Part 2

FJOKLA. Oivallisia, kaikki niin hyviä ja säännöllisiä miehiä. Baltasar Baltasarovitsh Shevakin, niin mainio mies, sotalaivastossa on palvellut, -- hän sopii sinulle erinomaisesti. Sanoi tarvitsevansa lihoissaan olevan morsiamen, kuihtuneista ei välitä. Sitte Ivan Pavlovitsh, joka palvelee ulosottomiehenä; hän on niin mahtava, ettei vain joka mies pääse hänen puheilleen. Niin huomiota herättävä ja lihava. Ja kun hän kiljahti minulle: "Elä lorua minulle joutavia, että muka morsian on semmoinen ja semmoinen, vaan sano suoraan paljonko hänellä on irtainta ja kiinteää omaisuutta?" "Niin ja niin paljon" -- selittelin hänelle. "Sinä valehtelet, koiran penikka!" Ja päästi vielä sellaisen sanan, että on aivan säädytöntä sinulle kertoa. Siinä silmänräpäyksessä hoksasin, että tämä oli mahtava ja tärkeä herra.

AOAFJA. Kerro, ketä vielä?

FJOKLA. Vielä on Nikanor Ivanovitsh Anutshkin. Hän on erittäin hieno, huuletkin aivan kuin mansikka, kultaseni, aivan kuin mansikka. Mainehikas herra. Minulle pitää olla, sanoo, sellainen morsian, joka on sievä ja sellaisen sivistyksen saanut, että osaa ranskaa puhua. Erittäin hienokäytöksinen herra, oikea saksalainen. Niin siroryhtinen, jalatkin niin pienet ja sievät.

AGAFJA. Ei minua nuo laihat ja hienoruumiiset herrat miellytä... minä en tiedä... minä en näe niissä mitään, joka...

FJOKLA. No, jos sinä haluat lihavampaa, niin ota sitte Ivan Pavlovitsh. Häntä parempaa ei mitenkään voi valita. Se nyt sitte vasta on herra, oikea herra. Tuskin näistä ovista mahtuu sisään.

AGAFJA. Kuinka vanha hän on?

FJOKLA. Nuori mies vielä. Saattaa olla viidenkymmenen paikkeilla, tuskin sitäkään.

AGAFJA. Entä sukunimi?

FJOKLA. Ai, sukunimi: Ivan Pavlovitsh Kana.

AGAFJA. Onko se hänen nimensä?

FJOKLA. On.

AGAFJA. Ah, jumalani, minkälainen nimi! Kuulepp, Fjokla kulta, jos minä nyt menen hänelle ja minua ruvetaan sanomaan Agafja Tihonovna Kanaksi? Jumala ties miltä se kuuluu.

FJOKLA. Rauhoitu, kultaseni, kyllä Venäjän maassa on samallaisia sukunimiä. Sylkäset vain ja ristit silmäsi, etkä välitä yhtään mitään tuota nimeä kuullessasi. Mutta, vähätpä siitä, löytyy niitä vielä toisiakin. Jos sinua ei miellytä tämä sukunimi, niin ota sitte Baltasar Baltasarovitsh Shevakin -- mainio sulhanen.

AGAFJA. Minkälainen hänellä on tukka?

FJOKLA. Sievä tukka.

AGAFJA. Entä nenä?

FJOKLA. Nenäkin on ylen soma. Mutta elähän suutu: hänen asuntonsa on niin tyhjä, ettei siellä näe muuta kuin piipun, ei mitään kalustoa.

AGAFJA. Keitä sinulla on vielä.

FJOKLA. Akim Stepanovitsh Pantelejev, virkamies, nimineuvos. Änkyttää hieman puhuessaan, mutta sensijaan niin vaatimaton.

ARINA. Aina sinä vain hoet: virkamies ja virkamies, mutta eikö hänellä ole tapana ryypiskellä, sanopa se, ole hyvä.

FJOKLA. Kyllä häin juopi, en väitä vastaan, kyllä hän ryyppää. Mutta mitäpä siitä, onhan hän nimineuvos, ja sitte lisäksi niin turkasen hyvänsävyinen.

AGAFJA. Ei, minä en tahdo, että mieheni olisi juoppo.

FJOKLA. Kuten tahdot, muoriseni. Jos toinen ei kelpaa, niin valitse sitte toinen. Muuten, mitä sillä nyt on väliä, jos joskus ottaa ryypyn liikaa? Eihän hän koko viikkoa ole juovuksissa, sattuu päivä, että hän on selvänäkin.

AGAFJA. No keitä vielä?

FJOKLA. Niin, on vielä eräs, mutta hän on sellainen... jääköön jumalan haltuun. Nämä ovat parempia.

AGAFJA. Sanohan toki kuka hän on?

FJOKLA. Ei haluttaisi puhua hänestä. Onhan hän tosin valtioneuvos ja merkkikin koristaa rintaa, mutta niin hidas on miehekseen: häntä ei saa edes houkutelluksi ulos huoneestaan.

AGAFJA. Keitä vielä? Sinähän olet vasta kertonut viidestä ja sanoit olevan kuusi.

FJOKLA. No, eivätkö ne ala sinulle riittää. Katsohan vaan, ettei äkkiä pääsi mene pyörälle. Äskenhän juuri säikähdit niin kovasti.

ARINA. No, mitä noista sinun aatelismiehistäsi? Vaikka sinulla olisi niitä kokonaista kuusi kappaletta, niin sittekin yksi ainoa kauppias voittaa heidät kaikki.

AGAJJA. Eihän toki, Arina Panteleimonovna, kyllä aatelismies on arvokkaampi.

ARINA. No, mitä siitä kunniasta. Katsopa esim. kun Aleksei Dimitrijevitsh sopulinnahkainen hattu päässään kiitää hevosillaan katuja pitkin niin että pois vaan tieltä...

AGAFJA. Mutta kun aatelismies tulee sellaista kauppiasta vastaan niin hän sanoo: "Mitä sinä, kauppiaspahanen, annappa tietä! tahi näytäppä minulle parasta samettia." Ja kauppias vastaa nöyrästi: "Olkaa hyvä, herra!" -- "Otappa hattu päästäsi, tollo!" -- niin sanoo aatelismies kauppiaalle.

ARINA. Mutta jos kauppias tahtoo, niin hän ei annakkaan verkaa, mitenkäs silloin aatelismies. Jää alastomaksi eikä pääse liikkumaan?

AGAFJA. Hän antaa selkään kauppiaalle.

ARINA. Kauppias valittaa poliisille.

AGAFJA. Mutta aatelismies valittaa kauppiaan päälle sinatyörille.

ARINA. Ja kauppias kupernyörille.

AGAFJA. Ja aatelismies...

ARINA. Valehtelet, valehtelet, aatelismies! Kupernyöri on sinatyöriä korkeampi. Aivan hullaantui näihin aatelismiehiinsä. Mutta sattuu sitä että aatelismiehenkin täytyy joskus kumartaa... (Ovikelloa soitetaan). Soitettiinko siellä?

FJOKLA. No, hyvänen aika, siinä ne nyt ovat!

ARINA. Kutka ne?

FJOKLA. Ne... joku sulhasista.

AGAFJA (hätkähtäen.) Ah!

ARINA. Pyhimykset armahtakaa meitä syntisiä! Huone on aivan siivoomatta. (Tarttuu kaikkeen, mitä vain pöydällä on, ja juoksentelee ympäri huonetta). Pöytäliinakin tuossa on aivan likainen. Dunjashka, Dunjashka! (Dunjashka tulee.) Tuo pian puhdas pöytäliina!

(Ottaa pöytäliinan ja hyörii huoneessa).

AGAFJA. Ah, tätikulta, mitä minun on tehtävä? minähän olen melkein paitasillani.

ARINA. Voi tyttöseni, juokse pian pukeutumaan! (Häärii huoneessa. Dunjashka tuo pöytäliinan. Soitetaan.) Juokse ja sano, että "heti!"

(Dunjashka huutaa kaukaa: Heti:)

AGAFJA. Täti! Hameeni ei ole silitetty.

ARINA. Ah, laupias jumala, armahda meitä! Ota toinen hame!

FJOKLA (juosten.) Miksi Te ette tule? Agafja Tihonovna, kiiruhtakaa kultaseni. (Kuulee soiton). Voi, voi, hän odottaa yhä.

ARINA. Päästä hänet sisään ja pyydä odottamaan.

(Dunjashka juoksee eteiseen ja avaa oven. Kuuluu ääniä. Kotona? -- Kotona, olkaa hyvä, käykää sisään. Kaikki koettavat uteliaina tirkistää oven raosta eteiseen).

AGAFJA (säikähtäen huudahtaa.) Ah, miten lihava!

FJOKLA. Tulee, tulee (kaikki juoksevat täyttä laukkaa pois).

XIV Kohtaus.

Ivan Pavlovitsh Kana ja Dunjashka.

DUNJASHKA. Odottakaa täällä.

(Poistuu).

KANA. Saattaahan odottaa, saattaapa kyllä, kunhan vain en viipyisi liian kauan: poistuin departementista ainoastaan muutamaksi minutiksi. Äkkiä saattaa pistää kenraalin päähän kysästä: "Missä ulosottomies?" "Morsianta meni katsomaan"... Kunhan vain se ei antaisi minulle sellaista morsianta, että... Mutta annappa, kun katsotaan vielä kerran luetteloa. (Lukee) "Kaksikerroksinen kivitalo". (Kohottaa katseensa ja silmäilee kattoa). Oikein! "Kaksi sivurakennusta, toinen kiviperustuksella, toinen puinen..." No, tuo puurakennus on huononpuoleinen... Vaunut, parilla ajettava reki, pari vällyä, isompi ja pienempi. Kenties kelpaavat reumatismin aikana. Ämmä tosin vakuutti, että ovat parasta lajia; hyvä on, olkoot vain. "Kaksi tusinaa hopealusikoita..." Tietystihän talossa tarvitaan hopealusikoita. "Kaksi ketunnahkaturkkia..." Hm. "Neljä suurta untuvapatjaa ja kaksi pientä." (Puristaa huulensa yhteen) "Kuusi paria silkki- ja kuusi paria karttuunipukua, kaksi yöviittaa, kaksi..." No, tämä on joutava pykälä! "Alusvaatteita, lautasliinoja..." No, tehköön tässä, miten itse haluaa. Muuten on ajoissa otettava kaikesta selvä. Nyt saattavat luvata kaikki, sekä talon että vaunut, mutta kun olet mennyt naimisiin, huomaatkin omistavasi ainoastaan untuvapatjoja ja höyhentyynyjä.

(Kuuluu soitto. Dunjashka juoksee kamarin läpi avaamaan ovea. Kuuluu ääniä: Kotona? Kotona).

XV Kohtaus.

Ivan Pavlovitsh ja Anutshkin.

DUNJASHKA. Odottakaa täällä. He saapuvat heti.

(Poistuu. Anutshkin kumartaa).

KANA. Hyvää päivää!

ANUTSHKIN. Minulla on kenties kunnia puhua talon suloisen emännän isän kanssa?

KANA. Ei suinkaan, ei minkään isän kanssa. Minullahan ei ole vielä lapsia.

ANUTSHKIN. Ai, anteeksi, anteeksi.

KANA (syrjään.) Tuon miehen naama tuntuu epäilyttävältä: eiköhän tuo vain liene tullut samoissa aikeissa kuin minäkin (Ääneen.) Teillä arvatenkin on jotakin asiaa talon emännälle?

ANUTSHKIN. Ei ole, ei ole mitään -- poikkesin vain taloon kävelymatkalla ollessani.

KANA (syrjään.) Valehtelee, valehtelee, kävelymatkalta! Naida tahtoo, konna!

(Ovikello soi. Dunjashka juoksee avaa maan. Eteisessä ääniä: Kotona? Kotona.)

XVI Kohtaus.

Samat ja Shevakin (tyttö jälessä.)

SHEVAKIN (Dunjashkalle.) Olkaa hyvä, armaani, puhdistakaa minua... Kadulla on koko paljon pölyä. Katso tuolla, ota pois tuo untuva, ole hyvä. (Kääntää itseään.) Niin. Kiitos, sydänkäpyseni. Ei, katsoppa vielä, hämähäkkikö se tuolla kiipee! Entä takaa, puhdas? Kiitosi Kas, tuossa taitaa olla vielä. (Silittää kädellään hännystakkinsa hihaa ja katsoo Anutshkiniin ja Ivan Pavlovitshiin). Aito englantilaista kangasta! Kyllä se on kestänyt! Kun laivastomme oli Sisiliassa v. 25, ostin sen sieltä midshipsmanina ollessani ja teetin univormun; Pavel Petrovitshin aikana 801 pääsin luutnantiksi, verka oli silloin vielä aivan uusi; 814 teki laivastomme matkan maailman ympäri, ja silloin oli takki hiukan reunoista kulunut. Ja vasta kun otin virkaeron 815, annoin sen kääntää. Jo 10 vuotta olen sitä nyt käyttänyt ja vieläkin se on melkein uusi. Kiitos kultaseni, m... kaunokaiseni!

(Tekee hänelle liikkeen kädellään, astuu peilin eteen ja sivelee köykäisesti hiuksiaan.)

ANUTSHKIN. No, minkälaista siellä Sisiliassa, sallikaa kysyä. Tehän suvaitsitte lausua sanan Sisilia: Kaunis maa tuo Sisilia, vai mitä?

SHEVAKIN. Ihana maa! Kolmekymmentä neljä päivää viivyimme siellä; näköala siellä on aivan hurmaava, vakuutan sen, hyvät herrat. Niitä vuoria, niitä puita, kranaattipuita, ja joka paikassa sitte noita pieniä italiattaria, sellaisia ruususia, että aivan vaistomaisesti teki mieli ottaa suukkonen.

ANUTSHKIN. Ja saaneet hyvän sivistyksen.

SHEVAKIN. Erinomaisen! Ainoastaan kreivittäret saattavat meillä olla niin sivistyneitä kuin italiattaret. Tapahtui joskus kadulla kävellessäni -- venäläisellä luutnantilla nähkääs on tietysti olkapoletit tässä (näyttää kädellä) kultaompeluksilla koristetut olkapoletit, -- niin sattuu, että tapaat tuollaisen kaunottaren, mustasilmäisen. -- Italiassa on jokaisessa talossa verannat ja katot sellaiset kuin tämä lattia, aivan tasaiset, -- no, niin, katsot sinne ja näet siellä ruususen istuvan. No jotta et olisi tomppeli, niin luonnollisesti... (Kumartaa ja tervehtii sotilaan tavoin). Luonnollisesti. Ja puku sitte: Tässä silkkikangasta, nauhanen, korvarenkaat y.m. kaikellaisia naisten koristuksia... sanalla sanoen oikea herkkupalanen...

ANUTSHKIN. Sallikaa vielä kysyä mitä kieltä Sisiliassa puhutaan.

SHEVAKIN. Kaikki puhuvat ranskankieltä, luonnollisesti.

ANUTSHKIN. Kaikki naiset puhuvat ranskaa?

SHEVAKIN. Jok'ikinen. Te ette ehkä usko, kun sanon teille, että me kolmeenkymmeneen neljään päivään, jotka vietimme siellä, emme kertaakaan kuulleet heidän suustaan venäläistä sanaa.

ANUTSHKIN. Ei ainoatakaan sanaa.

SHEVAKIN. Ei ainoatakaan. Minä en puhu heidän aatelismiehistään ja muista singnoreistaan, s.o. heikäläisistä upseereista; mutta ottakaapa esim. joku sikäläinen pelkkä työmies, moukka, joka kantaa selässään kaikellaista roskaa, ja koettakaa sanoa hänelle: "Anna, veliseni, leipää" -- niin hän ei ymmärrä. Mutta sanoppa hänelle ranskaksi: "Dateci del pane", tai "portate vino!" -- niin ymmärtää ja täyttää, heti pyyntösi.

KANA. Mieltäkiinnittävä maa, huomaan minä, tuo Sisilia. Tehän sanoitte työmies, moukka, no, minkälainen hän on? samallainenko kuin meikäläinen -- leveäharteinen, joka kyntää peltoja, niinkö?

SHEVAKIN. En voi sanoa: en nähnyt, käyvätkö he peltotöissä, mutta mitä tulee nuuskan käyttöön, niin voin teille sanoa, että he eivät ainoastaan nuuskaa, vaan panevatpa vielä huuleensakin. Matka on myöskin hyvin huokea. Siellä on melkein kaikkialla vettä, ja kaikkialla gondooleja... On tietysti luonnollista, että siinä istuu pikku italiatar, tuommoinen ruusunen, valkoiseen etusimeen ja liinaseen puettuna! Seurassamme oli muutamia englantilaisia upseereja; hekin merimiehiä, alussa tuntui todellakin omituiselta, kun emme ymmärtäneet toinen toistamme; mutta kun sitten tulimme hyviksi tutuiksi, tulimme mainiosti toimeen. Osota sormellasi esim. pulloa tai lasia, niin kohta hoksaa, että se merkitsee juomista, pistä esim. nyrkkisi suuhusi ja mauskuttele huulillasi: paf, paf -- se merkitsee tupakoimista. Yleensä minä voin sanoa teille, että kieli on jotenkin helppoa oppia; merimiehemme alkoivat parissa kolmessa päivässä aivan hyvin ymmärtää toisiaan.

KANA. Erittäin ihanaa, huomaan minä, on elämä vierailla mailla -- on erittäin mieluista tutustua henkilöön, joka on paljon nähnyt. Sallikaa kysyä: kenen kanssa minulla on kunnia puhua?

SHEVAKIN. Shevakin, virastaan eronnut luutnantti. Sallikaa minun puolestani myöskin kysyä, kenen kanssa minulla on kunnia puhella?

KANA. Ulosottomies Ivan Pavlovitsh Kana.

SHEVAKIN (Ei kuullut.) Niin, olen minäkin haukannut palasen. Matkaa kestää, tiedän ma, vielä melko pitkälti, ja ilmakin on kylmähkö, siitäpä purasinkin sillipalasen ja leipää.

KANA. Ei, te ette ymmärtäneet minua, minun sukunimeni on Kana.

SHEVAKIN (Kumartaen.) Ah, anteeksi! olen vähän huonokuuloinen. Minä ajattelin todellakin, että Te tahdoitte sanoa syöneenne kanaa.

KANA. Niin, minkä sille mahtaa! Tahdoinhan tosin jo pyytää kenraalia, että hän sallisi minun ottaa nimekseni Kananen, mutta sukulaiseni saivat estetyksi, sanoivat että silloin olisi melkein sama, jos nimeni olisi Munanen.

SHEVAKIN. Niin, sattuuhan sitä. Siinä meidän kolmannessa eskaaderissa oli kaikilla, sekä upseereilla että matruuseilla, omituisia sukunimiä! Virutusastia, Juoppolalli, Palanut paisti. Nämä olivat luutnantteja. Mutta erään midshipsmanin, oikein kelpo midshipsmanin, nimi oli Läpi. Sattui, että kapteeni huusi hänelle: "Hoi Läpi, tuleppa tänne!" Kaikki tekivät pilaa hänestä: "Siinäpä vasta Läpi", sanottiin hänelle useinkin.

(Eteisestä kuuluu soitto. Fjokla juoksee huoneen poikki)

KANA. Ahaa, päivää, muorikulta.

SHEVAKIN. Hyvää päivää, mitä kuuluu, sydänkäpyseni.

ANUTSHKIN. Päivää, Fjokla Ivanovna.

FJOKLA. (Juoksee kiireesti.) Kiitoksia, kiitoksia, hyvät isät, terveyttä kuuluu!

(Avaa oven, eteisestä kuuluu ääniä: Kotona? Kotona. Sitte muutamia kuiskaten lausuttuja sanoja, joihin Fjokla vastaa harmistuneella äänellä: Katsoppa mokomaa!)

XVII Kohtaus.

Samat, Kotshkarev, Podkolesin ja Fjokla.

KOTSHKAREV (Podkolesinille.) Muista vaan pitää kuranssia, muuta ei tarvita. (Katsahtaa ympärilleen ja kumartaa hiukan hämmennyksissään; itsekseen.) Hitto vie, minkälainen väkijoukko! Mitä tämä merkitsee? Ovatkohan nekin sulhasia? (Sysäsee Fjoklaa ja puhuu hänelle hiljaa.) Miltä ilmansuunnilta olet koonnut tuollaisen varisjoukon -- hä?

FJOKLA (Puoliääneen.) Ei ne variksia ole, kunniallisia ihmisiä kaikki.

KOTSHKAREV (Fjoklalle.) Ei noista noista vieraista väliä, nukkavieru kauhtanoita.

FJOKLA. Elä nuolase ennenkuin tipahtaa. Itselläsikään ei ole mitään syytä ylvästellä: väliin saat leivättä lientä, väliin lientä leivän kanssa.

KOTSHKAREV. Varmaankin noilla sinun rikkaillasi on reikä joka taskussa. (Ääneen.) Mitä hän tekee? Tämä ovi luultavasti vie hänen makuuhuoneeseensa.

(Lähestyy ovea.)

FJOKLA. Häpeämätön! Sanottiinhan sinulle, että hän on pukeutumassa.

KOTSHKAREV. Viis siitä! Mitä sillä väliä? Katsahdan vain hieman, ei muuta.

(Tirkistää ovenraosta.)

SHEVAKIN. No, sallikaa minunkin tyydyttää uteliaisuuttani.

KANA. Sallikaa minun katsahtaa ainoastaan vilaukselta.

KOTSHKAREV (Katsoo edelleen.) Ei siellä mitään näy, hyvät herrat. Ei voi erottaa, mikä siellä valkealta kuumottaa, onko se nainen, vaiko tyynyn päällys.

(Kaikki tunkeutuvat kuitenkin ovelle ja koettavat tirkistää.)

KOTSHKAREV. Sss... joku tulee.

(Kaikki hyppäävät pois ovelta.)

XVIII Kohtaus.

Samat ja Arina Panteleimonovna ja Agafja Tihonovna.

(Kaikki kumartavat.)

ARINA. Missä asioissa suvaitsette kunnioittaa meitä vierailullanne?

KANA. Näin sanomalehdistä, että haluatte ottaa vastaan puutavaran ja halkojen hankinnan ja siitä syystä -- olen näet ulosottomiehen virassa kruunun palveluksessa -- tulin kysymään, minkälaista tavaraa ja kuinka paljon ja minkä ajan kuluessa te voitte hankkia.

ARINA. Vaikka mitään tilauksia emme otakaan vastaan, olemme kuitenkin iloisia tulostanne. Mikä nimenne?

KANA. Kolleginasessori Ivan Pavlovitsh Kana.

ARINA. Pyydän nöyrimmästi, istukaa. (Kääntyy Shevakiniin.) Sallikaa kysyä...

SHEVAKIN. Minäkin luin sanomalehdistä jonkun ilmoituksen. Annappa lähden käymään, tuumin itsekseni. Ilma oli erinomainen, maa viheriän ruohon peitossa...

ARINA. Mikä teidän nimenne?

SHEVAKIN. Entinen meriväenluutnantti Baltasar Baltasarovitsh Shevakin 2:n. Oli meillä myöskin toinen Shevakin, mutta se jo otti ennen minua virkaeron, haavottui, hyvä rouva, polven kohdalta; kuula sattui niin omituisesti, ettei se koskettanut polvea ollenkaan, vaan lävisti jänteet ikäänkuin neulalla olisi ommellut, sillä tavalla nähkääs, että kun sattuu hänen lähettyvilleen niin näyttää aivan siltä kuin hän aikoisi iskeä sinua polvella takaapäin.

ARINA. Pyydän nöyrimmästi, istukaa. (Kääntyen Anutshkiniin.) Sallikaa kysyä, missä asioissa saavuitte?

ANUTSHKIN. Naapurina. Asun aivan teidän naapurinanne.

ARINA. Suvaitsetteko asua kauppiaan vaimo Tulubovan asunnossa tuolla vastapäätä.

ANUTSHKIN. En. Asun vielä Hiekoilla, mutta aijon aikaa myöten muuttaa tänne naapuriksi tähän kaupunginosaan.

ARINA. Pyydän nöyrimmästi: istukaa. (Kääntyen Kotshkareviin.) Sallikaa kysyä...

KOTSHKAREV. Ettekö todellakaan tunne minua? (Kääntyen Agafjan puoleen.) Ettekö tekään, neiti?

AGAFJA. Minusta tuntuu, että en ole koskaan nähnyt teitä.

KOTSHKAREV. Koettakaapa muistella: varmastikin olette nähnyt minut jossakin.

AGAFJA. En todellakaan muista, missä. Jollei se olisi ollut Birjushkinien luona.

KOTSHKAREV. No, juuri siellä.

AGAFJA. Ah! Tiedättekö, mikä onnettomuus hänelle tapahtui.

KOTSHKAREV. Kuinkas muuten -- hän joutui naimisiin.

AGAFJA. Ei, mitä pahaa siinä olisi. Hän taittoi jalkansa.

ARINA. Ja pahasti taittoikin. Palasi myöhään kotiin hevosella. Kuski oli juovuksissa ja kaatoi rattaat.

KOTSHKAREV. Niin, jotakin muistelen tapahtuneen: hän joutui naimisiin tai taittoi jalkansa.

ARINA. Mikä nimenne?

KOTSHKAREV. Kyllä sanon -- Ilja Fomitsh Kotshkarev; sukulaisiahan me olemme: vaimoni puhuu lakkaamatta teistä... Sallikaa, sallikaa (ottaa Podkolesinin kädestä): ystäväni Podkolesin, Ivan Kusmitsh, hovineuvos, ekspeditöörinä palvelee, yksin hoitaa kaikki asiat virkatoimessaan.

ARINA. Mikä nimenne?

KOTSHKAREV. Podkolesin, Ivan Kusmitsh Podkolesin. Tirehtööri on virastossa ainoastaan näön vuoksi, tämä yksin hoitaa kaikki asiat, Ivan Kusmitsh Podkolesin.

ARINA. Vai niin. Pyydän nöyrimmästi: istukaa.

XIX Kohtaus.

Samat ja Starikov.

STARIKOV (Kumartaa hyvin nopeasti, kauppiaan tapaan, vähän sivuttain.) Palvelijanne, Arina Pantelejevna! Pojat siellä Gostini dvorissa kertoivat, että aiotte myydä villoja.

ARINA (Kääntyy halveksien, lausuu puoliääneen, mutta kuitenkin niin kovaa, että hänkin kuulee). Ei tämä ole mikään kauppapuoti.

STARIKOV. Peijakas! Sopimattomaan aikaan taisin tulla? Ilman meitäkin olisivat tainneet asian sopia.

ARINA. Pyydän, pyydän, Aleksei Dmitrijevitsh; vaikka villoja emme kauppaakaan, olemme kuitenkin iloisia tulostanne. Pyydän nöyrimmästi istumaan.

(Kaikki istuvat. Äänettömyys.)

KANA. Omituinen ilma nykyisin; aamulla näytti aivan siltä kuin tulisi sade, mutta tuntuu menneenkin ohi.

AOAFJA. Niin; ei tästä ilmasta ole mihinkään, joskus on kirkasta, joskus taas aivan siinä tuokiossa sade tulossa. Ikävä, hyvin ikävä ilma.

SHEVAKIN. Neitiseni, me olimme Sisiliassa kevätaikaan, meidän aikamme mukaan helmikuussa. Sattui että kun läksi ulos, oli kirkas ilma ja sitte äkkiä sade, rankka sade.

KANA. Kaikkein ikävintä on se, että kun sellaisella ilmalla täytyy istuskella yksin. Toista on naineen ihmisen, hänellä ei ole ikävä, mutta yksinäiselle se on aivan...

SHEVAKIN. Kuoleman ikävä, aivan kuoleman ikävä!

ANUTSHKIN. Niin, samaa minäkin.

KOTSHKAREV. Sanos muuta, aivan kiduttavaa, ei mitään iloa, jumala armahda sellaiseen tilaan joutumasta.

KANA. Neitiseni, jos teidän tulisi valita itsellenne? Sallikaa minun saada tietää teidän makunne. Anteeksi, että minä näin suoraan. Missä virassa soisitte miehenne olevan?

SHEVAKIN. Tahtoisitteko, neitiseni, että teillä olisi mies, joka on ollut tekemisissä meren myrskyisten aaltojen kanssa.

KOTSHKAREV. Ei, ei! Minun mielestäni on parhain ihminen se, joka yksin hoitaa melkein koko departementin asiat.

ANUTSHKIN. Miksi virittää ennakkoluuloja? Miksi tahdotte halveksia henkilöä, joka, vaikkakin on palvellut jalkaväessä, kuitenkin osaa pitää ylhäisen seuraelämän sääntöjä arvossa?

KANA. Päättäkää te, hyvä neiti!

AGAFJA (Vaikenee.)

FJOKLA. Vastaa, armaani, sano heille jotakin.

KANA. Mitä sanotte, neiti.

KOTSHKAREV. Mikä on teidän mielipiteenne, Agafja Tihonovna?

FJOKLA (Hiljaa Agafjalle.) Sano, sano jotakin, vaikka: "Kiitän nöyrimmästi", tai "mitä suurimmalla mielihalulla" jotakin sellaista. Eihän sovi istua aivan ääneti.

AGAFJA (Hiljaa.) Minua hävettää, todellakin hävettää: minä lähden pois, täti, istukaa te minun sijastani.

FJOKLA. Ah, elä toki saa aikaan sellaista häväistystä, elä mene; häpäiset itsesi aivan kokonaan. Jumala ties mitä ne sinusta ajattelevatkaan.

AGAFJA. Ei, kyllä minä menen, menen, menen.

(Juoksee pois. Fjokla ja Arina seuraavat häntä.)

XX Kohtaus.

Samat, paitsi Arinaa, Agafjaa ja Fjoklaa.

KANA. No, siinä nyt sait, kaikki menivät pois! mitä tämä merkitsee?

KOTSHKAREV. Jotakin on luultavasti tapahtunut.

SHEVAKIN. Niin, kenties puku meni epäkuntoon... No, panevat paikoilleen... ehkäpä kaulus oli vinossa... tai piti neuloilla kiinnittää jokin kohta.

(Fjokla tulee sisään, kaikki hyökkäävät hänen kimppuunsa kysyen: mitä, mitä tapahtui?)

KOTSHKAREV. Jotakin on tapahtunut?

FJOKLA. Mitä olisi voinut tapahtua? Ei yhtään mitään.

KOTSHKAREV. No, miksikä hän poistui.

FJOKLA. Häntä rupesi hävettämään ja siksi hän meni. Hävetti niin, ettei voinut istua paikallaan. Pyytää anteeksi ja kutsuu illaksi teetä juomaan.

(Menee).

KANA (Syrjään.) Hm! kuppi teetä! Sentähden minä en pidäkään kosimisesta, tyhjää touhua vaan; tänään ei sovi, olkaa hyvä tulkaa huomenna teelle, ja ylihuomiseksi sama pyyntö, miettiä näet täytyy. Paljasta roskaa. Eihän asia ole sellainen, joka pään pyörälle panee! Minäkin, piru vie, olen virkamies, eikä minulla ole aikaa kaikkeen.

KOTSHKAREV (Podkolesinille.) Emäntä ei näytä rumalta, vai mitä.

PODKOLESIN. Ei näytä.

SHEVAKIN. Talon tytär on sievä.

KOTSHKAREV (Syrjään.) Hitto vieköön. Tuo pöllö on rakastunut. Vielä tässä väliin tuppautuu. (Ääneen.) Aivan ruma, aivan ruma.

KANA. Nenä on suuri.

SHEVAKIN. No, ei, sitä minä en huomannut. Hän on tuommoinen ruusunen.

ANUTSHKIN. Minä en ole samaa mieltä. Ei, en minä nyt juuri sitä tahtonut sanoa... Epäilenpä päinvastoin omasta puolestani tokko hän osaa edes käyttäytyä ylhäisessä seurapiirissä. Niin, ja osanneeko hän edes ranskaakaan.

SHEVAKIN. No, miksi te ette koetellut, rohkenen kysyä teiltä, miksi ette puhunut hänelle ranskaa. Kenties hän taitaa sitä.

ANUTSHKIN. Te luulette että minä puhun ranskaa? Ei hyvä herra, minulla ei ole ollut onnea saada sellaista kasvatusta. Minun isäni oli ilkiö, nauta. Hän ei edes ajatellutkaan opettaa minulle ranskaa. Olin silloin vielä pieni, helppo olisi ollut opettaa, maksoi vain vaivan antaa paljaan päälle, niin kyllä olisin oppinut, varmasti olisin oppinut.

SHEVAKIN. No, entä nyt. Te kun itse ette osaa ranskaa, niin mitä hyötyä siitä teille on, jos hän...

ANUTSHKIN. Ah, ei, ei. Nainen on aivan toisessa asemassa. On välttämätöntä, että hän osaa, muuten hän ei tiedä, kuinka käyttäytyä (tekee liikkeitä) ei mikään käy niinkuin pitäisi käydä.