Part 1
MYRSKY
Kirj.
William Shakespeare
Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1892.
Näytelmän henkilöt:
ALONZO, Neapelin kuningas. SEBASTIAN, hänen veljensä. PROSPERO, Milanon laillinen herttua. ANTONIO, hänen veljensä, Milanon herttuavallan anastaja. FERDINAND, Neapelin kuninkaan poika. GONZALO, vanha, rehellinen valtaneuvos. ADRIAN, | hoviherroja. FRANCISCO, | CALIBAN, kuvaton metsäläis-orja. TRINCULO, ilvehtijä. STEPHANO, juopunut juomanlaskija. Laivakapteeni, laivamies ja merimiehiä. MIRANDA, Prosperon tytär. ARIEL, ilmahenki. IRIS, | CERES, | JUNO, | henkiä. Luonnottaria, | Elomiehiä, | Muita henkiä, Prosperon palveluksessa olevia.
Tapahtumapaikka: alussa meri, sittemmin asumaton saari.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Laiva merellä. Myrskyinen sää, ukkosen jyrinää ja salamoita. (Laivan kapteeni ja laivamies tulevat eri tahoilta.)
KAPTEENI. Laivamies, --
LAIVAMIES. Tässä, herra kapteeni! Miten on asiat?
KAPTEENI. Hyvin. Rohkaise merimiehiä! Liukkaat liikkeet, muuten ajamme karille! Joutuun, joutuun!
(Merimiehiä tulee.)
LAIVAMIES. Heleijaa, pojat! Ravakat toimet! Liukkaat liikkeet! Prampurje alas! Ottakaa vaari kapteenin vihellyksestä! -- Hei vaan, myrsky, riehu, kunnes halkeat, jos tilaa riittää!
(Alonzo, Sebastian, Antonio, Ferdinand, Gonzalo ja muita tulee.)
ALONZO. Pidä varasi, hyvä laivamies! Missä on kapteeni? Kestäkää kuin miehet!
LAIVAMIES. Olkaa hyvät, pysykää kannen alla.
ANTONIO. Poosmanni, missä on kapteeni?
LAIVAMIES. Ettekö häntä kuule? Tiellä olette täällä. Pysykää kopissanne! Te vaan autatte myrskyä.
GONZALO. No, no, ystävä, tyynny.
LAIVAMIES. Kyllä, jos merikin tyyntyy. Pois täältä! Mitä nämä mässääjät kuninkaan nimestä piittaavat? Pois kojuunne! Vaiti! Älkää häiritkö meitä.
GONZALO. No, no, muista ketä on laivassasi.
LAIVAMIES. Ei ketään, jota enemmän rakastaisin kuin omaa itseäni. Olette neuvosmies: jos voitte käskeä nämä elementit vaikenemaan ja heti paikalla rakentaa rauhaa, niin emme me tästä lähtien kättämme köyteen laske; käyttäkää valtaanne! Jos ette sitä voi, niin kiittäkää Jumalaa, että olette näin kauan elänyt; ja valmistukaa kojussanne viimeiseen lähtöönne, jos niiksi tulisi. -- Liukkaat liikkeet, pojat! -- Pois tieltä, sanon!
(Poistuu.)
GONZALO. Tuosta miehestä saan paljon lohdutusta. Hän ei näytä siltä kuin hän veteen hukkuisi; hänellä on muoto kuin aito hirtehisen. Hyvä sallimus, pysy päätöksessäsi, että hän on hirtettävä! Tee hänelle aiottu nuora laivaköydeksi meille, sillä omamme ei meitä paljoakaan auta. Jos hän ei ole hirsipuun oma, niin on meidän tilamme surkuteltava.
(Poistuvat kaikki.) (Laivamies palajaa.)
LAIVAMIES. Pramtanko alas! Liukkaat liikkeet! Alemma, alemma! Koittakaa pingoittaa emäpurjetta! (Huutoja kannen alta.) Hiiteen senkin ulvonta! Nuohan huudollansa hämmentävät myrskyn ja meidän askareemme.
(Sebastian, Antonio ja Gonzalo palajavat.)
Joko taas? Mitä täällä teette? Jätämmekö kaikki ja hukumme? Onko teillä halu upota?
SEBASTIAN. Rutto suusi syököön, sinä rähisevä, jumalaton armoton koira!
LAIVAMIES. No, käykää sitten työhön te.
ANTONIO. Hirteen sinä, senkin koira! Äpärä, hävytön suunpieksijä, tiedä, että me vähemmin pelkäämme hukkumista kuin sinä.
GONZALO. Minä vastaan siitä, ettei hän huku, vaikka laiva ei olisi paksumpi pähkinänkuorta ja niin hatara kuin pohjaton portto.
LAIVAMIES. Tuuleen päin, tuuleen päin! Kaksi purjetta ylös! Takaisin ulapalle! Anna mennä!
(Merimiehiä tulee läpimärkinä.)
MERIMIEHET. Rukoilkaa, rukoilkaa! Nyt perii hukka.
LAIVAMIES. Suin päinkö järveen?
GONZALO. Kuningas ja prinssi Jo rukoilevat; tehkäämme me samoin; Yks meill' on kohtalo.
SEBASTIAN. Mult' uupuu maltti. Nuo juopot peijanneet on meiltä hengen. Suupaltti konna, -- kymmenesti nielköön Sun meren tyrsky!
GONZALO. Ei, hän kuolee hirteen, Vaikk' inttäis vastaan joka vesitilkka Ja kitans' avais hänet nielläkseen.
(Sekavaa melua kannen alta: "Jumala armahtakoon meitä!" -- "Ajamme karille! Ajamme karille." -- "Hyvästi, vaimo ja lapset!" -- "Hyvästi, veli." -- "Ajamme karille! Ajamme karille!")
ANTONIO. Kuninkaan kanssa hukkukaamme kaikki.
(Poistuu.)
SEBASTIAN. Nyt jäähyväiset hälle lausukaamme.
(Poistuu).
GONZALO. Antaisin nyt vaikka tuhat virstaa vettä auran alasta kuivaa maata, laihaa nummea, ruskeata kanervikkoa tai mitä hyvänsä. Tapahtukoon taivaan tahto! Mutta hupaista olisi kuitenkin kuivalla kuolla.
(Poistuu.)
Toinen kohtaus.
Saari. Prosperon majan edusta. (Prospero ja Miranda tulevat.)
MIRANDA. Rakas isä, taitonne jos raivoon saanut Nuo hurjat aallot on, niin tyyntäkää ne. Palavan pi'en satanut ois pilvi, Jos taivaan otsaan ei ois meri vyörryt Ja sammuttanut lieskaa. Kuinka kärsin, Kun näin nuo kärsiväiset! Uljas laiva, Joss' ylväit' oli olennoita varmaan, Nyt pirstaleina! Hätähuuto aivan Sydäntä vihloi. Upposivat, raukat. Jos voiman jumala ma oisin ollut, Maan sisään meri vajonnut ois ennen, Kuin saanut niellä moisen kelpo laivan Väkineen kaikkineen.
PROSPERO. Oi, tyynny, tyynny! Pois pelko! Hellä sydämmesi tietköön: Ei turmaa tullut.
MIRANDA. Tuskaa, voi!
PROSPERO. Ei turmaa. Mit' olen tehnyt, sen ma tein sun tähtes, Sun, rakkaimpani, sun, mun tyttäreni. Et tiedä, ken sa olet, etkä tiedä Mun syntyäni, että suuremp' olen Kuin Prospero, tään halvan majan herra Ja yhtä halpa isäsi.
MIRANDA. Ei tullut Enempi tieto mieleeni.
PROSPERO. Nyt aika On ilmi tuoda kaikki. Yltän' auta Tää taikavaippa. -- Noin! (Laskee maahan vaippansa.) Nyt tuossa viru, Mun taitoni! -- Oi, pyyhi silmäs, tyynny! Tään haaksirikon julman näytelmän, Mi kaiken sinun säälis saattoi kuohuun, Niin tarkkaan taidollani järjestin ma, Niin varovasti, ettei henkeäkään, Ei, hiustakaan ei hukkaan ole mennyt Yhdeltäkään tuon laivan olennoista, Jonk' uppoomisen näit ja huudon kuulit. Mut istu! Nyt saat lisää tietää.
MIRANDA. Usein Aloitte mulle kertoa ken olen, Mut kesken jäi se, turhaan utelin ma, Ja loppu kuului: "viel' ei!"
PROSPERO. Nyt on aika; Nyt itse hetki kuulemaan sua vaatii. Siis tottele ja kuule! Voitko muistaa Sit' aikaa, jolloin täss' ei majass' oltu? Epäilen, voitko: kolmen vanha vielä Et silloin ollut.
MIRANDA. Muistan, isä.
PROSPERO. Mitä? Kodinko toisen, toiset ihmisetkö? Sanoppa jokin esine, min kuva On painunut sun mielees.
MIRANDA. Loitoll' on se Ja unta pikemmin kuin todellista Tuo muistitietoni. Mull' eikö ollut Noin neljä, viisi piikaneittä muinoin?
PROSPERO. Oli, oli enemmänkin. Mutta kuinka Tuo mielessäsi elää? Mitä muuta Näet synkäst' ajan hämystä? Jos muistat, Mit' ennen tapahtui kuin tänne tulit, Niin tänne tulos muistat myös.
MIRANDA. En muista.
PROSPERO. Kakstoista, kaksitoista vuotta sitten Milanon herttuana isäs oli Ja suurivaltaisena ruhtinaana.
MIRANDA. Te ettekö siis ole isäni?
PROSPERO. Hyvehen esikuva oli äitis, Mun tyttärekseni hän sinut sanoi; Milanon herttua sun isäs oli, Ja ainoo lapsensa siis ruhtinatar, Ei mikään halvempi.
MIRANDA. Oi, jumalani! Mik' ilkijuoni meidät sieltä syöksi? Vai onniko?
PROSPERO. Laps hyvä, kumpainenkin: Niin, ilkeys se meidät sieltä syöksi, Mut onni tänne auttoi.
MIRANDA. Mieltä särkee, Kun aattelen, kuink' olin vaivaks teille, Jos koht' en muista. Jatkakaa, ma pyydän.
PROSPERO. Antonio, mun veljeni, sun setäs -- Mua kuule! -- että veli voipi olla Niin kavala! -- hän, jota sinun jälkees Rakastin ennen muita, jolle annoin Ma maani hallinnon, jok' oli valloist' Etevin silloin, niinkuin Prosperokin Ol' ruhtinoista, arvoisuuttaan kuulu Ja taiteiss' ylevissä verraton. Kun näihin hehkui haluni, niin heitin Ma veljelleni kaiken hallituksen, Jäin vieraaks maalleni ja vaivuin aivan Salaisiin tutkimuksiin. Viekas setäs, -- Mua kuunteletko?
MIRANDA. Mitä tarkimmasti.
PROSPERO. Opittuaan kuink' anomusta myöntää Tai kieltää tulee, ketä auttaa lentoon Ja keltä siivet taittaa, uusiks aivan Mun teki omat luomani, ne muutti Tai muuten muodosti. Virittimiinsä Kun näin sai viranpitäjät ja virat, Niin kaikkein sydämmet hän pani soimaan Mit' ääntä halusi; kuin loisiköynnös Ruhtinarunkoni hän peitti aivan Ja mehun minust' imi. -- Sin' et kuule.
MIRANDA. Oi, kuulen, isä hyvä.
PROSPERO. Tarkoin kuule! Etuni maalliset kun näin löin laimin, Erakkon' elellen ja henkeäni Edistäin töissä, joiden salaisuutt' ei Yleisö pysty tajumaan, niin heräs Viekkaassa veljessäni himo häijy. Mun luottamukseni, kuin hyvä isä, Hänessä vilpin siitti, vastasuuntaan Yht' yltävän kuin luottamukseni, Joll' ei niin määrää ollut. Toden totta, Rajaton uskomus! Näin mahtaellen, Ei kaikilla mun tuloillani yksin, Vaan vallallani lisäks, -- niinkuin mies, Mi valheen-matkinnallaan muistins' saattaa Totuutta vastaan moiseen syntivelkaan, Ett' itse valheens' uskoo -- hän nyt luuli Herttuaks itsensä, kun hallitsijan Vaan ulkotointa harjoitti ja mua Edusti vaan: siit' yltyi vallanhimo, -- Kuuletko?
MIRANDA. Tuonhan kuurokin jo kuulis.
PROSPERO. Ja ettei juopaa jäis tuon osan ja Sen väliin, jolle osaansa hän näytti, Täysvaltiaaks Milanossa hän pyrki. Mun mies poloisen, jolle valtakunnaks Jo kirjastoni riitti, kelvottomaks Hän ruhtinuuteen katsoi maalliseen Ja Neapelin kanssa liiton teki -- Niin janosi hän valtaa -- vuosiveroon Sitoutuen ja uskollisuusvalaan, Kuninkaan kruunun alle herttuan kruunun Alistamaan ja -- oi, Milano parka! -- Sun, siihen asti nöyrtymättömän, Syvimpään nöyryytykseen masentamaan.
MIRANDA. Oi, taivas!
PROSPERO. Ehdot kuule nyt ja päätös, Ja sano sitten, tuoko oli veli.
MIRANDA. Oi, syntist' olis mummostani muuta Kuin hyvää ajatella: kelpo äidist' On usein huonot lapset.
PROSPERO. Ehdot kuule: Tuo Neapelin kuningas, mun vanha Viholliseni, suostui veljen' pyyntöön Ett' tunnustusta luvattua vastaan Ja veroa -- en tiedä, kuinka suurta -- Hän valtakunnast' oiti karkoittaisi Mun omaisineni, ja veljelleni Milanon kruunun arvoinensa jättäis. Nyt joukko pettureita pestattiin Ja määräyönä Antonio avas Milanon portit; kalman mustass' yössä Kätyrit laahasivat sieltä mun Ja sun, jok' ääneen' paruit.
MIRANDA. Surkeata! En muista, kuinka silloin paruin, mutta Taas olis syytä parkuun: kertomanne Pusertaa silmist' itkun.
PROSPERO. Lisää kuule; Sun sitten johdan nykyhetken toimiin, Jot' ilman olis kertomani turhaa.
MIRANDA. Miks meit' ei hengilt' ottaneet he oiti?
PROSPERO. Hyvinpä kysyt, lapsi! Kyselmääsi Syyt' annoinkin. He eivät tohtineet -- Niin suuress' olin kansan suosiossa -- Työhönsä moista verileimaa painaa, Vaan kauniiks kaunistivat aikeens' inhan. Lyhyesti: purteen paiskasivat meidät, Merille veivät jonkun peninkulman; Varalla siell' ol' laho laivarani, Takluuton, mastoton ja purjeeton; Rotatkin vaistost' oli hyljänneet sen. Panivat tuohon meidät; siinä saimme Merelle huutaa, joka vastaan ärjyi, Ja tuuleen huoata, mi vastaan huokas, Lisäten säälillään vaan tuskiamme.
MIRANDA. Voi, kuinka silloin huoleks olin teille!
PROSPERO. Ei, suojeleva olit enkelini! Sa taivaallista rohkeutta täynnä Hymyilit, taakkaani kun vaikeroiden Ma suolapisaroilla merta juotin: Näin annoit voimaa mulle kestämään Kaikk' onnen vaiheet.
MIRANDA. Kuinka maalle päästiin?
PROSPERO. Jumalan sallimasta. Meillä oli Raitista vettä sekä ruokaa, jota Ylimys Gonzalo Neapelista, Jok' oli hankkeen täyttäjäksi pantu, Hyvyyttään antoi meille, sekä lisäks Kalua, liinaa, vaatett' yltäkyllin, Jost' oli suuri hyöty. Mies tuo jalo, Kun kirjan ystäväksi minut tiesi, Kirjastostani hankki kirjoja, Jotk' ovat mulle valtaa kallihimmat.
MIRANDA. Oi, jos sen miehen saisin kerran nähdä!
PROSPERO. Nyt minä nousen. Alallas sa istu Ja kuule, miten merihätä päättyi. Tulimme tähän saareen; täällä minä Opettajanas paremmin sua neuvoin Kuin muut nuo ruhtinaat, joill' enemp' aikaa On turhuuteen kuin lastens opetukseen.
MIRANDA. Palkitkoon taivas teidät! Ja nyt, isä, -- Tuo mieltän' yhä vaivaa -- mistä syystä Te myrskyn nostitte?
PROSPERO. Saat tietää senkin. lhala ihme, auli onnetar, Nykyinen valtiaani, näille maille Toi vihamieheni. Ma tietäjänä Älyän, että nyt on korkeimmallaan Mun onnentähteni; sen tenhovoiman Jos nyt ma laiminlyön, niin ijäks mennyt On onneni. Enempää älä kysy. Sua unettaa: tuo väsymys on hyvää, Sen valtaan antau. -- Et voikaan muuta. -- (Miranda nukkuu.) Hoi, palvelijani! Nyt olen valmis. Tule, Ariel, tule!
(Ariel tulee.)
ARIEL. Terve, suuri mestar', Ylevä herra, terve! Toimeen altis On käskyläises. Lentämäänkö vaadit, Uimaanko, pilven patsaall' ajamaanko, Vai tuuleen syöksymäänkö? Käskys Ariel Tarmonsa takaa täyttää.
PROSPERO. Sano, henki, Panitko myrskyn toimeen niin kuin käskin?
ARIEL. Täsmälleen aivan. Kuninkaan laivaan iskin; kupuun, keulaan, Kannelle, joka kojuun vuorotellen Viritin kauhun; joskus jakaannuin ma, Leimuillen milloin missä: kokkapuussa, Raa'assa, mastoss' erikseen ma lieksoin, Siit' yhteen taasen hulmahdin. Zeun tulet, Kamalan pauantehen ennustajat, Nopeemmin eivät silmän ohi kiidä; Salamat, liekit, rikkivaajat näytti Hätyyttävän suurvaltaa Neptunonkin, Järkyttäin rohkeit' aaltoja ja pannen Hirmuisen kolmikärjen huojumaan.
PROSPERO. Sa uljas henki! Oliko niin vahvaa Ja lujaa ketään, ett'ei mieli mennyt?
ARIEL. Ei yhtä, jok' ei kuumeen houreiss' ollut Ja tehnyt hullun töitä. Meren vaahtoon Syöksyivät kaikki, myöskin merimiehet, Ja laivan jättivät, jok' ilmituleen Nyt leimahti. Kuninkaan poika Ferdinand, Hivukset päässä törröllään kuin kaisla, Juoks' eellä, huutain: "Helvetti on tyhjä Ja kaikki pirut irti".
PROSPERO. Hyvin tehty. Lähellä rantaa, niinkö?
ARIEL. Rannass' aivan.
PROSPERO. Ei ketään hukkunut?
ARIEL. Ei hivuskarvaa. Ei vaatteissa niin tahraa, ehommat vaan Olivat entistänsä. Pitkin saarta Hajoitin heidät parvittain, kuin käskit. Kuninkaan pojan yksin maalle heitin. Hän huokauksin jäähdyttää nyt ilmaa, Sopessa kolkoss' istuu suruissansa Ristissä käsin näin.
PROSPERO. Mut kuinka kävi Kuninkaan laivan merimiesten, kuinka, Ja muiden laivain?
ARIEL. Laiva kuninkaan Satamass' on sen lahden pohjukassa, Miss' sydänyönä kerran minun käskit Bermudan myrskyisiltä saarilta Kastetta noutaa; siellä turvass' on se. Kaikk' ajoin merimiehet kannen alle, Miss' osaks taiast', osaks uuvunnasta Nyt nukkuvat. Muut laivat vihdoin, jotka Ma hajoitin, nyt yhtyneet on jälleen, Ja Välimertä kyntäin Neapeliin Suruissaan palajavat, luullen, ett' on Kuninkaan laiva hukkunut ja että Hän itse meren pohjass' on.
PROSPERO. Työs, Ariel, Sa tarkoin teit; mut viel' on tehtävää. Mik' aika nyt on?
ARIEL. Yli puolipäivän.
PROSPERO. Kaks tuntilasin juoksemata vähin. Täst' yhdeksään on aika meille kallis.
ARIEL. Siis lisää työtä? Näin kun mua vaivaat, Suo että lupauksestas muistutan, Mi viel' on täyttämättä.
PROSPERO. Ynseiletkö? No, mitä vielä vaadit?
ARIEL. Vapautta.
PROSPERO. Vaikk' ohi viel' ei aikas? Vaiti siitä!
ARIEL. Suvaitse muistaa uskolliset työni: En valehdellut, hairaust' en tehnyt, Napissut, nurissut en ole. Vuodeks Lupasit minut vapaaks.
PROSPERO. Unhotitko Mist' ahdistuksesta sun päästin?
ARIEL. En.
PROSPERO. Unohditpa. On mielestäsi raskas Suolaisen meren mutaa kahlata, Selässä lentää tuiman pohjatuulen, Maan uumenissa pengastaa, kun kylmäst' On routaantunut maa.
ARIEL. Ei, toden totta.
PROSPERO. Valetta, ilkipeto! Unhotitko Sycorax velhon inhan tuon, jonk' oli Ikä ja luihuus koukistanut? Mitä?
ARIEL. En.
PROSPERO. Unhotitpa. Hän mist' oli? sano.
ARIEL. Algierista.
PROSPERO. Vai niin? Mun kerran kuussa Sinulle täytyy muistuttaa, mik' olit, Kosk' unhotat sen. Kirottu tuo velho Noituudestaan ja monist' ilkitöistään, Joit' ihmiskorva kuulla kammoo, syöstiin Maanpakoon Algierista, niinkuin tiedät. Hält' yhden teon tähden henki säästyi; Niin, eikö totta?
ARIEL. Totta.
PROSPERO. Raskahana Tuon kuoppasilmän toivat merimiehet Ja tänne jättivät. Sa, orjani, Sa silloin häntä palvelit, niin kerroit. Mut koska olit henki liian hento Tuon velhon iljettäviin törkytöihin Ja apus kielsit pois, niin hän sun salpas Kätyriensä voimakkaampain kautta Ja hillittömän vihan vimmassa Halaistuun honkaan. Tuossa onkalossa Sa tuskissasi kytkettynä istuit Kakstoista vuotta. Hän sill' aikaa kuoli, Ja tyrmässäs sa voihkit yhtä taajaan Kuin myllynratas kalkkaa. Tällä saarell' Ei silloin muuta ihmisluomaa ollut Kuin velhon poika, täällä penikoittu, Tuo kailo vaihdokas.
ARIEL. Niin, Caliban.
PROSPERO. Niin, hölmö! Juuri Caliban, hän, joka Nyt mua palvelee. Sa tiedät, mistä Sun löysin kitumasta. Valitukses Sai suden ulvomaan ja rintaa vihloi Karhunkin ikijulman. Tuskas oli Kuin tuskaa helvetin, ja siit' ei päästää Sycorax voinut. Munpa taitoni -- Kun tulin ja sun kuulin -- auki hongan Repäisi ja sun päästi.
ARIEL. Kiitos, herra!
PROSPERO. Jos vielä nuriset, niin halon tammen Ja pahkuisiin sen sisuksiin sun suudin, Siell' ulistakses kaksitoista vuotta.
ARIEL. Anteeksi, herra! Käskynne ma täytän Ja kummittelen kiltisti.
PROSPERO. Se tee, Niin kahden päivän päästä olet vapaa.
ARIEL. Oi, kiitos, jalo herra! Mitä tulee, Sanokaa, mitä tulee minun tehdä?
PROSPERO. Pukeu meren neidoks; näkyväinen Vaan mulle ollos; yksikään muu silmä Ei saa sua nähdä. Mene, muotos muuta, Ja tule sitten tänne. Pois, ja joutuun! (Ariel poistuu.) Heräjä, sulolapsi! Hyvin nukuit. Heräjä!
MIRANDA. Ihmeellinen tarinanne Mun uneen uuvutti.
PROSPERO. Pois uni viskaa. Nyt Calibanin luo, tuon orjan, joka On aina häijy suustaan.
MIRANDA. Hän on konna; En kärsi häntä nähdä.
PROSPERO. Tuiki tarpeen Hän näissä oloiss' on. Hän tulen laittaa, Puut meille kantaa, hyötytyötä tekee Jos jotakin. -- Hoi! Orja! Caliban! Maan möhkö, vastaa!
CALIBAN (ulkoa). Kyllin siell' on puita.
PROSPERO. Hoi, tänne, sanon! Muutakin on työtä. No, joutuun, kilpikonna! (Ariel palajaa vedenneidoksi puettuna.) Ihana ilme! Soma Ariel, He, kuules mitä kuiskaan.
ARIEL. Kyllä, herra.
(Poistuvat.)
PROSPERO. Ruttoinen ruoja, pirun penikoima Kirotun äitis kanssa, tule esiin!
(Caliban tulee.)
CALIBAN. Oo, kaste kirotumpi kuin mink' äiti Siveli korpinsiivin liejusuolta, Norukoon teihin! Lietsokohon louna Ja ruumihinne ruvin peittäköön!
PROSPERO. Tuost' yöllä jäsenkatkon saat sa varmaan; Et hengittää voi pistoksilta; peikot, Jotk' öisin elämöivät, kimppuus käyvät, Näpistäin kirjavaks kuin mesimöykyn Sun ruumiisi, ja joka näpinjälki Se äilehtii kuin mehiläisen pisto.
CALIBAN. Nyt tahdon lounastaa. Tää saari mun on, Sen Sycoraxilt', äidiltäni perin. Pois ryöstit multa sen. Kun ensin tulit, Hyväilit, kuihkoit mua, marjavettä Minulle juotit, nimittämään neuvoit Tuon pienen valon ja tuon suuren, jotka öin, päivin palavat. Sua rakastin ma, Ja näytin sulle saaren kaikki aarteet, Karumaat, vehmaat, lähteet, suolakaivot. Voi, että tein sen! -- Äidin rikkeet teihin, Lepakot, konnat, kuoriaiset kaikki! Muut' alamaist' ei sinulla kuin minä, Jok' ennen olin oma kuninkaani; Nyt tähän kovaan kallioon mun salpaat, Muun maan kun multa ryöstit.
PROSPERO. Valheen henki, Et tunne hyvyyttä, vaan piiskaa. Pidin Sua, haaskaa, ihmistavoin; otin sinut Majaani asumaan, siks kunnes koitit Häväistä tyttäreni kunnian.
CALIBAN. Ho, ho, ho! Paha, ettei tullut tehdyks. Mua estit; muuten Calibaneill' oisin Ma kansoittanut saaren.
PROSPERO. Inha orja, Johonka hyve pieninkään ei pysty, Vaan paheet kaikki! Turviini sun otin, Puhumaan vaivoin sain sun, joka hetki Opetin sulle yhtäkin; kun sinä, Sen villikko, et tiennyt mitä mielit, Vaan mylvit niinkuin eläin, neuvoin sulle Sanoja, millä mieles ilmi tuoda. Mut, siitä huolimatta, halpaan luontoos Jotakin jäi, jot' inhoo jalo luonne. Siis ansiosta kallioon sun kytkin, Vaikk' enemmän kuin vankeutt' ansaitsit.
CALIBAN. Opetit puhumaan mun; hyöty siit' on Ett' opin kiroomaan. Sun rutto syököön Tuost' opetuksestas!
PROSPERO. Pois, velhon pentu! Tuo puita! Joutuun, muista se! Viel' askart' On muutakin. Haa, jupisetko, peto? Jos niskoittelet tai jos laimin lyöt Mun käskyni, luuvalon sinuun isken, Jäseniis noidun vetotaudin, panen Niin mylvimään sun, että ulinaasi Pedotkin säikkyy.
CALIBAN. Älkää, minä pyydän. (Syrjään.) Totella täytyy; mahdillaan hän voisi Pakottaa vasallikseen Seteboonkin, Emoni jumalan.
PROSPERO. No, orja, mene!
(Caliban poistuu.)
(Ariel palajaa näkymättömänä, soitellen ja laulaen. Ferdinand seuraa häntä.)
Arielin laulu:
Tänne keltahiekallen Nyt käsikkäin, Niiaten ja suudellen Ja pyörittäin! Sipsutellen hyppikää, Henget kaikki säistäkää! Vait! vait! (Erinäisiä ääniä.) Hau! hau! Se halli kait. (Erinäisiä ääniä.) Hau, hau! Vait! Kuules vaan! Jo kukko se laulavi lauluaan: Kukkukiekuu!
FERDINAND. Mist' on tuo sointo? Ilmasta? Vai maasta? Se vaikeni jo: -- saaren jumalata Varmaankin palvellaan. Kun rannall' istuin Ja isävainaatani taaskin itkin. Vesiltä luokseni tuo ääni hiipi, Sulavin soinnuin lientäin tuskiani Ja meren hyrskää; sitä seurasin ma Tai pikemmin se myötänsä mua veti. Nyt poissa on se. -- Ei, se taasen alkaa.
Arielin laulu:
Nyt viittä syltä syvät veet Sun peittää isäsi; Koralliks luut on siirtyneet Ja silmät helmiksi; Näet meri kaikki helmassaan Kaluksi kalliiks muuttaa vaan. Mut aallotar soittaa, -- kuules, oi! -- Piu, pau, kuolinkello se soi.
KUORO. Piu, pau.
FERDINAND. Tuo laulu isästän' on hukkuneesta. -- Ei kuolevainen laula noin; tuo sävel Ei ole maasta -- ylhäältä se soipi.
PROSPERO. Silmäisi ripsillinen verho nosta Ja sano, mitä tuolla näet.
MIRANDA. Kuin? Henki? Oi, kuinka tähystää se! Tiedä, isä, Ihana on se; -- mutta se on henki.
PROSPERO. Ei, laps! Se syö ja nukkuu, aistit sillä On niinkuin meillä. Sulho tuo, min näet, Mukana haahdess' oli. Jos ei suru, Kauneuden syöpä, häntä rumentaisi, Hän sinust' olis pulska. Kadonneita Hän tovereitaan etsii.
MIRANDA. Minust' on hän Olento jumalallinen; maan päällä Noin ylevää en ole nähnyt koskaan.
PROSPERO (syrjään). Nyt, näemmä, käy se niin kuin mielin. -- Ariel, Sa oiva henki, kahden päivän päästä Sin' olet vapaa.
FERDINAND. Jumalatar varmaan, Jot' äsken lauluin palveltiin! -- Ma pyydän, Suvaitkaa, tällä saarell' asuttenko, Ja tohtisinko tiedustaa, kuin täällä Mun tulee käyttäidä; mut tärkein pyyntö, Vaikk' esitän sen viimeks: ihme kaunis, Oletko tyttö, vaiko et?
MIRANDA. En ihme, Mut tyttö kyllä.
FERDINAND. Kieltäni! Oi, taivas! Sen kielen puhujista suurin olen, Jos vaan nyt olisin sen kotomaassa.
PROSPERO. Kuin? Suurin? Neapelin kuningas Jos kuulis tuon, mik' oisit?
FERDINAND. Mikä nytkin, Mies halpa vaan, jok' ihmeeks sinun kuulen Puhuvan Neapelin kuninkaasta. Hän kuulee mua, ja sen vuoks min' itken; Kuningas itse olen. Silmistäni Ei ole tulva laannut siitä, kuin Isäni, kuninkaan, näin hukkuvan.
MIRANDA. Oi, surkeaa!