja kun heidän vihansa syy ei ollut sanoin selitettävissä. Ei poistettavissa eikä anteeksi pyydettävissä, vaan yksinomaan heidän omasta tahdostaan riippumattomien vaistojen, perittyjen ominaisuuksien ja sukupuoli-eroavaisuuksien aiheuttamaa.

Pilvi se oli, joka heidän syystään tai ansiostaan vähääkään välittämättä vaelsi heidän rakkautensa peilikirkkaan pinnan yli. Kupla se oli, joka kohosi syvyyksissä.

--Mitä katsot? kysyi Johannes jyrkästi.

Liisa ei aluksi vastannut mitään.

Katsoi vain edelleen häneen samalla ärsyttävällä, salakavalalla silmäyksellä, jossa Johannes aavisti piilevän hänen voimansa syvimmän salaisuuden. Aivan kuin hänen oma voimansa oli tuo kylmä, karski ankaruus, jonka hän jälleen tunsi jähmetyttävän koko olentoaan.

Kuin olisi kaikki äkkiä mennyt lukkoon hänen sisällään. Kuin olisi kuurainen rautakanki syösty kiireestä kantapäähän hänen lävitseen.

--Mitä katsot? kysyi hän toisen kerran, jyrkemmin ja jo valmiina kuohahtamaan.

--Ilman vain, virkahti Liisa viivytellen. Sinä näytit siinä äsken niin lystikkäältä.

--Koomilliselta? kysyi Johannes terävästi.

--Enhän minä sitä ole sanonut. Eikä se mitään ollutkaan.

Johannes vaikeni peläten sanovansa liikaa. Hän kääntyi sentähden selin Liisaan ja mykistyi kokonaan.

Mutta hänen aivonsa kiehuivat ja kihisivät.

Että Liisa ilkesi! Että Liisa kehtasi! Että Liisa suorastaan _viitsi_ pilata tämän onnellisen hetken häneltä!

Häneltä ja itseltään.

Olihan se rikos! Olihan se kaksinkertainen rikos. Rikos heidän kahden rakkauttaan ja siis kaikkein pyhintä vastaan maailmassa!

Eikö Liisa siis pelännyt ollenkaan?

Eikö heidän rakkautensa siis merkinnyt mitään Liisalle? Kuinka Liisa ollenkaan _uskalsi_ heittää hänelle vasten kasvoja tuon syytöksen, jonka Johannes juuri oli ollut lukevinaan hänen silmistään?

Sillä olihan se syytös. Eihän Johannes voinut siitä erehtyä.

Kyllä hän tiesi asian. Hän oli kysynytkin vain näön vuoksi, mitään oikeaa vastausta kysymykseensä odottamatta. Sillä eihän Liisa olisi voinut vastata, jos olisi tahtonutkin.

Eihän Liisa ollut mikään hiuksenhienojen sielunliikkeiden erittelijä.

Mutta juuri se häntä aina niin tulisesti harmitti kohtauksissa Liisan kanssa, että tämä ei myöntänyt hänen esitystään oikeaksi, vaikka ei voinut itsekään mitään parempaa sijalle asettaa.

Jos Liisa olisi sen tehnytkin, tehnyt suoraan ja vilpittömästi, kuten Johannes olisi katsonut oman luonteensa vaatimuksen samantapaisessa tuokiotilassa olevan, silloin ei tietysti mikään kauna olisi jäänyt hänenkään, Johanneksen, sisälle kasvamaan.

Silloin olisi Johannes tietysti antanut heti jalomielisesti anteeksi eikä enempää muistellut asiaa.

Olihan Liisalla tietysti heikkoutensa. Mutta Johanneksen olisi ollut kovin helppo suvaita niitä, jos Liisa vain olisi ollut taipuvainen ne heikkouksiksi tunnustamaan.

Näin olisi Johannes aina tahtonut järjestää heidän yhteisen rakkaus-elämänsä, jos se vain olisi riippunut hänen tahdostaan. Mutta juuri tällaiseksi se ei ollut koskaan järjestäytynyt.

Liisalla oli kummallinen, itsepintainen tapa pitää kiinni omasta tahdostaan.

Tuo oli Johanneksen mielestä sitäkin turhempaa, kun hänen oma tahtonsa, hänen elämänkäsityksensä, hänen tapansa tuntea, havaita ja ajatella hyvin olisi voinut riittää heille molemmillekin. Myös Liisa näytti jo tuohon usein varsin tyytyväiseltä, kun kaikki muu vain oli hyvin heidän välillään.

Mutta annas kun sattui joku solmu lankaan!

Silloin Liisa heti siinä silmänräpäyksessä itsenäistyi. Kävi vastahakoiseksi, asettui poikkipäin, tahtoi siirtää taistelun omalle tasolleen, ja olisi tuossa varmaan onnistunutkin, ellei myöskin Johannes olisi yhtä itsepintaisesti pitänyt kiinni omastaan. Siitä tasosta, jolla hän vaistomaisesti tunsi olevansa voimakkaampi.

Ja juuri silloin oli Liisa Johanneksen mielestä aivan sietämätön. Johannes aavisti hämärästi, ettei Liisa tuollaisina hetkinään ollenkaan ollut taipuvainen tunnustamaan hänen yliherruuttaan.

Nytkin hän luonnollisesti tahtoi kieltää kaikki, vaikka asia oli aivan selvä.

»Ilman vain!» »Eikä se mitään ollutkaan!» vaikka oli tapahtunut jotakin Johannekselle hyvin loukkaavaa.

Mutta juuri tuohan se oli niin Liisan tapaista. Loukata ensin ja kieltää sitten! Ja juuri tuohan se saattoi kaikki hermosäikeet Johanneksen takaraivossa pistämään ja tikkuilemaan.

Eikä siellä tuntunut enää ainoastaan yhtä pistosta, vaan monta. Kokonainen tulipora siellä tuntui käyvän, olevan täydellinen sorvinpenkki, josta teräksiset lastut joka suuntaan singahtelivat.

Johannes tiesi jo, että hänen iltansa kaikissa tapauksissa oli nyt pilattu.

Myöskin Liisa tuntui tietävän sen, sillä hän ei vastustanut sanallakaan, kun Johannes, kooten kaiken itsehillitsemis-kykynsä, jaksoi vielä jotenkin tyynesti ehdotella poislähtöä.

Miksi hän ei vastustanut? Tuokin alistuvaisuus oli omiaan Johannesta tässä mielentilassa ainoastaan suututtamaan.

Nainen, jolla ei ollut omaa tahtoa ollenkaan!

Joka ei koskaan ehdottanut mitään, ei vaatinut mitään eikä ensin väittänyt mitään! Mutta nainen, joka kuitenkin vikuroi ja telkkusi, vastusteli ja hangoitteli kuin hänellä olisi hyväkin oma tahto ollut ja josta ei senvuoksi koskaan näyttänyt tulevan kunnollista rekivetoa.

Jos hänellä oli oma tahto, miksi hän ei sanonut sitä sitten? Ja ellei hänellä ollut, miksi hän ei sitä sitten tunnustanut ja ollut valmis kaikessa Johannesta kuulemaan ja tottelemaan?

Joko--taikka! Kolmatta mahdollisuutta ei ollut Johanneksen mielestä.

Kuitenkin suuttui hän vielä enemmän, kun Liisa ulos mentäessä laski kätensä hiljaa hänen käsivarrelleen ja kysyi lepyttävästi:

--Oletko vihainen?

Johannes ei vastannut mitään. Tuo pumpuloiva tekopyhyys, tuo laupias, tuo laastaroiva samarialaisuus, nehän ne juuri voivatkin saattaa hänet suunniltaan.

Hänen olisi sillä hetkellä tehnyt mieli lyödä Liisaa.

4.

Mitä oli sitten tapahtunut oikeastaan?

Mistä äkkiä tämä ukkonen ja salama? tämä vihamielisten voimien vastakkainen ryntääminen?

Johannes oli sen selvittänyt itselleen tuossa tuokiossa. Olipa hän vielä kaivannut saman pikkutapahtuman synnyt syvätkin esille, joten hän oli aivan varma asiastaan.

Pikkutapahtumanko?

Suuri tapaus, maailmantapaus se oli Johanneksen mielestä.

Eihän hänellä ollut muuta maailmaa kuin Liisa. Eihän ollut hänelle mitään suurempaa ja tärkeämpää kuin heidän kahden sisällinen sielunelämänsä.

Sieltä kuunteli hän elämän salaisia oraakkelisanoja.

Sieltä otti hän osviittaa myös ulkonaisille elämänkohtaloilleen ja koetti joka hetki tuskallisella, hermoja kiusaavalla jännityksellä urkkia, mitä hämärä vastaisuus hänelle ja heille kummallekin mahtoi kätkeä helmassaan.

Eihän voinut ijäti jatkua näin. Täytyihän tulla joku ratkaisu, piste pitkän lauseen jälkeen.

Ja ongelma, jolle Johannes ratkaisua odotti, jonka ratkaisusta kaikki riippui ja jota ennen ei voinut mitään varmaa ja kestävää alottaa, oli tämä: Menisivätkö he kaksi naimisiin? Asettuisivatko he kaksi toisin sanoen pysyväisesti yhteen asumaan vai olisiko heidän kenties jo piankin erottava?

Eikä tuo ratkaisu voinut enää viipyä kauan.

He eivät voineet enää kauan jatkaa tällaista mustalais-elämää. Sen kielsi Johanneksen kukkaro ja osaksi myös hänessä päivä päivältä kasvava henkisen työn, ulkopuolisen toiminnan, älyllisen ja käytännöllisen askartelun tarve.

Heidän oli ennen pitkää juurruttava, paikalleen asetuttava. Otettava lusikka kauniisen käteensä ja lakattava leijailemasta rajattomuudessa.

Mutta juuri sitä ei Liisa näyttänyt Johanneksen mielestä tahtovan ymmärtää ollenkaan. Hän luisui aina ohi siitä kysymyksestä, kun Johannes varovasti ja hienotunteisesti tahtoi siihen koskettaa. Myönsi kaikki, mitä Johannes sanoi, mutta teki sen niin hajamielisesti ja ulkopuolelta itseään, ettei Johannes hänestä tullut hullua hurskaammaksi.

Hän olisi kuitenkin niin halusta tahtonut tehdä Liisan mielen mukaan.

Mutta Liisalla ei näyttänyt olevan siitä asiasta mieltä ollenkaan. Kuitenkin katsoi Johannes, että sen juuri Liisalle olisi pitänyt olla kaikkein oleellisinta ja merkitsevintä maailmassa.

Mikä hänelle sitten merkitsi jotakin, ellei hänen oman rakkautensa tulevaisuus? Sen tukeminen, sen vahvistaminen, sen jokapäiväinen varjeleminen ja viljeleminen? Sitä, juuri sitähän, kaikki Johanneksen pyrinnöt vain tähtäsivät. Ja juuri siksi hän myös niin usein suuttui Liisalle, kun hän oli huomaavinaan, ettei heidän yhteinen asiansa ollutkaan toiselle yhtä kallis.

Nyt oli Johannes ollut Liisan katseesta lukevinaan, että tämä epäili hänen äskeisen kevytmielisen hymynsä johtuneen tuon puolialastoman varietee-diivan viehätyksestä.

Olihan se loukkaus. Olihan se maailmantapaus. Mitään sellaista ei ollut ikinä sattunut Johannekselle.

Mikään ei olisi voinut häntä tällä hetkellä pahemmin loukata. Mikään ei ilkeämmin eikä myrkyllisemmin haavoittaa.

Hän, Johannes, joka oli uskollisuus itse!

Hän olisi luonut silmänsä mokomaan renttutanssijattareen häntä himoitakseen!

Hän, joka ei tahtonut nähdä ketään muuta naista, ei kuulla ketään muuta naista kuin Liisaa ja oli tehnyt tämänkin ehdotuksen varieteehen menemisestä ainoastaan Liisaa huvittaakseen, kun tämä joskus puolipiloillaan oli väittänyt sellaisesta pitävänsä ja ikävystyvänsä tässä heidän ainaisessa erakkoisuudessaan!

Johannes tunsi, että Liisa jollakin muotoa oli tahtonut häntä alentaa. Siitä hänen äkillinen suuttumuksensa.

Juuri niin, alentaa! Vetää omalle tasolleen, porton, naaraan, kapakkapiian tasolle, joka ei ollut oikeastaan taso ollenkaan, vaan pohjaton kuilu, luotu miesten päänmenoksi!

Kaikki miehisen ylpeyden ja ylenkatseen vietit olivat heränneet Johanneksessa. Hän tunsi itsensä tällä hetkellä niin tuhatkertaisen, niin sanomattoman paljon paremmaksi ja puhtaammaksi ihmiseksi kuin tuo, joka tuossa kulki hänen vierellään.

Irti hänestä! Se oli oleva tästä lähtien Johanneksen tunnussana, tuima ja järkkymätön.

Jo joskus ennenkin oli Johannes tuontapaisia päätöksiä tehnyt, mutta huonolla menestyksellä. Hän ei ollut koskaan voinut pitää niitä.

Kuitenkin hän uskoi edelleen niiden ehdottomuuteen.

Joka kerta, tuossa mielialassa ollessaan, hän tunsi syvimmällä sisäisellä mahtiponnellaan, että juuri tämä oli jotakin lopullista, ratkaisevaa ja peruuttamatonta. Eikä tarvittu kuitenkaan kuin hetkinen lepyttävää, naisellista lirkkausta Liisan puolelta, kun hän jo oli valmis jättämään kaiken pateettisen asenteensa ja mitä suurimmalla mielihyvällä entisiin valjaisiinsa astumaan.

Naisen orja hän oli. Sen hän itsekin tunsi selvästi ja halveksi tuon vuoksi joskus ankarasti itseään.

Orja, joka kalisteli kahleitaan!

Ja niinkuin kaikki orjat valmis vihaamaan, kiroamaan ja sadattelemaan sitä, jonka hän tunsi ja tunnusti itseään voimakkaammaksi. Mutta myös yhtä valmis tottelemaan siinä silmänräpäyksessä, kun kuului käskijänsä ääni.

Kumpikin tuotti hänelle yhtä suuren, mutta varsin vastakkaisen mielenliikutuksen.

Vihata Liisaa? Se oli pistävin tuska hänelle. Rakastaa ja ihannoida häntä? Se oli ylin onni ja autuus hänelle.

Ihmekö siis, että Johannes mieluummin rakasti kuin vihasi Liisaa? Että hän ennemmin suli herkäksi, hyväksi ja leikkiväksi pikkupojaksi jälleen kuin paatui häntä kohtaan pahaksi, kylmäksi ja itsepintaiseksi?

Eikä hän mistään ollutkaan niin vihainen kuin siitä, ettei Liisa häntä heti lepyttänyt.

Että Liisa ollenkaan päästi hänet suuttumaan ja tuohon harmajaan, hallaiseen ilmakehäänsä vetäytymään! Hän itse kärsi kipeästi siitä, mutta kuitenkin se oli ainoa puolustuskeino, minkä hänen itsesäilytys-viettinsä voi tarjota hänelle.

Ja varsinkin siitä kasvoi hänen vihansa aivan vimmatuksi, että Liisa hänen mielestään usein aivan kuin tahallaan viivytteli anteeksipyytävää lepyttelyään. Ikäänkuin olisi tahtonut antaa hänen ensin oikein kovaksi kohmettua, sitten sitä lämpimämmäksi ja pehmeämmäksi hyvitelläkseen!

Ja saatuaan hänet jälleen sellaiseksi?

Vain sitä syvemmin, sitä vihlaisevammin uudestaan haavoittaakseen.

Tuo oli heidän keskinäisen suhteensa ikuinen kiertokulku. Oli ollut jo kolme vuotta, ilman että sen pääpiirteet olivat ollenkaan muuttaneet muotoaan tai näkynyt edes etäisyydessä mitään mahdollisuutta päästä siitä surmanrenkaasta, jonka rakkaus oli heidän elämänkeinukseen rakentanut.

He herkistyivät, mitä enemmän he kärsivät. Ja he nauttivat, mitä enemmän he herkistyivät, joka jälleen oli omiaan lisäämään heidän hirvittäviä kärsimyskykyjään.

Sillä Johannes ei suinkaan yksin kärsinyt. Hän uskoi aivan varmasti, että Liisa kärsi yhtä paljon kuin hänkin, vaikka tämä osoitti sen vain itkullaan, katseillaan ja koko käytöksellään eikä sanoilla, joihin Johanneksen useimmin täytyi turvautua.

Mutta juuri tuo Liisan äänetön tapa kärsiä vaikutti mitä tuskallisemmin Johannekseen.

Hän tuli siitä aivan hulluksi. Silloin tuntui kuin olisivat kaikki sillat heidän väliltään katkenneet. Mennyt poikki viimeinen sähkölanka, jonka kautta hän vielä sai viestit ulkomaailmasta, ja hän jäänyt yksinäiseksi pisteeksi, tyhjään, autioon avaruuteen.

Sitähän ei _voinut_ kestää! Tavallista, inhimillistä kylmyyttä kyllä, mutta ei kosmillista, maailmankaikkeuden pakkasta, joka tuollaisina hetkinä tuntui hänet joka taholta ympäröivän ja käärivän hänet kuolettavaan syleilyynsä.

Miksi ei Liisa sanonut mitään? Miksi hän ei ilmaissut itseään?

Miksi hän _salli_ hänen kovettua näin paatiseksi patsaaksi, vaikka hän hyvin tiesi, ettei olisi aluksi tarvittu muuta kuin yksi ilme, yksi sana Johannesta lepyttämään?

--Mitä mietit? kysyi Johannes äkkiä töykeästi lopettaakseen tämän tuskallisen äänettömyyden.

Liisa ei ensin vastannut mitään. Käänsi vain häntä kohden suuret, surulliset silmänsä ja katsoi rukoilevasti häneen.

--En mitään, vastasi hän sitten hiljaisesti.

--Minä ajattelin mennä illalliselle.

Johannes puhui tahallaan tavallista kovemmin peittääkseen sisällistä liikutustaan ja voidakseen ylimalkaan puhua ollenkaan.

--Niin, sinä kaiketi menet sitten, vastasi Liisa kuten äsken.

He olivat tulleet Tivolin varieteesta ja seisoivat torinkulmassa epätietoisina.

--Tarkoitan tietysti, selitti Johannes, että menisimme yhdessä.

Liisa ei sanonut siihen enää mitään, vaan seurasi verkalleen Johannesta.

He menivät Wiveliin.

Johannes odotti joka silmänräpäys, että Liisa sanoisi jotakin, mitä hyvänsä, johon hän voisi vastata ärtyisästi ja osoittaa onnetonta mielipahaansa. Mutta Liisa vaikeni itsepintaisesti. Vaietkoon sitten! ajatteli Johannes. Kyllä hänkin tämän keinon taisi.

Illallinen syötiin synkän hiljaisuuden vallitessa.

--Tahdotko viiniä? kysyi Johannes.

--Tahdotko sinä? vastasi Liisa vastakysymyksellä.

--Minä kysyin, tahdotko _sinä_ viiniä, huomautti Johannes.

--Tilaa sinä vain, vastasi Liisa jälleen yhtä välttelevästi ja alistuvasti.

Viini tuli, sillä Johannes tahtoi itse sitä, helpottaaksen sen avulla edes siedettäväksi hermojännitystään. Mutta hän ei voinut olla laseihin kaataessaan virkahtamatta:

--Olet sinä omituinen. Eikö sinun itsesi tee koskaan mieli mitään?

--Minun tekee mieleni sitä, mikä on sinulle mieleen, vastasi Liisa.

Nyt hän on varuillaan, ajatteli Johannes. Kas vain, miten taitavasti hän osaa hillitä itsensä ja sanansa sovittaa!

Nyt ei ole hyvä käydä hänen kimppuunsa. Nyt hän on vaarallisin kuin lepäävä voimalähde, josta ei tiedä vielä, kuinka paljon energiaa se voi seuraavassa silmänräpäyksessä ympäristöönsä lähettää.

Mutta juuri tuollaisena, hiljaisena, toimettomana, tutkimattomana hän parhaiten hallitsi Johanneksen koko hermokeskustaa, joka välttämättömästi pyrki päästä kosketukseen tuon toisen, vastakkaisen sähköpatterin kanssa.

Miksi? Siksi että jännitys laukeaisi, että sininen liekki singahtaisi, että syntyisi ukonilma ja iskisi kaksi maailmaa vastakkain!

Mutta kumpikaan ei tahtonut alottaa taistelua. He tiesivät, että siinä joka hetki oli kysymys elämästä ja kuolemasta, itsensä säilyttämisestä ja toisen musertamisesta.

Tämä taistelu, tämä ikuinen aaltoileminen, sepä juuri olikin heidän rakkautensa.

Johannes tiesi, että hänen oli alotettava. Liisa ei sitä kuitenkaan tehnyt koskaan, hyvin tietäen, mikä hänen voimansa oli.

Aktivisen, ulospäin kohdistuvan iskun tarve souti Johanneksen joka sormen päässä.

Sitä vastaan ei Liisalla ollut muuta asetettavaa kuin oma naisellinen passivisuutensa. Ja siitä hän tiesi, ettei Johannes tällä alalla voittaisi häntä milloinkaan.

Liisa jaksoi kyllä odottaa, mitä tuleva oli, jos Johannes vain jaksoi pidättää purkautumasta voiman, joka synkisti hänen silmänkulmiaan.

Tunsihan ja tiesihän Liisa, ettei se mitään oikeata vihaa ollut. Eroottista vihaa se oli, rakkauden leimuavaa vaatimusta vallita kokonaan olento, johon se oli kohdistunut.

Mutta hänelläkin oli oma ylpeytensä, oma itsenäisyytensä. Siitä hän ei ollut valmis ilman taistelua hetkeksikään luopumaan ja se juuri vaikutti niin ärsyttävästi Johannekseen.

Oma tumma, salaperäinen syvyytensä, jota Johannes vihasi, koska hän ei saanut sitä tietonsa ja tahtonsa piiriin milloinkaan täydellisesti valloiietuksi. Niinkuin voi tiedemies epätoivon hetkellä vihata työnsä pettävää, kangastelevaa päämäärää tai taideniekka unikuvaa, joka alati väistyy hänen edessään.

Ja jos hän pääsisi päämäärään, saisi tulkituksi, mitä mielikuvitteli?

Silloin ei se enää hänelle merkitsisi mitään ja hän heittäisi sen luotaan kuin tyhjän raakunkuoren.

Mutta täytyihän sanoa jotakin. Eihän voinut jatkua enää kauemmin tätä hiljaisuuden helvettiä.

--Minulle olisi mieleen, virkahti Johannes, että sinäkin tahtoisit jotakin.

--Taitaa käydä minulle vaikeaksi, vastasi Liisa hymyillen vaikeasti. Mitä minun pitäisi tahtoa sitten?

--Mutta juuri sehän sinun olisi itse keksittävä, iski Johannes epätoivoissaan.

--En minä keksi mitään, vastasi Liisa, kuten äskenkin. Keksi sinä! Sinä tiedät paremmin ne asiat.

Ei, Liisan suhteen ei päässyt puuhun, ei petäjään, kun hän tuolle tuulelleen rupesi.

Mutta täytyihän Johanneksen päästä purkautumaan.

--Ja sinä? Sinä et mitään tiedä? hän sanoi koettaen ivallista äänenpainoa teeskennellä.

--En mitään muuta kuin että rakastan sinua, vastasi Liisa kyyneltyvin silmin.

--Rakastat? ähkäsi Johannes. Mahtaako sekään olla totta?

--Kuinka saatat sitä epäillä?

--Usein tuntuu minusta kuin et sinä rakastaisi minua ollenkaan.

Nyt se alkoi käydä jo. Johannes pääsi nyt hyökkäämään ja syyttämään Liisaa, jolloin Liisan tehtävä taas oli puolustautua.

Mutta jokaisessa puolustuksessa piili samalla syytös, joka antoi aihetta uuteen syytökseen. Se olikin ainoa muoto, johon saattoi purkautua heidän sisällinen jännityksensä.

Kaikki kävi kuin matemaattisen kaavan mukaan. Ja Liisan onnistui jälleen saada Johannes leppymään.

5.

Mutta se kävi päivä päivältä aina vaikeammaksi.

Tosin he kumpikin koettivat vilpittömästi välttää noita kiusallisia yhteentörmäyksiä, jotka järkyttivät heidän koko elimistöään. Mutta niitä sattui vain sitä tiheämmin.

Kumpikin kuunteli ja kuunteli, mitä nousi oman ja toisen sydämen syvyydestä. Ja kumpikin oli yhtä valmis rakkaudestaan viimeiseen hengenvetoon saakka taistelemaan kuin syrjään ponnahtamaan, ettei vain tuottaisi tuskaa ja vaivaa toiselleen.

Juuri siten he toisiaan enimmän kiusasivat. Sillä kumpikin tiesivät he sentään, että toinen oli joka hetki varuillaan ja tarkkasi alituisesti toisen sanoja, ilmeitä ja sielunliikkeitä. Niistä etsivät he kuin tähdistä kohtaloaan.

Tekivät sen hartaudessa, pelvossa ja pyhässä vavistuksessa kuin heille uskottua temppelipalvelusta suorittaen.

Eihän heillä toistaiseksi mitään muuta tehtävää ollutkaan. Eikä ollut ollut siitä lähtien, jolloin he kerran otollisena hetkenä ja oikeassa mielialassa olivat toisensa Parisissa löytäneet.

Kahdeksan vuotta oli Johannes aluksi laskenut rahansa riittävän viettää tällaista elämää. Kenties kymmenenkin, jos he olisivat oikein säästeliäästi eläneet.

Nyt he olivat viettäneet vasta kolme. Ja Johannes laski jo tuskallisesti mielessään, tokko ne enää riittäisivät edes jouluun saakka.

Jotakin täytyi siis tapahtua. Mutta mitä?

Kumma kyllä, ei tuo asia näyttänyt Liisaa vähintäkään liikuttavan. Hän kulki kuin unessa. Hän eli päivänsä kuin kukkanen kedolla huomisesta huolta kantamatta.

Hänellä näytti olevan huoli vain rakkaudestaan. Sitä kantoi hän kuin lasta sydämensä alla, ollen itse oman rakkautensa pyhä lipas.

Johannes ei ollut vielä milloinkaan nähnyt sellaista naista. Niin neitseellistä ja samalla niin äidillistä.

Ja kuitenkin sanottiin, että hän oli ollut kapakkanainen ja monelle miehelle ennen Johannesta antautunut. Kuinka se oli mahdollista?

Johannes oli tuuminut sitä usein itsekseen. Myöskin keskenään he olivat siitä mielipiteitä vaihtaneet.

--Kuinka sinä saatoit? oli Johannes joskus sanonut ja pudistanut päätään lempeästi sekä nuhtelevasti. Vieraiden miesten kanssa!

--En tiedä, Liisa vastannut siihen. En minä mitään tehnyt. He tekivät. Enkä minä koskaan ole ketään muuta kuin sinua rakastanut.

Se oli aina hänen loppupontensa, johon Johannes olikin vähitellen ruvennut uskomaan, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin ja niin vastakkaista kuin Liisan entiset elämänmuodot hänestä todistivatkin.

--Olisit sinä voinut minua odottaa, Johannes taas toisen kerran leikillä sanonut. Oliko sinulla niin kiire?

--Minulla ei ole ollut kiirettä milloinkaan, Liisa jälleen vastannut siihen. Mutta minä en tuntenut sinua silloin. Kuinka minä siis olisin voinut sinua odottaa?

--Tunsithan minut, Johannes siihen sanonut. Kun lapsuudentovereita olemme!