Part 7

Kyökkipiika sai rahansa; hän oli hyvin äreä, kohotti nenäänsä korkealle ja meni; palvelija taas, jolla ei ollut ollut niin paljon tilaisuutta syrjästä ansaita, oli hyvin tyytyväinen saadakseen jonkun aikaa olla omana herranaan.

Tuskin olivat he lähteneet ennenkuin pikku Inkeri hiipi kyökkiin, jonne hän ennen ei ollut uskaltanut mennä; ja hän kurkisteli pöytien alle, hyllyille, ruoka- ja höystetavarakaappeihin. Sepä oli hauskaa; nyt hän sai hallita siellä. "Minä kyllä pidän huolta päivällisestä," sanoi hän iloisena.

Mitä hän nyt valmistaisi? Löytyi paljo hyviä ja hienoja ruokalajeja, vaan hän pudisti päätään kaikelle, Piti saada jotakin muuta, jotakin uutta, joka oikein maistuisi. Hän tunsi ilmassa, mitä melkein piti olla, ja sitte päätti hän valmistaa munamaitoa ynnä vehnäleipäkuutioita sekä paistettua silliä ja potaatia.

Hän sai suuret kiitokset laitoksistaan; ei mikään voinut maistaa paremmalta taikka tehdä parempaa vaikutusta.

Vähän väliä kävivät tuttavat vierailemassa, toiset todellisesta ystävyydestä, useimmat uteliaisuudesta, nähdäksensä kuinka Margreta vastaanotti tapauksen, ja nämä lausuivat teeskenneltyjä lohdutuksia, antoivat epäkäytännöllisiä neuvoja ja tekivät sopimattomia kysymyksiä; hyvin harvat tulivat muista syistä; he ajattelivat, että kun hänen kuitenkin täytyi -- mikä heitä erittäin suretti -- myydä suuren joukon kalleuksistaan, niin saattivat he yhtähyvin niitä ostaa; huonekalujen kauppiaat tarjosivat niin hävyttömän vähän; sellaiset ihmiset käyttävät aina tilaisuutta hyväkseen. Ja Margreta kiitteli heitä ystävällisesti, vaan huomasi pian, että he tarjoilivat vielä vähemmin kuin huonekalujen kauppiaat.

"Kuinka on mahdollista, että hän voi olla niin levollinen, niin tyytyväinen? Hän mahtaa olla kevytmielinen tahi välinpitämätön, tai..." ja äänet hiljennettiin ja sanoja kuiskailtiin petollisesta konkurssista ja että he ainoastaan muodon vuoksi olivat omaisuutensa kadottaneet.

Vaan eversti iski nyrkkinsä pöytään, temppu minkä hän, hienon maailman mies, teki ainoastaan silloin, kun hän oli todellisesti suuttunut, ja lausui äänellä, joka oli niin äreä kuin jos hän olisi komentanut uppiniskaisia sotilaita:

"Margreta nauttii minun rajatonta kunnioitustani; nöyränä ja tyytyväisenä mukaantuu hän onneensa ja on kiitollinen siitä, ettei hän ole kadottanut mitään, jota rakastaa, vaan ainoastaan tyhjää korua ja turhuutta, johon hänen sydämensä ei milloinkaan ole ollut kiinnitettynä. Me, maailman lapset, emme varmaankaan -- ainakin tunnen sen itsessäni -- voisi olla käytöksessämme hänen kaltaisiaan, vaan sitä enemmän tulee meidän hänen käytöstään kunnioittaa. Mitä minuun tulee, niin pidän sen minua kohtaan tehtynä loukkauksena, jos joku hänestä lausuu pahaa sanaa."

Mutta nuori rouva järjesti kaikki levollisesti ja tarkasti, ajattelematta mitä maailma tuomitsi. Kun kaikki rätingit olivat maksetut -- höyste- ja lihakauppiaan rätingit olivat ihmeen suuret eivätkä ensinkään todistaneet Fredrikan rehellisyyttä -- oli hänellä vielä jäämäänkin melkoinen summa säästörahaksi, johon ei saanut koskea.

Toukokuun 10 päivänä tuli itse Olli häntä noutamaan. Olli nautti oikein sydämestään iloitsevan; englantilaiset rahat, jotka vaan olivat tuoneet onnettomuutta, olivat menneet; nyt pääsi Lindebacka jälleen kodin ja olopaikan arvoon; hänen vaikutuksensa tuli hyödylliseksi ja siunaukseksi. Ja hän läimäytti aika lailla piiskallaan ja katseli ylpeydellä pientä kaunista ajopeliä, "rouva vainaan uusia vaunuja," jotka ostettiin Villiamin ristiäisiksi ja joiden edessä tuliset, ruskeat hevoset korskuivat.

Margreta katseli ympärilleen tyhjissä huoneissa; hän katseli kartanoa seistessään vaunujen luona; sitte ojensi hän kätensä everstille, suuteli ystävällistä Paulinaa, ja he läksivät.

Pikku Inkeri istui Ollin vieressä; hän oli kuin lintu, joka oli päässyt häkistään; hän haasteli, hän otti ohjakset Ollin käsistä itse ajaakseen, eikä Olli suuttunut; näytti siltä kuin tuo ankara vanhus olisi erittäin mieltynyt iloisen tytön seuraan.

Margreta oli ääneti ja mietteisin vajonneena; oikein iloinen hän ei voinut olla ennenkuin hänellä taas oli Villiam kotona, ennenkuin hän näki hänet onnellisena rauhallisessa kodissa, ennenkuin hän kokemuksesta sai tietää, etteivät supistuneet elämän ehdot ja mukavuuden puutteet liiaksi hänen mieltänsä painaisi.

Lindebackassa käännettiin kaikki mullin mallin, maalattiin ja pantiin uudet seinäpaperit. Kauvan ei kestänytkään ennen kuin siitä tuli mitä sievin pikku koti, niin hauska, niin kaunis, niin valoisa; hän ei voinut miellyttävämpää ajatella; jos nyt vaan Villiamkin oli samaa mieltä.

Vanha Olli oli kyllä vähän nyreissään noista monista muutoksista, vaan itse asiassa oli hän vallan tyytyväinen; ainoastaan hänen omaa huonettansa, hänen puutteellista, pimeätä, tyhjää huonettaan ei saanut liikuttaa; vaan siitä huolimatta varusti Margreta hänelle pienen puutarhaan päin antavan kamarin mukavine nojatuolineen, kirjoituspöytineen, kaappineen ja oikein mukavine vuoteineen. "Niin voi Olli oleskella, missä hän tahtoo," sanoi hän veitikkamaisesti, ja pitkää aikaa ei kulunutkaan, ennenkuin hän oleskeli siellä päivin ja pian hän jäi sinne yöksikin.

Puutarhamaa kaivettiin; kauniita käytäviä ja kukkapenkereitä valmistettiin; siihen työhön otti Inkeri innolla ja halulla osaa. Eräänä päivänä kun hän iloisesti laulellen hääri nuorten mansikka-istutusten kastelemisessa, syöksi kauhean suuri koira hänen eteensä, ja kun hän pelästyneenä hyppäsi syrjään, seisoi hän koiran isännän, nuoren metsävartijan edessä, joka kantoi suurta kalaa. Tämä nosti hatun päästään, kumarsi syvään ja sanoi:

"Antakaa anteeksi, rouva, minä etsin Olli Hansonia; hän ei ollut kamarissaan, sentähden luulin hänen olevan täällä; minä tahdoin vaan jättää hänelle tämän hau'in."

"Minä en ole rouva, nimeni on neiti Aabye," vastasi hän veitikkamaisesti, ja näytti siltä kuin nuori mies olisi tullut iloiseksi saadessaan kuulla, ettei hän ollutkaan rouva. Tyttö saattoi hänet kartanoon, jota vieras tuskin saattoi enää tunteakaan; sitte söi hän aamiaista Ollin kanssa ja sai vihdoin itse rouvalta tietää, että pikku neiti Aabye, poskikuopistaan ja iloisesta luonteestaan huolimatta, oli tyttö, jonka sydän oli oikealla paikallaan, tyttö, joka oli kestänyt koetuksensa.

Siitä hetkestä alkaen oli nuorella Lundilla vähän väliä asiaa Lindebackaan; milloin tahtoi hän kysyä Ollilta neuvoa jossain asiassa, milloin toi hän kalaa, metsäriistaa, vieläpä kukkiakin omasta puutarhastaan. Sattui niin sopivasti, että hän sai puhella Inkerin kanssa, ja hän kehoitti tyttöä käymään tervehtimässä hänen äitiään, joka oli niin yksin.

Nuori tyttö katseli joka päivä kamarinsa ikkunasta metsävartian asuntoon, jonka oven edustalla kasvoi kaksi pähkinäpuuta, ja hänen mielensä teki mennä sinne, vaan rohkeutta siihen hänellä ei oikein ollut. Hän näki vanhan äitin istuvan auringon paisteessa kehräämässä; hän näytti niin ystävälliseltä ja lempeältä; Inkeri piti mielestään jo hänestä, ja sitte huokasi hän ja ajatteli kaikenlaista.

Pappilan väki ajatteli myös usein nuoria naapureitaan; erittäin kuvitteli hyvä rouva innokkaasti mielessään heidän kurjuuttaan, ja usein vettyivät hänen silmänsä heitä ajatellessaan.

"Lorup kulta," sanoi hän eräänä päivänä miehelleen tarjotessaan hänelle tarjooman riisipuuroa ynnä paksua kermaa, "minä menen heitä tervehtimään; heidän tulisi kyllä tulla ensin tänne, mutta siitä en väliä pidä. Auttaminen ja lohduttaminen on suurin iloni."

"Väliin voipi myös tulla sopimattomaan aikaan, Katriseni," muistutti konsistorineuvos lyhyesti.

"Sinä olet kunnon mies, Lorup, vaan oikeata tunteellisuutta sinussa ei ole."

Tämän lausuttuaan pyyhki rouva kyyneleen lihavalta poskeltaan ja otti enemmän sokeria ja kermaa puuroonsa ajatellessaan pientä puhetta, jonka aikoi pitää noille nuorille onnettomille ihmisille. Hän, näet, erittäin mieluisasti saarnaili ja teki itse mielestään sen paljoa paremmin kuin miehensä. Tämä oli yksi tuon hyvänluontoisen rouvan keppihevosia; toinen, jota hän enemmän salaa ratsasti, oli lääkärinä oleminen. Hänellä oli kokonainen apteeki, joka oli koko maailman käytettävänä; siinä oli enemmän tai vähemmän viattomia aineita, niinkuin vetoplaastaria, tanskan kuninkaan rohtoja, kuohupulveria, johanneksen kukkateetä, tohtori Morrisonin pillereitä, revalenta arabica'a -- jonka yhtäläisyyttä hernejauhojen kanssa hän ei milloinkaan tahtonut myöntää -- ja jonkinlaista viheriäistä kummalliselta haisevaa nestettä, joka oli yleinen apukeino tauteja vastaan yleensä, vaan koleraa vastaan erittäin.

Pieni paksu rouva oli yhtä punainen kuin hänen hattunsa nauhat, saapuessaan Lindebackaan, ja niin hengästynyt, että hänen täytyi levätä tien vieressä olevalla penkillä. Siinä hän järjesti ajatuksiaan ja muistutteli puhettaan.

Ei sovi kieltää, että rouva Lorup vähän hämmästyi nähdessään kauniin tyytyväisen nuoren emännän noissa sievän siisteissä huoneissa, joihin verrattuina hänen omansa jäivät aivan varjoon. Hänen kyyneleensä ja lohdutuspuheensa piti säästää sopivampaan tilaisuuteen; tässä ei ollut ensinkään syytä puhella maltillisuudesta, kärsivällisyydestä, siitä, ettei tule kiinnittää sydäntään maallisiin asioihin; tässä ei ollut mitään syytä tarjoomaan suojaansa, vaan kun rouva Lorup oli vähän ennättänyt toipua, tuli hän aivan tyytyväiseksi ystävällisestä vastaanotosta ja ajatellessaan sopivaa seuraelämää.

Nyt oli kaikki valmiina Villiamin vastaan otoksi -- kuinka pian hän saapuisi? Viimeisessä kirjeessään, joka ilmoitti, ettei mitään saanut pelastetuksi, kirjoitti hän: "minä tulen, kun minua vähimmin odotat."

Oli heidän hääpäivänsä; Margreta täytti kukkamaljat kukilla ja pyökkipuun oksilla, ja koristeli itseään parhaan mukaan. Hänellä ei, vastoin tavallisuutta, ollut rauhaa; hän ei voinut olla paikallaan kymmentä minuutia.

Taivas oli niin sininen, niin selkeä, ei ainoatakaan pilven hattaraa näkynyt, aallot loiskuivat niin viehättävästi; metsä oli äsken lehtiin puhjennut, niin kaunis. Margreta astui polkua pienelle mäelle, josta voi nähdä maantielle. Hän saapuu aivan varmaan tänään!

Hän ikävöi häntä niin sydämestään, ja kuitenkin hän pelkäsi saavansa nähdä hänet alakuloisena ja masennettuna, pelkäsi, ettei hän voisi häntä lohduttaa.

Kas, tuolla näkyy tomupilvi kaukana, hyvin kaukana! Minkä vuoksi se panee hänen sydämensä sykkimään niin rajusti, kuin tahtoisi se rinnan särkeä? Voihan se olla mitä hyvänsä, vaan Margreta ei ajatellut eri mahdollisuuksia; hän riensi yli kenttien maantielle. Ne olivat postivaunut; yksi mies istui niissä, se oli hän, se oli luonnollista, hän tiesi sen. Mies hyppäsi alas vaunuista, ja hän lepäsi miehensä sylissä.

"Jumalan kiitos, että taas olet täällä!"

Margreta katsoi häneen, ikäänkuin olisi tahtonut lukea hänen sielussaan. Villiam näytti erinomaisen iloiselta, vaan muuttuneelta; hän oli Margretan mielestä tullut pitemmäksi; hänen katseessaan loisti voimaa, hänen hymyssään miehuullista vakavuutta, hänen käsivartensa lepäsi hellästi ja ikäänkuin suojelevana vaimonsa vyötäisillä.

"Tänään vuoksi sitte, Margreta! Ei, älä luule, että sitä päivää surumielisyydellä muistelen; tämä päivä tuntuu mielestäni vielä suloisemmalta; minun rakkauteni on myös jalostunut; se on tullut vakavammaksi, syvemmäksi, todellisemmaksi."

Margreta tarttui hänen käsivarteensa; hän oli niin kiitollinen Jumalalle, niin nöyrä, ja kuitenkin niin ylpeä hänestä.

Kun he astuivat pappilan puutarhan ohi, seisoi rouva Lorup siellä ja nyökäytti heille päätään ja viittoi heille käsimuiskuja. Nuori metsävartija, joka tuli Lindebackasta, jonne hän oli vienyt kaloja, nosti hatun päästään hymyillen ikäänkuin olisi iloinnut Margretan onnesta.

"Mutta, Margreta," huudahti Villiam, "onhan täällä aivan niinkuin oli kotona sinun vanhempiesi luona: kaikki katsovat sinuun, ikäänkuin oikein sinua rakastaisivat."

Hän saattoi miehensä puutarhan läpi sisään; hänen hämmästyksensä oli sekä naurettava että liikuttava.

"Armas ystäväni, voin tuskin uskoa silmiäni; olethan tehnyt ihmeitä; ja minä, joka olin varustaunut pitämään kaikki hyvänä sellaisena kun ne olivat; onhan täällä niin erinomaisen kaunista, kauniimpaa kuin mitä meillä ennen oli, niin kaunista, jommoiseksi ainoastaan sinun rakkaudesta rikas sydämesi sen voi tehdä."

Sitte pudisti hän Ollin kättä ja sanoi tahtovansa, että Olli tahtoisi hänelle perin pohjin opettaa maanviljelystä; hymyilevä Inkeri katsoi häneen kummastellen.

"Eihän tuo ole Inkeri! Noita kasvoja en tunne enää! Eihän sillä pikku tytöllä, joka tahtoi meidät jättää ja palata kotiinsa, ollut tuollaiset kasvot."

Kaikki nauroivat. Sitte juotiin kahvia, ja kaikki oli niin miellyttävää ja maistui Villiamista niin oivalliselta.

"Tämän vehnäsen olet itse leiponut, Greeta; minä tunnen sen niin hyvin pappilan ajoilta; Sohvin tekemät eivät oli läheskään niin hyviä. Sinä näytät kummastuneelta, mutta sen minä voin paraiten arvostella; minä tulen suoraa tietä sieltä ja tuon mukanani lämpimät terveiset niiltä, jotka ovat sinulle rakkaat. Isäsi on kelpo mies; me ymmärrämme toisiamme, ja minä rohkenen sanoa, että me olemme tosi ystäviä. Äiti ei oikein voi sitä minulle anteeksi antaa, että omaisuuteni joutui häviöön; hän viittaili siihen, että minun olisi pitänyt kiinnittää rahat maatiluksiin täällä kotimaassa. 'Kyllä maalla viisaita löytyy, kun merellä vahinko tapahtuu' -- eikö niin, vai mitä sinä arvelet?"

"Niin luulen minäkin. Vaan omaa huonettasi et vielä ole nähnyt, Villiam."

Hän saattoi hänet hänen kauniisen, varjokkaasen kamariinsa.

"Täällä on sanomattoman hauskaa, Margreta; tässä on tuntuva oikein hauskalta istua ja tehdä työtä. Sinä katsot minuun, oma vaimoni -- niin, minä olen kyllä ennen ollut laiskuri ihminen, vaan Jumalan avulla on nyt muutos tapahtuva. Muistatko mitä isäsi sanoi: 'Itsenäisen miehen tulee luottamatta perittyihin rikkauksiin voida elättää itsensä ja omaisensa.' Sen voin tehdä! Oi jos tietäisit, kuinka se ajatus tekee minut onnelliseksi; me voimme tulla toimeen, vaikkapa ilman Lindebackaakin, tätä isoäitini perintöä. -- Istu tänne viereeni, Margreta, niin saat kuulla. Jo aivan nuorena tunsin, synnyltäni englantilaisena ja tanskalaisena, tarpeen isäini kielelle kääntää, mitä minua Englannin kirjallisuudessa ihastutti; niin, minä alotinkin sitä tekemään, vaan olin liian epävakava työtä päättääkseni; nämä kokeet olen minä nyt näyttänyt eräälle kirjakauppiaalle, jonka mielestä ne olivat hyvät ja joka jätti minulle enemmän töitä ja lupasi minulle kestävää tointa. Se on Jumalan siunaus, Greeta, ei ainoastaan sen lisäyksen tähden, joka siitä meidän tuloillemme syntyy, vaan myös ja vielä enemmän sen terveellisen vaikutuksen tähden, minkä se on minun mielentilaani tekevä; ja se tuntuu minusta samassa lahjana äiti vainajaltani -- hänen kauttansahan minä niin täydellisesti olen englannin kieltä oppinut. -- Sinun ei tarvitse miestäsi hävetä, Margreta; hän voi sen kuorman kantaa, mikä hänelle on määrätty. Sinä et myöskään häntä häpeä, päin vastoin -- minä luen pienen lumoavan vaimoni välkkyvästä silmästä ja hänen loistavasta hymyilystään, että hän miehestään ylpeilee."

* * * * *

Oli vanhan vuoden viimeinen ilta, ilta, joka on merkillisen juhlallinen kaikille niille, jotka aatoksiinsa johdattavat menneet päivät.

Lindebackan salissa olivat punaset ikkunaverhot ikkunain eteen levitetyt; tuli räiskyi ja leimusi niin hauskasti ja iloisesti tulisijassa; Margreta makasi sohvalla, vähän kalpeana, vaan onnellisena; kehto seisoi aivan lähellä häntä, ja hän katseli pienokaista uinailevaa poikaa, ja hän katsoi mieheensä, joka aatoksiin vajonneena seisoi sen äärellä.

"Niin, Margreta, me tahdomme kiittää Herraa tästä vuodesta; kaikki, minkä se on mukanaan tuonut, on hyvää. Se on minulle opettanut, mikä siunaus minulla on sinun puhtaassa sydämessäsi, sinun rikkaassa rakkaudessasi; se on opettanut minulle elämän totuutta, vaan samassa elämän arvoa; nyt on minulla yhtä vaikeata saada aikaa riittämään kuin minulla ennen oli saada sitä kulumaan; se on lahjoittanut meille tämän aarteen, pienen poikasemme, jota toden totta emme tule heittiöksi kasvattamaan. Kaiken tämän on vuosi meille antanut, vaimoni, ja se on vienyt meidät lähemmäksi Jumalaa; toivokaamme, että voimme sanoa samaa vuoden päästä; toivokaamme, että voimme tuntea tulleemme paremmiksi, silloin olemme myös onnellisemmat, jos se on mahdollista."

Ja Margreta kääri käsivartensa hänen kaulansa ympäri, ja ajatteli: "se ei ole mahdollista."

Mutta palvelusväellä oli hauskaa. Vanha Olli tuli mitä iloisimmalla tuulella ja kantoi sylissään punssimaljaa, ja kaikkein mielestä se lemusi niin hyvältä. Olli täytti lasit ja esitti herrasväen maljan; se tyhjennettiin riemulla. He hurrasivat ja toivottivat onnellista uutta vuotta, niin että kuului pitkät matkat.

Vaan Inkeri, missä hän oli?

Niin, jos tahdot hänet nähdä, niin saat astua routaista polkua myöten, joka narisee jalkaisi alla; välkkyvät tähdet kyllä osottavat sinulle tietä metsävartijan pieneen taloon. Suljettujen luukkujen kautta tunkeuu esiin pieni kapea valojuova lumelle. Siellä sisällä on pikku Inkeri.