Part 7

Rouva Burston -- se oli hänen nimensä -- oli iäkäs leski, jonka kaikki tulot riippuivat pienestä sijoituksesta mainittuihin osakkeihin. Osingon nouseminen ja laskeminen oli määrännyt hänen elämänsä, eikä hän käsittänyt toimeentuloansa muutoin kuin mikäli siihen vaikutti hänen osakkeittensa arvo. Turhaan me selitimme hänelle, että hän saisi nyt ottaa maailman kaikki rahat, mutta että niistä ei olisi mitään hyötyä. Hänen vanha tajuntansa ei voinut mukautua tähän uuteen ajatukseen, vaan hän itki ääneen hukattua pääomaansa.

"Siinä oli kaikki omaisuuteni", valitti hän. "Jos se on mennyt, voin minäkin mennä yhtä hyvin."

Sillä aikaa kun hän valitteli, selvisi meille, millä keinoin tämä hauras vanha korsi oli elänyt siinä, missä koko suuri metsä oli kaatunut. Hän oli kerrassaan rampa ja poti hengenahdistusta. Hänelle oli tautiansa varten määrätty happea, ja yksi putki oli hänen huoneessaan ratkaisun hetkellä. Hän oli tietysti hengittänyt sisäänsä vähän happea ja saanut siitä huojennusta, kun eetterimyrkky alkoi ahdistaa, ja säästeliäästi käyttäen varastoaan hän oli elänyt yön yli. Lopuksi hän oli vaipunut uneen ja herännyt automme surinasta. Koska oli mahdotonta viedä häntä mukaamme, toimitimme hänelle kaikkea, mitä hän tarvitsi elääkseen, ja lupasimme käydä häntä katsomassa viimeistään parin päivän päästä. Sitten me jätimme hänet yhä itkeskelemään pääomansa menetystä.

Kun lähestyimme Thamesia, kävi ruuhka kaduilla vahvemmaksi, ja me olimme yhä pahemmassa pulassa. Me pääsimme vain työläästi London Bridgen poikki. Middlesexin puolelta olivat pääsytiet sinne kauttaaltaan tukossa: jähmettynyt liikenne teki kaiken etenemisen sillä suunnalla mahdottomaksi. Muuan laiva paloi telakalla lähellä siltaa, ja ilma oli täynnä ajelehtivia nokihiutaleita ja raskasta, pistävää katkua. Jossakin parlamentintalon lähellä oli sakea savupilvi, mutta siitä, missä me olimme, oli mahdotonta nähdä, mikä oli tulessa.

"En tiedä, miltä teistä tuntuu", huomautti lordi John pysähdyttäen auton, "mutta minusta näyttää maaseutu iloisemmalta kuin kaupunki. Kuollut Lontoo koskee hermoihini. Minä ehdotan, että käännymme ja ajamme takaisin Rotherfieldiin."

"Minä tunnustan, etten käsitä, mitä voisimme täältä toivoa", sanoi professori Summerlee.

"Samalla", sanoi Challenger, ja hänen valtava äänensä kumisi omituisesti keskellä hiljaisuutta, "meidän on vaikea käsittää, että seitsemästä miljoonasta ihmisestä vain yhden vanhan naisen on onnistunut ruumiillisen vammansa tai satunnaisen askartelunsa nojalla pelastua häviöstä."

"Jos olisi muita, kuinka voimme toivoa ne löytävämme, George?" kysyi rouva. "Kuitenkin olen yhtä mieltä siinä, että me emme voi mennä takaisin, ennenkuin olemme edes koettaneet löytää."

Astuimme maahan autosta, jätimme sen kadun reunalle ja kävelimme hieman vaivalloisesti pitkin King William Streetin väkirikasta käytävää. Sitten menimme suuren vakuutustoimiston avonaisesta ovesta sisään. Se oli kulmatalo, ja me valitsimme sen, koska siitä oli näköala joka suunnalle. Noustuamme portaita ylös kuljimme erään salin läpi, jonka otaksun olleen johtokunnan huoneen, sillä kahdeksan vanhahkoa miestä istui pitkän pöydän ympärillä sen keskellä. Korkea ikkuna oli auki, ja me menimme kaikki ulos parvekkeelle. Sieltä me voimme nähdä Cityn haarautuvia katuja, joilla lojui tungokseen asti ihmisiä, ja heti alapuolellamme oli katu kauttaaltaan mustana liikkumattomien taksa-autojen katoista. Kaikki tai melkein kaikki autot olivat suunnattuina poispäin, osoittaen, että pelästyneet liikemiehet olivat viime hetkellä turhaan yrittäneet lähteä perheittensä luo esikaupunkeihin tai maalle. Siellä täällä matalampien vuokravaunujen keskellä kohosi jonkin rikkaan pohatan suuri messinkihelainen auto toivottomasti kiilautuneena tukkeutuneen liikenteen rykelmään. Juuri allamme oli suurikokoinen ja ylellisen näköinen auto; sen omistaja, vanha, lihava mies, kurotti itseään esille, puolet hänen kömpelöstä ruumiistaan oli ikkunan ulkopuolella, ja hänen turpea kätensä, joka loisti timanteista, oli ojennettuna, kun hän kannusti ajajaansa viimeiseen ponnistukseen ahdingon puhki.

Tusinan verta omnibusseja kohosi saarien tavoin tässä tulvassa; matkustajat, jotka täyttivät katot, makasivat kaikki yhteen sulloutuneina toistensa sylissä kuten leikkikalut lastenkamarissa. Leveällä lyhtyjalustalla keskellä katua seisoi suurikokoinen poliisi nojautuen pylvästä vasten niin luonnollisessa asennossa, että oli vaikea uskoa häntä kuolleeksi, ja hänen jaloissaan oli rääsyinen sanomalehtipoika, lehtipinkka vierellään maassa. Ilmoituslehtikärryt olivat salpautuneet joukkoon, ja me saatoimme lukea tiedonannon, joka oli suurin kirjaimin painettu mustalla keltaiselle: "Välikohtaus ylähuoneessa. Piirikuntakilpailu keskeytetty." Tämä oli varmaan aikaisin painos, sillä toisissa lehdissä oli luettavana: "Onko loppu tulossa? Suuren tiedemiehen varoitus." Ja toinen: "Onko Challenger oikeassa? Pahaenteisiä huhuja."

Challenger osoitti vaimolleen jälkimmäistä tiedonantoa, joka pisti tungoksesta esiin kuin lippu. Saatoin nähdä hänen pullistavan rintaansa ja sivelevän partaansa sitä katsellessaan. Hänen monivivahteista älyään huvitti ja imarteli se ajatus, että Lontoo oli kuollessaan muistellut hänen nimeään ja sanojaan. Hänen tunteensa olivat niin ilmeiset, että hänen virkaveljensä ei voinut olla pilkallisesti huomauttamatta:

"Oma itse esillä viimeiseen asti, Challenger."

"Siltä näyttää", vastasi toinen tyynesti. "Niin", lisäsi hän katsellessaan pitkin äänettömiä, ruumiiden ja kuoleman täyttämiä katuja, "minä en tosiaan käsitä, että voittaisimme mitään viipymällä kauemmin Lontoossa. Ehdotan, että palaamme heti Rotherfieldiin, ja sitten neuvottelemme, miten käytämme hyödyllisimmin ne vuodet, jotka ovat edessämme."

Vain yhden kuvan esitän vielä niistä näyistä, jotka jäivät muistiimme kuolleesta Citystä. Se on katsahdus St. Maryn vanhan kirkon sisään, juuri siellä, missä automme odotti. Portailla virui vainajia, joiden välitse pujotellen työnsimme kääntöoven auki ja astuimme sisään. Edessämme oli ihmeellinen näky. Kirkko oli täpötäynnä polvistuvia olentoja rukousta ja nöyrtymistä osoittavissa asennoissa. Viimeisellä kauhistavalla hetkellä, jouduttuaan äkkiä kasvoista kasvoihin elämän kauhean todellisuuden eteen, joka uhkaa yläpuolellamme silloinkin, kun siirrymme varjojen maahan, olivat kauhistuneet ihmiset syöksyneet Cityn vanhoihin kirkkoihin, joissa moniin sukupolviin oli tuskin milloinkaan ollut jumalanpalvelusta. Siellä he olivat sulloutuneina niin tiheään kuin mahtuivat polvistumaan, monella kiihtymyksessään vielä hattu päässään, ja heidän yläpuolellaan oli muuan maallikkopukuinen nuori mies saarnatuolissa ilmeisesti puhunut heille, kun sama kohtalo oli yllättänyt hänet ja heidät. Hän oli nyt kuten ilveilijä kojussaan, pää ja kaksi velttoa käsivartta riippumassa saarnatuolin reunan yli. Kaikki tuntui painajaiselta, harmaa, tomuinen kirkko, kuoleman kourissa jähmettyneiden rivit, kaiken hämäryys ja hiljaisuus. Me kävelimme siellä varpaisillamme, hiljaa kuiskaillen.

Ja sitten sain äkkiä erään aatteen. Kirkon nurkassa lähellä ovea oli vanha kastemalja ja sen takana syvä komero, jossa riippuivat kellonsoittajain köydet. Miksi emme lähettäisi Lontoon yli sanomaa, joka toisi luoksemme mahdollisesti vielä eloon jääneet? Minä juoksin sinne, kiskoin köyttä ja hämmästyin huomatessani, kuinka vaikeata oli heiluttaa kelloa. Lordi John oli seurannut minua.

"Totta tosiaan, nuori mies!" sanoi hän riisuen takkinsa. "Te olette saanut hiton hyvän aatteen. Kun minäkin tartun siihen, kyllä kello soi."

Mutta kello oli niin raskas, että vasta silloin, kun Challenger ja Summerlee olivat painollaan tulleet avuksemme, kuulimme päittemme yläpuolelta kuminaa ja helinää, joka ilmaisi meille, että suuri kellonkieli suoritti tehtäväänsä. Kauas yli kuolleen Lontoon kaikui toverillinen ja toivoa antava viestimme niille lähimmäisille, jotka vielä ehkä elivät. Se ilahdutti omaa sydäntämme, tämä voimakas metallinen kutsu, ja me ahersimme sitä vakavammin, kiskoutuen kaksi jalkaa maasta köyden heilahtaessa ylöspäin, mutta ponnistaen kaikki yhdessä, alaspäin vedettäessä.

Challenger oli alinna, jännittäen koko valtavan voimansa ponnahdellen ylös alas kuten eriskummainen härkäsammakko ja kurnuttaen joka vetäisyllä. Tällä hetkellä olisi taiteilija saanut ottaa kuvan neljästä seikkailijasta, jotka ennen olivat yhdessä kokeneet monta omituista vaaraa ja jotka kohtalo nyt oli valinnut näin merkilliseen tehtävään. Puoli tuntia me teimme työtä, hien valuessa kasvoiltamme, käsivarret ja selkä kipeinä ponnistuksesta. Sitten menimme kirkon pylväskäytävään ja tähystelimme innokkaasti pitkin hiljaisia täyteen ahdettuja katuja. Ei yksikään ääni tai liike vastannut kutsuumme.

"Se on hyödytöntä. Ei ketään ole jäljellä", huudahdin.

"Me emme voi tehdä mitään muuta", sanoi rouva Challenger. "Jumalan tähden, George, menkäämme takaisin Rotherfieldiin. Vielä yksi tunti täällä kauheassa, hiljaisessa Cityssä tekisi minut hulluksi."

Me nousimme autoon sen enempää puhumatta. Lordi John käänsi ja suuntasi sen etelään päin. Meistä näytti kaikki päättyneeltä. Vähänpä osasimme aavistaa sitä omituista uutta vaihetta, joka pian seurasi.

6

Suuri herääminen

Ja nyt tulen loppuosaan tätä eriskummaista tapausta, joka oli niin valtavan tärkeä sekä omassa yksityisessä elämässämme että ihmissuvun yleisessä historiassa. Kuten sanoin tarinaa aloittaessani: kun tätä historiaa kirjoitetaan, kohoaa loppukohtaus varmasti kaikkien muiden tapausten keskellä kuin vuori kunnaiden seasta. Sukupolvellemme on varattu erikoinen kohtalo, koska se on valittu kokemaan näin ihmeellistä. Kuinka kauan sen vaikutus kestää, -- kuinka kauan ihmiskunta säilyttää sen nöyryyden ja kunnioituksen, jota tämä suuri, tärisyttävä tapaus on sille opettanut, sen näyttää vain tulevaisuus. Luulen voitavan turvallisesti sanoa, etteivät olot milloinkaan palaa entiselleen.

Ihminen ei käsitä, kuinka voimaton ja tietämätön hän on ja kuinka näkymätön käsi kannattaa häntä, ennenkuin tuo käsi on näyttänyt hetkeksi puristuvan musertavaan iskuun. Kuolema on ollut ihan lähellä. Me tiedämme, että se voi taas tulla millä hetkellä tahansa. Sen uhka on kuin varjona elämässämme, mutta kuka voi väittää valheeksi, että tässä varjossa velvollisuuden, vakavuuden ja vastuun tunne, elämän tärkeyden ja tarkoitusten kunnioittaminen, vakava kehittymisen ja parantumisen halu on kasvanut ja käynyt meissä todelliseksi, hapattaen yhteiskuntamme ylhäältä alas asti? Se ei riipu lahkoista tai uskonkappaleista. Siinä on esillä näköalan muutos, uusi käsitys oikeista mittasuhteista, joiden mukaan me olemme merkityksettömiä ja haihtuvia olentoja, eläen vain sikäli kuin tuntemattoman vallan armo sallii.

Mutta jos maailma on käynyt tästä tiedosta vakavammaksi, ei se silti luullakseni ole surullisempi paikka. Varmastikin olemme yhtä mieltä siitä, että nykyhetken järkevämmät ja hillitymmät huvit ovat syvällisempiä ja viisaampia kuin se meluisa, mieletön hälinä, jota niin usein pidettiin huvituksena menneinä päivinä -- niin vähän aikaa sitten, vaikka se nyt tuntuu käsittämättömältä. Entisen tyhjän elämän sijaan, joka tuhlattiin joutavissa vierailuissa ja vastavierailuissa, suuren ja tarpeettoman talouden huolissa, ylellisten ja ikävien aterioiden järjestelemisessä ja syömisessä, on tullut lepoa ja terveyttä lukemisessa, musiikissa, hiljaisessa perheseurustelussa, kun on opittu paremmin käyttämään aikaa. Terveempinä ja enemmän nauttien ihmiset ovat rikkaampia kuin ennen, vaikka ovat maksaneet yhteiseen rahastoon ne paisuneet verot, jotka ovat niin suuresti korottaneet elintasoa näillä saarilla.

Siitä ollaan hieman eri mieltä, millä määrätyllä hetkellä suuri herääminen sattui. Yleensä myönnetään, että lukuunottamatta kellojen osoittamaa eroa on voinut olla paikallisia syitä vaikuttamassa myrkyn toimintaan. Mutta jokaisessa eri piirissä tapahtui ylösnousemus melkein yhtaikaa. Monet ihmiset todistavat, että parlamenttitalon kello silloin oli kymmenen minuuttia yli kuuden. Tähtitornin esimies on ilmoittanut, että Greenwichin aika osoitti kaksitoista minuuttia yli kuuden. Toisaalta on tilanomistaja Johnson, hyvin kyvykäs itäenglantilainen havaintojen tekijä, aikamääräksi maininnut klo 6.20. Hebrideillä kello oli silloin jo seitsemän.

Omalta kohdaltamme ei voi olla mitään epäilystä, sillä minä istuin sillä hetkellä Challengerin työhuoneessa, ja hänen huolellisesti tarkistettu ajanmittarinsa oli edessäni. Se osoitti neljännestä yli kuuden.

Ääretön masentuminen painoi mieltäni. Kaikki ne kauheat näyt, joita olimme matkallamme tavanneet, ahdistivat sieluamme. Kun minulla oli mainio terveys ja suuri ruumiillinen tarmo, oli sielullinen synkistyminen minussa harvinaista. Minulla oli irlantilaisen kyky nähdä jokin leikillisyyden pilkahdus kaikessa pimeydessä. Mutta nyt oli synkeys kauhistava ja lievittämätön. Muut olivat alakerrassa tuumimassa, mihin ryhdyttäisiin. Istuin avoimen ikkunan luona, nojaten leukaa käteeni ja ajatellen tilanteemme kurjuutta.

Saatoimmeko vielä jatkaa elämäämme? Kysymys heräsi yhä uudelleen. Oliko mahdollista elää kuolleessa maailmassa? Samoin kuin fysiikan mukaan isompi kappale vetää puoleensa pienempää, emmekö mekin tuntisi vastustamatonta vetovoimaa ihmiskunnan puolelta, joka oli siirtynyt toiseen maailmaan? Kuinka tulisi loppu? Johtuisiko se myrkyn palaamisesta? Vai tulisiko maa asumattomaksi yleisen rappeutumisen myrkyllisistä vaikutuksista? Vai kävisikö niin, että kauhea tilanne järkyttäisi henkistä tasapainoamme? Ryhmä mielipuolia kuolleessa maailmassa! Haudoin mielessäni tätä viimeistä kamalaa ajatusta, kun jokin kopina sai minut katsomaan maantielle. Vanha kyytihevonen tuli mäkeä ylös!

Samalla hetkellä olin tietoinen siitä, että linnut visertelivät, että joku yski pihalla ja että ulkona oli liikettä. Ja kuitenkin muistan, että tuo ihmeellinen, laihtunut, yli-ikäinen hevonen pidätti katsettani. Hitaasti ja huohottaen se kiipesi rinnettä ylös. Sitten silmäni osui ajajaan, joka kyyrötti istuimellaan, ja lopuksi nuoreen mieheen, joka kurkotti ikkunasta ulos hieman kiihtyneenä ja huusi ajajalle jonkin määräyksen. Kaikki olivat epäilemättä pirteästi elossa!

Oliko tämä siis ollut vain harhakuva? Oliko mahdollistä, että koko tämä myrkkyvyöhyketapaus oli ollut unta? Aluksi olivat hämmästyneet aivoni tosiaan valmiit uskomaan, että niin oli laita. Sitten satuin katsomaan kättäni, ja siinä oli rakkula, jonka olin saanut kirkonkellojen köysiä kiskoessani. Se oli siis ainakin totta. Ja kuitenkin maailma oli taas herännyt eloon -- täysi elämä oli silmänräpäyksessä palannut kiertotähdellemme.

Kun nyt silmäilin laajaa maisemaa eri tahoille, näin siinä hämmästyksekseni liikettä ihan samaa latua myöten, jolle se oli pysähtynyt. Tuolla olivat golfinpelaajat. Oliko mahdollista, että he jatkoivat peliään? Oli, sillä eräs heistä löi pallon pois hiekkaläjältä ja toinen ryhmä ajoi nurmikolla varmasti palloa kuoppaan. Elonleikkaajat menivät parvessa hitaasti työhönsä takaisin. Lapsenhoitaja läimäytti toista hoidokkiaan ja alkoi sitten työntää rattaitaan mäkeä ylös. Jokainen oli rauhallisesti tarttunut elämän lankaan juuri siltä kohtaa, missä oli sen pudottanut.

Syöksyin portaita alas, mutta eteisen ovi oli auki, ja pihalta kuulin toverieni ääniä, kun he ilmaisivat hämmästyksensä ja onnittelunsa. Me kaikki pudistimme toistemme käsiä ja nauroimme, ja rouva Challenger suuteli innoissaan meitä kaikkia, ennenkuin lopuksi heittäytyi miehensä syliin.

"Mutta eihän se ole voinut olla pelkkää nukkumista!" huudahti lordi John. "Hitto vieköön, Challenger, ettehän luule minun uskovan, että ihmiset vain nukkuivat tuijottavine silmineen, jäsenet jäykkinä, kauhea kuolonirvistys kasvoillaan!"

"Se on voinut olla ainoastaan se tila, jota sanotaan jäykistystaudiksi", sanoi Challenger. "Se on ollut harvinainen ilmiö menneisyydessä, ja sitä on aina väärin luultu kuolemaksi. Siinä tilassa laskee ruumiin lämpö, hengitys katoaa, sydämen tykytystä ei tunnu -- oikeastaan se onkin kuolema, vaikka se on ohimenevä. Kaukonäköisinkään" -- tässä hän sulki silmänsä ja virnisti -- "saattoi tuskin käsittää, että se puhkesi näin yltyleisenä".

"Te saatte sanoa sitä jäykistystaudiksi", huomautti Summerlee, "mutta se on kuitenkin vain nimi, ja me tiedämme tuloksesta yhtä vähän kuin myrkystä, joka on sen syynä. Korkeintaan voimme sanoa, että myrkyllinen eetteri on aiheuttanut väliaikaisen kuoleman."

Austin istui lyyhistyneenä auton astuimella. Juuri hänen yskänsä olin kuullut yläkertaan. Hän oli ääneti pidellyt päätään, mutta nyt hän mutisi itsekseen ja tarkasteli autoa.

"Nuori pölkkypää!" murisi hän. "Ei voi jättää esineitä rauhaan!"

"Mikä on hätänä, Austin?"

"Rasvauskojeet jätetty juoksemaan, herra. Joku on sorkkinut autoa. Kaiketi se on puutarhurin nulikan työtä."

Lordi John näytti syylliseltä.

"En tiedä, mikä minua vaivaa", jatkoi Austin nousten horjuen pystyyn. "Muistaakseni minua huimasi, kun pesin autoa. Ehkä kaaduin silloin astuimelle. Mutta sen vannon, etten milloinkaan ole jättänyt tulppaa auki."

Hämmästyneelle Austinille kerrottiin lyhyesti, mitä oli tapahtunut hänelle ja maailmalle. Tippuvien rasvauskojeiden salaisuus selitettiin hänelle myöskin. Hän kuunteli perin epäuskoisena, kuinka eräs tottumaton herrasmies oli ohjannut hänen autoaan, mutta hänen mielenkiintonsa heräsi, kun suppeasti esitimme, mitä olimme kokeneet nukkuvassa Cityssä. Vielä nytkin muistan hänen huomautuksensa, kun tarina oli lopussa.

"Olitteko Englannin pankin ulkopuolella, herra?"

"Kyllä, Austin."

"Kun kaikki miljoonat olivat sisällä ja joka ihminen nukkui?"

"Niin oli asian laita."

"Enkä minä ollut siellä!" huokasi hän ja kääntyi synkkänä taas pesemään autoaan.

Äkkiä kuului pyörien kitinää hiekalla. Vanhat ajurinrattaat olivat saapuneet Challengerin oven eteen. Näin nuoren matkustajan astuvan maahan. Sitten ilmestyi palvelijatar, joka näytti niin sekaiselta ja kummastuneelta kuin olisi juuri heitetty syvimmästä unestaan, huoneeseen kortti lautasella. Challenger nuuhkaisi sitä katsellessaan, ja hänen paksu musta tukkansa näytti nousevan vihasta pystyyn.

"Sanomalehtimies!" murisi hän. Sitten hän virkkoi, hymyillen anteeksipyytävästi: "Mutta onhan luonnollista, että koko maailma kiiruhtaa tiedustamaan, mitä minä ajattelen tästä asiain käänteestä."

"Se voi tuskin olla hänen asiansa", sanoi Summerlee, "sillä hän oli matkalla jo ennenkuin eetterimyrkytys alkoi".

Minä katsoin korttiin: "James Bascter, _New York Monitorin_ Lontoon-kirjeenvaihtaja."

"Te aiotte ottaa hänet vastaan?" sanoin.

"En ikinä."

"Voi, George! Sinun pitäisi olla suopeampi ihmisille. Varmasti olet oppinut jotakin siitä, mitä olemme kokeneet."

Professori maiskautti halveksivasti kieltään ja pudisti itsepintaista päätään.

"Myrkyllistä joukkoa! Niin, Malone? Pahin rikkaruoho uudenaikaisessa sivistyksessä, kerskurin valmis työase ja itseään kunnioittavan miehen kiusa! Milloin he ovat sanoneet hyvän sanan minun puolestani?"

"Milloin te olette sanonut hyvän sanar heidän puolestaan?" vastasin. "Kuulkaahan, tässä on muukalainen, joka on tullut teitä tapaamaan. Ettehän voi olla niin töykeä hänelle."

"No no", murisi hän, "te tulette mukaani ja pidätte puhumisesta huolta. Minä panen edeltäkäsin vastalauseeni sellaista häpeällistä yksityiselämäni häiritsemistä vastaan." Yhä mutisten hän tuli keikkuen perässäni kuten vihainen ja ilkeä verikoira.

Näppärä nuori amerikkalainen veti muistikirjansa esiin ja syventyi heti asiaansa.

"Minä tulin tänne, arvoisa herra", sanoi hän, "koska lukijamme Amerikassa tahtoisivat hyvin mielellään kuulla enemmän siitä vaarasta, joka teidän mielestänne uhkaa maailmaa".

"Minä en tiedä mistään vaarasta, joka nyt uhkaisi maailmaa", vastasi Challenger tylysti.

Sanomalehtimies katsoi häneen lievän hämmästyneenä.

"Tarkoitan sitä, että maailma voisi joutua myrkyllisen eetterin vyöhykkeeseen."

"Minä en nyt näe mitään sellaista vaaraa", väitti Challenger.

Nuori mies hämmästyi yhä enemmän.

"Ettekö te ole professori Challenger?"

"Kyllä, herra, se on nimeni."

"Sitten en käsitä, kuinka voitte sanoa, ettei ole mitään vaaraa. Minä tarkoitan teidän omaa kirjettänne, joka julkaistiin tämänaamuisessa Lontoon _Timesissä_."

Nyt oli Challengerin vuoro näyttää hämmästyneeltä.

"Tämänaamuisessa?" toisti hän. "Tänä aamuna ei ole julkaistu Lontoon _Timesiä_."

"Varmasti on, herra", sanoi amerikkalainen maltillisesti. "Teidän täytyy myöntää, että Lontoon _Times_ on jokapäiväinen sanomalehti." Hän veti esiin taskustaan sanomalehden. "Tässä on se kirje, jota tarkoitan."

Challenger hihitti ja hieroi käsiään.

"Jopa alan käsittää", sanoi hän. "Te siis luitte tämän kirjeen tänä aamuna?"

"Kyllä, herra."

"Ja tulitte heti haastattelemaan minua?"

"Juuri niin."

"Huomasitteko mitään epätavallista matkallanne tänne?"

"Totta puhuakseni, näyttivät kansalaisenne vilkkaammilta ja yleensä inhimillisemmiltä kuin ennen. Matkatavarani vastaanottaja alkoi kertoa minulle hullunkurista juttua, ja se on minulle uusi kokemus tässä maassa."

"Eikö mitään muuta?"

"Ei, herra, ainakaan mikäli muistan."

"No, mihin aikaan läksitte Lontoosta?"

Amerikkalainen hymyili.

"Minä tulin tänne haastattelemaan teitä, herra professori, mutta minusta tuntuu kuin nyt toistuisi vanha pulma: 'Onko neekeri kalassa vai kala neekerissä?' Te kysytte enemmän kuin minä."

"Se sattuu kiinnittämään mieltäni. Muistatteko tuntimäärän."

"Kyllä. Kello oli puoli yksi."

"Ja te saavuitte?"

"Neljänneksen yli kahden?"

"Ja otitte ajurin?"

"Niin tein."

"Kuinka pitkän matkan luulette olevan asemalle?"

"No, ehkä lähes kaksi mailia."

"Kuinka kauan siis ajoitte rattailla?"

"Noin puoli tuntia, kun hengenahdistusta poteva hevonen oli aisoissa."

"Nyt pitäisi kellon siis olla kolme?"

"Niin, tai hiukkasen yli."

"Katsokaa kelloanne!"

Amerikkalainen teki niin ja tuijotti sitten meihin hämmästyneenä.

"Totisesti!" huudahti hän. "Veto on loppunut. Se hevonen on rikkonut kaikki ennätykset. Aurinko on jokseenkin alhaalla, kun nyt sitä katselen. Niin, tässä on jotakin, mitä en ymmärrä."

"Muistatteko kokeneenne mitään merkillistä, kun tulitte mäkeä ylös?"

"Kyllä, kerran minua nukutti kovasti. Silloin aioin sanoa jotakin ajajalle, mutta hän ei näkynyt kuulevan. Kaiketi oli kuumuus syynä siihen, että minua äkkiä pyörrytti. Siinä kaikki."

"Niin on koko ihmissuvun laita", sanoi Challenger minulle. "Heitä on kaikkia pyönyttänyt. Kukaan ei vielä käsitä, mitä on tapahtunut. Jokainen jatkaa keskeytynyttä työtään, niinkuin Austin on käynyt käsiksi letkuun tai toinen pelaa edelleen golfia. Sanomalehtenne toimittaja, Malone, jatkaa lehtensä julkaisemista ja kummastuu aika lailla, kun huomaa, että yksi numero puuttuu. Niin, nuori ystäväni", lisäsi hän amerikkalaiselle reportterille iloisuuden äkillisessä puuskassa, "teistä on ehkä mielenkiintoista tietää, että maailma on turvallisesti uinut sen myrkyllisen virran läpi, joka ryöppyää Golf-virran tavoin eetterivaltameressä. Tahtonette myöskin omaksi mukavuudeksenne panna vastaisen varalta merkille, ettei tänään ole perjantai, elokuun seitsemäskolmatta, vaan lauantai, kahdeksaskolmatta päivä ja että te olette istunut vaunuissanne tunnotonna kahdeksankolmatta tuntia Rotherfieldin mäen rinteellä."

Juuri tähän voin lopettaa kertomukseni. Kuten luultavasti huomaatte, on se vain täydellisempi ja seikkaperäisempi toisinto siitä selostuksesta, joka ilmestyi _Daily Gazetten_ maanantainumerossa, ja joka on yleisesti myönnetty kaikkien aikojen suurimmaksi saavutukseksi sanomalehtimiehen toimessa, niin että sen ansiosta lehteä myytiin kolme ja puoli miljoonaa kappaletta. Minä säilytän pyhäkköni seinällä kehyksessä sen suurenmoisia otsakkeita:

MAAILMA KAHDEKSANKOLMATTA TUNTIA HORROKSISSA

ENNENKUULUMATTOMIA KOKEMUKSIA

CHALLENGER NÄYTTÄNYT OLEVANSA OIKEASSA

KIRJEENVAIHTAJAMME PELASTUU

MIELTÄKIEHTOVA KERTOMUS

HAPPIHUONE

KAMMOTTAVA AUTOMATKA

KUOLLUT LONTOO

PUUTTUVAN SIVUN KORVAAMINEN

PALJON TULIPALOJA JA IHMISHUKKAA

UUDISTUUKO SE?