Part 4

Kun Lloyd Searight kääntyi Calumet-torille kotimatkalla kirjakaupasta käärö kainalossaan, huomasi hän hämmästyksekseen sadepisaran toisella valkealla hansikkaallaan. Hän katsahti sukkelasti taivaalle; aurinko oli jo näkymättömissä. Puiden siimeksessä torin itälaidalla olevat talot, joiden tähän aikaan iltapäivästä olisi pitänyt kylpeä kultaisessa päivänpaisteessa, olivat nyt varjossa. Helle, joka oli pannut ilman kaikilla kaduilla värisemään jo varhaisesta aamusta alkaen, antoi paraikaa tilaa viileälle ja tuoksuvalle kosteudelle. Korkeiden jalavien latvoissa kävi vieno tuulenhenki. Kun vesipisaroita alkoi tiheästi tippua kuumalle, auringon pehmittämällä asfalttikivitykselle, joudutti Lloyd askeleitaan. Mutta myöskin kesäinen myrsky piti joutua. Kun hän oli ennättänyt torin poikki isossa harmaakivitalossa olevan toimiston ovelle ja sai avaimen lukkoon, virtasi sadetta alas pitkään ja kumeasti jymisten.

Lloyd kävi sisään toimiston isoon ja ilmavaan eteiseen, sulki oven nojaamalla selkänsä sitä vastaan ja jäi hetkiseksi seisomaan vetääkseen henkeä. Rownie, nuori mulattipalvelijatar, joka oli menossa portaita ylös kantamus puhtaita pyyheliinoja käsivarrellaan, kuullessaan oven käyvän kääntyi katsomaan taaksensa ja huudahti: »Jopa oli aikakin, neiti Lloyd, teidän joutua kotiin. Lyön vaikka vetoa, että neiti Wakely ja neiti Ester Thielman ovat kastuneet likomäriksi. Kummallakaan ei ollut sateenvarjoa ulos lähtiessään.»

»Ovatko neiti Wakely ja neiti Thielman kumpikin lähteneet ulos?» kysyi Lloyd kiireisesti. »Ovatko molemmat kutsutut sairaiden luo?»

»Niin, neiti Lloyd», vastasi Rownie, »en tiedä minkävuoksi neiti Wakely lähti, mutta neiti Thielman sai lavantautitapauksen — nyt jälleen. Nyt on meillä ollut niitä jo kolme yhden viikon aikana. Kun neiti Wakely lähtee kaupungille, tulette te kai seuraavaksi listalla, neiti Lloyd!»

Rownien pakistessa astui Lloyd eteisen halki seinän luo, jossa riippui sairaanhoitajattarien nimiluettelo, jonka mukaan heidän oli vuoronsa perään kutsuttaessa lähdettävä kaupungille sairaita hoitamaan. Joka kerta kun yksi heistä lähti, muutti hän nimensä kaikkien toisten nimien alle. Siten näki se, jonka nimi kulloinkin sattui olemaan ylinnä, olevansa »seuraava listalla» ja tiesi olla valmis lähtemään, kun jostakin tuli kutsumus.

Nyt oli Lloydin nimi ylinnä. Hän ei ollut ollut viittäkään minuuttia poissa toimistosta; ja harvinaista oli, että kaksi sairaanhoitajaa sai yht'aikaa sairaskutsun.

»Onko teidän vuoronne?» kysyi Rownie, kun Lloyd kääntyi reippaasti ympäri.

»On niinkin», vastasi Lloyd ja juoksi portaita ylös; mennessään hän kysyi mulattitytöltä varmemmaksi vakuudeksi: »Ei suinkaan lie yhtään kutsua tullut, sen jälkeen kun neiti Thielman lähti, vai mitä, Rownie?»

Rownie pudisti päätään.

Lloyd meni suoraan huoneeseensa, viskasi kirjat jonnekin ottamatta edes käärepaperia niiden päältä ja rupesi täyttämään käsilaukkuaan kuntoon. Sitten hän riisui yltään kävelypuvun ja jäykistetyn alushameen ja valitsi toisen puvun, joka ei kävellessä kahissut, pesi kasvonsa ja kätensä, otti sormukset sormistaan ja orvokkikimpun vyöltään ja kävi viimein akkunain välissä olevan pyöreän, vanhanaikaisen peilin eteen ja kampasi tukkansa uudestaan korkealle päälaelle, niin että otsa ja ohimot tulivat vapaiksi. Sitten jäi hän vähäksi aikaa seisomaan ja katselemaan kuvaansa peilistä.

Hän oli korkea- ja voimakasvartaloinen, korkeapovinen ja vankkakaulainen, kädet hänellä oli isot ja vahvat ja ranteet pyöreät. Hänen kasvoillaan oli aina vakava ilme, joka ei näyttänyt tahtovan hevillä väistyä niiltä, tummansiniset, loisteettomat silmät sijaitsivat syvällä tasaisten, tuuheiden kulmakarvojen alla. Suu ilmaisi jäykkää tahdonvoimaa, eikä leuka ollut suinkaan pieni. Mutta tukka hänellä oli upea, nousten kasvojen rajasta kuin mikäkin tummanpunainen liekki mahtavaksi, paksuksi solmuksi päälaelle, tummanpunainen ja välkkyvä kuin vaski ja vanha pronssi. Tummanpunaisine tukkineen, tummansinisine silmineen ja uhkuvan punaisine poskineen oli Lloyd kaunis tyttö; hänessä oli jotakin kuningattaren omaista, sillä korkeakasvuisena hän aina piti päätänsä ja vartaloansa ylväästi pystyssä ja ylettyi katsomaan enimpien naisten ja monien miestenkin päitten yli.

Hän kääntyi poispäin peilistä ja laski kamman pöydälle. Hänen oli vielä sälytettävä sairaanhoitajalaukkunsa kuntoon, tahi, koska se aina oli valmiiksi sälytetty, pikemminkin katsoa, ettei mitään ollut siitä unohtunut. Hän oli hyvin ylpeä tuosta laukusta, jonka hän oli antanut valmistaa oman aatteensa ja oman piirustuksensa mukaan. Se oli mustaa venäjännahkaa ja kooltaan kuin! tavallinen käsilaukku, mutta se oli varustettu hopeaheloilla, joihin hänen nimensä ja toimiston osote oli kaiverrettu. Hän otti sen esiin vaatekomerosta ja kävi läpi sen sisällyksen mutisten itsekseen:

»Kuumemittari — väkiviinalamppu — morfiniruisku — hiilihappopullo — pisaramittari — ruumiinlämpötaulukko; aivan niin, siinähän on kaikki mitä tarvitaan.»

Hänen vielä laskiessa laukkunsa sisällystä koputti kuumesairaiden hoitajatar neiti Douglas hänen ovelleen; ja kun tulokas näki sen olevan raollaan, kävi hän ilman muuta sisään.

»Oletteko kotona, neiti Searight?» hän kysyi ja katseli ympärilleen huoneessa — sillä Lloyd oli mennyt makuukomeroon pesemään pisaramittaria.

»Täällä olen», vastasi Lloyd. »Istukaa.»

»Rownie sanoi teidän olevan lähinnä vuorossa lähteä ulos», sanoi neiti Douglas ja istahti Lloydin sohvaan.

»Aivan oikein. Olinpa jo saada lähteä äskenkin. Kävin vain pikimältään asialla torin toisella puolella — ja minun poissa ollessani saivat sekä neiti Wakely että neiti Ester Thielman kumpikin kutsun. Nyt on minun nimeni ylinnä.»

»Ester sai lavantautitapauksen tri Pittsiltä. Tiedättekö mitä, Lloyd — antakaahan minun laskea — se on neljäs — seitsemäs — yhdeksäs — se on jo kymmenes lavantautitapaus kaupungissa tällä haavaa.»

»Niin, tiedän kyllä, että tauti on hyvin levinnyt», vastasi Lloyd, tullen makuukomerosta ja kuivaten mittalasia huolellisesti.

»Emmekä siitä hevillä pääse», jatkoi sairaanhoitajatar, »niin kauan kuin tätä helteistä säätä jatkuu. Se on melkein kulkutaudin luontoista.»

Lloyd piteli mittalasia päivää vasten ja tutki sitä kiinnirypistetyin silmin.

»Mitä Ester sanoi, kun sai tietää sen olevan tarttuvaa tautia?» hän kysyi. »Oliko lähtö hänelle vastenmielistä?»

»Ei lainkaan», vastasi neiti Douglas. »Hän ei ole sellainen kuin Harriet Freeze.

Lloyd ei virkkanut mitään. Harriet Freezen tapaus oli niitä, joita sairaanhoitajattaret eivät koskaan unohtaneet eivätkä koskaan antaneet anteeksi. Neiti Freeze oli nuori englannitar, joka äskettäin oli otettu toimiston palvelukseen ja lähetetty muuatta rokkopotilasta hoitamaan, mutta oli kammahtanut takaisin ratkaisevassa silmänräpäyksessä ja jollain tekosyyllä luopunut koko toimestaan, johon oli juuri astunut. Se oli vihollisen silmien edessä osotettua pelkuruutta, ainoata heikkoutta, jota ei voitu antaa anteeksi. Kun tuo nuori tyttö palasi takaisin toimistoon, ei siellä kukaan tehnyt eikä sanonut hänelle yhtään mitään, mutta toverit karkottivat arvelematta hänet piiristään. Tuskin missään tapasikaan niin vahvaa »toverihenkeä» kuin näiden nuorten piirissä, jotka olivat vihkineet elämänsä loppumattomaan taisteluun onnettomuutta vastaan.

Lloyd jäi yhä tarkastelemaan sairaanhoitotarpeitaan ja rupesi viivoittamaan valmiiksi ravintotaulukoita, jolla aikaa neiti Douglas koetti taivuttaa häntä merkitsemään nimensä avustuslistaan, joka kierteli sairaanhoitajattarien kesken erään syöpätautisen vanhan raajarikon hyväksi. Lloyd vastasi kohta kieltävästi.

»Tiedättehän te, neiti Douglas», hän sanoi, »että minä avustan ainoastaan yhdistyksen välityksellä.»

»Sen kyllä tiedän», myönsi toinen, »ja tiedän myöskin, että te annatte kaksi kertaa enemmän kuin monet toiset, mutta tämän vanhusparan laita on aivan toisin. Me tunnemme hänet läpikotaisin, ja olemme jokainen merkinneet vähäsen. Te olette ainoa, joka on vastannut kieltävästi, Lloyd, ja totta puhuen minä olin toivonut saavani viisikymmentä dollaria täyteen.»

»Ei.»

»Meiltä puuttuu enää vain kolme dollaria. Viidelläkymmenellä dollarilla me voimme ostaa hänelle tuon pienen tupakkikaupan, jolla hän voi elää.»

»Ei.»

»Ettekö tosiaankaan tahdo antaa meille noita kolmea dollaria?»

»En.»

»No niin, antakaa edes toinen puoli, niin minä täytän summan», sanoi neiti Douglas.

»Luuletteko minun estelevän rahojen takia?» kysyi Lloyd hymyillen.

Se epäluulo ei todellakaan ollut paikallaan Lloydiin nähden, jolle pelkät rautatieosakkeensakin tuottivat vuosittain 15,000 dollarin tulot.

»En tietystikään, sitä en tarkoittanut. Mutta kuulkaahan nyt, Lloyd, antakaa meille toki nuo kolme dollaria, niin voin lähettää ukkopahaselle rahat vielä tänä iltana. Hänestä tulee sitten onnellinen mies koko loppuiäkseen.»

»En — en — en, en kolmea dollaria enkä edes kolmea centtiä.»

Neiti Douglas kohautti pettyneenä hartioitaan. Hänenhän olisi pitänyt tietää, ettei Lloydin tahtoa voinut taivuttaa. Minkä tämä kerran oli saanut päähänsä, sitä ei käynyt muuttaminen, vaikka olisi haastellut itsensä henkihieveriin. Hän tyytyi siis pudistelemaan Lloydin päätä ja sanoi ilman katkeruutta:

»Härkäpää! Härkäpää! Härkäpää!»

Lloyd sälytti morfiniruiskun ja pisaramittarin laukkuun, pani vielä pienet jääpihdit mukaan ja sulki sitten laukun että pamahti.

»Kas niin», sanoi hän, »nyt olen valmis.»

Neiti Douglasin mentyä Lloyd istahti hänen äskeiseen paikkaansa sohvankulmaan, otti kirjan ja kuvalehdet ulos käärepaperista ja rupesi selailemaan kuvia. Mutta hänen oli vaikea pitää ajatuksiaan oikein koossa. Hän yritti lukeakin, mutta viskasi kirjan pian pöydälle ja nojautui taapäin sohvanselkää vastaan, kädet ristissä niskassa ison, pronssinvärisen hiussolmun alla ja hajamielinen ilme tummansinisissä silmissä.

Edellisenä yönä oli hän ollut valveilla moneen kertaan ja tuijotellut vaihteleviin varjokuviin, joita sähkölamput ulkona loivat seinille. Hän oli syönyt hyvin vähän. Kahtena viime päivänä hän oli tuntenut yhä enenevää levottomuutta. Nyt se oli vallannut koko hänen olentonsa. Hän ei kyennyt pudistamaan sitä mielestään. Se oli palannut kuudennenkymmenennen viidennen kerran, sadannen kerran — tuo vanha järjetön, hirveä pelko, joka eneni kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta. Hän tajusi sen kuin jonkin näkymättömän, haamuttoman, muodottoman painajaisen, joka alituisesti ahdisti häntä — milloin vältellen, milloin läheten, alati läsnäolevana, alati kohdalla, ehkäpä jossakin huoneen sopessa, valmiina näyttäytymään hänelle, karkaamaan kimppuun takaapäin ja iskemään kylmät kyntensä hänen kurkkuunsa. Se leikitteli hänen kanssaan, kiusoitteli häntä, välistä se katosi tykkänään, toisinaan luuli hän karkottaneensa sen taistellen tiehensä, ja sitten voi hän jälleen herätä öisin, kun ympärillä oli hiljaista ja pimeää, ja tuntea että nyt oli se taas lähellä, hänen vuoteensa vieressä — hänen takanaan — hänen yllään — kunnes sydän oikein paukutti hädästä ja ajatus vihollisesta, joka ei koskaan käynyt suoraan edestä kimppuun, vaan piilotteli' ja väijyi pimeissä loukoissa, sai hänet purskahtamaan tukahutettuun, epätoivoiseen hätähuutoon, niin että hän viimein heräsi silmät tulvillaan kyyneleitä, kädet ristissä ja huulilla äänettömiä rukouksia.

Hän lepäsi kotvan sohvanselustaan nojaten, mutta kavahti sitten äkkiä pystyyn ja teki eleen kuin torjuakseen jotakin pois luotaan.

»Eh, ei, ei», hän kuiski, »se on liian hirmuista!»

Hän koetteli hajoittaa painostavia ajatuksiaan kävelemällä ympäri huonettaan ja muuttelemalla sen vähiä korukaluja toisiin paikkoihin. Hän seisotti kellon, joka löi kuuluvasti kuin laivankello, ja väänsi sydämet alaspäin vanhoissa empiretyylisissä lampuissa, jotka riippuivat messinkiketjuissa tulisijan kummallakin puolella. Koska Lloyd oli rakennuttanut koko toimistotalon, ei hän ollut siekaillut valitsemasta sen kauneinta huonetta itseänsä varten ja sisustamasta sitä oman makunsa mukaisesti. Hänen huoneensa oli aistikas, vaikka erittäin yksinkertainen. Mitkään joutavat korukalut eivät hämmentäneet sen isoja seinäpintoja, parkettilattialla oli vain karvanen pieni matto. Kamiini ja sen ympäryslaitteet olivat messinkiä, hänen valtava kirjoituspöytänsä vanhaa ja melkein mustunutta Haitin-tammea.

Mutta pian hän kyllästyi leikkimään kellon ja lamppujen kanssa, jonka vuoksi hän avasi akkunan ja katseli ulos kadulle kyynärpäät akkunalaudalla.

Ukkosilma oli kulkenut ohi kuin suuri tumma matto taivaankannella, ja koko kaupunki helotti jälleen auringonpaisteessa. Torilla, joka puolisen tuntia sitten oli ollut aivan tyhjä ja autio, liikuskeli taasen samoja ihmisiä, joita siellä tavallisesti näki, lapsenhoitajia holhokkeineen, harmaapukuisia poliiseja ja joutilaita herroja, jotka suihkulähdettä ympäröivillä penkeillä lueskelivat sanomalehtiään. Jalavista pisarteli vielä sadevettä, niiden kiiltävät, märät lehdet välkkyivät päivänpaisteessa. Punaiseksi maalatut hedelmärattaat, jotka silloin tällöin vilkkuivat lehvien välistä torin toiselta laidalta, elähyttivät maisemaa. Jokunen sanomalehtipoika huuteli iltalehtiä. Äkisti helähti jossakin aivan lähellä näkymätön piano soimaan, rämisyttäen kohisevaa, lystillistä marssin säveltä, jonka reipas tahti kuului niin virkistävältä iltapäivän hiljaisuudessa.

Välkkyvät, hienosti kiillotetut vaunut vierivät torin yli; ne varmaankin pyrkivät johonkin ylimykselliseen naapurikortteliin. Lloyd näki vilahduksen pehmeällä takaistuimella istuvasta naisesta; se oli hänen ikäisensä nuori tyttö, jonka hän päällimmittäin tunsi. Tajuten yhä vielä tuota äskeistä pelkoa ajatteli Lloyd itsekseen, että eiköhän tuo nuori tyttö, joka ei kyennyt tuntemaan erikoisen suurta iloa eikä erikoisen suuria suruja, ollut häntä onnellisempi. Mutta kohta torjui hän tuon ajatuksen luotaan ja lausui puoliääneen, jonkinlaista ylpeätä voimakkuutta tuntien:

»Ei, ei, olenhan minä sentään elänyt!»

Ja millä tapaa hän sitten olikaan elänyt? Hän voi hyvästi rinnastaa itsensä tuon vaunuissa istuvan tytön kanssa. Sukkelaan eli hän ajatuksissaan koko kehitysjaksonsa aina siitä saakka, kun hän oli tullut orvoksi; samana vuonna, jolloin hän oli tullut täysi-ikäiseksi, oli hänestä myöskin tullut sekä oma herransa että Searightin tilusten ja omaisuuden isäntä. Lloyd oli silloin ollut hoitajattarena P. Lukaksen suuressa sairaalassa; äidin kuollessa, kuusi kuukautta aikaisemmin, hän oli ollut siellä oppilaana. Hän oli aina ollut kunnianhimoinen, mutta puolittain itsetiedottomasti, vailla varmaa päämaalia kunnianhimollensa. Sillä kertaa hän oli vain tiennyt rakastavansa tointansa, itse valitsemaansa työalaa, ja että häntä pidettiin kirurgisen osaston parhaana sairaanhoitajattarena. Hän muisti myöskin edistymisensä tällä alalla, kuinka hän oli ensin ollut oppilaana, sitten tullut hoitajakunnan vakinaiseksi jäseneksi, toiseksi sairaanhoitajattareksi leikkaussalissa, sitten ensimmäiseksi hoitajattareksi ja vihdoin kunniahoitajattareksi synnytysosastolle. Sitten tuli ajankohta, jolloin hän jätti sairaalan ja rupesi yksityiseksi sairaanhoitajattareksi, ja vihdoin verrattain hiljakkoin se aika, jolloin hän yht'äkkiä oli saanut suuren aatteensa, jolloin hänen itsetiedoton kunnianhimonsa ei enää ollut kohdistunut häneen itseensä, vaan oli pukeutunut kiinteään ulkokohtaiseen muotoon, kun hän oli keksinyt oikean keinon käyttää rahojaan ja perustanut tämän hoitajatarkodin ja -toimiston Calumet-torin varrelle. Jonkun aikaa hän oli itse johtanut alkuhommia, kunnes oli saanut omat aatteensa ja suunnitelmansa toteutetuksi. Saatuaan kaikki käyntiin niinkuin itse tahtoi, luovutti hän johtaja-asemansa häntä vanhemmalle hoitajattarelle ja rupesi itse jälleen tavalliseksi sairaanhoitajattareksi. Hän tahtoi olla aivan samanlainen kuin toisetkin, elää heidän elämäänsä, saman ankaran kurin alaisena, ja senvuoksi hän koetteli pitää salassa, että talo oli hänen rakennuttamansa. Toiset hoitajattaret tiesivät, että hän oli hyvin rikas, hyvin riippumaton, mutta muutapa he eivät hänestä tienneet. Lloyd ei tiennyt, kenen he luulivat perustaneen tämän hoitajatarkodin ja sitä nyt ylläpitävän, eikä hän sillä ajatuksella paljoakaan vaivannut itseään.

Lloydin vaikuttimena ei ollut mikään lämmin ihmisystävyyden tunne eikä lähimmäisenrakkaus; mutta hän halusi sydämensä pohjasta saada olla nivelenä luonnon suuressa taloudessa, valita itselleen jonkin tehtävän ja suorittaa sen kunnollisesti, ja tämän hän itsekin tiesi voivansa tehdä väkevän tahtonsa ja suuren rikkautensa avulla. Hänelle oli tullut oikein uskonkappaleeksi tehdä jotakin, tarvitsematta ajatella sitä tai kuulla, puhua ja lukea siitä sen enempää. Suuret yleisinhimilliset aatteet ja niiden kaunein ilmestysmuoto, runous ja taide, eivät hänelle paljon merkinneet, hänen ensimmäinen, viimeinen, ainoa vaikutusalansa oli toiminta — todella kouraantuntuva, käsillä suoritettava toiminta. Suurin ja onnellisin päivä hänen elämässään oli ollut se, jolloin hän oli laskenut kätensä uutisrakennuksen paljaille, karkeille muurikiville. Hänen tummansinisissä silmissään oli silloin loiste, joka niissä harvoin välkkyi, ja hän kuiskasi itsekseen:

»Tämän _minä_ olen tehnyt!»

Nyt hän seisoi akkunassa kyynärpäihinsä nojaten ja katseli alas torin puihin ja ruohokenttiin ja asfalttikivitykseen ja ohi ajaviin vaunuihin; hän ajatteli mielessään kaikkea tätä ja tunsi itsensä ylpeäksi omasta voimastaan, iloiseksi ja tyytyväiseksi siitä, minkä oli saanut aikaan. Niin, hän oli parempi kuin muut naiset; hän oli väkevämpi kuin muut naiset, ja hän oli suorittanut elämässään jotakin suurta. Hän ojensihe täyteen pituuteensa ja kurotti käsivartensa ulos päivänpaistetta, kaupunkia, koko maailmaa kohti, kohti elämän suurta koneistoa, jonka yhtä vipua hänkin voi nostaa ja jonka liikettä hänkin voi määrätä, ja hän hymyili ylpeästi, miltei uhmaavasti oman voimansa ja suurtekonsa tunnossa. Mutta hymy katosi hänen kasvoiltaan, ja hän lyyhistyi äkkiä kokoon. Nyt se taas oli hänen kimpussaan — tuo pelko, tuo hirmuinen hätä, jota hän ei rohjennut nimeltä mainita — se oli hänen vierellään, hänen takanaan, hänen yllään, valmiina karkaamaan esiin pimeästä ja käymään häneen käsiksi.

Hän kääntyi joutuun pois akkunasta ja päivänpaisteesta, hän piti käsiään vapisevilla huulillaan, ja kyyneleet kihosivat hänen tummansinisiin silmiinsä. Kahdeksanviidettä tuntia hän oli taas kamppaillut tuota kummitusta vastaan. Nyt hän ei jaksanut enää kauempaa; hänen täytyi antaa perään.

»Ei, ei», huudahti hän puoliääneen, »en ole muita parempi enkä väkevämpi. Mitäpä tämä kaikki auttaakaan, kun tiedän olevani vain nainen — nainen, jonka sydän särkyy vitkalleen.»

Mutta nyt hänen ajatuksensa juoksu häiriytyi. Rownie oli koputtanut kahdesti ovelle, ennenkuin Lloyd kuuli sen. Kun hän avasi oven, ojensi tyttö hänelle kortin, johon ylihoitajatar oli lisännyt osotteen.

»Se tuli juuri tri Streetiltä, neiti Lloyd», sanoi Rownie. »Neiti Begyn (ylihoitajatar) pyysi minun tuomaan sen teille.»

Se oli kehotus lähteä kaupungille sairasta hoitamaan, ja Lloydista tuntui, kuin olisi osote ollut hänelle vanhastaan tuttu, mutta hän ei joutanut asiaa sen pitemmältä miettimään. Puhelin hänen talliinsa riippui makuukomeron seinällä. Hän soitti ajurilleen Lewisille, ja tätä odotellessaan hän pukeutui jälleen kävelypukuunsa.

Nyt, kun päättävä toiminta oli kysymyksessä, katosi hänen ahdistava pelkonsa. Hän oli heti ajatuksissaan sulautunut häntä odottavaan tehtävään, tunsi itsensä reippaaksi, tarkkaavaiseksi ja itseensä luottavaiseksi. Hän voi vain aavistella, minkälainen sairaustapaus oli kysymyksessä, mutta kuinka kauan hän joutui siinä viipymään, sitä hän ei osannut aavistaakaan — viikonko vai kuukauden vaiko vuoden, sitä ei ennakolta käynyt sanominen. Mutta hän oli valmistautunut kaiken varalta. Muuten oli lääkärien tapana ilmoittaa hoitajattarelle taudin laatu ja kuinka kauan hoitoa tarvittaisiin, mutta tällä kertaa ei tri Street ollut niin tehnyt.

Nyt huusi Rownie alhaalta, että vaunut odottivat ulko-oven edessä. Lloyd kokosi kamppeensa ja juoksi portaita alas, huutaen matkallaan hyvästit neiti Douglasille, joka seisoi eteisen toisessa päässä. Ohimennessään hän vielä pysähtyi järjestysluettelon eteen ja muutti nimensä alimmaiseksi.

»Mitä teemme teille tulevan postin suhteen?» huusi neiti Douglas hänen peräänsä.

»Antaa sen jäädä tänne, kunnes tiedän kuinka kauan tulen viipymään poissa», vastasi Lloyd ja avasi vaununoven. »Annanpahan sitten tarkemman tiedon.»

Lewis oli valjastanut Roxin vaunujen eteen, ja näiden liukuessa nopeasti asfalttia myöten koetteli Lloyd muistella, kuinka tuo osote tuntui niin tutulta. Äkkiä hän paukahutti sormiaan — nythän hän tiesikin sen; hänhän oli ollut kahdeksan kuukautta takaperin samassa paikassa.

Niin tosiaan — nytpä sen muistan — Campbell — vaimo kuollut — asunto Lafayette Avenuen varrella — pieni tytär nimeltä Hattie — lannevamma — paranemisesta ei toivoa — pikku raukka.

Lloydin tullessa taloon odottelivat tri Street ja isäntä hra Campbell, joka oli leskimies, häntä kirjastohuoneen viereisessä pienessä arkihuoneessa. Lääkäri ilmaisi vilpittömästi yllätyksensä ja ilonsa hänet nähdessään. Useimpien kaupungin lääkärien mielestä Lloyd oli paras sairaanhoitaja, mitä voi toivoa.

»Ei, mutta katsokaas, tekö se olettekin, neiti Searight, tämähän oli mainiota.» Lääkäri esitteli hänet pikku potilaan isälle ja lisäsi: »Jos kukaan voi auttaa meitä voittamaan tässä tapauksessa, Campbell, niin on se neiti Searight.»

Lääkäri ja sairaanhoitajatar rupesivat nyt puhelemaan keskenään taudin laadusta.

»Te kai jo ennakolta tiesitte, mistä nyt on kysymys, eikö totta, neiti Searight?» kysyi lääkäri. »Tehän häntä jo hoidittekin viime talvena. Keväällä tapahtui sitten pieni käänne parempaan päin, ja tuskat vähenivät, mutta tämähän on itsessään huono merkki. Me teimme mitä voimme, Farnham ja minä. Mutta käsittelystämme ei ollut apua. Te tiedätte, kuinka sitkeäluontoisia tällaiset tapaukset ovat. Eilen teimme taas valmistavan tutkimuksen. Lanteeseen on ilmestynyt sisäisiä pukamia, ja neularuisku tapaa vain kuollutta luuta. Farnham ja minä neuvottelimme keskenämme tänä aamuna. Meidän täytyy panna kaikki toivomme leikkaukseen. Huomenna minä sen suoritan.»

Hra Campbell pidätti henkeään ja katsoi ulos akkunasta.

Lloyd kuunteli tarkkaavaisesti, nyökkäsi vain silloin tällöin ja mutisi:

»Niin, kyllä ymmärrän.»

Kohta tri Streetin mentyä Lloyd kävi toimeen. Leikkauksen oli määrä tapahtua seuraavana päivänä, ja hän aavisti, ettei unesta ollut paljon puhetta tulevana yönä. Street oli jättänyt kaikki valmistavat toimet hänen huolekseen, myöskin leikkauskojeiden desinfektioimisen. Kohta kun aamu valkeni, käyskeli Lloyd äänettömästi kuin varjo edestakaisin talossa ja pani esille kaikki leikkauksessa tarvittavat esineet, strykninipillerit, puhdistetun pumpulin, valtimonpuserrukseen käytettävän kumiletkun, sideaineet, jään ja kaikki sellaiset — sekä järjesti sairashuoneen viereisen pikku huoneen leikkaushuoneeksi.

Pieni potilas, Hattie, joka oli tuskin kymmenvuotias, tunsi Lloydin oitis. Ennenkuin pani hänet nukkumaan, istui Lloyd tuntikauden hänen luonaan ja kertoi hänelle välttämättömimmän siitä, mikä häntä pian odotti, ja hänen ystävällinen hilpeytensä ja koko myötätuntoinen olemuksensa voitti hänelle pikku tyttösen luottamuksen.

»Niin mutta — niin mutta — kuinka kipeää se oikein tulee tekemään, neiti Searight?» kysyi Hattie ja katseli häntä suurin totisin silmin.

»Pikku ystäväni, se ei tee lainkaan kipeätä; sinä vain haistelet vähän eetteriä ja sitten nukahdat heti. Kun sitten heräät, on kaikki ohitse, ja sinun on oikein hyvä olla.»

Lloyd punoi jäykästä kangaspalasta kokoon eetterinsyöttimen ja laski sen peilipöydälle. Viimeiseksi laittoi hän kääreet kuntoon. Päivä alkoi valjeta, mutta hän ei saanut ollenkaan lepoa. Hattien ei pitänyt saada lainkaan aamiaista, mutta aamupäivällä hän sai virkistävän whisky- ja vesiruiskeen ja tuntia myöhemmin sadasosan grammaa atropinia. Hän palmikoi tyttösen tukan kahteen pitkään palmikkoon, jotta hänen päänsä voi vapaasti levätä pieluksella. Nyt oli Hattie valmis leikattavaksi.