Part 4
IRIS. Ceres, sa anti-emo, mieluhikkaat Ruis-, ohra-, vehnä-, riista-peltos rikkaat, Ketosi laajoin lammaslaumoillensa, Ja niittys kaislakatto-majoinensa, Purosi, joille Vappu kylvää sorjat Liljat ja orvokit, joist' immet korjat Saa kainot seppeleensä, lehtos, jossa Hylätty rakastaja pimennossa Huokailee huoltaan, viinitarhas somat Ja rannikkosi jylhät, ruohottomat, Miss' istut vilvoitellen: kaiken tään Sua ilmain kuningatar jättämään Mun, viestins', ukonkaaren, kautta anoo; Nurmelle kisaan tullos, niin hän sanoo; Jo riikinkukot ovat lennossaan, Upea Ceres, tule joutuisaan!
(Ceres tulee.)
CERES. Oi, terve, kirjokaari välkkyväinen, Sa Junon uskollinen käskyläinen, Mi kultasiivin pisaroitset mettä Ja kukilleni vihmot virvoketta Ja sinikaares yli vainioiden Levittelet ja vuorten korkeoiden; Maan ylvään korja vyöhyt, sanoppas, Miks tänne mua kutsuu haltijas?
IRIS. Menestyst' ikilemmen liittoon luomaan Ja myötäjäisiks auliit lahjat tuomaan Parille tälle.
CERES. Sano, ilman jänne, Tuleeko Venus poikinensa tänne? Näet, heidän juonillaan tuo synkkä Dis Mun tyttäreni sai; ja, tiedä, siis Ma tahdon äidin seurast' olla vapaa Ja pikku sokon myös.
IRIS. Heit' ette tapaa. Juur äsken kyyhkyvaljakossaan näin Ma lemmen jumalan, hän Paphoon päin Halk' ilmain kiiti poikasensa kanssa. Nuo nuoret hekumalla tenhovansa He luulivat ja vietelleensä heitä, Siveyslupauksen vannoneita, Valansa rikkomaan; mut turhaa vainen: Palata sai tuo Marsin hauras nainen, Ja poika hurja taittoi vasamansa Ja vannoi vast' ei enää ampuvansa; Nyt tahtoo poikain lailla leikitellä Ja varpusia yksin hyvitellä.
CERES. Ylhäinen Juno tulee tai vahastaan; Ma hänet tunnen uljaast' astunnastaan.
(Juno tulee.)
JUNO. Kuin voipi siskoni? Nää nuoret tässä Nyt siunatkaamme, että elämässä Heill' onni ois ja ilo lapsistaan.
(Laulu.)
JUNO.
Rikkautta, rakkautta, Onnea ja suopeutta, Pitkää ikää, kunniaa Juno teille toivottaa.
CERES.
Viljamaat ja runsaat sadot, Aitat ahdetut ja ladot, Viinitarhat täyteläät, Nuokkuvaiset tähkäpäät, Syksyn mennen kevätt' uutta, Ijän kaiken ihanuutta, Yltäkyllin tavaraa Ceres teille toivottaa.
FERDINAND. Oi, näky majesteetillinen! Mikä Lumoova sopusointu! Rohkenenko Hengiksi noita luulla?
PROSPERO. Hengiks aivan, Jotk' ilmi taitoni on loihtinut Mun mielijohteitani täyttämään.
FERDINAND. Oi, ijäti ma täällä elää soisin! Isä ja puoliso noin ihmetöiset Tään saaren luovat ilotarhaks.
(Juno ja Ceres kuiskuttelevat ja lähettävät Iriksen toimille.)
PROSPERO. Hiljaa! Juno ja Ceres kuiskuttelevat; Lopussa viel' ei kaikki. Hiljaa! Vaiti! Lumous muuten haihtuu.
IRIS. Te vedenneidot virran viereiset, Te ruokorinnat, sulosilmäiset, Lainetten läikky jättäkää ja tulkaa Kedolle tänne; Junon käsky kuulkaa! Impyiset kainot, rientäkää, nyt täällä On uskollisen lemmen juhla päällä. (Vedenneitoja tulee.) Päivettynehet elomiehet tänne Iloitsemahan tulkaa kynteiltänne! Työt syrjään! Elkää ujostelko, elkää! Pääss' olkihattu vaan, ja pyöritelkää Näit' immikoita tanssiss' iloisessa.
(Somasti puettuja elomiehiä tulee, jotka yhtyvät tyttöjen kanssa viehättävään tanssiin. Sen lopulla Prospero äkkiä hypähtää ylös ja puhuu, jolloin ne kaikki kummallisella, sekavalla ja kumealla kuminalla katoavat.)
PROSPERO (syrjään). Olinpa unhottaa nuo konnan juonet, Joill' apurineen Caliban, tuo hylky, Mun henkeäni väijyy. Toimeenpanon Lähestyy hetki. -- (Hengille.) Hyvin. -- Pois! -- Jo riittää.
FERDINAND. On kummaa tää. Tulisen kiihkon vallass' On isäsi.
MIRANDA. En ole tähän päivään Noin vihan valtaamana nähnyt häntä.
PROSPERO. Niin huumatulta, poikani, sa näytät, Kuin säikäyksiss' oisit. Älä pelkää; Huvimme lopuss' on nyt. Näyttelijät Olivat kaikki henkiä, sen kuulit, Nyt ovat ne vaan ilmaa, ohutt' ilmaa. Ja niinkuin tämä tyhjä lumekuva, Niin uljaat linnat, pilviin vievät tornit, Ylevät templit, tämä maankin pallo Eloineen kaikkinensa kerran raukee Ja jäljettömiin katoo niinkuin tääkin Oleeton harhahurmos. Sama kude On meissä kuin mik' unelmissa on, Ja unta vaan on lyhyt elämämme. -- Min' olen ärtynyt; mut kärsiväinen Mua kohtaan ole; ukon päätä huimaa; Mun heikkouttan' älä säikähdä. Lepäämään mene majaani, jos tahdot. Ma hetken aikaa täällä käyskelen Ja koitan mieltän' tyyntää.
FERDINAND ja MIRANDA. Rauha teille!
(Poistuvat.)
PROSPERO. Kuin aatos joudu! -- Kiitos! -- Tule, Ariel!
(Ariel tulee.)
ARIEL. Kun viittaat, olen valmis. Mik' on tahtos?
PROSPERO. Torjuttavat on Calibanin juonet.
ARIEL. Niin, herrani, siit' aioin huomauttaa Cerestä näytellessäni, mut varoin Pahastuvasi.
PROSPERO. Vielä kerran sano, Mihinkä jätit konnat?
ARIEL. Kuten kerroin, Punakat aivan viinist' olivat he Ja uljaat, niin ett' ilmaa pieksivät, Kun tuulla tohti heitä vasten naamaa, Ja maata löivät, suudella kun tohti Se heidän jalkojaan; mut juoni mieless' Ain' oli heillä. Nyt löin rummutinta; Kuin villivarsat, korvat katollansa, He tuijottivat, nokka ilmassa, Kuin olis soitantoa haistaneet. Lumosin heiltä korvat, niin ett' aivan Kuin hiehot mylvintääni seurasivat Kautt' orjantappurain ja ohdakkeiden, Jotk' ihan repi sääret. Vihdoin heidät Majasi taakse limakuljuun jätin Rypemään kaulaa myöten, jotta lieju Pahemmin löyhkää heistä nyt kuin jalat.
PROSPERO. Oivasti, lintuseni! Pidä vielä Tuo näkymätön muotos; mene, nouda Mun majastani tänne koristeeni Syötiksi noille varkaille.
ARIEL. Kyll' oiti.
(Menee.)
PROSPERO. Piru on hän, ilmi piru; hänen luontoons' Ei kuri pysty; hänest' ihmistä Ma koitin, mutta kaikki turhaa, turhaa! Ja niinkuin ruumis hältä rumentuupi, Niin mielikin se ikää myöten paatuu. Mut kiusaanpa ja ulvotanpa heitä. -- (Ariel palajaa, tuoden mukanaan loistavia vaatteita y.m.) Tuo tänne köydelle ne riippumaan!
(Prospero ja Ariel jäävät näkymättöminä näyttämölle. Caliban, Stephano ja Trinculo tulevat esiin läpimärkinä.)
CALIBAN. St! Hiljaa, ettei astumaamme kuule Tuo sokko myyrä! Pesän lähell' ollaan.
STEPHANO. Hirviö, tuo keijosi, jota sanoit hyväksi keijoksi, ei ole meitä pidellyt narria paremmin.
TRINCULO. Hirviö, minä haisen ihan hevosen virtsalle, ja se minun nenääni suuresti vaivaa.
STEPHANO. Ja minun myös. Kuuletko, hirviö? Jos alkaisin suuttua sinuun, näetkös --
TRINCULO. Niin olisit sinä mennyttä hirviötä.
CALIBAN. Suo, ruhtinaani, suosiosi mulle; Rauhoitu; palkka, minkä sulle hankin, Sun vauriosi korvaa. Hiljaa vaan! Kaikk' äänetöntä on kuin keskiyöllä.
TRINCULO. Niin, mutta kun pullomme hukkasit tuonne liejuun, --
STEPHANO. Se ei ole ainoastaan synti ja häpeä, sinä hirviö, vaan ijankaikkinen vahinko.
TRINCULO. Se on vieläkin pahempaa kuin tämä kastuminen. Ja sekö se on sinun hyvä keijosi, hirviö?
STEPHANO. Pulloni minä noudan, vaikka menisin sinne korviani myöten.
CALIBAN. Rauhoitu, kuninkaani. Katsos, tässä On majan ovi; hiljaa vaan, ja sisään, Ja kelpo iskus lyö, niin iki-omaks Tään saaren saat, ja minä, Caliban, Sinulle tulen jalkain nuolijaksi.
STEPHANO. Tuohon käteen! Minussa alkaa syntyä verisiä ajatuksia.
TRINCULO. Oi, kuningas Stephano! Oi, herra! Oi, arvokas Stephano! Katsos, mikä vaatteus tässä on sinua varten!
CALIBAN. Pois kätes, hölmö! Se on pelkkää roskaa.
TRINCULO. Ho, hoo, hirviö! Kylläpä me tiedämme, mikä on romukalua.
STEPHANO. Trinculo, ota alas tuo levätti; kautta tämän nyrkin, minä tahdon sen levätin!
TRINCULO. Sinun armosi saapi sen.
CALIBAN. Tuon hölmön syököön vesitauti! Mitä? Romua moista ihailette? Pois se, Ja tehkää ensin murha! Jos hän herää, Nipistää nahkamme hän päästä jalkaan Ja tekee meistä vatkulia.
STEPHANO. Rauhoitu, hirviö! -- Neiti Nuoranen, eikö tuo ole minun nuttuni, joka tuossa kupeellanne kuppelehtii? Oi, kuinka oletkin kuppaan mennyt, ja nyt sinä, nuttuseni, varmaankin menetät karvasi ja sinusta tulee kalju nuttu.
TRINCULO. Jatka, jatka! Me varastamme nuoran ja mittapuun jälkeen, teidän ylhäisyytenne luvalla.
STEPHANO. Kiitoksia kompasanasta! Tuossa sulle nuttu siitä hyvästä. Äly ei jää palkattomaksi, niin kauan kuin minä olen kuningas tässä maassa. "Varastaa nuoran ja mittapuun jälkeen!" verraton kokkalause! Tuossa sulle vielä toinenkin nuttu.
TRINCULO. Hirviö sinä, voitele näppisi ja vedä maahan loputkin.
CALIBAN. En huoli niistä. Aika meiltä kuluu; Pian hanhiks muutumme tai iljettäviks, Matala-otsaisiksi apinoiksi.
STEPHANO. Hirviö, näppisi tänne! Auta minua, että saan nämä tuonne viinitynnyrini tykö; muuten ajan sinut kuningaskunnastani. Kas niin, kanna tuota!
TRINCULO. Ja tuota.
STEPHANO. Niin, ja tuota.
(Metsästysmelua kuuluu. Henkiä tulee koirien hahmossa heitä ajamaan. Prospero ja Ariel usuttavat niitä.)
PROSPERO. Hei, Jalo, hei!
ARIEL. Ota kiinni, Musti!
PROSPERO. Tuossa, Vahti, tuossa! Käy kiinni! Käy kiinni! (Caliban, Stephano ja Trinculo ajetaan käpälämäkeen.) Nyt käske peikkojeni raajat noilta Rujota säryll' aivan, joka jänne Jumovan jäykäks pingoittaa ja ruumis Nipistää kirjavammaks tiikeriä Tai villikissaa.
ARIEL. Kuules ulvontaa!
PROSPERO. Hätyytä hyvin heitä! Tällä hetkell' On vallassani kaikki vihamiehet. Lopussa koht' on vaivani, ja sinä Saat vapaast' ilmaa hengittää. Mut seuraa Ja palvele mua vielä hetkinen.
(Poistuvat.)
VIIDES NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Prosperon majan edusta. (Prospero loitsijanpuvussa ja Ariel tulevat.)
PROSPERO. Jo tuumani on täyttymäisillään: Ei petä loitsu, henget tottelevat, Pää pystyss' aika kulkee taakkoinensa. Mik' on nyt hetki?
ARIEL. Kuudes hetki, jolloin Sanoitte työnne päättyvän.
PROSPERO. Niin sanoin, Kun myrskyn nostin. Sano, henki, kuinka On kuninkaan ja seurueensa laita?
ARIEL. Lumotut ovat kaikki siihen tapaan Kuin käskitte ja niin kuin itse näitte: Vankeina kaikki lehmustossa, joka Majaanne suojaa; eivät liikahtaakaan Voi teidän päästämättä. Kuningas Ja hänen veljensä, ja teidän, kaikki Mielt' ovat vailla; toiset heidän tähden Peloissaan, tuskissaan; mut erittäinkin Tuo teidän "hyvä vanhus Gonzalo"; Niin tippuu ukon partaan kyyneleitä Kuin talvell' olkiräystähästä vettä. Tehonnut niin on heihin taika, että Jos näkisitte heidät nyt, niin varmaan Mielenne heltyis.
PROSPERO. Niinkö luulet, henki?
ARIEL. Mun heltyisi, jos ihminen ma oisin.
PROSPERO. Mun heltyy myös. Sin' olet pelkkää ilmaa Ja sentään heidän tuskiansa säälit; Min' olen heidän sukuaan ja tunnen Ja kärsin heidän lailla; mulla siiskö Ei yhtä hellä sydän ois kuin sulla? Vaikk' ovat syvästi mua loukanneetkin, Niin jalouden puolta toki pidän Vihaani vastaan. Kauniimpaa kuin kosto On hyvä työ. Jos katuvat, niin raukee Hankkeeni ainoo tarkoitus ja jäljill' Ei otsan rypistystä. Mene, Ariel, Vapauta heidät! Loitsuni nyt päästän, Palautan heihin järjen taas, niin että Tulevat tuntoihinsa.
ARIEL. Noudan heidät.
(Menee.)
PROSPERO. Te metsäin, vuorten, vetten keijukaiset, Te, jotka hiekall' utujäljin takaa Ajatte pakenevaa Neptunoa Ja, kun hän palaa, itse pakenette; Te menninkäiset, jotka kuutamalla Hypitte ruohoon noita pyörylöitä, Joit' eivät lampaat syö; te, jotka huviks Yön aikaan luotte sieniä, ja joita Hohtaa iltakellon juhlasoitto; Te, joiden kautta -- vaikka heikkojenkin -- Pimitin sydänpäivän auringon, Kapinaan tuulet nostin, vihan raivoon Vihannan meren sain ja sinitaivaan, Isäisen julman käteen tulen hankin, Ja omalla Zeun vaajall' itse särjin Zeun uljaan tammen, vankat kalliotkin Järkyttelin, ja setripuut ja hongat Pois nytkin juurineen; mun käskystäni Herättäin kuolleens' aukenivat haudat Ja ruumiit ylös nousivat; ja tämän Sai aikaan mahtini. Mut loitsut julmat Nyt vannon pois, ja kun vaan taivaallista Saan soitantoa aikaan, jonka hurma Nuo saattaa järkiin, sauvani ma taitan, Sen maahan hautaan monta syltä syvään, Ja kirjanikin mereen upotan Syvemmälle kuin laskinluoti pohjaa.
(Juhlallista soitantoa. Ariel palajaa; hänen jäljissään Alonzo, mielipuolena raivoten, Gonzalon seuraamana; samaten Sebastian ja Antonio, Adrianin ja Franciscon seuraamina; he kaikki astuvat Prosperon tekemään tenhopiiriin ja jäävät lumottuina siihen seisomaan. Prospero huomaa sen ja puhuu:)
Sävele juhlallinen, hourun mielen Parahin lohtu, parantakoon aivos, Jok' aivan tehotonna päässäs kiehuu! Tuoss' seiskaa! Olette nyt tenhotut. -- Ylevä Gonzalo, sa kunnon mies, Mun silmän' sopuisin sun silmäis kanssa Veljellisiä kyyneleitä tiukkuu. -- Nopeesti laukee tenho; niinkuin aamu Yön yllättää ja pimeyden poistaa, Niin virkoo taju heissäkin ja alkaa Tuot' usmaa sankkaa hajoittaa, mi kirkkaan Pimitti järjen. -- Hyvä Gonzalo, Mun pelastajani ja uskollinen Isäntäs palvelija, töin ja sanoin Tekosi hyvät palkitsen. -- Alonzo, Julm' olit mulle ja mun lapselleni; Sua työssä veljes auttoi; -- tuo, Sebastian, Nyt sinun mieltäs kalvaa; -- veli, sinä, Lihaani, vertani, pois luonnon kielsit Ja omantunnon, himotessas valtaa, Ja tuon Sebastianin kanssa -- jolla Kovimmat siit' on sielun tuskat -- väijyit Kuninkaas henkeä; työs anteeks annan, Vaikk' onkin luonnoton se. -- Äly heissä Jo alkaa paisua, ja kohta huuhtoo Lähentelevä tulva järjen rannat, Jotk' ovat tuossa likaiset ja mustat. Mua heist' ei näe, ei huomaa yksikään. -- Tuo, Ariel, miekkani ja päähineeni. (Ariel poistuu.) Pukua muutan nyt ja esiynnyn Milanon herttuana niinkuin muinoin. -- Hei, joudu, henki, kohta olet vapaa.
(Ariel palajaa, laulaen, ja auttaa Prosperoa pukeumisessa.)
ARIEL.
Mettä kukist' imaisen ma, Kielon kuvuss' asustan, Kuullen ääntä huuhkajan, Siivill' yökön liitelen ma Kesän jäljiss' ihanan; Hei lystiä, lystiä on elostaa, Kun kukkien keskellä liehua saa.
PROSPERO. Mun ikävä sua tulee, armas Ariel, Mut vapaaks sinä pääset. -- Niin, kas niin. -- Asussa tuossa näkymättömässä Kuninkaan laivaan käy nyt; kannen alla Sa tapaat merimiehet nukkumasta; Kun herää kapteeni ja laivamies, Tuo heti heidät tänne; joudu, joudu!
ARIEL. Ma lennoss' ilmaa juon ja palaan ennen Kuin kahdesti on suones tykkinyt.
(Ariel menee.)
GONZALO. Tääll' on vaan tuskaa, hirmua ja taikaa; Pois tästä kauhun maasta taivaan vallat Meit' ohjatkoot!
PROSPERO. Kuningas, tässä näet Prosperon, solvatun Milanon herttuan. Vakuudeks, että ilmi elävänä Hän haastaa sulle, syliini sun suljen Ja sun ja kumppanisi tervetuileiks Sydämmestäni lausun.
ALONZO. Hänkö olet, Vai etkö hän, vai pettäväkö ilve, Lumottu niinkuin minä, sit' en tiedä; Mut suones tykkinä on lihaa, verta; Kun näin sun, haihtui heti sieluntuska, Jok' oirett' oli hulluuden, ma pelkään. Jos todellist' on tää, niin outo siitä Tarina syntyy. Kuninkuutes sulle Ma luovutan, ja pyydän: anteeks anna Mun rikokseni. -- Mutta kuinka eloss' On Prospero ja täällä?
PROSPERO. Ensin sua Syleilen, jalo vanhus; kunniallas Ei rajaa, määrää ole.
GONZALO. Onko niin Vai eikö, sit' en mene vannomaan.
PROSPERO. Teit' yhä kietoo saaren tenhopiiri Ja estää uskomasta päivänselvää. -- Mun ystäväni, kaikki tervetulleet! (Syrjään Sebastianille ja Antoniolle.) Te, somat herrat, jos mua haluttaisi, Niin kuninkaanne vihaan joutuisitte, Kuin konsaan petturit; mut kielitellä En tahdo.
SEBASTIAN (syrjään). Perkele nyt haastaa.
PROSPERO. Eikä. Mies kehno, jota veljesteleminen Likaisi kieleni, suon anteeks sulle Rumimmat työs, ja kaikkikin, ja vaadin Vaan kuninkuuteni, jok' oiti mulle Sun jättää täytyy.
ALONZO. Prospero jos olet, Niin kerro, miten pelastuit ja kuinka Tapasit meidät täällä, jossa hukkui Kolmatta tiimaa sitten meiltä haaksi, Ja jossa minä kadotin -- kuink' onkaan Se muisto mulle karvas! -- Ferdinandin, Mun poikan' armaan.
PROSPERO. Teitä surkuttelen.
ALONZO. Vahinko korvaamaton; kärsimyskin Apunsa kieltää.
PROSPERO. Luultavampi, että Sit' ette avuks ole pyytänytkään. Sen hellän, armorikkaan voiman kautta Vahingon yhtäläisen minä kestin Ja rauhoituin.
ALONZO. Vahingon yhtäläisen?
PROSPERO. Niin, yhtä vereksen ja yhtä suuren. Suruni lievikkeeksi mulla keinot On heikommat kuin teillä lohtunanne. Kadotin tyttäreni.
ALONZO. Tyttärenne? Oi, jos nyt Neapeliss' eläisivät Kuninkaana ja kuningattarena! Haluisin silloin haudan saada tuossa Mudassa, jossa poikani nyt viruu! Mut milloin kadotitte tyttärenne?
PROSPERO. Myrskyssä äsken. Herrat nuo, ma huomaan, Tät' yhdyntää niin kummeksivat, että Älynsä hukkaavat ja epäilevät Näkönsä varmuutta ja puheensakin Omaksi hengeksensä. Mut jos kuinkin Tajuilta lienette, tok' uskokaatte, Ett' olen minä sama Prospero, Jok' ajettiin maanpakoon Milanosta Ja ihmeen kautta tähän saareen jouduin, Jok' otti teidät turviinsa ja jonka Min' olen herra. Enempää ei siitä: Se monipäiväinen on muistotieto, Ei mikään suurus-juttu; sopimaton Ens' yhdyntäämme lisäks. Tervetullut! Tää maja täss' on hovini; ja pieni On mulla seurue, ja alamaista Ei yhtäkään; sisähän katsokaa! Kun valtakunnan mulle luovutitte, Samalla mitalla ma teille kostan Ja ihmeen ilmi luon, jok' yhtä rakas On teille, kuin on valtakunta mulle.
(Majan ovi aukenee; Ferdinand ja Miranda nähdään siellä sakkia pelaamassa.)
MIRANDA. Pelaatte väärin, prinssi.
FERDINAND. Armas impi, En koko maailmasta.
MIRANDA. Riittäisipä Jo kyllä kymmenenkin valtakuntaa, Ja suoraa peliä se sentään oisi.
ALONZO. Jos saaren harhanäköjä on tääkin, Kadotan toistamiseen rakkaan pojan.
SEBASTIAN. Ihmetten ihmettä!
FERDINAND. Vaikk' uhkaa meri, Se tok' on laupias: sit' ilman syytä Ma sadattelin.
(Polvistuu Alonzon eteen.)
ALONZO. Syleilköön sua runsaat Iloisen isän siunaukset! Nouse Ja tänne-tulos kerro!
MIRANDA. Ihme, kumma! Kuink' ihania olennoita täällä Nyt näenkään! Kuink' ihminen on kaunis! Suloinen, uusi maailma, joss' ompi Tuollaista kansaa!
PROSPERO. Tää on uutta sulle.
ALONZO. Mik' impi tuo, jon kanssa pelasit? Olette tuskin kolmen tunnin tutut Hänkö se jumalatar, joka meidät Erotti ensin ja nyt yhdisti?
FERDINAND. Hän kuolevainen on; mut kuolematon Kaitselmus määrännyt on hänet mulle. Valitsin hänet, kun en isää voinut Kysyä neuvoksi enk' enää luullut Mull' isää olevankaan. Tytär on hän Tään kuulun herttuan, jost' usein kuulin Puhuttavan, mut jonka näin nyt vasta. Hält' olen saanut toisen elämän, Ja toiseks isäksen' on hänet tehnyt Tää impi.
ALONZO. Minä siis tään immen isä. Mut voi kuink' outoa, kun lapseltani Mun täytyy anteeks pyytää!
PROSPERO. Pois se aatos! Ei menneet mielipahat muistojamme Saa raskauttaa.
GONZALO. Sydämmeni itki; Puhunut muuten olisin jo ennen. Jumalat, tähän pariin katsahtakaa, Ja vuodattakaa heihin siunauksenne! Te, te sen uran viitoititte, joka Toi meidät tänne.
ALONZO. Aamen sanon!
GONZALO. Sikskö Milano syöstiin Milanosta, että Sukunsa Neapelin kruunun saisi? Ilosta harvinaisest' iloitkaatte, Ja ikimuistoks uurtakaa se kultaan! Samalla tiellä Claribella miehen Sai Tunisissa, Ferdinand sai vaimon, Miss' itse hukass' oli; valtakuntans' Sai saarell' autiolla Prospero; Me kaikki saimme järkemme, miss' oltiin Jo järjilt' aivan.
ALONZO. Mulle kätenne! Se sydän, jok' ei teille hyvää toivo, Suruhun syöpyköön ja tuskaan!
GONZALO. Amen!
(Ariel palajaa, ja häntä seuraavat huumautuneina kapteeni ja laivamies.)
Kah! Nähkääs! Lisää meikäläisiä! Sanoinhan, ettei tuo mies veteen huku, Jos maall' on hirsipuuta. -- Herja sinä, Pois laivalt' armon noiduit; noidu nytkin! Sull' eikö maalla suuta? Mitä uutta?
LAIVAMIES. Ensinkin, että kuninkaamme turvass' On seuroineen; sen jälkeen, että laiva, Mi hylkyn' oli kolme tiimaa sitten, Eheä, tiivis nyt on, kunnoss' aivan Kuin matkaan lähteissämme.
ARIEL (syrjään Prosperolle). Sen tein minä, Täält' ollessani poissa.
PROSPERO. Kiltti henki!
ALONZO. Tää kaikk' ei ole luonnollista: ihme Ihmettä ajaa. -- Kuinka tänne saitte?
LAIVAMIES. Jos tietäisin, ett' olen valveill' aivan, Kokisin selvää tehdä. Kalmamaisess' Unessa olimme ja -- kuink', en tiedä -- Kaikk' yhteen sullottuina laivan ruumaan. Vast'ikään kaikenlainen outo melu, Ulina, huuto, parku, kahleenkalske Ja moninaiset julman julmat äänet Herätti meidät; oiti vapauteen; Ja katso, ehjänä ja kiillossansa Komean, uljaan laivamme nyt näimme; Ja kapteeni se laivaa tarkastellen Sen hyöri kannella. Mut äkin meidät, Kuin uness' aivan, sieltä temmattiin; Nyt tässä ällistellään.
ARIEL (syrjään Prosperolle). Teinkö hyvin?
PROSPERO. Teit hyvin, virkku henki. Vapaaks pääset.
ALONZO. Tään ihmeellisempähän kierrospesään Ei ihminen lie jalkaans' astunut. Tää kaikk' ei ole enää luonnollista. Täss' oraakelin selvityst' on tarvis.
PROSPERO. Kuningas hyvä, älkää mietiskelkö Näit' outoj' asioita; jahka sopii, Ja toivon piankin, nää seikat teille Selitän kohta kohdalt', että kaikki Todelta näyttää. Siksi olkaa tyyni; Hyväksi luulkaa kaikki -- (Syrjään Arielille.) Henki, tänne! Caliban kumppaneineen vapauta; Kirvoita loitsu. -- (Ariel menee.) Kuinka voitte, herra? Paria velikultaa vielä vailla On seuranne; ne unhotitte aivan.
(Ariel palajaa, ajaen edellään Calibania, Stephanoa ja Trinculoa, joilla on varastamansa vaatteet yllä.)
STEPHANO. Pitäköön jokainen murhetta kaikista muista, ja huolikoon vähät itsestään, sillä kaikki on pelkkää onnenkauppaa. Kuraasia, sinä nolo-hirviö, kuraasia!
TRINCULO. Jos nämä vakoojat minun päässäni totta puhuvat, niin saammepa vielä nähdä hyvinkin kaunista.
CALIBAN. Oi, Setebos; mit' uljait' olennoita! Kuin herrani on kaunis! Pelkään, että Hän mua kurittaa.
SEBASTIAN. Ha, ha! Antonio, Mit' elukoita nuo on? Saako niitä Rahalla ostaa?
ARIEL. Luultavasti! Onhan Niist' yksi ilmi-kala, ja siis kaupan.
PROSPERO. Katselkaa noiden vaatteusta, herrat, Ja sanokaa, heiss' onko rehtimiestä. Tuon luodenlennon äiti oli noita, Niin voimakas, ett' itse kuun hän suisti, Ja luoteet, vuokset määräs, halliten Kuun nimessä, sen vallast' ollen vapaa. Mun ryöstivät nuo kolme; noiden kanssa Tuo sekasikiö, tuo puoliperkel', On henkeäni vastaan liiton tehnyt. Kaks noista omaksenne tuntenette; Tuo pimeyden sikiö on mun.
CALIBAN. Nyt nipistellään minut kuoliaaksi.
ALONZO. Stephanoko, mun juoppo viinurini?
SEBASTIAN. Ja päihtyneenä! Mist' on viinaa saanut?
ALONZO. Ja Trinculonkin jalat vintturoivat. Mist' ovat löynneetkään tuon ihmenesteen, Jok' on noin heidät kullannut? Mist' olet Noin liemeen tullut?
TRINCULO. Olenhan minä, sitten kun viimeksi tavattiin, semmoisessa liemessä ollut, että pelkäänpä ettei se ikänä luistani lähde. Kyllä nyt saan olla likakärpäsiltä rauhassa.
SEBASTIAN. No, Stephano, kuinka on laita?
STEPHANO. Älkää koskeko minuun! Minä en ole Stephano, vaan värviäistä kokonaan.
PROSPERO. Sinä pyrit tämän saaren kuninkaaksi, konna.
STEPHANO. Vaivainen kuningas minusta olisi tullut.
ALONZO (osoittaen Calibania). Noin kummaa otusta en ole nähnyt.
PROSPERO. Hän yhtä törkeä on tavoiltansa Kuin muodoltaan. -- Majaani mene, konna! Vie myötä seurasi! Se puhtaaks siisti, Jos anteeksiantamusta multa toivot.
CALIBAN. Käskynne täytän; tästälähin tahdon Anoa armoa ja viisastua. Mua senkin hölmöä, kun jumalaksi Tuon juopon luulin ja tuot' aasinpäätä Kun kumartelin.
PROSPERO. Matkaan!
ALONZO. Pois! Ja viekää Tuo romu sinne, mistä saitte sen.
SEBASTIAN. Tai oikeammin: mistä varastitte.
(Caliban, Stephano ja Trinculo poistuvat.)