Part 2

KAUKO. Onko meissä mitään yhteistä? Onko ainoatakaan luonteenpiirrettä, joka osoittaisi sukulaisuutta? (Nostaa päänsä.) Tehän tunsitte nuo molemmat miehet hyvin. Ajatelkaa, että he olivat silloin samanikäisiä kuin minä nyt olen. Muistuttaako minussa mikään heitä kumpaistakaan? Sanokaa!

MAURI (kartellen). Sitä en osaa niin tarkalleen sanoa. Mutta eihän se mitään todista. Tulet enemmän ehkä äitiisi. Eihän Sirkkuakaan voisi uskoa minun tyttärekseni. Niin erilaiset olemme joka suhteessa.

KAUKO (katsoo heitä). Niin — se on kyllä totta.

MAURI. Jos sinä rupeat syvemmältä asiaa kaivelemaan, niin joudut kiertämään ikuista ympyrää.

KAUKO. Sanokaa te ajatuksenne! Tehän olitte täällä niihin aikoihin. Te sanoitte, että äidilläni oli salainen mielitietty. Ettekö voi aavistaa, kuka hän oli?

MAURI. En.

KAUKO. Ettekö kuullut mitään kulkupuheita?

MAURI. En.

KAUKO. No, eikö teissä herännyt mitään epäilyksiä, kun kuulitte testamentin sisällön?

MAURI (moittien). Äitisi oli naisista kunnollisin.

KAUKO. Kuulkaahan nyt! Minussa on jonkun verran ihmistuntijaa. Olen kirjailija! Teidän vastauksenne ovat karttelevia.

SIRKKU. Jos isä ei enää muista niin tarkoin —

KAUKO. Vasta äsken juuri hän niin erinomaisesti muisti kaikki.

MAURI (nousee, menee hitaasti Kaukon luo, tiukasti). Vasta äsken juuri minä sinut ohjasin ainoalle oleelliselle tielle, jota rauhallisena miehenä voit kulkea. Jos muita teitä yrität, sotket koko jutun ja häiritset äitisi hautarauhan. (Poistuu Kaukosta.)

KAUKO. Minä huomaan, että te pidätte kaikkein tärkeimpänä tuon perinnön siirtymistä minulle.

MAURI (kääntyy, eloisasti). Mikä on sinun mielestäsi tärkeämpää?

KAUKO. Totuus — ja riippumattomuus Malkaloista. Kosketus heihin — tavalla tai toisella — ärryttää koko olemustani.

SIRKKU. Soisitko olevasi jonkun toisen poika?

KAUKO. Suoraan tunnustan: soisin!

MAURI (pitkään). Entä — mitä silloin ajattelisit äidistäsi?

KAUKO. Rakastaisin häntä kuin eläessään. Hän syntyisi minulle uudestaan — kirkkaampana ja kauniimpana entistään.

MAURI (istuutuu hitaasti). Etkä silloin huolisi perinnöstä, vaikka ihmiset mitä puhuisivat?

KAUKO. Kaiken uhalla — hylkäisin sen empimättä. Yksin minun kunnioitukseni saisi riittää äitini muistolle.

MAURI. Ehkä äitisi henki iloitsee pojastaan — vaikka —

KAUKO. Vaikka?

MAURI. Vaikka tuo henki ei voisikaan sinun korotettua kunnioitustasi hyväkseen käyttää.

KAUKO. Te sanoitte: ehkä?

MAURI (moittien). Niin sanoin! Ja sanon vieläkin toisinpäin: ehkä sinä tahdot luoda menneet tosiseikat uudelleen — vääristelemättä niitä!

SIRKKU (menee Kaukon luo ja silittää hänen päätään). Olet kenties kiihtynyt, Kauko! Valvoit koko yön — ja nyt tuo testamentti-juttu saa sinun mielikuvituksessasi vallan suhteettomat muodot. Anna asioitten kulkea omaa kulkuaan!

KAUKO. Olet oikeassa, Sirkku!

SIRKKU. Sanoit kerran, ettei saa ruveta ohjailemaan elämän virtaa. Eikö tämä olisi juuri sellaista ohjailemista?

KAUKO. Ehkä. On kai pidettävä kiinni vain siitä, mikä näyttää todelliselta. Se on kyllä pelottavan pintapuolinen maailmankatsomus, mutta — (hypähtää ylös) — olkoon sitten! Sinä, Sirkku, ainakin olet todellinen — olet minun juhannusmorsiameni!

MAURI (hypähtää ylös kauhistuneena). Mitä? Mitä sinä sanot?

KAUKO. Oh! Anteeksi! En tullut ajatelleeksi, että hämmästytte. Emme ole vielä ehtineet selvittää teille suhdettamme. Tehän olette niin uppo uusi tulokas meidän pikkumaailmaamme.

MAURI (saa tuskin puhutuksi). Mitä? Mitä sitten?

KAUKO. Sirkku ja minä olemme tänään menneet kihloihin —

MAURI. Ooh! (Voi tuskin hengittää, painaa rintaansa ja vaipuu istumaan.)

KAUKO. Ikävä kyllä, ettemme älynneet noudattaa tavallisia muodollisuuksia teihin nähden, kun —

SIRKKU. Katso, mikä häneen tuli! Katso, Kauko! (Juoksee Maurin luo.) Mikä Sinua vaivaa, isä! (Kaukolle.) Katso häntä! Hän tuskin voi hengittää.

KAUKO (menee toiselle puolen Mauria). Sehän on sydämenkouristusta! Siltä minusta näyttää —

SIRKKU. Pitäisikö kutsua lääkäri?

MAURI (viittaa heikosti kädellään). Ei — ei! Se kyllä menee — ohi — tunnen sen. Vettä!

SIRKKU (tuo vesilasin). Tässä!

MAURI (juo). Kiitos! — Ohi se menee — ainakin tällä kertaa — Kuule, Sirkku! Mennään tädin luo! Minulla on siellä — lääkepullo —

KAUKO. Jaksatteko kävellä? Vai panetteko lepäämään minun sänkyyni?

MAURI. Ei, ei! Sirkku ja minä menemme. Kyllä jaksan. Tämä on Afrikan perintöä —

KAUKO. Mutta mikä teitä niin kiihoitti? Meidän kihlauksemmeko?

MAURI (nousee vaivaloisesti). Siitä puhumme myöhemmin. Tulen tapaamaan sinua — tänne — vielä tänään — aivan heti. Älä lähde ulos! Odota minua! Tule, Sirkku! (Menee hitaasti Sirkun kanssa, kääntyy ovella.) Odota minua! Palaan aivan heti! (Mauri ja Sirkku menevät.)

KAUKO (jää seisomaan hyvin hämmästyneenä ja liikkumattomana, kääntyy sitten hitaasti). Outo tapaus! Jotakin salaperäistä on tuossa väsyneessä Kongon miehessä. Hän tahtoo sanoa minulle hyvin tärkeätä — näin sen hänen katseestaan. Se tunkeutui aivoihini asti. (Istuutuu hitaasti.) Tämäpä oli omituista! Outo tapaus!

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama huone. Hetkeä myöhemmin. — Kauko istuu keinutuolissa, pää käsissä. Mauri tulee hitaasti.

KAUKO (nousee nopeasti ja menee vastaan). Jaksatteko nyt paremmin?

MAURI. Kyllä — kiitos! Vielä näkyi antaneen armoa.

KAUKO. Käykää istumaan tuohon keinutuoliin niin mukavasti kuin vain voitte!

MAURI (istuutuu keinutuoliin). Kiitos! Kyllä kestän taas — seuraavaan kertaan asti.

KAUKO. Te nähtävästi ette kestä mielen jännitystä.

MAURI. Jännitystä kyllä — mutta en yllättäviä järkytyksiä.

KAUKO. Keskustellaan nyt sitten hyvin rauhallisesti — ellemme voi jättää keskustelua kokonaan tuonnemmaksi.

MAURI. Emme voi jättää. Eikä minulle enää tapahdu mitään — niin tärisyttävää.

KAUKO. Mikä ihme se nyt sitten niin voimakkaasti vaikutti? Meidän kihlauksemmeko?

MAURI. Niin!

KAUKO. Mutta selittäkäähän toki! Minä en ymmärrä teitä ollenkaan. Sen odottamattomuusko teihin koski?

MAURI. Yllätys koski — niin!

KAUKO. Mutta nyt kai ymmärrätte sen luonnollisuuden ja olette rauhoittunut.

MAURI. Rauhoittunut olen — sillä siitä ei tule mitään!

KAUKO. Mistä?

MAURI. Sirkun ja sinun kihlauksestasi.

KAUKO. Siinä sanoitte liikaa! Me olemme jo kiilloissa.

MAURI. Se on purettava!

KAUKO. Mitä te sanotte?

MAURI. Se on purettava! Minä tahdon sen.

KAUKO. Ymmärrätte kai, ettei tässä määrää teidän tahtonne, vaan meidän, asianomaisten.

MAURI. Minä sanon aivan vakavasti jo heti tämän keskustelun alussa: minä en tätä kihlausta salli — ja sanon, että — minä ajan tahtoni läpi tavalla tai toisella. Tästä selvästä seikasta on meidän siis lähdettävä eteenpäin.

KAUKO (pyyhkii otsaansa). Hm! No, niin! (Istuutuu.) Teidän syynne?

MAURI (vähän epäröiden). Ne ovat monet — ja niistä haluaisin —

KAUKO. Kuulkaahan, Afrikan mies! Minä olen nuori, enkä saa sydänhalvausta — mutta minun hermoni voivat pettää — ja silloin minä lopetan keskustelun. Teidän pitää tietää, että tässä ei puhuta jonninjoutavista tyhjänpäiväisyyksistä, vaan kahden ihmisen onnesta.

MAURI. Kauanko olette tunteneet toisenne?

KAUKO. Lapsuudesta asti, tietysti. Mutta mitä se tähän kuuluu?

MAURI. Arvelin vain, että onko kiintymisenne hetkellistä vai pitempiaikaista.

KAUKO. Meidän kiintymisemme on peruuttamatonta.

MAURI. Pitempiaikaisenkin kiintymyksen ratkeaminen käy teidän iällänne verrattain helposti.

KAUKO. Tiedättekö sen kokemuksestanne?

MAURI. Tiedän.

KAUKO. Tiedättekö myöskin, että sellainen tapaus vaikuttaa eri luonteisiin eri tavalla.

MAURI. Hyvin eri tavalla.

KAUKO. Tässä tapauksessa niin, että ratkominen on mahdotonta.

MAURI (pienellä ivalla) Sinunko puoleltasi?

KAUKO. Erittäinkin Sirkun — mutta myöskin minun. Sirkku siihen sortuisi.

MAURI (synkästi). Senkin uhalla on kihlaus purettava!

KAUKO. Minä olen vielä rauhallinen, kuten huomaatte. Minä olen ottanut huomioon teidän heikon terveytenne. Mutta minä sanon vielä kerran, että minä voin hermostua.

MAURI (vakavasti). Sinun pitää olla nyt mies — ja kestää tämän asian ratkaisu.

KAUKO. Sentähden, että olette Sirkun isä, koetan kestää mahdollisimman paljon. Mutta puhutte lievimmin sanoen omituista kieltä. Vaaditte minua mitä mahdottomimpaan menettelyyn, selittämättä syitä.

MAURI. Syyt ovat sellaisia, etten minä voi niitä selittää. Mutta sanon vielä kerran, että minä olen aivan järkkymätön. Minä ajan päätökseni läpi, vaikka mitä tapahtuisi.

KAUKO. Minkä päätöksen?

MAURI. Eroittaa teidät. Sentähden — kun ei ole olemassa mitään toista mahdollisuutta, pyydän sinua hartaasti taipumaan tähän, päästäksemme asiasta mahdollisimman kivuttomasti.

KAUKO (kiivaasti). En tietysti suostu.

MAURI (hetken kuluttua matalasti). Minä rukoilen sinua — äitisi muiston nimessä.

KAUKO. Älkää sotkeko vainajia elävien asioihin!

MAURI. Vasta äsken juuri sekoitit itse äitisi muiston testamenttijuttuun!

KAUKO. Hän liittyi siihen oleellisesti.

MAURI. Ehkä yhtä hyvin tähän.

KAUKO. Mitenkä?

MAURI. Olethan sinä hänen poikansa.

KAUKO. Äitini ei minua vaatisi pettämään rakastamaani naista.

MAURI (hillitysti, mutta varmasti). Jos hän olisi tässä, niin hän sen tekisi.

KAUKO (on jo pitkän aikaa epäillyt Maurin järkeä, tarkastelee häntä syrjästä). Jos me molemmat jyrkästi hylkäämme teidän ehdotuksenne, niin — niin mitä tapahtuu silloin?

MAURI (tuskastuneen ärtyisesti). Olenhan sen sanonut.

KAUKO (vitkaan ja epäillen). Mitä se olikaan?

MAURI. Minä ratkaisen asian joka tapauksessa.

KAUKO. Miten?

MAURI. Omalla tavallani.

KAUKO. Vaikka. Sirkku tulisi iäkseen onnettomaksi?

MAURI (tarmokkaasti). Vaikka!

KAUKO (hymähtää kärtyisenä). Suokaa anteeksi, jos sanon, että tuo tuntuu — tuntuu — kuinka sanoisin —

MAURI. Hullulta! Sano pois vain!

KAUKO (terävästi). Eikö se sitten ole sitä?

MAURI (tarmokkaasti). Ei! Minä tulen toimimaan pelottavan kylmäjärkisesti.

KAUKO. Ja ajatte päätöksenne perille?

MAURI. Ajan!

KAUKO. Ja otatte hartioillenne kaikki seuraukset?

MAURI. Kaikki!

KAUKO. Eikä mikään voi muuttaa päätöstänne?

MAURI. Ei mikään mahti maailmassa!

KAUKO. Te olette hyvin avomielinen kaikessa — paitsi yhdessä. Syitänne ette sano.

MAURI. En.

KAUKO. Mutta eikö se teidänkin mielestänne tunnu hyvin omituiselta menettelyltä?

MAURI. Myönnän sen. Hyvin omituiselta. Mutta minä vetoan teidän molempien kehittyneeseen järkeenne. En minä tyhjän takia tätä päätöstäni toteuta.

KAUKO. Entä — miten aiotte menetellä?

MAURI. Aion käyttää kaikkea, mitä on käytettävissäni.

KAUKO (ylimielisesti). Se ei liene paljon?

MAURI (tiukasti). Se kuitenkin riittää. Ja tiedätkö miksi se riittää? Se riittää siksi, että minä en hellitä, ennenkuin olen saavuttanut tarkoitukseni.

KAUKO. Meidän eromme?

MAURI. Niin! — Sentähden olen sinua rukoillut taipumaan, kun ei kuitenkaan mikään muu auta.

KAUKO. Te olette kovin ystävällinen kaikessa — paitsi siinä yhdessä.

MAURI (hetken kuluttua hellästi). Olen Sirkun isä — ja sinun — ystäväsi. Harrastan teidän suurinta onneanne.

KAUKO. Estäen sen?

MAURI (ärtyisesti). Estäen onnettomuuden.

KAUKO (vitkaan). Sekö koituisi — jos menisimme naimisiin?

MAURI. Se!

KAUKO (tekee hermostuneen liikkeen, voi tuskin enää hillitä itseään). Aiotteko käyttää inhimillisiä keinoja?

MAURI (hymähtää halveksivasti). Maailman tavallisimpia: rahan valtaa ja väkivaltaa.

KAUKO (pilkallisesti). Te olette rikas?

MAURI (tiukasti). Tarpeeksi! Tätä asiaa varten uhraan kaikkeni.

KAUKO (kiihtyneesti). Ja olette varma onnistumisestanne?

MAURI. Täydellisesti.

KAUKO (nousee). Alkakaa sitten taistelu, koska ette muuta voi! (Aikoo lähteä.)

MAURI. Minne menet?

KAUKO. Kuulutuksen-ottoon. Huomenna on sunnuntai. (Menee.)

MAURI (masentuen toivottomaksi). Näin arvasin tämän päättyvän. Itsepäinen kuin — hm! — hm! (Menee pöydän luo katselemaan ulos, naputtaa pöytää nyrkillään, suuttuneesti.) Itsepintainen kuin — hm! — hm! (Naurahtaa hermostuneesti.) Hm! — Hm! (Menee takaisin istumaan ja sytyttää tupakan, naurahtaa.) — Itsepintainen kuin — hm!

SIRKKU (tulee). Kas! Yksinkö oletkin? Luulin, että Kaukokin on täällä.

MAURI. Lähti juuri. (Kevyesti.) No, Sirkkuseni! Istuhan nyt, että saamme kaikessa rauhassa vähän keskustella. Paljon meillä ei vielä ole tilaisuutta ollutkaan.

SIRKKU. Voitko nyt paremmin?

MAURI (nousee). Käyhän se jo taas. — Sinä olet kai viettänyt täällä hyvin yksinäistä elämää koko pikku ikäsi ajan?

SIRKKU. En sentään. Olen hyvin tyytyväinen, kouluaikani kului hauskasti — ja nythän minulla on hyvä paikka. Ansaitsen hyvin toimeentuloni.

MAURI (äkkiä). Sinä et ole yhtään matkustellut?

SIRKKU (naurahtaa hämmästyneesti). Ee—en! Missäs minä olisin!

MAURI. Sinun pitäisi välttämättä nähdä vähän suurta maailmaa.

SIRKKU. Olisiko se niin välttämätöntä?

MAURI (hermostuneesti). Se avaisi silmät — näkemään vähän toisin —

SIRKKU. Minä en ole utelias näkemään mitään toisin.

MAURI (tyytymättömästi). Siinäpä se! Tämä pikku nurkka on jo tehnyt sinut sokeaksi. Nuorena täytyy avartua. Vanhana se on vaikeata. (Herttaisesti.) Mitä arvelet, jos lähtisimme pienelle huvimatkalle?

SIRKKU. Illallako — Kalliosaareen juhannuskokkoa polttamaan?

MAURI. Ei — vaan pitemmälle — ulkomaille.

SIRKKU. Ulkomaille?

MAURI (viekoitellen). Niin — näkemään vieraita, ihmeellisiä seutuja ja kaupunkeja — vieraita kansoja. Kulkisimme komeilla laivoilla ja nopeasti kiitävillä junilla —

SIRKKU. Etkö ole jo väsynyt tuohon kaikkeen? Olet kai nähnyt hirveän paljon? Etkö jo tahdo levähtää?

MAURI. Minä kyllä olen jo nähnyt kaikki maapallon maanosat, mutta sinä et —

SIRKKU. Minua jo pyörryttää ajatuskin! Kuinka kävisikään todellisuudessa!

MAURI. Sinä ihastuisit — ja aivan kuin syntyisit uudelleen. Saisit elämällesi uuden sisällyksen ja oppisit näkemään ympäristösi uudessa valaistuksessa.

SIRKKU. Sinä vain narrailet minua ja viekoittelet esiin uteliaisuuttani, näädäksesi olenko turhamainen. Mutta se on ihan suotta! Minä en haluaisi kadottaa rippustakaan siitä, mitä minulla nyt on.

MAURI. Ei sinun tarvitse mitään kadottaa. Sinä vain suurentaisit entistä arvoa.

SIRKKU. Ei, isä-kulta! Säästä vain rahasi minun osaltani! Tai jos ne välttämättä tahdot menettää, niin pane talosi korjauksiin!

MAURI (tyytymättömästi). Minun varani riittävät vielä siihenkin. Olehan nyt järkevä ja ajattele omaa tulevaisuuttasi! Sinä olet vielä liian nuori sitä selvästi tajuamaan. Sentähden minä olen vakavasti päättänyt meidän matkamme.

SIRKKU (hämmästyy). Meidän matkamme?

MAURI. Niin.

SIRKKU (päättävästi). Minä en lähde mihinkään. En voi lähteä.

MAURI. Et voi?

SIRKKU. Kahdestakaan syystä en voi. Ensiksikin täti on sairas —

MAURI. Vanha Martta kyllä hoitaa hänet.

SIRKKU. Ja sitten — olen juuri — mennyt kihloihin —

MAURI (ärtyneesti). Oh! Sirkku! Olet vielä liian nuori sellaiseen. Tänään pikiintynyt — huomenna et sitä usko enää itsekään.

SIRKKU (hiljaisesti). Se on ainoa, joka on saanut koko minun sieluni uskon.

MAURI. Oletko kokeillut sen kestävyyttä?

SIRKKU. Miten?

MAURI (herttaisesti). Olehan erossa Kaukosta jonkun aikaa — vaikkapa vain puolisen vuottakaan, niin näet kiintymyksesi kestävyyden.

SIRKKU. Minä tunnen sen kestävyyden.

MAURI. Niin sinusta tuntuu nyt. Mutta koetahan! Jos vielä puolen vuoden kuluttua olet sama kuin nyt, niin sitten minäkin uskon sinua.

SIRKKU (kiihtyneenä). Ei, ei! Minä en halua mitään muutoksia, enkä matkoja, enkä kokeita!

MAURI (hiljaisesti, mutta varmasti). Mutta minä vaadin.

SIRKKU (hämmästyneenä). Vaadit?

MAURI. Niin, minulla on vakavat, järkkymättömät syyt.

SIRKKU. Syyt mihin?

MAURI. Sinun täytyy seurata minua pois täältä!

SIRKKU. Täytyykö minun? Mitä sinä tarkoitat? Tarkoitatko, että minun täytyisi erota Kaukosta?

MAURI. Sinun täytyy erota hänestä —

SIRKKU (hypähtää ylös). Mitä sinä sanot?

MAURI (istuu). Ainakin toistaiseksi.

SIRKKU. Minkä tähden?

MAURI. Syyt selitän myöhemmin. Nyt sanon vain, että oma etusi, oma onnesi sen vaatii. — Huomaa myöskin, että turha sinun on vastustella. Minä ajan kuitenkin tahtoni perille. Ymmärrä tämä siis välttämättömyydeksi, niin kaikki käy helpommin!

SIRKKU (kylmästi). Ja jos minä sanon — ei?

MAURI (ankarasti). Sanoinhan jo, ettei se muuta asiaa. Se vain tekee sen ikäväksi.

SIRKKU. Vai niin! Minä olen elänyt täällä maalaiskylässä rauhallisena ja onnellisena koko elämäni ajan — ja tahdon niin tehdä edelleenkin. Mutta silloin tulee kaukaisesta maailmasta vieras mies, joka sanoo olevansa minun isäni —

MAURI (suutahtaen). Joka on sinun isäsi!

SIRKKU (kiivaasti). Vaikka sata kertaa! Mutta teillä ei ole oikeutta tulla tänne sanomaan kylmästi: hyvää päivää! nyt minä vaadin sinulta sitä ja tätä — ja nyt minä rikon sinun rauhasi ja kukistan onnesi. Sellaiseen teillä ei ole oikeutta. Teillä ei ole oikeutta tarttua minun elämäni kulkuun ja murskata sitä. Nelivuotiaana lähetitte minut äitini kanssa kotimaahan. Sen jälkeen, seitsemääntoista vuoteen, en ole ollut teille näin tärkeä. Miksi minä ja minun onneni ovat nyt teidän tiellänne?

MAURI (hetken kiduttua tuskaisesti). Sinä et usko kuinka onneton olen — kuinka sydämeni vuotaa verta — kun — minun täytyy näin menetellä — ja vaikka minä en nyt voi sanoa syitäni, niin pyydän sinua uskomaan ja luottamaan minuun —

SIRKKU (hellästi). Miksi te ette yhtä hyvin luota minuun, kun sanon teille, että Kauko on koko minun elämäni ja onneni. Jos te hänet minulta riistätte, niin tapatte minut. Eikö se riitä vakuutukseksi yhtä hyvin kuin teidän välttämättömyytenne?

MAURI (tuskallisesti). Minä uskon sinun suureen rakkauteesi — mutta —

SIRKKU (hellästi). Eikö totta? Te uskotte minun elämäni pyhimpään! (Menee lähelle Mauria.) Te uskotte ja ymmärrätte. Ja jos te sen teette, niin ette voi vaatia minulta sellaista, joka sotii tätä rakkautta vastaan. Te vain tahdoitte koetella minua, koetella tunteitteni kestävyyttä. Asetitte minut korkealta katselemaan maailman ihanuutta, nähdäksenne kestäisinkö. Eikö niin?

MAURI. Ei, rakas Sirkkuseni!

SIRKKU. Ei?

MAURI. Minä olen aseeton asettumaan sinun puolellesi, sillä minä taistelen sinun onnesi puolesta.

SIRKKU. Minua vastaan?

MAURI. Niin — sinua itseäsi vastaan (Järkytettynä.) Minä kysyn vakavasti — viimeisen kerran: etkö alistu minun tahtooni?

SIRKKU. En. (Kääntyy poispäin, taistellen itkua vastaan.) Täytyyhän sinun — jos olet isäni — täytyyhän sinun ymmärtää minut.

MAURI. Onnetonta, että äitisi ei elä. Hän puhuisi puolestani. Häntä ehkä uskoisit.

SIRKKU (kuin heräten). Äiti!? Niin äiti! (Juoksee nopeasti lipaston luo.) Kas! Kauko on pannut avaimet taskuunsa —

MAURI. Mitä nyt?

SIRKKU. Tämä on äidin lipasto — siellä on minulla hallussani laatikko — toisia käyttää Kauko.

MAURI. Mitä sitten?

SIRKKU. Minä säilytän siellä äiti-vainajani kirjettä, jonka hän antoi minulle ennen kuolemaansa.

MAURI. Mitä se sisältää?

SIRKKU. En tiedä. En ole sitä lukenut, enkä sen olemassaoloa muistanutkaan pitkiin aikoihin.

MAURI (hermostuneesti). Miksi muistit sen nyt?

SIRKKU. Muistin — kun toivoit äidistä puoltajaasi. Mutta hän ehkä puolustaakin minua.

MAURI. Miksi et ole kirjettä aikaisemmin lukenut?

SIRKKU. Lue vasta isäsi kuoleman jälkeen, sanoi äiti.

MAURI (masentuneesti). Enhän minä vielä ole kuollut.

SIRKKU (pitkään). Et — mutta sinä olet nyt kuollut — minulle.

MAURI (painaa pään käsiinsä, hiljaa). Huonosti minä olen hoitanut leiviskäni.

SIRKKU (kuulematta). Ellei äiti minua puolustakaan, niin puolustan itse itseäni. Älkäämme enää koskaan palatko tähän asiaan! Kauko on minulle niin kallis, etten voi edes kuulla puhuttavankaan erosta.

MAURI (nostaa päätään ja ottaa Sirkkaa kädestä). Vaikka mitä tapahtuisi — niin muista, että se tapahtuu sinun onneksesi. En sinulle pahaa tahdo.

SIRKKU (soinnuttomasti). Harvoin kenenkään onnea ulkoapäin oikein arvataan. Olisin mielelläni pitänyt ystävyytesi, isä! Mutta sinä otit sen minulta. (Menee nopeasti perälle.)

MAURI (oikaisee itseään tuolissa). Oh, olisipa minulla entinen voimani jäljellä! Mutta tarmoni minulla on — voimaa saa ostaa. Hm! — Tänään on lauantai — illalla lähtee laiva. (Katsoo kelloaan.) Aikaa on monin kerroin. Hyvällä autolla ehtii parissa tunnissa. Laiva on huomenaamulla Tukholmassa — sitten junalla — maanantai-aamuna — tai päivällä Köpenhaminassa. Tiistai-aamuna lähtee valtamerilaiva Köpenhaminasta — hm! Ehtii mainiosti. Hm! Muita keinojahan minulla ei ole — — paitsi — ei, ei! Tämä on tehtävä! (Nousee, kävelee, katsoo ulos ikkunasta, sitten pysähtyy lipaston eteen, katsellen sitä.) Hm! Hm! (Kurkistaa vielä ikkunasta, menee sitten nopeasti puhelimen luo.) Saako Ahermalle! Onko asioitsija Aherma? Täällä puhuu Suvialho — terve! En — kiitos vain, mutta en ole vielä ehtinyt käymään. — No, niin kyllä. Kuulehan! Sinullahan on umpinainen auto — mainitsit jotakin sellaista? — Onko se nyt kotona? — Vai niin! — Vuokraatko sen pitkää matkaa varten? — — Hyvä on! Hyvä on! Minä käyn siellä aivan heti sopimassa tarkemmin ja maksamassa vuokran. — Jälkeenpäinkö? Minua miellyttää paremmin maksaa heti. — Kallisko? — Otakin hyvä maksu, sillä minä haluan kulkea nopeasti. — Niin — pidä minua varten! Tuliko juuri pihaan? — No, lähetä tänne, niin pääsen kävelemästä. — Niin — tänne. — Terve! (Tulee alas, katsoo ikkunasta, kääntyy sitten lipastoon päin, ottaa avainkimpun taskustaan.) Tai (Katsoo akkunasta, miettii, kääntyy uudestaan lipastoon päin.) Hm! Hm! (Pistää avainkimpun taskuunsa päättävästi ja lähtee ulos.)

Väliverho

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama huone. Vähän myöhemmin.

SIRKKU (puhelinkeskustelussa). Älä nyt, Kerttu, viitsi lörpötellä joutavia! En ole sillä tuulella. — Isäkö? — Hän sai jonkinlaisen sydänkohtauksen. — Lääkettäkö? — Oli hänellä sellainen pieni pullo — siitä kaadettiin muutama tippa vesilasiin. Pullo on vieläkin tuolla tädin pöydällä. — Vai niin — vai teiltä hän otti sen tänä aamuna. — Niin, niin kai — hän tunsi kai jotakin rasitusta matkan johdosta. — Kyllä — kyllä hän nyt voi paremmin. — Varovako? — Minkätähden? Vaarallista myrkkyäkö? — Sepä ihme! — Vai niin — vai tappaisi? — Käskikö apteekkari sinun sanoa? — Hyvä, hyvä! Kiitos vain! Minäpä panen sen talteen. — Niin — tietysti isälle, mutta hän ei ole nyt kotona. — Vai et mene sinäkään huvimatkalle. — No, hyvä! Kyllä pistäydyn heti kun ehdin. Terve!

KAUKO (tulee vakavana, hilliten kiihtymystään). Kas vain — Sirkku! Oletko täällä?

SIRKKU. Odotin sinua!

KAUKO. Se oli hyvä! Aioin juuri mennä tädin luo etsimään sinua. Onko isäsi siellä?

SIRKKU. Ei! Hän ajoi äsken autolla kirkolle päin.

KAUKO. Vai niin! — Istu nyt tuohon keinutuoliin! Puhutaan vähän vakavista asioista!

SIRKKU (menee istumaan). Tule tänne viereeni! Nosta tuoli tänne! — Kas noin! Sinulla on jotakin erikoista! Mistä sinä tulit?

KAUKO. Malkalasta.

SIRKKU. Onko siellä jotakin tapahtunut?

KAUKO. On.

SIRKKU. No?

KAUKO. Malkala on kuollut.

SIRKKU. Vai niin!

KAUKO. Niin — tällä kertaa hän oli tosi.

SIRKKU (melkein pyytäen). Nyt sinäkin olet ehkä suosiollisempi häntä kohtaan?

KAUKO. Luulen — melkein. Kuolema sovittaa paljon.

Sillä on ihmeellinen voima.

SIRKKU. Kai hän sentään ehti testamentin allekirjoittaa?

KAUKO. Kyllä — tuon omituisen testamentin.

SIRKKU. Mitä aiot nyt tehdä?

KAUKO. Tuomarin mielestä minä en voi kieltäytyä.

SIRKKU. Luota sitten häneen! Hänhän on aina ollut ystäväsi. Kieltäytymisellä et voittaisi mitään vaan menettäisit kaikki.

KAUKO. Samaa hänkin sanoi. Hän pyysi minua käymään luonaan neuvottelemassa näistä lähitoimenpiteistä.

SIRKKU. Tietysti menet vielä tänään?

KAUKO. Lupasin pistäytyä aivan heti. Tahdoin vain ensin tavata sinut.

SIRKKU. Minäkin tahtoisin vielä puhua sinulle noista isän ihmeellisistä vaatimuksista. Ehdimme äsken vaihtaa vain muutaman sanan. Mitä sinä siitä kaikesta arvelet?

KAUKO. Hm! (Heittää hymyilevän syrjäsilmäyksen Sirkkuun.) Tiedätkö mitä?

SIRKKU. No?

KAUKO. Minä ensin viihdytän sinut. Sen jälkeen voimme ilman kiihtymystä käsitellä asiaa.

SIRKKU. Mitä tarkoitat?

KAUKO. Minä kävin pappilassa.

SIRKKU. Pappilassa?

KAUKO. Niin — minä aion mennä naimisiin.

SIRKKU. Älä nyt lorua! En ole sillä tuulella.

KAUKO (vakavasti). En minäkään leiki elämän arvoilla. Minä kävin pappilassa ja panin meidät kuulutuksiin. Se oli minun vastalauseeni isäsi vaatimuksiin.

SIRKKU. Tietääkö isä sen?