Part 4

SHEVAKIN (yksin puhuu hänen jälkeensä). Olkaa hyvä, neitiseni, sanokaa syy, miksi, minkävuoksi. Tahi, onko minussa sitte todellakin jotakin vikaa, mitä? Meni pois! Sangen omituinen tapaus! Tämä taisi tapahtua minulle jo seitsemännentoista kerran, ja aina melkein samalla tavalla: alussa näytti kaikki sujuvan hyvin, mutta kun tulee ratkaiseva hetki, niin huomaatkin saaneesi rukkaset. (Kävelee huoneessa ajatuksissaan.) Niin... Tämä taitaa olla jo 17:s morsian! Ja mitä hän oikeastaan tahtoo? Miksi en kelvannut hänelle, niin minkä vuoksi... (Miettii). Hämärä juttu, hämärä juttu. Mikä minussa ei miellytä (Tarkastaa itseään.) En löydä mitään vikaa, Jumalan kiitos! Käsittämätöntä! Vai pitäisikö lähteä kotia ja penkoa matkalaukkua. Siellä minulla on runonpätkiä, joita ei yksikään nainen voi vastustaa, vaan täytyy hänen antautua... Jumal'auta, järkeni ei käsitä mitään! Alussa näytti sujuvan... Nähtävästi täytyy lähteä paluumatkalle, täytyy lähteä kotia. Mutta ikävää tämä on, ikävää todellakin.

(Menee).

XII Kohtaus.

Podkolesin ja Kotshkarev (tulevat sisään ja katselevat kumpikin taaksensa).

KOTSHKAREV. Hän ei huomannut meitä. Huomasitko miten hän lähti nenä pitkänä?

PODKOLESIN. Saikohan hänkin rukkaset, kuten toiset?

KOTSHKAREV. Tietysti.

PODKOLESIN (Itsetyytyväisenä hymyillen.) Mutta kyllä täytyy tuntua kovin ilkeältä saada rukkaset.

KOTSHKAREV. Totta kai!

PODKOLESIN. Minä en vieläkään voi uskoa, että hän suoraan olisi sanonut heille pitävänsä muka minua kaikkein parhaana.

KOTSHKAREV. Miksi ei! Hänhän on aivan hulluna sinun vuoksesi. Sellaista se on rakkaus; ja minkälaisia nimityksiä hän sinusta käytti, ja kuinka paljon hyväilynimiä hän sinulle antoi, aivan tuhansia.

PODKOLESIN (Itsetyytyväisenä hymyillen.) Jos ne naiset todellakin haluavat antaa hyväilynimiä, niin kyllä ne löytävät jos minkälaisia: minun kärsäseni, minun torakkaiseni, pikku myrkkysieneni...

KOTSHKAREV. Mitä sanoja nuo nyt ovat! Kunhan vain menet naimisiin, niin näet jo kahtena ensimäisenä kuukautena, minkälaisia nimiä sieltä tulee. Sinä aivan sulat, hyvä veli, niiden vaikutuksesta.

PODKOLESIN (hymähtäen.) Näinköhän?

KOTSHKAREV. Aivan varmasti, vakuutan sen rehellisenä miehenä. Tunnusta hänelle rakkautesi ja avaa sydämesi aivan tällä hetkellä ja pyydä hänen kättänsä.

PODKOLESIN. Kuinka, tällä hetkellä? Mitä sinä ajattelet!

KOTSHKAREV. Välttämättömästi heti... aha, tuossa hän onkin.

XIII Kohtaus.

Samat ja Agafja Tihonovna.

KOTSHKAREV. Neitiseni, minä toin nyt luoksenne tämän kuolevaisen, jonka tässä näette. Ei vielä koskaan ole tavattu niin rakastunutta miestä, en vihamiehenikään soisi olevan hänen sijassaan...

PODKOLESIN (Nykii häntä hihasta.) No, hyvä veli, sinä lasket liikoja.

KOTSHKAREV (Podkolesinille.) Ei se mitään, ei se mitään! (Agafjalle hiljaa.) Olkaa rohkea, hän on niin hiljainen, älkää ujostelko. Vaikuttakaa häneen suloisilla silmillänne, menkää lähemmäksi ja nykäskää ilkiötä olkapäällänne. Olisitte muuten pukeutunut lyhythihaiseen pukuun. Hyvähän tosin on tuokin puku, joka nyt on yllänne. (Ääneen.) No, minä jätän nyt teidät molemmat toistenne suloiseen seuraan! Menen vain hetkeksi ruokahuoneeseen ja keittiöön: täytyy järjestää, sillä kokki saapuu kohta, jolta illallinen on tilattu, kenties viinikin on jo tuotu... Näkemiin! (Podkolesinille.) Rohkeutta, rohkeutta!

(Menee pois).

XIV Kohtaus.

Podkolesin ja Agafja Tihonovna.

AGAFJA. Pyydän nöyrimmästi, istukaa.

(Istuvat ja ovat ääneti.)

PODKOLESIN. Neitiseni, pidättekö ajelemisesta?

AGAFJA. Kuinka, ajattelemisesta?

PODKOLESIN. Kesällä maalla on esim. sangen hupaista olla soutelemassa.

AGAFJA. Niin, joskus minä olen kävelemässä tuttavaini kanssa.

PODKOLESIN. Ei voi tietää, minkälainen kesä tulee.

AGAFJA. Olisi toivottava, että tulisi kaunis kesä.

(Molemmat vaikenevat)

PODKOLESIN. Neitiseni, mistä kukista enin pidätte?

AOAFJA. Niistä, jotka enin tuoksuvat -- neilikoista.

PODKOLESIN. Kukat sopivat erittäin hyvin naisille.

AGAFJA. Niin, onhan se hupaista askaroimista. (Äänettömyys.) Missä kirkossa olitte viime sunnuntaina.

PODKOLESIN. Vosnesenskin kirkossa, mutta edellisenä sunnuntaina olin Kasanin kirkossa. Muutoinhan on samantekevää, missä kirkossa rukoilee. Vosnesenskin kirkko on vain paremmin koristettu. (Äänettömyys. Podkolesin rummuttelee sormillaan pöytää.) Kohta tulevat Katarinanhovin kansanhuvit.

AGAFJA. Niin, kuukauden perästä taitavat tulla.

PODKOLESIN. Ei täyttä kuukauttakaan ole enää.

AGAFJA. Varmastikin tulevat hupaiset juhlat.

PODKOLESIN. Tänään meillä on 8:s päivä (lukee sormillaan) yhdeksäs, kymmenes, yhdestoista... kahdenkymmenen kahden päivän kuluttua.

AGAFJA. Ajatelkaa, kuinka pian.

PODKOLESIN. Minä en edes ottanut tätä päivää lukuun. (Äänettömyys) Kuinka rohkeata tämä Venäjän kansa.

AGAFJA. Kuinka niin?

PODKOLESIN. No, nuo työmiehet. Uskaltavat seistä aivan talojen räystäällä. Kävelin tässä erään talon ohitse ja satuin näkemään, kuinka kalkitsi ja siveli seinää, aivan tavallisena työnään suoritti tehtävänsä pelkäämättä mitään. Urhoollista väkeä.

AGAFJA. Niin. Missä paikassa tämä tapahtuikaan?

PODKOLESIN. Sillä kadulla, jota minä kuljen joka päivä departementtiin. Minä menen näet joka aamu virkaani.

(Äänettömyys. Podkolesin alkaa uudelleen rummuttaa sormillaan, vihdoin ottaa lakkinsa ja kumartaa.)

AGAFJA. Joko te lähdette?...

PODKOLESIN. Jo. Suokaa anteeksi, jos mahdollisesti ikävystytin teitä.

AGAFJA. Kuinka se voisi olla mahdollista! Päinvastoin, minun täytyy kiittää teitä niin hupaisesta ajanvietosta.

PODKOLESIN (Hymyillen.) Mutta minusta kuitenkin tuntui siltä, kuin olisin ikävystyttänyt.

AGAFJA. Ah, ette suinkaan!

PODKOLESIN. Ellei, niin sallikaa minun toisten, joskus illalla...

AGAFJA. Erittäin mieluista.

(Kumartavat toisilleen. Podkolesin poistuu.)

XV Kohtaus.

Agafja Tihonovna (yksin).

AGAFJA. Mikä arvokas mies! Nyt vasta opin hänet oikein tuntemaan; on mahdotonta olla häntä rakastamatta: hän on sekä vaatimaton että järkevä. Niin, hänen ystävänsä puhui äskettäin aivan oikein; ikävä vain, että hän läksi pois niin pian, olisin vielä niin mielelläni kuunnellut häntä. Kuinka suloista puhella hänen kanssaan! Ja pääasia on se, että hän ei ole mikään joutavan puhuja. Minunkin teki mieleni sanoa hänelle parisen sanaa, mutta hätäännyin kovasti, sydämeni alkoi niin kovasti pamppailla. Mikä oivallinen mies! Täytyy mennä tädillekin kertomaan.

(Menee.)

XVI Kohtaus.

Podkolesin ja Kotshkarev (tulevat).

KOTSHKAREV. Miksi kotiin? Joutavia! Miksi kotiin?

PODKOLESIN. No, mitä minä sitte tänne jäisin. Olenhan jo sanonut hänelle kaikki, mitä minun piti sanoa.

KOTSHKAREV. Siis olet avannut hänelle sydämesi?

PODKOLESIN. No, se nyt taisi jäädä tekemättä, sydäntäni en vielä avannut.

KOTSHKAREV. No, sepä vasta juttu! Miksi et avannut.

PODKOLESIN. Sinä tahtoisit siis, että puhumatta ensin mistään muusta, äkkiä tunkeilevan ihmisen tavoin sanoa: "Neitiseni, minä nain teidät!"

KOTSHKAREV. No, mistä te puhelitte, mitä tyhjää lörpöttelitte kokonaista puoli tuntia?

PODKOLESIN. Puhelimme kaikista asioista, ja minun täytyy tunnustaa, että minä olen hyvin tyytyväinen: mitä suurimmalla mielihalulla vietin aikani.

KOTSHKAREV. Kuuleppa, Podkolesin, ajattele nyt itse, milloin me tämän kaiken ehdimme? Puolen tunnin perästä täytyy näet jo ajaa kirkkoon vihille.

PODKOLESIN. Mitä, oletko järjiltäsi? Jo tänään vihille!...

KOTSHKAREV. Miksi ei?

PODKOLESIN. Jo tänään vihille?

KOTSHKAREV. No, itsehän sinä suostuit, sanoit, että kun toiset sulhaset on ajettu pois, nait viipymättä.

PODKOLESIN. En minä nytkään tahdo sanaani syödä, mutta ei kuitenkaan nyt paikalla; pitää nyt edes kuukausi antaa levähdysaikaa.

KOTSHKAREV. Kuukausi!

PODKOLESIN. Niin, tietysti.

KOTSHKAREV. Oletko tullut hulluksi, mitä?

PODKOLESIN. Ei missään tapauksessa kuukautta vähemmän?

KOTSHKAREV. Johan minä olen illallisenkin tilannut, pölkkypää! Kuulehan, Ivan Kusmitsh, elä nyt ole itsepäinen. Veli-hopea, nai nyt.

PODKOLESIN. Hyvä jumala! mitä sinä puhut? Nyt heti?

KOTSHKAREV. Podkolesin, minä pyydän. Jos et tahdo itsesi tähden, niin ainakin minun vuokseni.

PODKOLESIN. Mahdotonta.

KOTSHKAREV. Mahdollista, hyvä veli, kaikki on mahdollista; no elä nyt oikuttele, sydänkäpyseni!

PODKOLESIN. Ei, kyllä minä en voi; se on epämukavaa, aivan epämukavaa.

KOTSHKAREV. Mitä epämukavaa? Kuka sinulle sen on sanonut? Ajattele itse, olethan sinä viisas mies; minä en puhu tätä sinulle liehakoidakseni sinua, en sentähden, että sinä olet ekspeditööri, vaan rakkaudesta sinuun, sulasta rakkaudesta... No, jo riittää tuo härkäpäisyytesi! Päätä nyt, kuten järkevä mies ainakin.

PODKOLESIN. Jos sen voisin, niin minä...

KOTSHKAREV. Ivan Kusmitsh! rakas kulta ystävä, armas! No, tahdotko että minä lankean polvilleni eteesi?

PODKOLESIN. Minkä vuoksi?...

KOTSHKAREV (Lankeaa polvilleen.) No, katso, minä olen polvillani edessäsi! Itse nyt näet, minä rukoilen sinua. En ikänäni tule unhottamaan tekemääsi palvelusta, elä nyt vastusta, rakas!

PODKOLESIN. Mahdotonta, hyvä veli, aivan mahdotonta.

KOTSHKAREV (Nousee suuttuneena.) Sika!

PODKOLESIN. Ole hyvä, hauku itseäsi.

PODKOLESIN. Tyhmä ihminen! En vielä koskaan ole tuollaista nähnyt.

PODKOLESIN. Hauku, hauku.

PODKOLESIN. Ja ketä varten minä hommailin ja puuhailin. Kaiken tein ainoastaan sinun hyväksesi, hölmö. Mitä hyötyä siitä minulle olisi ollut? Minä jätän sinut aivan paikalla. Mitä sinä minua liikuttaisit?

PODKOLESIN. Kuka sinua on pyytänyt hommailemaan. Jätä vain, ole niin hyvä.

KOTSHKAREV. Mutta sinähän joudut perikatoon, ethän sinä voi ilman minua yhtään mitään tehdä. Jos et mene naimisiin, niin koko ijäksesi jäät samallaiseksi hölmöksi.

PODKOLESIN. Mitä se sinua liikuttaa?

KOTSHKAREV. Sinun puolestasi olen tässä puuhannut, senkin kollo.

PODKOLESIN. Minä en kaipaa sinun apuasi.

KOTSHKAREV. No, mene sitte helvettiin.

PODKOLESIN. Menen kyllä.

KOTSHKAREV. Sinne sinä joudatkin.

PODKOLESIN. Mitä siitä -- sinne menenkin.

KOTSHKAREV. Mene, mene, ja taittukoon jalkasi mennessäsi. Sydämestäni toivon, että juopunut ajuri kaataisi sinut päistikkaa kaikkein pahimpaan paikkaan. Riepu sinä olet, etkä mikään virkamies! Minä vannon, että meidän välimme ovat nyt lopussa, eläkä tule enää koskaan minun silmieni eteen!

PODKOLESIN. En tulekaan.

(Menee).

KOTSHKAREV. Mene perkeleen, parhaan ystäväsi luo! (Avaa oven ja huutaa jälestä.) Tolvana!

XVII Kohtaus.

Kontshkarev (yksin, astelee pitkin askelin edestakaisin.)

KOTSHKAREV. Onko maailmassa nähty koskaan ennen moista ihmistä? Sellainen tolvana! No, jos totta ruvetaan puhumaan, niin hyvä se olen minäkin. Sanokaa, olkaa hyvä, enkö minä ole tomppeli, enkö minä ole tyhmä? Miksi minä ahkeroin, kiljuin kurkkuni kuivuksiin? Sanokaahan, mikä hän on minulle? sukulainenko? Ja mikä minä olen hänelle -- lapsenpiika, täti, anoppi, kummi, vai mikä? Minkä saatanan tähden, mistä syystä minä huolehdin hänestä, en anna itselleni hengen rauhaa, vieköön visakinttu hänet kokonaan. Piru yksinään tietää, mistä syystä minä hänen hyväkseen hommailen. Kysyppä joskus ihmiseltä, mitä varten hän puuhaa? Ja hän? Tuommoinen heittiö! Mikä vastenmielinen, konnamainen naama! Sinut, älytön raavas, sietäisi ottaa käsille ja näpsähyttää sitte hyvästi vasten nenää, korvia, suuta, hampaita -- joka paikkaan. (Suutuksissaan tekee muutamia näpsäyksiä ilmaan.) Harmillista tässä on se, ettei hän välitä mistään -- surukaan häneen ei pysty, ei pysty mikään, sama, jos kaasi vettä hanhen päälle. Tämä on sietämätöntä. Hän menee asuntoonsa, panee sohvalle pitkäkseen ja imee piippuaan. Mikä inhottava luontokappale! On niitä inhottavia naamoja maailmassa muitakin, mutta tämän ilettävämpää ei voi ajatellakaan. Et voi keksiä vastenmielisempää naamaa, Jumal'auta, et voi keksiä! Mutta ei, menenpä tahallanikin ja tuon sen toimettoman lurjuksen takaisin! Minä en anna hänen livahtaa pois, vaan menen ja tuon sen konnan takaisin.

XVIII Kohtaus.

Agafja Tihonovna (tulee.)

AGAFJA. Sydämeni pamppailee niin hirmuisen kovasti, että on aivan vaikeaa selittää. Kaikkialla, mihin vain katseeni luon, seisoo Ivan Kusmitsh edessäni. Kyllä se on ihan totta, ettei ihminen voi kohtaloaan paeta. Äskettäin tahdoin ajatella kokonaan muuta, mutta ryhdyinpä tekemään mitä tahansa, -- koetin esim. keriä lankaa ja ommella, -- ja siinä taas Ivan Kusmitsh tunkeutuu aivan käsiini. (Oltuaan hetkisen ääneti.) Niin, vihdoinkin minua nyt odottaa elämän muutos! Ottavat minut, vievät kirkkoon... ja jättävät sitte yksin mieheni kanssa -- uh! Vavistus käy läpi ruumiini. Hyvästi, sinä entinen neitsytelämäni (Itkee). Olen niin kauan elänyt rauhassa... Niin, ja nyt äkkiä täytyy mennä miehelle. Yksistäänkin jo huolia kuinka paljon karttuu: lapsia, poikia, ne ovat riitelevää väkeä, ja sitte vielä, tyttäriä, ne kasvavat, ja homma heidät sitte miehille. Olisi vielä hyvä, jos saavat kunnon miehen, mutta jos menevät juopporatille, tai semmoiselle, joka on valmis yhtenä päivänä menettämään koko omaisuutensa kortissa! (Alkaa vähitellen taaskin itkeä.) En ole ehtinyt edes kunnolla huvittelemaankaan neitseenä ollessani. En ole vielä 27-kään vuotta tytön elämää viettänyt... (Muuttaa äänensä.) No mutta missä se Ivan Kusmitsh näin kauan kuhnailee?

XIX Kohtaus.

Agafja Tihonovna ja Podkolesin (Kotshkarev työntää hänet ovesta sisälle.)

PODKOLESIN (Vastustellen). Minä tulin luoksenne, neitiseni, ilmoittamaan erästä asiaa... tahtoisin vain edeltäpäin tietää, eikö se tunnu teistä omituiselta.

AGAFJA (Peittäen silmänsä.) Mitä asiaa?

PODKOLESIN. Ei, rakas neiti, sanokaa te ensin, eikö se tunnu teistä kummalliselta?

AGAFJA (Samoin.) En voi arvata, mikä asia?

PODKOLESIN. No, tunnustakaa: varmaankin teistä tuntuu kummalliselta se, minkä minä sanon teille?

AGAFJA. Herranen aika, kuinka se voisi tuntua kummalliselta. Teitähän on niin mieluista kuulla.

PODKOLESIN. Mutta sitä te ette ole vielä koskaan kuullut. (Agafja peittää silmänsä vielä tarkemmin. Samassa tulee Kotshkarev sisään asettuen Podkolesinin taakse.) Kas, mitä se on... Mutta parasta, että sanon sen joskus toiste.

AGAFJA. No, mikä asia se on?

PODKOLESIN. Asia... tunnustan, että minun piti se nyt ilmaista teille, mutta minua epäilyttää vielä.

KOTSHKAREV (Itsekseen, pannen kätensä ristiin.) Herra Jumala tuota ihmistä! Vanhan ämmän kengän roju, vaan ei ihminen, ihmiskunnan iva, ihmisen satiiri!

AGAFJA. Miksi epäilette?

PODKOLESIN. En tiedä, mutta epäilys vaan näkyy valtaavan.

KOTSHKAREV (Ääneen.) Kuinka tämä on tyhmää, kuinka tämä on tyhmää! Näettehän, hyvä neiti, hän pyytää teidän kättänne, tahtoo ilmoittaa, ettei hän ilman teitä voi elää, olla olemassa, ja kysyy ainoastaan, tahdotteko te tehdä hänet onnelliseksi?

PODKOLESIN (Melkein säikähtäen tyrkkää häntä, ja puhuu vilkkaasti.) Herranen aika, mitä sinä!

KOTSHKAREV. No, hyvä neiti, tahdotteko tehdä onnelliseksi tämän kuolevaisen sielun?

AGAFJA. En mitenkään rohkene ajatella voivani tehdä onnelliseksi... mutta kyllä minä muuten suostun.

KOTSHKAREV. Luonnollisesti, luonnollisesti. Se olisi pitänyt jo aikoja sitten sanoa. No, antakaa kätenne!

PODKOLESIN. Paikalla.

(Tahtoo kuiskata jotakin hänen korvaansa. Kotshkarev näyttää nyrkkiään ja rypistää kulmiaan; Agafja ojentaa kätensä.)

KOTSHKAREV (Yhdistää kädet.) No, Jumala antakoon teille siunauksensa! Minä suostun liittoonne ja hyväksyn sen. Avioliitto on sellainen asia... Se ei ole samaa kuin ottaa ajuri ja käskeä ajamaan johonkin; se on aivan toisellainen velvollisuus, se on velvollisuus... Nyt minulla ei kuitenkaan ole aikaa selittää sitä, selitän toisella kertaa mikä velvollisuus avioliitto on. No, Ivan Kusmitsh, suutele morsiantasi; sinun täytyy se nyt tehdä. (Agafja peittää silmänsä.) Ei se mitään, ei se mitään, rakas neiti, sillä se kuuluu velvollisuuteen; antakaa hänen suudella.

PODKOLESIN. Ei, armas neiti, sallikaa minun, sallikaa nyt. (Suutelee häntä ja ottaa kädestä.) Mikä kaunis pikku käsi! Miksi teillä, rakas neiti, on niin soma kätönen?... Niin, armas neiti, minä tahdon, että häät ovat heti paikalla, välttämättömästi heti paikalla.

AGAFJA. Kuinka? Heti paikalla? Mutta sehän on ehkä liian pian.

PODKOLESIN. En tahdo kuulla mitään vastaväitteitä! Minä tahdon, että vihkiäiset olisivat vieläkin pikemmin, aivan tällä hetkellä.

KOTSHKAREV. Hyvä! Hyvä! Jalomielinen mies!... Minun täytyy tunnustaa, että minä olen aina odottanut sinulta paljon, hyvin paljon. Hyvä neiti, koettakaapa nyt kiirehtiä pukeutumistanne, sillä totta puhuakseni minä olen jo tilannut vaunut ja kutsunut vieraat; he ovat jo ajaneet kirkolle. Teidän hääpukunnehan on tietysti valmis, tiedän sen.

AGAFJA. Kuinkas muuten, jo kauan sitte. Tuossa paikassa olen pukeutunut.

XX Kohtaus.

Kotshkarev ja Podkolesin.

PODKOLESIN. No, kiitos, rakas veli! Nyt minä vasta näen koko ystävyyden työsi. Oma isänikään ei olisi tehnyt minulle sitä, mitä sinä olet tehnyt. Minä näen, että sinä olet toiminut ystävyydestä. Kiitos, veli, vielä kerran, ikäni olen muistava tekosi. (Liikutettuna.) Ensi keväänä minä pystytän muistopatsaan isäsi haudalle.

KOTSHKAREV. Ei mitään, hyvä veli, minä itse olen sangen iloinen. Tuleppa tänne, niin suutelen sinua. (Suutelee häntä toiselle poskelle ja sitte toiselle.) Suokoon jumala sinun onnellisesti elää tyytyväisyydessä ja yltäkylläisyydessä ja saaos paljon lapsia...

PODKOLESIN. Kiitos, rakas veli! Vasta nyt olen oppinut tietämään mitä on elämä; nyt minulle on avautunut aivan toinen maailma. Nyt minä näen, että kaikki liikkuu, elää, tuntee, haihtuu... en tiedä oikein itsekään mitä kaikkea tapahtuu. Mutta ennen minä en huomannut mitään tästä kaikesta, en ymmärtänyt mitään, s.o., suoraan sanoen minulta puuttui kaikki ihmisen tiedot, minä en miettinyt asioita, en syventynyt niihin, mutta elin vain kuten kaikki muutkin ihmiset elävät.

KOTSHKAREV. Olen iloinen, äärettömän iloinen. Minä lähden nyt katsomaan kuinka pöytä on katettu; hetken perästä palaan takaisin. (Syrjään.) Mutta joka tapauksessa on parasta panna hattu piiloon.

(Ottaa hatun mukaansa).

XXI Kohtaus.

Podkolesin (yksin).

PODKOLESIN. Mitä minä todellakin olen ollut tähän saakka? Olenko minä ymmärtänyt elämän merkityksen? En ole ymmärtänyt, en ole ymmärtänyt yhtään mitään? Mikä on ollut minun poikamiehen elämäni? Mitä minä olen merkinnyt ja mitä minä olen tehnyt? Olen vain elänyt, palvellut, käynyt departementissa, syönyt, maannut, sanalla sanoen, olen ollut maailman mitättömin mies ja tavallisin ihminen. Nyt minä vasta huomaan, kuinka tyhmiä ovat ne ihmiset, jotka eivät nai. Ja jos ajattelee kuinka paljon ihmisiä vaeltaa tuossa sokeudessa. Jos minä olisin jossakin hallitsijana, niin antaisin määräyksen, että kaikkien pitää naida, kaikkien ilman poikkeusta, niin että minun valtakunnassani ei olisi ainoatakaan naimatonta ihmistä. Ajattele, että muutaman hetken perästä minäkin olen jo -- naimisissa! Äkkiä saat maistaa autuuden makua, josta vain saduissa saa lukea, sellaista ihanuutta, että et löydä sanoja millä sen kuvailisit. (Hetken vaiettuaan). Mutta kuitenkin, sano mitä sano, tuntuu niin omituiselta kun oikein ajattelee tätä asiaa: koko elämäsi ajaksi, koko ijäksesi tulla sidotuksi toiseen, ja sitte ei auta enää mikään vastaanpaneminen eikä katumus, ei mikään, ei mikään: kohtalosi on ratkaistu, lopullisesti ratkaistu. Nytkin jo on aivan mahdotonta perääntyä: minutin perästä vihille; poistuakin on mahdotonta, tuolla odottavat vaunut ja kaikki muukin on valmista. Mutta tokkohan se nyt on aivan mahdotonta päästä täältä pois? Luonnollisesti aivan mahdotonta. Ovella ja kaikkialla on ihmisiä! Jos tahdot lähteä pois, kysytään, miksi, mihin? Ei, on mahdotonta sitä tietä poistua! Mutta ikkuna on auki, mitähän jos ikkunan kautta? Ei, mahdotonta, ja myöskin epäsäädyllistä olisi ikkunan kautta. Ja sekin on korkealla. (Menee ikkunan luo.) No, ei se nyt ole juuri niin korkeallakaan, yksi kivijalka vain ja sekin matala. Mutta mitä minun on tehtävä. Hattuakaan ei löydy. Kuinka minä voisin lähteä ilman hattua? Olisi epämukavaa! Mutta eiköhän todellakaan voisi poistua ilman hattua? Jos olisi koettaa -- vai mitä? Kyllä minä koetan. (Nousee ikkunalaudalle sanoen:) "Jumala olkoon kanssani" (hyppää kadulle ja voivottelee.) Ah! kylläpä oli korkealla. Ajuri hoi!

AJURIN ÄÄNI. Haluatteko?

PODKOLESININ ÄÄNI. Kanavalle Semenovin sillan viereen.

AJURIN ÄÄNI. Kymmenen kopeekkaa ei ole paljon.

PODKOLESININ ÄÄNI. Olkoon menneeksi! Aja!

(Kuuluu poistuvien rattaiden tärinä.)

XXII Kohtaus.

Agafja Tihonovna (tulee sisään vihkiäispuvussa, arkana, pää alaspainettuna.)

AGAFJA. Minä en itsekään voi tietää, mikä minun on! Taaskin hävettää ja koko ruumiini vapisee. Ah! jospa hän olisi edes hetkeksi poistunut huoneesta; oi, jospa hän olisi mennyt jotakin hakemaan, (Arkana silmäilee ympärilleen.) Mutta missä hän on? Täällä ei ole ketään. Mihin hän on mennyt? (Avaa eteiseen vievän oven ja puhuu:) Fjokla, mihin Ivan Kusmitsh on mennyt?

FJOKLA. Hän on siellä.

AGAFJA. Missä siellä?

FJOKLA (Tullen sisään.) Hän istui täällä huoneessa koko ajan.

AGAFJA. Hän ei ole täällä, kuten näet.

FJOKLA. Mutta, ei hän ole täältäkään mihinkään mennyt, -- olen istunut eteisessä koko ajan. Minä vain en tiedä, mihin hän on joutunut. Kenties hän on mennyt toista tietä, keittiön kautta, tai kenties hän on pistäytynyt Arina Pantelejevnan luo?

AGAFJA. Täti! täti!

XXIII Kohtaus.

Samat ja Arina Panteleimonovna.

ARINA (ylellisesti puettuna). No, mitä on tapahtunut?

AGAFJA. Onko Ivan Kusmitsh teidän huoneessanne?

ARINA. Ei, täällähän hänen pitäisi olla; hän ei ole käynyt luonani.

FJOKLA. Ei hän ole käynyt eteisessäkään, sillä minä olen istunut siellä koko ajan.

AGAFJA. Mutta ei häntä täälläkään näy, kuten huomaatte.

XXIV Kohtaus.

Samat ja Kotshkarev.

KOTSHKAREV. Mitä on tapahtunut?

AGAFJA. Ivan Kusmitsh on hävinnyt.

KOTSHKAREV. Kuinka, onko hän mennyt pois?

AGAFJA. Ei, hän ei ole mennyt poiskaan.

KOTSHKAREV. Kuinka? hän ei ole täällä, eikä ole poistunut?

FJOKLA. Minä en voi käsittää, mihin hän on joutunut? Minä olen istunut eteisessä koko ajan, poistumatta hetkeksikään.

KOTSHKAREV. No, hitto vie, eihän hän ole voinut mihin joutua, ellei hän kerran ole huoneesta poistunut. Jollei hän vain ole piiloutunut johonkin?... Ivan Kusmitsh! missä sinä olet? Elä nyt hassuttele, tule pian pois! No, mitä pilaa tämä nyt on? Kirkkoonkin olisi jo aikoja sitte pitänyt lähteä! (Katsoo kaapin taa, katselee myöskin tuolien alle.) Käsittämätöntä. En voi ymmärtää! Mutta eihän hän ole voinut poistuakaan, ei millään tavalla; hän on täällä, tässä huoneessa hänen täytyy olla. Ja hatunkin piiloitin tahallani.

ARINA. Pitäisiköhän ehkä kysyä palvelustytöltä, hän on ollut koko ajan ulkona. Kenties hän tietää jotakin... Dunjashka! Dunjashka!

XXV

Samat ja Dunjashka.

ARINA. Oletko nähnyt, mihin Ivan Kusmitsh meni?

DUNJASHKA. Olen, hän hyppäsi ikkunasta ulos.

(Agafja kirkasee ja lyö kätensä yhteen).

KAIKKI KOLME. Ikkunasta.

DUNJASHKA. Niin, ja sitte hän otti ajurin ja ajoi pois.

ARINA. Puhutko totta?

KOTSHKAREV. Valehtelet, se on mahdotonta!

DUNJASHKA. Puhun aivan totta, hän hyppäsi ikkunasta! Myöskin kauppias tuolla puodissa näki kaikki. Hän otti ajurin, jolle lupasi 10 kopeekkaa, ja ajoi pois.

ARINA (Polkien jalkaa Kotshkareville.) Mitä, herraseni, oletteko tehnyt pilaa meistä, niinkö? tahdotteko ivata meitä? tulitteko häpäisemään meitä, mitä? Olen jo kuudettakymmenettä ikävuotta elänyt, mutta en vielä koskaan tällaista häpeää kokenut. Tästä kaikesta minä syljen vasten kasvojanne, herraseni, jos kerran olette rehellinen ihminen. Te olette petturi. Olette koko maailman edessä häväissyt tytön! Olen talonpoikaissäädystä, enkä vielä koskaan ole tehnyt tuommoista; ja hän on olevinaan aatelismies! Näkyy, että tuota aateluuttanne riittää vain ruokottomuuteen ja konnuuteen.

(Poistuu vihaisena ja vie morsiamen mukanaan, Kotshkarev seisoo ällistyneenä.)