Chapter 11

"Mutta johan se vihelsi".

"Veturi vaan lämpiää. Olkaa te huoletta".

Anna kääntyi takaisin ja istahti taaskin käytävän penkille. Vähitellen alkoi ihmisiä kokoontua enemmän. Pari herrasmiestä astui puhellen ja nauraen portaita ylös, menivät huoneesen ja tulivat taas ulos ja paiskelivat ovia. Muuan rouvasihminen, matkalaukku kädessä, tuli ja istuutui Annan viereen penkille. Tähän sangen tervetulleesen kumppaniin Anna heti kääntyi, kysyen ujosesti aikoiko hänkin junaan ja pyytäen häneltä opastusta piletin ostossa, vaunuihin menossa ja muissa senkaltaisissa. Rouva lupasi ystävällisesti auttaa ja neuvoa. Hän kehoitti Annaa tulemaan suoraan vaan Helsinkiin, ja tarjosi hänelle itse majaa ensi aluksi. Heistä tuli kohta hyvät tuttavat. Mutta aina kun heidän silmäyksensä kävivät yhteen, säpsähti Anna ja ajatteli: missä minä olen nähnyt tämän rouvan, koska hän näyttää niin tutun näköiseltä. Joko piennä ollessani tahi unissani olen hänet nähnyt ja häntä pelännyt silloin. Lieneekö hän oikein hyvä ihminen! Mutta heti jälkeenpäin hän suuttui itseensä semmoisesta pahasta luulosta tätä hyväntahtoista rouvaa kohtaan, joka kaikilla tavoin koetti olla hänelle kiittämättömälle avuksi ja turvaksi. Piletit ostettiin. Inspehtori pyyhkäsi ynseästi laatikkoon toisen noista niin suurena aarteena vuosikausien kuluessa säilytetyistä kultarahoista; Anna sai pilettinsä ja joitakuita markkoja takaisin. Anna seurasi tuota rouvaa uskollisesti, eikä tässä sisämaan asemapaikassa ollutkaan semmoista tungosta mikä heidät olisi eroittanut. Ensimmäisinä astuivat Anna ja rouva vaunuihin, sitten seurasi nuo kaksi herraa ja vielä pari kolme muuta matkustajaa. Kello soi, konduktööri vihelsi pillillään, ja höyrykoneen vingaistua lähdettiin mennä jyryyttämään etelään...

Jollei Anna niin ajoissa olisi lähtenyt pakoon, olisi se sittemmin käynyt hänelle vaikeaksi, melkeinpä mahdottomaksikin. Samana iltana, näette, tuli Lydia kotiin jo. Syy siihen oli seuraava. Jonkun matkan päässä toisella puolella kirkonkylää tuli Miinaa ja Lydiaa vastaan eräs Onkamolainen, joka kauvan aikaa oli oleskellut Miinan kotipitäjässä, käynyt sieltä markkinoilla ja nyt palasi, tuoden mukanansa ruokatavaroita omaan kyläänsä. Tuntien kotipuolelaisensa, tervehti hän ja alkoi puhella. Muun muassa kertoi hän Miinan sisaren olevan tätä nykyä sairaana, vuoteen omana. Tämä oli ikävä uutinen, joka saattoi Miinan ja Lydian arvelemaan. Kumpikin oli odottanut iloista vastaanottoa ja hauskoja päiviä matkan perillä. Kuitenkin oli Miinalla, kuten tiedämme, toinen tarkoitus kuin huvimatka vaan. Hän päätti siis jatkaa matkaansa, varsinkin kun olisi näyttänyt rumalta, jos hän olisi kääntynyt takaisin juuri kun kuuli sisarensa olevan kipeänä ja hoidon tarpeessa. Mutta Lydia ei huolinut lähteä sairaanhoitajaksi sinne. Lydian mieleen oli muutenkin monesti jo juolahtanut sama ajatus kuin Annankin, vaikka toisaalle tarkoittava. Jos rahanpuute taikka muu syy saattaisi hänen isänsä ja Kokan tavallista aikaisemmin markkinoilta -- sepä olisi ikävä, sillä jos Kokka monta päivää saisi kaivata Lydian seuraa, voisi hän ehken kääntyä Annan puoleen. Harmillista oli ajatella, että sill'aikaa kuin Lydia sairaanhoitajana viettää monta ikävää päivää, sill'aikaa Anna pitää hauskaa elämää Kokan kanssa. Hän väitteli siis niin kauvan äitinsä kanssa, kunnes sai kääntyä takasin. Onkamolainen tarjosi tilaa kärryissään. Lydia eroitti hätimmiten omat kapineensa pois matkalaukusta, ja meni Onkamolaisen kanssa kotiin päin. Hovilan haaralla hän nousi pois ja käveli kotiin. Täällä vallitsi hiljaisuus. Anna oli poissa, Eva oli poissa, rengit olivat poissa. Ensimmäisenä ilmautui Eva ja sai toria silmät korvat täyteen.

"Missä Anna on?" kysyi Lydia sitten.

"En minä tiedä", vastasi Eva kääntyen selin Lydiaan.

"Missä hän on muualla kuin Hannulassa".

"Voipi olla".

"Tokko hän aikoo sinne yöksi jäädä".

"En suinkaan minä tiedä".

"Sinä et tiedä muuta kuin omia hävyttömyyksiäsi".

"Enemmänkös sinä sitten tiedät".

Evan välinpitämättömyys ja röyhkeys ärsytti Lydiaa niin että hän polki jalkaansa permantoon ja huusi:

"Suu kiinni! Malttakaa, kun isä tulee kotiin, kyllä hän teille näyttää, sinulle juuri ja Annalle. -- Mitä sinä täällä odotat! Ala laittaa ruokaa miehille, vai luuletko että minä sitä teen".

Lydia meni kamariinsa ja paiskasi oven lukkoon.

Tunti tunnilta kului, iltanen syötiin, ja aina vaan Annaa ei kuulunut.

"Olkoon hän vaikka hitossa", mutisi Lydia ja meni maata.

Puolen yön aikana hän havahti. Ovi oli au'ennut ja hän luuli Annan hiipineen huoneesen. Mutta kukas olikaan tulija!

XIII.

Tällä välin tapahtui tuttavillemme kaupungissa yhtä ja toista.

Toisen markkinapäivän aamu valaisi surkeita, nuloja naamoja monessa paikassa, niinpä eräässä kamarissakin ennen mainitussa ravintolassa. Siinä istui Hovilainen pöydän ääressä, kyynäspäät pöydällä ja kädet hiuksissa. Permannolla käveli edes takaisin Kokka. Väliin puhkesi kirous Hovilaisen huulilta, hän tempasi pullon pöydältä ja kulautti kulkkuunsa viinaa, tulematta kuitenkaan paremmalle tuulelle.

"Vai niin ovat huonolla kannalla asianne", virkkoi Kokka.

"Tottahan te, niin viisas mies kuin olette, jo aikoja olette arvannut minun tilani. Senpätähden en huolinut sitä pitemmältä peitellä".

"Eiköhän vielä apua löytyne".

"Ei, kyllä ei siitä ole toivomistakaan. Näette, aattona jo meni enimmät rahat, eilen viimmeiset ja laina-rahoja vielä pari sataa. Tuskin pääsen täältä ravintolasta, jos en hevostani myy, ja sitten saan jalan lähteä kämpimään kotiin. Piru vieköön kaikki kortit, en ikäpäivinäni ota niitä käteeni".

"Hm".

"Kun saisin vielä irti pari sataa markkaa, niin pakenisin suoraa päätä Ameriikkaan".

"Siellä vuoleksimaan kultaa puuveitsellä".

"Miksi en minä voisi päästä rikkaaksi mieheksi siellä, niinkuin monet muutkin ovat päässeet. Eilen puhuivat Risto Tarkkasen palanneen sieltä varakkaana miehenä ja avanneen nyt kaupan Porissa".

"Risto Tarkkasen -- kuka se on?"

"Timon veli meidän pitäjästä. Häneltähän minä Hovilan ostin".

"Tarkkanen todella, sukunimi -- vai niin. Ja hän on rikastunut Ameriikassa, mutta voisimmehan mekin samoin rikastua siellä. Emmeköhän lähde?"

"Millä varoilla?"

"Siinäpä se on, ha, ha, ha. Ihmiset ovat niin onnettoman kitsaita tähän aikaan, ett'ei niistä ole mihinkään. Täällä minäkin olen juoksennellut saadakseni jonkun kirjoittamaan vekseliin, mutta ei ne ota olleskaan korviinsakaan semmoisia pyyntöjä".

Kokka käveli edestakaisin, kädet selän takana.

"Tunnettehan te Könnilän patroonan?" kysyi hän äkkiä seisahtuen.

"Kas kun meille sattui sama ajatus!" sanoi Hovilainen. "Tässä juuri ajattelin Könnilää, jonka hyvin tunnen. Minä olen ennen melkein päivän päälle maksanut velkani hänelle, enköhän hänen puoleensa käänny vielä, vaikka on vähän entistäkin maksamatta. Nähdäänhän!"

"Minä myös aijoin kääntyä hänen puoleensa teidän avullanne tietysti".

"Jaa, mutta kirjoittaako hän nimensä teidän vekseliinne, siinä on kysymys", arveli Hovilainen. "Onko suurikin pyyntönne?"

"500 markkaa vaan. Semmoista summaa suinkaan ei tarvitseisi säikähtää".

"No, eihän se Könnilän asioissa mikään hirvittävä raha ole -- mutta -- onko toinen hyvä nimi --"

"Jo on takausmies, ja vankka". Kokka viskasi pöydälle paperin, minkä oli ottanut taskustaan.

Hovilainen levitti sen ja luki.

"Timo Hannula!" huudahti hän; "vai pettääkö minun silmäni. Kyllä se on hänen käsialaansa. Mutta millä keinoin teidän on onnistunut saada tuo saivarinnylkijä tähän? Onko hän itse todellakin nimensä kirjoittanut?"

Hän katsahti Kokkaan tutkivasti. -- Toverit tunsivat toisensa.

Kokka vastasi, katsomatta kysyjään: "Kukas sitten! Sovittaaksensa poikansa solvauksia olisi hän mennyt kymmeneenkin takaukseen".

"Vai niin, vai niin; hm, hm! No nähdäänhän!" Hovilainen tuijotti paperiin, ajatuksiinsa vaipuneena, käänsi sen sitten kiinni ja virkkoi naurahtaen:

"Hyvä tästä tulisi paperi, vahinko vaan ett'ei summa ole suurempi".

"Taas yhtyi ajatuksemme", naurahti nyt Kokka.

"Kuulkaahan", sanoi Hovilainen; "ilman minua ette saa Könnilää kirjoittamaan, emmeköhän pidä tätä asiaa niinkuin meidän yhteisenä? Mitä siihen sanotte?"

"Aivan oikein! Ja tällä paperilla voimme saada nuo äskeiset tuumat toteutetuiksi".

"Hah!" purskahti Hovilainen nauruun, tempasi taas paperin ja katseli sitä. "Teitä vasta on poika! Tuo sataa tuossa on niin saakelin sukkelasti tehty".

Kokka hymyili.

"Suuri maanviljelijä on tuo Könnilä, eikös niin?"

"Kyllä hän maanviljelyksessä koettelee jos jotakin".

"Niinpä kuulin. Uusille koetuksille hetas. Oivallinen -- mies tässä meidän tuumassa".

Hovilainen katsoi Kokkaan kysyvästi ja suu valmiina remahtamaan nauruun.

"Joko hän kivijauhojakin käyttää pelloissaan?" kysyi Kokka.

"Hahhah!" pääsi Hovilaiselta naurahdus. "Mitä hän taas tarkoittaa. Sitä on poika, sitä on poika".

Hovilainen nousi ylös, nauraen ja hieroen käsiään, huusi sitten ovesta saliin: "Hoi siellä! Enemmän juomatavaraa tänne!"

Ja kohta oli suuret tuumat tekeillä pöydän ääressä, ja ajatuksia teroitettiin tiheään "moukuilla".

"Hahaha, kyllä rupeaa Timon korvia kutittamaan, kun pankki tulee ja sanoo: maksa pois! Jaa, jaa, mitä minä sanoin, Timo Hannula, kuka meistä ennen häviää? Nähdäänhän! -- Mutta kuulkaa, ajakaa te vielä tänä iltana Hovilaan. Minä tarvitsen yhtä ja toista, ja annan teille avaimet. Näette, se on parempi, ett'emme lähde täältä yhdessä. Rahat kun olemme jakaneet, voimme huoletta lähteä kumpikin eri paikaltaan, te sieltä, minä täältä yöllä elikkä aamupuoleen sittenkuin karhuilleni olen luvannut yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista. Sitten yhdymme siinä missä puhe oli".

"Anna on yksin kotona, eikö niin?" kysyi Kokka äkkiä.

"Niin. No -- hahaha -- mitä minusta siis teidän seuraanne. -- Siin' on poikaa! eiköhän tyttö sitten käräjissä puhu aivan kuin teidän suustanne. Vahinko vaan ett'ei enää saa kuulla. Oivallista, oivallista!"

* * * * *

Ken aamulla olisi nähnyt Hovilaisen ja Kokan, niin tuskin olisi tuntenut heitä samoiksi miehiksikään, jotka jälestä puolenpäivän teuhasivat ennen mainitussa ravintolan salissa ja samassa seurassa. Sen iloisia he nyt olivat, väsymättömiä kerskuria ja viina-veljiä.

Markkinoilla tehdyistä hevoiskaupoista puhuttiin.

"Minullapa on paras hevonen kuitenkin koko markkinoilla", sanoi Hovilainen kasvot pöhössä.

"Jaa, Virkku vei toisen palkinnon Kuopion kilpa-ajoissa -- vai ensimmäinenkö se oli?" sanoi Kokka.

"Ensimmäinen, ensimmäinen" valehteli Hovilainen julkeasti.

"Kyllä Hovilaisella sievä varsa on, mutta en minä sitä usko ensimmäisen palkinnon-ottajaksi sentään, enkä muista sitä siksi mainituksi sanomalehdissäkään", sanoi muuan hevoistuntija.

"Noh, sepä kumma", vastasi Hovilainen, "tässä on tämä maisteri vieraaksi mieheksi. Antti, minun poikani, oli ajamassa. Ja jos ette usko hevoistani juoksijaksi, niin lähtekäämme koettamaan jonkun virstan päähän. Nähdäänhän!"

"Lähtekäämme vaan. Ehkä tässä vielä kauppa syntyy".

"No, sittenhän nähdään".

Ravintolan isäntä meni antamaan rengillensä käskyn valjastaa Virkun.

"Ja illemmalla kai sallitte minun ottaa korvauksen tappioistani", sanoi Hovilainen.

"Heillä ei ole parempia pyrintöjä kuin hevoishuijausta, juominkia ja korttipeliä", virkkoi Pyrell, kohauttaen olkapäitänsä.

"Joko Pyrell on kyllästynyt korttipeliin?" arveli eräs.

"Tänä iltana ainakin taidan päästä parempaan huviin", vastasi Pyrell. "Tulkaa tekin ennemmin luentoa kuulemaan, hyvät herrat!"

"Mitä luentoa?"

"Sangen sivistävää luentoa päivän kysymyksissä; tänään se pidetään ruotsiksi, tänään tulevat sääty-ihmiset --"

"Mitä sääty-ihmisiä!" keskeytti Kjellqvist; "eikös talonpojat ole sääty-ihmisiä nekin, kuuluvathan ne talonpoikaissäätyyn".

"No vallas-säätyiset, herrasväki --"

"Herrat pahulaiset", selitti Tolttinen vielä tarkemmin, ja nauraa röhötti.

"Tänään tulee herrasväkeä enimmiten", jatkoi Pyrell; "mutta huomenna on teidän vuoronne, isännät!"

"Huomenna voisin mennä jos viipyisin", virkkoi Kokka, "vaikka kohta tunnen heidän luentonsa jo ulkoa -- mutta tänään en huoli mennä ruotsalaista renkutusta kuulemaan. -- Mitä he lukevat?"

Pyrell katsahti sanomalehteen ja sanoi: "'Ett inlägg i qvinnofrågan', se tahtoo sanoa: sisäänpaneminen nais-kysymyksessä, suoraan suomentaen --"

"Suoraan sanoen, todella!" toisti Tolttinen, väärin kuullen.

Pyrellin huono suomennos nosti yleisen hahahtelemisen. Tolttista rupesi yskittämään, hän kävi mustanpunaseksi ja oli tukehtua.

"No mitä naurettavaa siinä löydätte", sanoi Pyrell nuhdellen, "kysymyksessä joka koskee itsekutakin perhettä, itsekutakin ihmistä".

"Niin, tärkeähän se on kysymys; minä aijon pitää siitä luennon kohta toisessa paikassa", naureli Kokka. -- "Mutta mikä, Jumalan nimessä, Hovilaiselle on tullut --"

Kaikki kävivät silmänräpäyksessä totisiksi ja tuijottivat Hovilaiseen. Tämä oli muuttunut kalmankalpeaksi, horjui tuolillaan ja romahti viimein permantoon. Halvaus oli häntä kohdannut.

Suuri hälinä syntyi. Ravintolan isäntä juoksi hädissään sinne tänne, piiat kyökistä tulivat katsomaan, vieraista muutamat menivät pois, toiset kokoutuivat kaatuneen ympärille.

"Jokohan hän on kuollut?" kysyi eräs.

"Ei taida sentään vielä kuollut olla", vastasi Kokka, joka ensimmäisenä asettui säikähdyksestä ja nyt kyykistyi koettelemaan Hovilaisen suonta ja sydäntä. "Tulkaas auttamaan, niin viedään hänet vuoteelle hänen kamariinsa".

Kolme miestä kävi sairaasen kiinni, ja niin hän kannettiin kamariinsa ja laskettiin vuoteelle.

"Minä toivon että hän kohta herää horroksistaan", sanoi Kokka; "mutta menkäähän nyt, hyvät ystävät, saliin takasin, hän voi pyörtyä taas, kun näkee paljon ihmisiä vuoteensa ympärillä. Rauhaa, rauhaa tarvitsee sairas ennen kaikkia".

Hyvät ystävät menivät ulos, paras ystävä jäi ja sulki oven heidän jälkeen. Mutta ei aikaakaan, niin tuli Kokkakin ulos.

"Ei hän herää", sanoi hän päätänsä pudistaen ja vilaisten ulos akkunasta. "Kyllä tästä täytyy antaa tieto --"

Hän oli puhuvinaan niinkuin itsekseen, otti lakkinsa ja meni pihalle.

Täällä seisoi Virkku valjaissa, odottaen haltijaansa. Kokka päästi riimuvarren irti, otti ohjakset käteensä ja hyppäsi kärryihin.

Ravintolan isäntä astui etehiseen.

"Minä lähden kiireimmiten apua hakemaan", huusi Kokka isännälle, ja katosi samassa portista.

* * * * *

Hetken kuluttua lähti kaupungista kauppias Sivelin Tyynevedeltä. Hän oli keskipäivän aikana saapunut sinne, mennyt majailemaan muutamaan hiljaiseen ravintolaan ja ryhtynyt heti toimittelemaan kauppa- ja pankki-asioitansa. Nämä suoriutuivat niin hyvin, että hän jo muutamien hetkien kuluttua oli valmis lähtemään kotiin päin, ja sen hän teki sangen mielellään, markkina-ilo kun ei ensinkään häntä viehättänyt.

Jonkun peninkulman ajettuansa, kohtasi hän Könnilän patroonan, joka myöskin oli paluumatkalla, ja kun hän ajoi omalla hevosellansa, ei hän ollut vielä päässyt länteen päin erkanevaan tiehaaraan.

"No hyvää päivää, Könnilä! Tekin olette markkinailot heittäneet".

"Jo aivan mielelläni; tappioita tulee niissä vaan".

"Jaa, tosin! Tappioita tulee piankin. Tappioista puhutaan, niin kylläpä te olette menneet vähän arveluttavaan vekseli-asiaan -- älkää pahaksi panko että puutun asiaan, mikä minuun ei kuulu, mutta se oli minusta vähän outoa".

"Mitä te tarkoitatte?"

"Tuota herra Kokan lainaa. Ja mikä minusta oli vielä oudompaa, se oli Timo Hannulan nimi paperin toisella kulmalla".

"Oudoksutti se minuakin, mutta herra Kokka ja Hovilainen, joka hänen kanssansa kävi minun luona, sanoivat Hannulan menneen siihen kiitollisuudesta herra Kokan jalosta käytöksestä Timon pojan asiassa; he kehuivat että Timo olisi taannut paljon suuremmankin summan. Timon käsiala se oli, minä tunnen sen, -- sentähden pistin minäkin viimmein nimeni siihen, koska ei heistä vähemmällä päässyt ja minulla oli kiire lähteä, kun piti poiketa vielä Tourulan tehtaalla. Ja eihän tuo summa niin suuren suuri ollut".

"Hm! Jos ei lienekään niin mahtipontisen rahamiehen asioissa kuin te olette, niin onhan tuossa viidessä tuhannessa sentään koko kassa".

"Tuhannessa? Te olette ihan väärin kuulleet. No viisi tuhatta, sehän olisikin toista".

"Mutta minä en ole kuullut, minä olen itse nähnyt vekselin".

"Ja siinä seisoi viisi tuhatta? -- Mahdotonta! -- Missä te näitte sen? Kertokaa, kertokaa!"

"Pankissa. pankki-herrat pyysivät minua katselemaan Hannulan nimeä oliko se oikea. No, minä katselin, kyllä se oli Timon käsialaa -- samassa osui silmäni summaan ja minä oikein hämmästyin, siinä seisoi viisi tuhatta aivan selvästi sekä kirjaimilla että numeroilla".

"No mutta Jumalan nimessä! sittenhän minä olen petetty".

"Siltäpä se näyttää".

"Ja pankki todella antoi viisituhatta markkaa tuolle konnalle?"

"No antoi. Hän oli sanonut aikovansa rakentaa teidän pitäjääsenne myllyn, mikä tulisi oikeaksi Sammoksi, ja siihen yritykseen te olitte muka hyvin mieltynyt. Hovilainen oli kaikki todeksi vakuuttanut".

Kirous kähisi Könnilän hampaiden välitse.

"Takasin kaupunkiin ja kiireimmän kautta", huusi hän. "Näittekö Hovilaista ja Kokkaa vielä kaupungissa?"

"En. Mutta ettekö te asuneet samassa ravintolassa kuin he?"

"En; tuttavaini luona minä majailin tällä kertaa".

Hevoset käännettiin, ja ajettiin aika kyytiä kaupunkiin takasin ja siihen ravintolaan, missä Hovilainen oli asuntoa.

Salissa ei ollut monta ihmistä, mutta sitä enemmän Hovilaisen kamarissa, josta kajahti naurahduksia kerta toisensa perään.

Hovilaisesta oli suonta isketty, hän oli vironnut, mutta halvaus oli vienyt hänen puhelahjansa. Hän ähkäili tavoitellen sanoja ajatustensa lausumiseksi, ja siinä sattui niin mukavia sanoja ja selityksiä, että kuulijat vähän päästä purskahtivat nauruun.

"Missä herra -- missä herrapoika --" hoki hän juuri kun Könnilä ja Sivelin astuivat sisään.

"Hän tarkoittaa kai Kokkaa", arveli eräs.

"Ja missä tämä on, kysyn minäkin?" virkkoi Könnilä.

"Eikös hän mennyt tohtoria hakemaan", sanoi eräs, "vaikka sille tielle jäi".

"Ja hevosella hän kumminkin näkyi menevän", sanoi toinen.

"Hevosella? Teidänkö hevosella?" kysyi Könnilä ravintolan isännältä.

"Ei kuin Hovilaisen hevosella, joka juuri sattui olemaan valjaissa", vastasi tämä.

"Ei hän tohtoria hakemaan mennyt", sanoi Sivelin"

"Näkikö kukaan minne päin hän kääntyi?"

"Näin minä", vastasi ravintolan isäntä, "hän kääntyi pohjois-tullilie".

"No mikäs tohtori siellä päin asuu?" kysyi Sivelin pilkallisesti. "Onko siitä kauvan kuin hän meni?"

"Lienee pari tuntia", arveli isäntä.

"Jo siitä on enemmänkin", sanottiin siihen.

Könnilä oli sillä välin tempaissut Hovilaisen takin tuolin-selältä ja koetellut sen taskuja, ja veti nyt sen povitaskusta lompakon. Hovilainen nähdessään tätä menettelyä joutui tuliseen vaikka voimattomaan vimmaan. Hän viittaili vasemmalla kädellään, jota taisi liikuttaa, hän mursi suuta ja väänti päätä, mutta kieli ei tahtonut kääntyä. Hänen täytyi nähdä miten Könnilä aukasi lompakon ja tarkasteli kaikki sen lokerot. Se oli tyhjä. Könnilä paiskasi sen pöydälle ja kääntyi läsnäoleviin, jotka kummeksien olivat katsoneet tätä kohtausta.

"Kokka on pötkinyt pakoon, hän on väärentäjä ja varas ja tuossa on hänen apumiehensä", ja hän osotti Hovilaiseen.

Tämä kun älysi ett'ei Könnilä löytänytkään mitään rahaa lompakosta, oli syvästi huoaten rauvennut, mutta sisunsa näkyi vielä kuohuvan. Milloin leikitteli pilkallinen hymy hänen kalpeilla huulillansa, milloin hän taas rypisti kulmiansa ja puristi nyrkkiään. Mitkähän ajatukset ajelivat sairaan sekavissa aivoissa!

"Kokka", sai hän nyt selvään sanotuksi. Hän viittasi kädellänsä Sivelinille ja hymyili ilkeästi. Sivelin lähestyi sänkyä.

"Kokka", sanoi Hovilainen, "neidin luona, teidän neidin luona, he, he, he!"

Ympärillä olevat naurahtivat taas, Könnilä vaan oli totinen ja tuumaili.

"Mitäs tuo taas merkitsee?" virkkoi joku joukossa.

"Ties' sen --" sanoi Sivelin, vaaleten. Hän muisti sisarensa puhuneen että Hovilan emäntä aikoi Lydian kanssa matkustaa jonnekin markkina-aikana. Hovilaisen häijy hymy saattoi hänet pelkäämään jotakin pahaa hanketta Annaa kohtaan. Hän kääntyi Könnilään:

"Sukkelaan nyt varkaan jälille. Minä lähden heti ajamaan, ehkä hänet tapaan. Tuletteko te nyt vai vasta jälempänä?"

"Kohta kun olen pankille ja poliisille tiedon antanut".

Könnilä kiirehti kaupunkiin, ja Sivelin lähti, ohjakset omassa kädessä, kiidättämään Tyynevedelle.

XIV.

Onnen pyörä oli kiepahtanut kertansa. Hovilan onni oli laskeutunut, ja samalla Hannulan taas kohonnut.

Samana toisena markkinapäivänä, jolloin Hovilainen kukistui sekä sairauden että syytöksen alaiseksi -- samana päivänä pääsi toivo taas eleille Hannulassa, toivo joka tällä kertaa ei ollut väikkyvä virva, vaan joka hetkestä hetkeen sai lisäystä ja vakavuutta.

Se herra joka Annaa oli säikähyttänyt hänen pakopuuhassansa ja nyt tuli Hannulaan, esitteli olevansa lakitiedetten kandidaatti Nivalinkanen. Että hän oli suotuisimpia vieraita tähän aikaan Hannulassa, emme tarvinne sanoakaan. Samaten kuin lääkärin tulo taloon, missä kipeä kituu, kohta kaikissa huolestuneissa omaisissa herättää lohdullisemman, rauhallisemman mielen, niin toi Nivalinkanenkin rohkeutta ja luottamusta Hannulaisten murheellisiin sydämiin. Jos kuka voisi auttaa, jos kuka voisi saattaa totuuden ilmi tuossa pimeässä asiassa, mikä oli vähällä viedä ijäksi onnen tästä perheestä -- niin hän se mies oli, tämä koko Suomessa kuuluisa kandidaatti. Timo ei tahtonut lakata kiittelemästä ja Lotta pani kaikki kykynsä liikkeelle pitääkseen tätä tervetullutta vierasta hyvänä. Nivalinkanen esteli, hymyillen, liikanaista hyvänä-pitämistä, sanoi tulleensa niin aikaisin päästäksensä perinpohjin tutkimaan tätä asiaa, joka suuresti hänen mieltänsä kiinnitti, ja vakuutti ainakin saattavansa Taavin vapaalle jalalle, jos ei näissä käräjissä vielä saisi häntä tyyten syytöksestä puhtaaksikaan. Kohta istuttiin hyvämakuisen aterian ääressä, Timo kertoi Taavin asiaa, Lotta huokaili ja nosti väliin liinansa silmille, jolloin Nivalinkanen aina rohkaisi häntä: "Olkaa hyvällä mielellä vaan, kyllä tässä vielä kaikki kääntyy meille voitoksi ja iloksi!" Ja monen viikon perästä lensi taas hymy Lotan huulille. Aterialta päästyä ilmoitti Nivalinkanen aikovansa vielä tänä iltana ajaa nimismiehen tykö, saadaksensa asiakirjat lukeakseen.

Timo käski valjastamaan parhaan hevosen.

"No teidän rovastinne on kipeä ja parannuksilla Helsingissä", alkoi Nivalinkanen nyt muusta puhua.

"Jaa, sattuipa onnettomuutemme lisäksi rovastikin olemaan poissa juuri tänä murheen aikana", sanoi Timo. "Hänen apuansa ja lohdutustansa olemme suuresti kaivanneet ja ikävöineet. Mutta johan hänen näinä päivinä pitäisi palata kotiin. Tapasitteko häntä Helsingissä?"

"En, enkä myöskään luule hänen vielä niin pian palajavan, koska hän on toimittanut tänne apumiehen itselleen".

"Apumiehen!" virkahti Timo.

"Voi, voi, sitten on hyvä rovastimme vissiin käynyt huonommaksi", päivitteli Lotta. "Kyllä ne tohtorit usein vaan pahentavat taudin".

"No sitä en tiedä, mutta apulainen tuli ja tuli minun seurassani. Kirkolla erosimme, hän meni kappalaista tervehtimään ennenkuin --"

Nivalinkanen keskeytyi, sillä toinen vieras ajoi pihaan.

"No mutta tuossahan tulee rovasti -- rovasti itse ihan todella!" huusivat Timo ja Lotta kohta, kun katsahtivat akkunasta.

Kaikki kolme nyt astuivat pihalle vastaan-ottamaan.

"Hyvää päivää taikka hyvää iltaa oikeastaan, pitkän ajan perästä taas", sanoi rovasti, astuttuansa yksi-istuisesta kiesistään ja kätteli isäntäväkeä.

"Hyvää iltaa, hyvää iltaa, ja tuhannesti terve tulemasta taas kotimaille!" sanoivat Timo ja Lotta.

Nivalinkanen seisoi pihalla.

"Tämä herra on lakitieteen rohvessori Nivalinkanen, joka hyväntahtoisesti on ottanut Taavin puolustuksen asiakseen", esitteli Timo.

"Lakitieteen kandidaatti", oikasi Nivalinkanen hymyillen ja pudisti rovastin kättä.

"Täällä on tosiaan tapahtunut sangen ikäviä asioita minun poissa ollessani", sanoi rovasti huoneesen astuessaan.

"Niin", vastasi Lotta surullisella äänellä ja veti liinansa silmillensä.

"Älkää itkekö; asia korjataan, asia korjataan", lohdutti lakimies taas.