Part 3

TRINCULO. Luulin hänet ukkosen lyömäksi. -- Mutta etkö sinä olekaan hukkunut, Stephano? Toivonpa, ett'et ole hukkunut. Onko rajuilma jo loppuun rajunnut? Minä näet pelkäsin rajuilmaa ja menin piiloon tämän kuolleen epäsikiön vaipan alle. Oletko todellakin elossa, Stephano? Oi, Stephano, kaksi neapelilaista on siis pelastunut!

STEPHANO. Älä, hyvä ystävä, minua noin vääntele ja kääntele: vatsani ei ole varsin luotettava.

CALIBAN. Väkeä somaa, henkiä jos vaan ei. Tuo kelpo jumala on, taivaallista On hällä juomaa. Häntä kumarran.

STEPHANO. Kuinka sinä pelastuit? Ja kuinka tänne tulit? Tuon lekkerin kautta vanno, kuinka tulit tänne. Minä pelastuin viinitynnyrin avulla, jonka merimiehet heittivät laivasta mereen; sen vannon tämän lekkerin kautta, jonka itse omin käsin puunkuoresta tein, kun aallot mun rantaan viskasivat.

CALIBAN. Minä tuon lekkerin kautta vannon olevani uskollinen alamaisesi, sillä se juoma ei ole maallista juomaa.

STEPHANO. Kas tuossa, vanno nyt: kuinka pelastuit?

TRINCULO. Uin rantaan niinkuin ankka; osaan näet uida niinkuin ankka, sen vannon.

STEPHANO. Kas tuossa, suutele kirjaa! Jos kohta osaatkin uida niinkuin ankka, niin olet kuitenkin hanheksi luotu.

TRINCULO. Oi, Stephano, onko sulla vielä tätä tämmöistä?

STEPHANO. On, kokonainen tynnyrillinen! Kellarini on tuolla merenrannalla kalliossa, siellä minä talletan viinini. -- No, sinä kuuntuoma, miten on kuumeesi laita?

CALIBAN. Etkö sinä olekaan taivaasta pudonnut?

STEPHANO. En, vaan kuusta, usko pois. Minä olin mies kuussa aikoinani.

CALIBAN. Sun olen nähnyt siellä, ja sinua jumaloin. Hallitsijattareni näytti sinut minulle ja koirasi myöskin ja pensaasi.

STEPHANO. Tule ja vanno! Suutele kirjaa! Kohta siihen lisään uutta sisällystä. Vanno!

TRINCULO. Kautta taivaan valkeuden, sepä vasta typerä hirviö! -- Häntäkö minä pelkäisin? -- Oikein surkuteltava hirviö! -- Mies kuussa! -- Perin vaivainen, herkkäuskoinen hirviö! -- Sepä kelpo kulaus, hirviö, totta tosiaankin!

CALIBAN. Jokaisen vehmaan paikan tällä saarell' Osoitan sulle; suutelen sun jalkaas Ja pyydän: ole minun jumalani!

TRINCULO. Tuon valkeuden kautta, vallan kavala ja juopokas hirviö! Jumalansa nukkuessa varastaisi häneltä lekkerin.

CALIBAN. Suudellen jalkaas, alaisuutta vannon.

TRINCULO. Nauraa voin ihan kuollakseni tuota paksupäistä hirviötä. Sangen iljettävä hirviö! Mieleni oikein tekisi piestä häntä, --

STEPHANO. Tule ja suutele!

TRINCULO. -- Jos ei se peto parka olisi päissään. Inhottava hirviö!

CALIBAN. Parahat lähteet näytän, kalat ongin, Ja marjat noukin, puita kyllin hankin. Kirottu mies tuo, jota palvelen! En halkoakaan hälle enää kanna. Sua seuraan, sinä ihmeellinen mies.

TRINCULO. Naurettava hirviö, kun tekee viheliäisestä juopporentusta ihmemiehen!

CALIBAN. Ma metsä-omenia tuon, jos tahdot, Ja kaivan kynsin maasta multasienet, Osoitan sulle kuikan pesän, neuvon, Kuin kerkeit' apinoita pyydystellään; Rypäissä pähkinöitä sulle näytän Ja lokin poikasia luodoilt' etsin. Mua tahdotko sa seurata?

STEPHANO. Minä nyt pyydän, että pitemmittä puheitta näytät mulle tietä. -- Trinculo, kun kuningas ja koko hänen seurueensa on hukkunut, niin rupeamme me täällä hallitsemaan. -- Tuossa, kanna lekkeriä! -- Trinculo veikkoseni, kohta me sen täytämme taas.

CALIBAN (laulaa humalapäissään). Hyvästi, herra; hyvästi, hyvästi!

TRINCULO. Vonkuva hirviö! Päihtynyt hirviö!

CALIBAN. Kaloille en laita lammikoita, Enkä tulta tee, Jos ken vaatinee, Enkä enää pese astioita. 'Ban, 'Ban, Ca-Caliban On saanut uuden haltijan.

Vapaus! Hih, hei! Heleijaa! Vapaus! Vapaus! Heleijaa! Vapaus!

STEPHANO. Oo, sinä uljas hirviö, näytä tietä.

(Menevät.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Prosperon majan edusta. (Ferdinand tulee kantaen pölkkyä.)

FERDINAND. On raskait' urheilujakin, mut niissä On vaiva hauskuutta; mont' inhaa tointa Jalosti hoitaa voi, ja halvin työkin Voi onneen viedä. Tämä orjan askar Yht' inhottavaa ois kuin vaivaloista; Mut emäntäni, haltijattareni, Kuolleenkin henkiin saa ja vaivannäön Huviksi muuttaa. Kymmenkertaisesti Hän hellemp' on kuin isänsä on tuima, Ja hän on itse tuimuus. Tuhatmäärin Mun raastaa täytyy näitä pölkkyjä Ja pinota ne: niin on tuima käsky. Tuo armas haltijattareni itkein Mun näkee raatavan ja sanoo, että Noin halpa työ ei ole moisen miehen. Unohdan tuon; mut työtän' innostuttaa Nuo hellät ajatukset, ja se sujuu Kuin itsestänsä.

(Miranda tulee. Prospero etäällä.)

MIRANDA. Minä pyydän, älkää Noin ponnistelko! Oi, ett' oisi leimaus Pinottavanne pölkyt polttanut! Levätkää! Maahan taakkanne nyt pankaa: Se palaessaan itkee vaivojanne. On isä kiinni kirjoissaan; ma pyydän, Levähtäkää! Hän kolmeen tiimaan teitä Ei häiri.

FERDINAND. Armas haltijatar, ennen On päivä maillaan, kuin ma määrätyöni Lopettaa ehdin.

MIRANDA. Istukaa, niin minä Sill' aikaa pölkyt kannan. Antakaahan, Tuon pinoon vien.

FERDINAND. Ei, kallis luoma! Ennen Minulta selkä katketkoon ja jänteet, Kuin tässä jouten istun, jättäin teille Näin halvan orjantyön.

MIRANDA. Mult' yhtä hyvin Se käy kuin teiltä, paljon helpomminkin: Vapaasta tahdosta sen minä teen, Te vasten tahtoanne.

PROSPERO. Mato parka! Nyt koukuss' olet! Tämä etsikkosi Sen todistaa.

MIRANDA. Te näytte väsyneeltä.

FERDINAND. Ei, jalo haltijatar; raitis mulla On aamu, kun te illoin ilmestytte. Sanokaa, mikä nimenne, sen että Rukouksiini sulkisin.

MIRANDA. Miranda. -- Nyt, isä, käskys rikoin, tuon kun sanoin.

FERDINAND. Ihailtava Miranda! Ylin kaikist' Ihailtavista! Luomakunnan kallein, Ihanin helmi! Monta olen naista Ma tyynni tarkannut, ja monet kerrat Heleä naisen ään' on valloittanut Vireän korvanikin; eri naisiss' Ol' eri sulot, mut ei yhdessäkään Niin hurmaavaa, ett' ei ois joku virhe Soaissut jalointakin suloutta Ja halvaks tehnyt sitä. Mutta te, Niin verraton, niin täydellinen! Teissä Kaikk' yhtyy, mitä luonnoss' ihaninta.

MIRANDA. En sukupuoltani ma ketään tunne; Naismuotoa en muuta minä muista Kuin peilist' omat kasvoni; en miehiks Sanottavia muita ole nähnyt Kuin sinut, ystävä, ja isän' armaan; Millainen muill' on muoto, sit' en tiedä. Mut kautta siveyteni, kallihimman Mun myötäjäiseni! en toista tahtois Kuin teitä elämäni kumppaniksi. Toist' olentoa teidän kaltaistanne Ei kuvitus voi luoda. Haastelenpa Nyt liian hurjia ja isän kiellon Näin unhotan.

FERDINAND. Miranda, säädylt' olen Ma prinssi, luulisinpa kuningaskin; -- Oi, jos en oisi! -- tätä puista orjuutt' En enempää vois kärsiä, kuin sietää Voin huulillani likakärpästä. -- Mut kuulkaa, -- sieluni nyt puhuu! Heti Kun teidät näin, niin palvelijaksenne Sydämmen' antautui; tääll' asuu nyt se Ja orjaks minut sitoo; teidän tähden Tät' inhaa työtä teen.

MIRANDA. Mua lemmittenkö?

FERDINAND. Oi, maa ja taivas todistajiks tulkoot! Valani vahvistakoon kirkas onni, Jos totta vannon; vaan jos vilpistelen, Tuhoksi parhaat toiveet kääntykööt! Ylitse kaiken luodun teitä lemmin, Ylistän, kunnioitan!

MIRANDA. Itken, houkka, Vaikk' ilo minut valtaa.

PROSPERO. Ihanaa, Kun kaksi uskollista sydänt' yhtyy! Oi, taivaast' armon sade kastelkoon Oraita näitä!

FERDINAND. Mitä itkette?

MIRANDA. Halpuuttani, kun tarjota en tohdi Mit' antaa soisin, vielä vähemmin Sit' ottaa, jonka puutteessa ma kuolen. Mut turhuutta on tuo; jot' enemmän Se piillä koitttaa, sitä suuremmalta Se näyttää vaan. Pois siis, sa arka kainous! Mua ohjaa, pyhä, puhdas viattomuus! Ma vaimos olen, jos mun naida tahdot; Jos et, niin palkkapiikanasi kuolen. Voit olla vaimokses mua ottamatta, Mut tahtomattasikin orjas olen.

FERDINAND. Ei, valtiaani olet sä, ja minä Ikuinen alamaises.

MIRANDA. Mieheni siis?

FERDINAND. Niin, sydämmestän' aivan, niinkuin halaa Vapauttaan orja. Tuossa käteni!

MIRANDA. Ja tuossa mun, ja sydän mukana. Ja hyvästi nyt hetken ajaksi!

FERDINAND. Hyvästi, tuhat kertaa hyvästi!

(Ferdinand ja Miranda poistuvat.)

PROSPERO. Min' en voi riemuella niinkuin nuo, Jotk' aivan hurmos valtaa; mut en mistään Niin toki iloitse. Nyt kirjan ääreen; Mull' ennen illallista vielä paljon On tärkeätä toimitettavaa.

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Toinen saaren seutu.

(Stephano ja Trinculo tulevat; heidän jäljissään Caliban, pullo kädessä.)

STEPHANO. Joutavia! -- Kun tynnyri on tyhjä, silloin juomme vettä, mutta sitä ennen ei pisaraakaan! Luovi siis ja iske kiinni! -- Palvelija-hirviö, juo muistokseni!

TRINCULO. Palvelija-hirviö! Tämäkös hullumainen saari! Kuuluu olevan vaan viisi henkeä tällä saarella; tässä meitä on kolme; jos ne kaksi muuta ovat yhtä nokkavoitossa kuin me, niin horjuu koko valtakunta.

STEPHANO. Juo, palvelija-hirviö, juo, kun käsken! Aivanhan silmät ovat tiirollaan päässäsi.

TRINCULO. Missä sitten, jos ei päässä? Olisipa se todellakin oivallinen hirviö, jos sillä olisi silmät perässä.

STEPHANO. Renki-hirviöni on upottanut kielensä makeaan viinaan; mitä minuun tulee, niin ei merikään voi minua upottaa. Ennenkuin rantaan pääsin, uin minä viisineljättä peninkulmaa edestakaisin, kautta tuon valkeuden! -- Sinä, hirviö, saat olla luutnanttini, tai väntrikkini.

TRINCULO. Luutnanttinne mieluummin; väntrikiksi hän on liian vänttyrä.

STEPHANO. Me emme juokse, me, herra hirviö.

TRINCULO. Ettekä liioin kävele; makaatte kuin koirat tuppisuina.

STEPHANO. Epäsikiö sinä, puhu nyt kerran sinäkin, jos olet kunnon epäsikiö.

CALIBAN. Kuink' armo voi? Mun antia kenkääs nuolla. Tuot' en ma palvele, hän pelkur' on.

TRINCULO. Valehtelet, senkin taidoton hirviö! Minä voin tapella vaikka poliisin kanssa. Vai niin, sinä ruokoton kala, voiko semmoinen mies milloinkaan olla pelkuri, joka on juonut niin paljon makeata viinaa kuin minä tänään? Niinkö hirveästi sinä valehtelet, vaikka vaan olet puoleksi kala ja puoleksi hirviö?

CALIBAN. Haa! Kuules, kuinka minua hän pilkkaa! Sallitko tuota, prinssi?

TRINCULO. Hän sanoo: prinssi! -- Ettäkö hirviö voi olla niin pöllö!

CALIBAN. Kas, kas taas! Pure hänet kuoliaaksi!

STEPHANO. Trinculo, luki kielesi hampaittesi taa! Jos rupeat kapinalliseksi, niin lähin puu tuossa -- Tämä hirviö-raukka on minun alamaiseni, ja häntä tulee pitää arvossa.

CALIBAN. Kiitos, jalo herra! Tahtoisitko vielä kerran kuulla pyyntöä, jonka äsken sulle tein?

STEPHANO. Tahdon tietysti. Polvistu ja kerro se! Minä seison, minä, ja samaten myöskin Trinculo.

(Ariel tulee näkymättömänä.)

CALIBAN. Ma, niinkuin äsken sulle kerroin, olen Tyrannin alamainen, poppamiehen, Mi taioillaan tään saaren multa peijas.

ARIEL. Sen valehtelet.

CALIBAN. Itse valehtelet, Sa senkin narri, marakatti! Voi, Jos uljas herrani sun tekis rammaks! En valehtele minä.

STEPHANO. Trinculo, jos vielä kerran häiritset hänen kertomustaan, niin, kautta tämän nyrkin, lyön sinua, niin että hampaat suussasi helisevät.

TRINCULO. Mut enhän minä sanonut mitään.

STEPHANO. Suusi kiinni siis, äläkä jupise! -- (Calibanille.) Jatka!

CALIBAN. Ma sanon, taioillaan hän vei tään saaren Ja multa vei sen. Jos nyt, prinssi, tahdot Tuon hälle kostaa, -- tiedän, ettäs tohdit; Mut tuopa tuoss' ei tohtis.

STEPHANO. Aivan totta.

CALIBAN. Tään saaren saat ja mieheksesi minut.

STEPHANO. Mutta kuinka tuo pannaan toimeen? Voitko saattaa minut sen miehen pariin?

CALIBAN. Voin, herra! Petän hänet kesken untaan.

ARIEL. Sen valehtelit; sitä sin' et voi.

CALIBAN. Tuo kailo pöllö! Kurja ryysymekko! Rukoilen, prinssi, anna hälle selkään Ja pullo hältä vie. Kun se on poissa, Hän juokoon suolavettä; minä hälle En näytä, missä tääll' on raikkaat lähteet.

STEPHANO. Trinculo, varo, ettet syökse turmioosi! Älä enää sanallakaan hirviötä keskeytä, muuten, kautta tämän nyrkin, ajan saalini pellolle ja naputtelen sinua niinkuin kapaturskaa.

TRINCULO. Mitä? Mitä olen tehnyt? En niin mitään. Menen tästä etäämmäksi.

STEPHANO. Etkö sanonut häntä valehtelijaksi?

ARIEL. Sinä valehtelet.

STEPHANO. Minäkö? Tuossa saat! (Lyö häntä.) Jos tämä maistuu, niin sano vielä toiste minua valehtelijaksi.

TRINCULO. Enhän minä sinua valehtelijaksi sanonut. -- Onko järkesi poissa ja korvasi lummessa? -- Hiiteen koko pullosi! Sitä se viina ja juominen matkaan saattaa! -- Rutto syököön hirviösi ja piru periköön sormesi!

CALIBAN. Ha, ha, ha!

STEPHANO. No, jatka kertomustasi! -- Tee hyvin, mene vähän loitommaksi.

CALIBAN. Hänt' aika lailla piekse! Kohta häntä Minäkin hutkin.

STEPHANO. Loitommaksi! -- Jatka!

CALIBAN. Niin, kuten kerroin, iltapuolin häll' on Tapana maata: silloin hänet surmaa! Mut ensin kirjat pois! Voit kallon hältä Halolla murskata tai sisälmykset Puhkaista seipäällä tai veitsin viiltää Häneltä kurkun poikki. Mutta muista: Pois ensin kirjat! Ilman niitä on hän Mua pöllömpi, hän yhdestäkään hengest' Ei silloin valtaa saa; he kaikin häntä Vihaavat, niinkuin minä, perinpohjin. Tulehen kirjat! Hyvät häll' on kamssut -- Niin niitä nimittää hän -- talon koreiks, Hän jahka talon saa. Mut kallein aarre On kaunis tyttärensä; itse sanoo Hän tuota valioksi. Muut' en naista Min' olen nähnyt kuin Sycoraxin Ja hänet; mut hän yhtä paljon voittaa Sycoraxin kuin suurin pienimmän.

STEPHANO. Vai on se niin kaunis luuska!

CALIBAN. On, herra; vuoteesees hän hyvin sopii Ja siittää kelpo pentuja, sen takaan.

STEPHANO. Hirviö, minä tapan sen miehen. Hänen tyttärestään ja minusta tulee kuningas ja kuningatar -- Jumala varjelkoon meidän majesteettiamme! -- ja Trinculo ja sinä tulette varakuninkaiksi. -- Onko tuuma hyvä, Trinculo?

TRINCULO. Erinomainen.

STEPHANO. Tuohon käteen! Mieltäni pahoittaa, että löin sinua; mutta, jos elää tahdot, niin luki kielesi hampaittesi taa!

CALIBAN. Hän tunnin pääst' on nukuksissa; silloin Tapatko hänet?

STEPHANO. Kautta kunniani!

ARIEL. Tuon minä heti herralleni kerron.

CALIBAN. Iloiseks saat mun; riemust' aivan riehun! Hei lystäilkäämme! Rallatappas mulle Tuo laulu, jonka taannoin mulle lauloit.

STEPHANO. Tapahtukoon tahtosi, hirviö; minä koitan, parastani koitan. -- Kas niin, Trinculo, pannaanpa lauluksi.

(Laulaa.)

"Hutki ja sutki, ja sutki ja hutki, Ajatus on vapaa".

CALIBAN. Se ei ollut oikea nuotti.

(Ariel soittaa sävelen rummulla ja torvella.)

TRINCULO. Oman laulumme nuotti, jota soittaa herra Nimetön!

STEPHANO. Jos ihminen olet, niin näytä oikea hahmosi; jos piru olet, niin tee miten tahdot.

TRINCULO. Oi, anna minulle minun velkani anteeksi!

STEPHANO. Se, joka kuolee, maksaa kaikki velkansa. Minä vaadin sinut miekkasille! -- Jumala armahtakoon meitä!

CALIBAN. Pelkäätkö?

STEPHANO. En, hirviö, en pelkää.

CALIBAN. Älä pelkää! Helyä, virttä, sointaa täynn' on saari; Ei haittaa niistä, ne vaan hauskuttavat. Tuhannen helysoitint' ajoin helkkyy Mun korvissani, ajoin kuulen ääntä, Jok' uinuttaa mun, vaikka kyllält' oisin Jo nukkunut; ja unissani silloin On niinkuin aukeis taivas ja sen aarteet Valuisi ylitseni; näin kun herään, Ulisten kaipaan jälleen samaa unta.

STEPHANO. Tästäpä tulee oivallinen kuningaskunta, soitantoakin saan täällä ilmaiseksi.

CALIBAN. Kun ensin Prospero on surmansa saanut.

STEPHANO. Se tapahtuu heti kohta; kyllä minä sen jutun muistan.

TRINCULO. Sointo etääntyy; seuratkaamme jäljissä, ja sitten toimeemme.

STEPHANO. Näytä tietä, hirviö; me seuraamme. -- Olisipa hauska nähdä tuota rumpalia, hän tekee asiansa hyvin.

TRINCULO. No, tuletko? -- Minä seuraan, Stephano.

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Toinen saaren seutu.

(Alonzo, Sebastian, Antonio, Gonzalo, Adrian, Francisco ja muita tulee.)

GONZALO. En, totta vieköön, enää käydä jaksa; Jo vihloo vanhan luita. Tääkös vasta On sokkelota, suoraa, väärää vuoroin! Anteeksi suokaa, levähtää mun täytyy.

ALONZO. En sua, vanhus, moiti; minuakin Niin uuvuttaa, ett' aivan mieli turtuu. Istuhan, lepää! Tähän heitän toivon, Sen mairituksista en enää huoli. Hän, jota etsimme, on hukkunut, Ja meri meitä ilkkuu, kun näin turhaan Haemme häntä maalta. Rauhaan jääköön!

ANTONIO (syrjään Sebastianille). Iloitsen, ett' on noin hän toivoton. Yks kommellus teit' älköön aikeestanne Vaan vieroitelko.

SEBASTIAN (syrjään Antoniolle). Ensi tilaisuudest' Otamme vaarin.

ANTONIO (syrjään Sebastianille). Tänä yönä toimeen; He matkast' uupuneina eivät ole Eivätkä olla voi niin varuillaan Kuin valppahat.

SEBASTIAN (syrjään Antoniolle). Ens' yönä siis! -- Nyt vaiti!

(Juhlallista, eriskummaista soitantoa. Prospero korkeudessa, näkymättömänä.)

ALONZO. Oi, mikä sointo! Kuulkaa, ystäväiset!

GONZALO. Oi, ihmeen ihanata soitantoa!

(Kummallisia olentoja ilmestyy, kantaen valmiiksi katettua pöytää, jonka ympärillä he tanssivat, tehden sulavilla eleillä tervehdyksensä. Pyydettyään kuningasta ja kaikkia muita atrioimaan, he katoavat.)

ALONZO. Avuksi, armon vallat! Mit' on tämä?

SEBASTIAN. Elävä nukkepeli! Nyt min' uskon, Ett' yksisarvisia on ja että Arabiass' on puu, joss' istuu Phoenix Ja kuninkaana siell' on tällä haavaa.

ANTONIO. Min' uskon kummankin; ja kaikki muutkin Mit' uskomattomimmat todeks vannon. Ei valehtele matkalaiset, vaikka Kotoiset tollot siitä sättii heitä.

GONZALO. Jos tämän kertoisin Neapelissa, Mua uskottaisiko, jos sanoisin Ett' olen nähnyt saarelaisia -- Varmaankin nämä ovat saaren kansaa -- Joill' epäluoman muoto on, mut, huomaa, Niin hienon sievät tavat, että moista Lie ihmisissä tuskin yhtäkään?

PROSPERO (syrjään). Mies oiva, hyvin sanoit: moni näistä On ilkeämpi itse perkelettä!

ALONZO. Kummeksin aina vaan noit' olennoita Ja tuota elettä, tuot' ääntä, jolla, Vaikk' ovat kielettömät, mykkää puhett' Oivasti pitävät.

PROSPERO (syrjään). Lopussa kiitos!

FRANCISCO. Kummasti katosivat.

SEBASTIAN. Huoli siitä, Kun vaan jäi ruoat meille, joill' on vatsa. -- Suvaitsetteko maistaa?

ALONZO. Minä en.

GONZALO. Ei pelkoa! Ken meidän poikuudessa Ois luullut, ett' on vuorikansaa, jolla On häppäät niinkuin härjillä ja kaulass' Isohkot lihalaukut, ett' on kansaa, Joll' aivan pää on rintaan kasvanut? Nyt päänsä pantiks panneet matkustajat Todeksi vannovat sen.

ALONZO. Rohkeutta, Ja ruokaan kiinni, vaikka menis henki. Mut olkoon! Paras mennyt on, sen tunnen. -- No, veli, herra herttua, käy seuraan!

(Ukkosen jylinää ja leimauksia. Ariel tulee, harpyian muodossa, ja iskee siipensä pöytään, josta sievän tempun kautta ruoat katoavat.)

ARIEL. Te kolme syntist' olette, ja teidät Käskystä sallimuksen -- joka tätä Alempaa mailmaa aseenansa käyttää -- Kyllääntymätön meri oksentanut On tähän ihmisettömähän saareen, Kosk' ihmisiss' ei elää teidän sovi. Vein teiltä järjen. (Alonzo, Sebastian ja muut paljastavat miekkansa.) Noin ne hullaantuvat Itsensä hirttäjät ja hukuttajat. Te houkat! Minä veljineni olen Palvelja kohtalon; ne aineet, joiss' on Karaistu kalpanne, vois vinhaa tuulta Pikemmin haavoittaa tai turhaan lyödä Het' ummistuvaan aaltoon kuolin-iskun Kuin untuvaakaan siivestäni viedä. Haavoittumattomat on veljenikin. Vioittaa vaikka voisittekin meitä, On miekat voimiin nähden liian raskaat, Niit' ette nostaa voi nyt. Muistakaa, Se muistakaa te kolme: Milanosta Tuon kunnon Prosperon te karkoititte Ja hänet syyttömine lapsineen Surmille mereen heititte, -- jok' on sen Nyt kostanut. -- Tuost' ilkityöst' on vallat, Jotk' eivät unhota, vaikk' aikailevat, Rauhaanne vastaan yllyttäneet meret Ja rannikot, niin, jopa eläimetkin. Sult' on he poikas riistäneet, Alonzo, Ja minun kauttan' ilmoittavat, että Vitkainen turma, pahemp' äkkisurmaa, Sua askel askelelta teilläs seuraa. Vihasta tuosta, joka muuten teitä Täss' autiossa saarimaassa uhkaa, Ei auta muu kuin syvä katumus Ja puhdas vastaisuuden elämä.

(Katoaa ukkosen jyrinään; sitten palajavat vienon soiton soidessa nuo kummalliset olennot, tanssivat ivaillen ja irvistellen ja vievät pöydän pois.)

PROSPERO (syrjään). Harpyian osaas hyvin näytit, Ariel; Somasti ruoan ahmit. Määräyksist' Et mitään laimin lyönyt, kaikki täytit. Samalla huolell', innoll', alttiudella Alemmat käskyläisenikin kaikki On työnsä tehneet. Taikani jo tepsii: Nuo vihamieheni jo hulluus valtaa; Käsissäni nyt ovat. Hourutilaan He jääkööt. Ja nyt nuoren Ferdinandin -- Jonk' uponneeksi nämä luulevat -- Ja mun ja hänen lemmikkinsä luokse!

(Katoaa.)

GONZALO. Pyhyyden nimessä, miks tuijotatte Noin kamalasti?

ALONZO. Hirveätä, hirveätä! On niinkuin tuuli ulvoisi sen mulle Ja laine laulaisi ja ukkonenkin, Tuo kauhistavan jylhä urkutorvi, Korvaani huutais nimen Prospero, Rikostain jyry-äänin jylistellen. Siis mudassa nyt makaa poikani; Ja sieltä, miss' ei laskinluoti pohjaa, Hänt' etsin nyt ja samaan hautaan vaivun.

(Poistuu.)

SEBASTIAN. Jos yksitellen tulis perkeleet, Niin joukoittain ma niitä maahan löisin.

ANTONIO. Ja minä apurina.

(Sebastian ja Antonio menevät.)

GONZALO. Kaikki kolme He toivottomat ovat. Suuri synti Kuin vitkallensa vaikuttava myrkky Heit' alkaa kalvaa nyt. -- Te, jolla jalat On nopeammat, heitä seuratkaa Ja estäkäätte töistä, joihin heidät Vois mielenvimma viedä.

ADRIAN. Tulkaa mukaan!

(Lähtevät.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Prosperon majan edusta. (Prospero, Ferdinand ja Miranda tulevat.)

PROSPERO. Jos kohtelin sua liian ankarasti, Niin palkintos sen korvaa: sulle annoin Omasta elostani kuidun, jopa Eloni ehdon aivan. Vielä kerran Minulta hänet ota. Kaikki vaivas Ol' lempes koetusta vaan; sen kestit Ihmeellisesti. Tässä, taivaan nähden Tuon kalliin lahjan vahvistan. Oi, älä Mua naura, Ferdinand, jos häntä kehun; Hän, saat sen nähdä, kaikki kerskat voittaa, Ne ontuvat vaan hänen jäljissänsä.

FERDINAND. Sen uskon, vaikk' oraakelit sen kieltäis.

PROSPERO. Siis jalost' ansaituksi palkinnoksi Ja multa lahjaks ota tyttäreni. Mut impivyön jos irroitat hält' ennen, Kuin vanhaan kunnioitettuhun tapaan On pyhät vihkimenot suoritettu, Ei tähän liiton taimeen taivas vihmo Siunaavaa kastettaan; vaan kylmä viha, Kina ja karsas ylenkatse kylvää Aviovuoteeseenne inhaa ruhkaa, Ett' iljettää se teitä kumpaakin. Siis varuill' olkaa, kunnes Hymen teille Sytyttää soihtunsa.

FERDINAND. Niin totta kuin ma Eloa tyyntä, somaa lapsisarjaa Ja ikilemmess' ikää pitkää toivon, Ei kolkoin luola, yksinäisin paikka, Ei pahan hengettären viehkein viete Niin polta himoks kunniaani, että Hääjuhlan hemmen menetän, sen haaveen, Ett' ovat Phoibon ratsut rampautuneet Tai Manan kahleiss' yö.

PROSPERO. Hyv' on. Nyt istu Ja häntä puhuttele; hän on sun. -- Ariel, uuras käskylääni, Ariel!

(Ariel tulee.)

ARIEL. Täss' olen; mik' on valtiaani tahto?

PROSPERO. Alempain veljiesi kanssa hyvin Teit viime työs. Nyt seikkaan samanlaiseen Taas teitä tarvitsen ma. Koko liuta Tuo tänne joutuun; heidät haltuus annan; Mut laita, ett' on liikkeissään he liukkaat. Tuon nuoren parikunnan silmät minun Lumota taikataidollani täytyy. Sen lupasin, he sitä odottavat.

ARIEL. Hetikö nyt?

PROSPERO. Niin, tuokiossa aivan!

ARIEL. Ennenkuin huokaisetkaan vaan Ja "hoi!" ja "tänne!" huudatkaan, Täss' ovat kaikki varpaillaan, Ja tekemässä temppujaan. -- Rakastathan mua? Tosiaan?

PROSPERO. Sydämmestäni, oiva Ariel. Mut poistu, kunnes kutsun.

ARIEL. Ymmärrän.

(Poistui.)

PROSPERO. Sanassas pysy; liiaks älä valtaa Himolles anna! Kallihinkin vala On veren hehkussa kuin oljen korsi. Enemmän hillitse siis vertas, muuten Hyvästi, vala!

FERDINAND. Uskokaa: tää kylmä, Valkoinen impi-lumi povellani Vereni kuuman jäähdyttääpi.

PROSPERO. Hyvä! -- Nyt joudu, Ariel! Ennen henki lisää Kuin yksi vaille. Sievästi nyt toimeen! -- Suu kiinni, silmät auki! Vaiti! Hiljaa!

(Vienoa soittoa.) (Iris tulee.)