Part 3

"Te saatatte olla oikeassa, Challenger", sanoi Summerlee nöyrtyneellä äänellä. "Minä olen halukas myöntämään, että luonnostani olen taipuvainen pikemmin arvostelemaan kuin kehittämään omia ajatuksia ja etten ole valmis rupeamaan jokaisen uuden teorian kannattajaksi, etenkin kun se sattuu olemaan niin epätavallinen ja haaveellinen kuin tämä. Kuitenkin, kun muistelen aamun tapauksia ja harkitsen toverieni typetää käyttäytymistä, huomaan olevan helppoa uskoa, että jokin kiihoittava myrkky on ollut syynä heissä ilmenneisiin oireihin."

Challenger taputti virkaveljeään hyväntahtoisesti olkapäähän. "Me edistymme", sanoi hän. "Totisesti me edistymme."

"Minä pyydän", sanoi Summerlee nöyrästi, "sanokaa, mikä on mielipiteenne nykyhetken mahdollisuuksista?"

"Teidän luvallanne lausun pari sanaa tästä asiasta." Hän istuutui kirjoituspöydälleen, lyhyet tukevat jalat heilumassa etupuolella. "Me olemme todistamassa hirvittävää, kaameata asiaa. Minun mielestäni on tulossa maailman loppu."

Maailman loppu! Silmämme kääntyivät suureen kaari-ikkunaan, ja me katselimme ulos -- maaseudun kesäistä kauneutta, nummen pitkiä vieruja, suuria maalaistaloja, hauskoja pikkutiloja, golfkentällä näkyviä huvittelijoita. Maailman loppu! Nämä sanat olin kuullut usein, mutta se ajatus, että niillä olisi välitön käytännöllinen merkitys, että se ei tapahtuisi epämääräisenä aikana, vaan nyt, tänään -- se hirvitti ja huimasi. Me kävimme kaikki juhlallisiksi ja odotimme, että Challenger jatkaisi. Hänen vaikuttava ulkomuotonsa ja esiintymisensä antoivat hänen juhlallisille sanoilleen sellaisen voiman, että tuon miehen kaikki epätasaisuudet ja hassutukset hetkeksi katosivat, ja hän kohosi edessämme majesteettisena, tavallisen inhimillisen piirin yläpuolelle. Sitten tuli ainakin minun mieleeni taas rohkaiseva muisto siitä, kuinka hän oli äänekkäästi nauranut kahteen otteeseen senjälkeen, kun olimme tulleet huoneeseen. Varmastikaan, ajattelin minä, ei tätä mielenjännitystä voi kestää iäti. Eihän hätä voi olla niin suuri tai kiireellinen.

"Kuvitelkaa, että on terttu viinirypäleitä", sanoi hän, "joita peittää joukko äärettömän pieniä, mutta vahingollisia basilleja. Puutarhuri käsittelee rypäleitä jollakin puhdistavalla aineella. Hän haluaa ehkä, että hänen rypäleensä olisivat puhtaampia. Hän tarvitsee ehkä tilaa viijelläkseen joitakin uusia basilleja, jotka ovat vähemmän vahingollisia. Hän kastaa tertun myrkkyyn, ja basillit katoavat. Meidän puutarhurimme on mielestäni kastamaisillaan aurinkojärjestelmän johonkin, ja ihmisbasilli, pieni kuolevainen vibrio, joka kiemurteli ja luikerteli maan ulkopinnalla, katoaa silmänräpäyksessä jäljettömiin."

Taas tuli hiljaisuus. Sen katkaisi puhelinkellon kimeä kilinä.

"Siinä yksi basilleistamme huutaa apua", sanoi professori synkästi hymyillen. "Ne alkavat tajuta, ettei heidän jatkuva olemassaolonsa olekaan välttämätön maailmankaikkeudessa."

Hän oli mennyt huoneesta minuutiksi tai pariksi. Muistan, ettei kukaan meistä puhunut hänen poissaollessaan. Mitkään sanat tai selitykset eivät näkyneet sopivan tähän tilanteeseen.

"Brightonin terveydenhoidon kaitsija", sanoi hän palatessaan. "Oireet kehittyvät jostakin syystä meren tasalla nopeammin. Meillä on etua siitä, että olemme seitsemänsadan jalan korkeudessa. Ihmiset näyttävät havainneen, että minä tunnen tämän asian parhaiten. Epäilemättä se johtuu _Timesissä_ olleesta kirjeestäni. Se, jonka kanssa puhuin tänne tultuamme, oli erään maaseutukaupungin pormestari. Te lienette kuulleet, mitä sanoin puhelimessa. Hän näytti panevan liian paljon arvoa omaan elämäänsä. Minä autoin häntä korjaamaan mielipiteitään."

Summerlee oli noussut ja seisoi ikkunan ääressä. Hänen laihat, luiset kätensä vapisivat kiihtymyksestä.

"Challenger", sanoi hän vakavasti, "tämä asia on liian tärkeä pelkästään hyödyttömästi pohdittavaksi. Älkää luulko, että haluan kiihoittaa teitä jollakin kysymyksellä. Mutta esitän ratkaistavaksenne, eikö tiedossanne tai päättelyssänne voi olla mitään erehdystä.

"Tuolla paistaa aurinko siniseltä taivaalta niin kirkkaasti kuin konsanaan. Tuolla on nummi, kukat ja linnut. Tuolla on ihmisiä, jotka huvittelevat golfkentällä, ja toisaalla väkeä leikkaamassa viljaa. Te sanotte meille, että he ja me saatamme olla ihan hävityksen partaalla -- että tämä auringonpaisteinen päivä voi olla juuri se tuomiopäivä, jota ihmissuku on niin kauan odottanut. Mistä te olette meidän tietääksemme saanut tämän hirveän päätelmän? Joistakin spektrin epäsäännöllisistä viivoista -- Sumatralta tulleista huhuista -- jostakin merkillisestä kiihtymyksestä, jota olemme havainneet toisissamme. Tämä jälkimmäinen oire ei ole niin ilmeinen, ettemme te ja me voisi tietoisesti ponnistamalla sitä hillitä. Teidän ei tarvitse kursailla meidän kanssamme, Challenger. Me kaikki olemme ennenkin yhdessä olleet likellä kuolemaa. Puhukaa asia selväksi ja antakaa meidän tietää täsmällisesti, millainen meidän asemamme on ja millaisia tulevaisuuden mahdollisuuksia teidän mielestänne meille jää?"

Se oli rohkeata, oikeata puhetta, sen vankan ja voimakkaan hengen puhetta, joka oli vanhan eläintieteilijän kaiken happamuuden ja kulmikkaisuuden takana. Lordi John nousi ja pudisti hänen kättään.

"Täsmälleen minun ajatukseni", sanoi hän. "Nyt, Challenger, on teidän asianne sanoa, millainen meidän asemamme on. Me emme ole hermostunutta väkeä, kuten hyvin tiedätte, mutta kun olemme tulleet lyhyelle vierailulle ja huomaamme, että te olette suin päin syöksynyt tuomiopäivään, tarvitaan siinä hieman selittelyjä. Millainen vaara on, kuinka suuri se on ja mitä me teemme siitä suoriutuaksemme?"

Hän seisoi pitkänä ja voimakkaana auringonpaisteessa ikkunan luona, ruskea käsi Summerleen olkapäällä. Minä istuin nojatuolissa taaksepäin nojautuneena, sammunut savuke suussani, sellaisessa puolihuumauksen tilassa, jolloin vaikutelmat käyvät erikoisen selviksi. Se saattoi olla myrkytyksen uutta vaihetta, mutta mielettömät huhut olivat kokonaan haihtuneet, ja niitä oli seurannut erittäin raukea ja samalla vastaanottavainen mielentila. Minä olin katselijana. Asia ei näyttänyt koskevan minua henkilökohtaisesti. Mutta tuossa oli kolme voimakasta miestä suuressa ratkaisukohdassa, ja jännittävää oli heitä tarkata. Challenger rypisti jykevää otsaansa ja siveli partaansa, ennenkuin vastasi. Saattoi nähdä, että hän punnitsi sanojaan hyvin huolellisesti.

"Mitkä olivat viimeiset uutiset, kun läksitte Lontoosta?" kysyi hän.

"Minä olin _Gazetten_ toimistossa noin kello kymmenen", sanoin minä. "Sinne oli juuri tullut Singaporesta Reuterin sähkösanoma, jossa sanottiin, että sairaus näytti olevan Sumatralla yleinen ja että majakoita ei ollut sen johdosta sytytetty."

"Tapaukset ovat edistyneet jotenkin nopeassa tahdissa senjälkeen", sanoi Challenger ottaen sähkösanomakasansa. "Minä olen likeisessä kosketuksessa sekä viranomaisten että sanomalehdistön kanssa, joten minulle kerääntyy uutisia joka suunnalta. On tosiaan lausuttu yleinen ja hyvin harras pyyntö, että tulisin Lontooseen, mutta en voi nähdä, mitä hyvää siitä koituisi. Selostusten mukaan alkaa myrkyllinen vaikutus sielullisesta kiihtymyksestä; Pariisin tämänaamuisten metelien sanotaan olleen hyvin rajuja, ja Walesin kaivostyöläiset ovat levottomia. Mikäli käsillä oleviin todistuksiin voi luottaa, seuraa tätä kiihtymisastetta, joka vaihtelee suuresti eri roduissa ja yksilöissä, jonkinlainen hurmio ja sielullinen selkeänäköisyys -- olenpa huomaavinani siitä joitakin merkkejä tässä nuoressa ystävässämme -- ja melkoisen väliajan jälkeen se muuttuu unitaudiksi ja kääntyy nopeasti kuolemaksi. Luulen -- mikäli tietoni myrkyistä ovat minulle tässä avuksi -- että on joitakin kasveissa tavattavia hermomyrkkyjä --"

"Tavallinen hulluruoho", ehdotti Summerlee.

"Mainiota!" huudahti Challenger. "Olisi hyödyksi tieteelliselle täsmällisyydelle, jos mainitsisimme myrkytyksen aiheuttajan. Olkoon se hulluruoho. Teille, rakas Summerleeni, kuuluu kunnia -- valitettavasti kuolemanjälkeinen, mutta kuitenkin ainoalaatuinen siitä, että olette antanut nimen tälle yleiselle hävittäjälle, suuren puutarhurin puhdistusaineelle. Otaksuttakoon siis, että hulluruohon aiheuttamat oireet ovat sellaisia kuin mainitsen. Minusta näyttää varmalta, että nryrkytys käsittää koko maailman ja ettei mitään elämää voi jäädä jäljelle, koska eetteri on yleismaailmallinen aine. Tähän asti se on ollut oikullinen niissä paikoissa, joiden kimppuun se on käynyt, mutta eroitus on vain muutaman tunnin asia, ja se muistuttaa etenevää nousuvettä, joka peittää ensin yhden hiekkakaistaleen ja sitten toisen, juosten epäsäännöllisinä virtoina sinne tänne, kunnes se lopulta on peittänyt kaikki.

"-- Hulluruohon vaikutuksen leviämisen yhteydessä toimii lakeja, jotka olisivat olleet hyvin mielenkiintoisia, jos käytettävänämme oleva aika olisi sallinut niitä tutkia. Mikäli voin päästä niiden perille" -- tässä hän silmäili sähkösanomiansa -- "ovat vähemmän kehittyneet rodut ensimmäisinä joutuneet niiden vaikutuksille alttiiksi. On surkuteltavia tietoja Afrikasta, ja Australian alkuasukkaat näyttävät hävinneen jo sukupuuttoon. Pohjoiset rodut ovat toistaiseksi osoittaneet suurempaa vastustusvoimaa kuin eteläiset. Kuten näette, on tämä päivätty Marseillessa kello 9.45 tänä aamuna. Minä luen sen teille sanasta sanaan:

"'Koko yö mieletöntä kiihtymystä kautta Provencen. Viininviljelijöiden mellakka Nimesissä. Sosialistinen kumous Toulousessa. Unitaudin seuraama äkillinen sairaus vallannut väestön tänä aamuna. _Peste foudroyante_. Suuri määrä kuolleita kaduilla. Liike-elämän lamautuminen ja yleinen sekasorto.'"

-- Tuntia myöhemmin tuli samasta lähteestä seuraava sanoma:

'Meitä uhkaa täydellinen häviö. Kirkot tulvillaan täynnä. Kuolleet lukuisampia kuin elävät. Tämä on käsittämätöntä ja kauheata. Kuolema näyttää olevan tuskaton, mutta nopea ja välttämätön.'

"-- Samanlainen sähkösanoma on tullut Pariisista, missä kehitys ei ole vielä ollut yhtä nopea. Intia ja Persia näyttävät olevan poispyyhkäistyt. Itävallan slaavilainen väestö on menehtynyt, mutta saksalainen on päässyt melkein koskematta. Ylimalkaan sanoen -- niin pitkälle kuin rajoitettu tietoni ulottuu -- näyttävät tasankojen ja merenrannan asukkaat tunteneen vaikutukset nopeammin kuin sisämaassa tai ylängöillä asujat. Pienikin kohoaminen saa aikaan melkoisen erotuksen, ja jos ihmissuvusta joku jää eloon, niin hänet löydetään ehkä taas jonkin Araratin huipulta. Meidänkin pieni mäkemme voi pian olla väliaikainen saari onnettomuuden valtameren keskellä. Mutta kehityksen nykyisen vauhdin nojalla me kaikki hukumme muutaman tunnin päästä."

Lordi John Roxton pyyhki otsaansa.

"Mutta sitä en käsitä", sanoi hän, "että te voitte istua siinä nauraen tuo sähkösanomakasa kätenne alla. Minä olen katsonut kuolemaa silmiin yhtä usein kuin useimmat muutkin, mutta yltyleinen kuolema -- se on kauheata!"

"Mitä tulee nauruun", sanoi Challenger, "niin muistakaa, että minä en ole paremmin kuin tekään vapaa eetterimyrkyn kiihoittavista aivovaikutuksista. Mutta mitä tulee kauhuun, jota yltyleinen kuolema näyttää teissä herättäneen, tahtoisin huomauttaa, että se on hieman liioiteltua. Jos teidät lähetettäisiin yksinänne merelle avonaisessa veneessä ajelehtimaan tuntemattomaan määräpaikkaan, niin rohkeutenne varmaan lannistuisi. Autio, epävarmuus painostaisi teitä.

"Mutta jos se merimatkanne tapahtuisi kelpo laivassa, jossa olisi kaikki sukulaisenne ja ystävänne, tuntisitte te, että olkoonpa määräpaikkanne yhä kuinka epävarma tahansa, teillä olisi joka tapauksessa yksi yhteinen ja samanaikainen kokemus, joka pysyttäisi teidät loppuun asti samassa kiinteässä yhteydesä. Yksinäinen kuolema saattaa olla kauhistava, mutta yltyleinen kuolema, -- niin tuskaton, kuin tämä näyttää olevan -- ei ole minun käsittääkseni peloittava. Tosiaan voisin olla samaa mieltä sen henkilön kanssa, joka ajattelee, että olisi kauhistavaa jäädä jäljelle, kun kaikki, mikä on oppinutta, kuuluisaa ja ylevää, on kadonnut."

"Mitä siis aiotte tehdä?" kysyi Summerlee, joka kerrankin oli osoittanut päännyökkäyksellä yhtyvänsä oppineen virkaveljensä päätelmiin.

"Käydä käsiksi murkinaamme", sanoi Challenger, kun ruokakello kumisi kautta koko talon. "Meillä on keittäjätär, jonka kyljykset ainoastaan ovat parempia kuin hänen munakkaansa. Meidän täytyy vain luottaa siihen, ettei mikään yleismaalmallinen häiriö ole heikontanut hänen loistavia kykyjään. Vuodelta 96 polveutuva Scharzbergerviini täytyy myöskin pelastaa -- mikäli vakavat ja yhdistyneet ponnistuksemme riittävät -- mainion viinisadon valitettavasta haaskauksesta." Hän laski suuren ruhonsa alas pöydältä, jolla oli istunut ilmoittaessaan kiertotähtemme kohtalon. "Tulkaa", sanoi hän. "Jos on vain vähän aikaa jäljellä, on sitä suurempi syy viettää se yksinkertaisesti ja järkevästi huvitellen."

Ja ateria olikin hyvin hauska. Tosin emme voineet unohtaa kauheata tilannettamme. Sen täysi juhlallisuus häämöitti aina mielialojemme taustalla ja hillitsi ajatuksiamme. Mutta varmastikin juuri sielu, joka ei ole milloinkaan nähnyt kuolemaa silmästä silmään, kavahtaa sitä lopulta eniten. Jokaiselle meistä miehistä se oli eräänä elämämme suurena ajanjaksona ollut tuttu näky. Mitä tulee talon emäntään, niin hän turvautui voimakkaan miehensä johtoon ja oli valmis menemään sinne kuin tämäkin. Tulevaisuus oli kohtalon kädessä. Nykyhetki oli omamme. Me kulutimme sen kelpo toveruudessa hauskasti huvitellen.

Kuten olen sanonut, oli mielemme erittäin selkeä. Minäkin olin toisinaan ihan säkenöivä. Mitä tulee Challengeriin, niin hän oli ihmeteltävä! En ole milloinkaan niin käsittänyt tuon miehen alkuvoimaista suuruutta, hänen ymmärryksensä laajuutta ja voimaa. Summerlee houkutteli häntä yhä pitemmälle, säestäessään häntä hiukan pistävällä arvostelullaan, kun taas lordi John ja minä nauroimme heidän kiistalleen, ja rouva, käsi miehensä hihalla, hillitsi filosofin mylvinää. Elämä, kuolema, kohtalo, ihmisen tarkoitus -- ne olivat tuon muistettavan tunnin merkillisiä aiheita, ja ne kävivät erittäin merkityksellisiksi sen kautta, että aterian edistyessä omituiset, äkilliset innoitukset sielussani ja pistokset jäsenissäni ilmaisivat kuoleman näkymättömän hyökyaallon kohoavan ympärillämme hitaasti ja hiljaa. Kerran näin lordi Johnin panevan kätensä äkkiä silmilleen, ja kerran Summerlee vajosi hetkeksi taaksepäin nojatuolissaan. Jokainen henkäyksemme oli täynnä omituisia voimia. Ja kuitenkin mielemme oli onnellinen ja tyyni. Pian toi Austin savukkeita pöydälle ja aikoi sitten lähteä pois.

"Austin!" sanoi hänen isäntänsä.

"Niin, herra?"

"Kiitän teitä uskollisesta palveluksestanne."

Hymy hiipi palvelijan ryhmyisille kasvoille.

"Olen koettanut parastani, herra."

"Odotan tänään maailman loppua, Austin."

"Vai niin, herra. Mihin aikaan, herra?"

"En osaa sanoa, Austin. Ennen iltaa."

"Hyvä on, herra."

Vaitelias Austin kumarsi ja lähti pois. Challenger sytytti savukkeen ja vetäen nojatuolinsa likemmäksi vaimonsa tuolia otti hänen kätensä omaansa.

"Tiedäthän, miten asioiden laita on, rakkaani", sanoi hän. "Olen selittänyt sen myöskin näille ystävilleni. Sinä et pelkää, ethän?"

"Ei suinkaan se ole tuskallista, George?"

"Ei sen enempää kuin nukutuskaan hammaslääkärin luona. Joka kerta kun olet sitä saanut, olet itse asiassa kuollut."

"Mutta se on mieluinen tunne."

"Niin voi kuolemakin olla. Ruumis, kulunut kone, ei voi säilyttää sen vaikutelmaa, mutta me tunnemme sen sielullisen mielihyvän, jota uni tai horrostila antaa. Luonto saattaa rakentaa kauniin oven ja ripustaa siihen monta harsomaista ja kimaltelevaa verhoa laatiakseen siten ihmetteleville sieluillemme pääsytien uuteen elämään. Aina kun todellisuutta tutkistelen, löydän viisautta ja lempeyttä asian ytimessä, ja jos pelästynyt kuolevainen yleensä tarvitsee hellyyttä, tarvitsee hän sitä varmasti silloin, kun hän suorittaa vaarallisen siirtymisen elämästä toiseen. Ei, Summerlee, minä en huoli teidän materialismistanne, sillä minä ainakin olen jotakin liian suurta hajautuakseni lopulta pelkästään ruumiillisiin aineosiin, ollakseni kimppu suoloja ja kolme sangollista vettä. Täällä -- täällä" -- ja hän löi suurta päätään mahtavalla, karvaisella nyrkillään -- "on jotakin, mikä käyttelee ainetta, mutta mikä ei itse ole sitä -- jotakin, mikä voisi hävittää kuoleman, mutta jota kuolema ei voi milloinkaan hävittää."

"Kuolemasta puhuen", sanoi lordi John, "minä olen tavallani myöskin kristitty, mutta minusta näyttää, että niissä esi-isissämme oli jotakin suurenmoisen luonnollista, jotka haudattiin kirveineen, jousineen, nuolineen ja muine tarpeineen, ikäänkuin he edelleenkin olisivat eläneet samalla tapaa. Niinpä minustakin tuntuu", lisäsi hän katsoen ympäri pöytää ikäänkuin häveten, "että olisi mukavampi levätä haudassa, jos minulle annettaisiin mukaan vanha pika- ja lintupyssyni, lyhyempi, jossa on kulunut tukki, sekä yksi tai pari patruunavyötä -- kaikki on tietysti hullun houreita, mutta niin on asian laita. Miltä se tuntuu teistä, herra professori?"

"No", sanoi Summerlee, "koska te kysytte minun mielipidettäni, tuntuu se minusta puolustamattomalta taantumiselta kivikauteen tai sitä kauemmas. Minä olen itse kahdennenkymmenennen vuosisadan lapsi ja haluan kuolla järkevän, sivistyneen ihmisen tavoin. En tiedä, että pelkäisin kuolemaa enemmän kuin te muutkaan, sillä olen vanhanpuoleinen mies, ja tulkoon mitä tulkoon, minulla ei voi olla kovin kauan elämisen aikaa; mutta luontoni on sitä vastaan, että istumme odottamassa ilman taistelua ikäänkuin lammas teurastajaa. Onko ihan varmaa, Challenger, ettemme voi tehdä mitään?"

"Pelastaaksemme itseämme -- ei mitään", vastasi Challenger. "Mutta että jatkamme elämäämme muutamilla tunneilla ja siten näemme tämän valtavan murhenäytelmän kehittyvän, ennenkuin itse siihen joudumme -- se voinee olla vallassani. Minä olen ryhtynyt eräisiin toimenpiteisiin --"

"Happi?"

"Aivan niin. Happi."

"Mutta mitä voi happi vaikuttaa, kun eetteri on myrkyttynyt? Laatuun katsoen ei tiilenpalasella ja kaasulla ole niin suurta eroa kuin hapella ja eetterillä. Ne ovat eri aloilta eivätkä voi vaikuttaa toisiinsa. Kuulkaahan, Challenger, te ette voi puolustaa sellaista otaksumaa."

"Rakas Summerleeni, aineelliset tekijät vaikuttavat aivan varmasti tähän eetterimyrkkyyn. Me näemme sen purkautumistavasta ja -alasta. Me emme olisi sitä ennakolta odottaneet, mutta se on epäilemättä tosiasia. Tästä syystä olen jyrkästi sitä mieltä, että hapen tapainen kaasu, joka lisää ruumiin elinvoimaa ja vastustuskykyä, hyvin todennäköisesti viivästyttää sen aineen vaikutusta, jota te olette niin sattuvasti sanonut hulluruohon myrkyksi. Voin kyllä erehtyä, mutta luotan kuitenkin täydelleen päättelyni virheettömyyteen."

"No", sanoi lordi John, "jos täytyy istua imemässä noita putkia kuten pikkulapset pullojaan, niin minä ainakaan en siihen rupea".

"Se ei ole tarpeenkaan", vastasi Challenger. "Me olemme ryhtyneet toimenpiteisiin -- teidän on siitä kiitettävä pääasiallisesti vaimoani -- jotta hänen huoneensa tulisi niin ilmanpitäväksi kuin suinkin. Matoilla ja vernissatulla paperilla --"

"Hyväinen aika, Challenger, ettehän otaksune, että voimme vernissatulla paperilla estää eetteriä tunkeutumasta sisään?"

"Te olette, arvoisa ystäväni, tosiaan hieman omituinen, kun iskette tuolla tavoin harhaan. Me emme ole ryhtyneet sellaiseen vaivaan torjuaksemme eetteriä, vaan estääksemme happea tunkeutumasta ulos. Minä olen varma siitä, että jos saamme ilmapiirin kyllästetyksi hapella määrättyyn kohtaan asti, voimme säilyttää aistimme. Minulla oli kaksi putkea kaasua, ja te olette tuoneet kolme lisää. Se ei ole paljon, mutta se on aina jotakin."

"Kuinka kauan ne kestävät?"

"En osaa sanoa. Me emme avaa niitä ennenkuin oireemme käyvät sietämättömiksi. Sitten päästämme kaasua tarpeen mukaan. Se voi toimittaa meille lisää muutamia tunteja, ehkäpä päivänkin, jolloin saamme katsella hävitettyä maailmaa. Oma kohtalomme lykkääntyy sen verran, ja meillä viidellä tulee olemaan se hyvin omituinen kokemus, että arvatenkin olemme ihmissuvun äärimmäisenä jälkijoukkona sen marssiessa tuntematonta päämääräänsä kohti. Ehkä te ystävällisesti tahdotte auttaa minua lieriöiden käsittelyssä. Minusta tuntuu siltä kun ilma jo kävisi painostavammaksi."

3

Uponneina

Se huone, joka oli määrätty unohtumattoman elämyksemme näyttämöksi, oli ihastuttavan naisellinen arkisuoja, kooltaan noin neljätoista tai kuusitoista jalkaa kumpaankin suuntaan. Sen päässä oli punaisen samettiverhon eroittama pieni kammio, jota professori käytti pukeutuessaan ja joka avautui tilavaan makuukamariin. Verho oli yhä paikoillaan, mutta tätä arkihuonetta ja pukeutumiskammiota saattoi pitää yhtenä kokonaisuutena, joka oli sovitettu kokeiluamme varten. Yksi ovi ja ikkunakehykset oli umpeen peitetty vernissatulla paperilla. Toisen oven yllä, joka avautui porrassiltamalle, oli ikkunaruutu, jonka saattoi nuoran avulla vetää auki, kun tuuletus kävi välttämättömän tarpeelliseksi. Joka nurkassa oli tynnyrissä kasvava suuri pensas.

"Kuinka vapaudumme liiallisesta hiilihapostamme tuhlaamatta tarpeettomasti happeamme, se on arkaluontoinen ja kohtalokas kysymys", sanoi Challenger katsellen ympärilleen, kun viisi rautaputkea oli asetettu vieretysten seinää vasten. "Kun olisi ollut pitempi valmistusaika, olisin voinut suunnata älyni kaiken keskitetyn voiman täyteläisempänä tähän ongelmaan, mutta näin ollen täytyy tehdä, mitä voimme. Pensaat hyödyttävät meitä hiukan. Kaksi happiputkea on valmiina väännettäväksi heti auki, joten meitä ei voi yllättää huomaamattamme. Samalla olisi hyvä, ettemme menisi kauaksi huoneesta, koska ratkaisu voi olla äkillinen ja nopea."

Huoneessa oli leveä, matala ikkuna, joka avautui parvekkeelle. Siitä oli sama näköala, jota jo olimme ihailleet työhuoneesta. Katsellessani ulos en voinut missään nähdä sekasorron merkkiä. Maantie kaartui ihan silmieni alla mäen rinnettä alas. Asemalta tulevat rattaat, sellaista esihistoriallista lajia, jota tapaa vain maalaiskylissämme, ponnistelivat hitaasti mäkeä ylös. Alempana työnsi lapsentyttö vaunuja ja talutti kädestä toista lasta. Talojen siniset savuhattarat antoivat koko tälle laajalle maisemalle vakiintuneen järjestyksen ja kotoisen mukavuuden leiman. Ei missään ollut sinisellä taivaalla tai auringon valaisemassa maassa mullistuksen ennettä. Elomiehet olivat taas vainioillaan, ja golfinpelaajat liikkuivat yhä parittain ja nelittäin pitkin kenttää. Omassa päässäni oli niin omituinen sekasorto, ja liiaksi jännittyneet hermoni olivat niin epäkunnossa, että näiden ihmisten välinpitämättömyys oli kummastuttava.

"Nuo veitikat eivät näy tuntevan mitään pahoja vaikutuksia", sanoin osoittaen kentälle.

"Oletteko pelannut golfia?" kysyi lordi John.

"En, en ole."

"No, nuori mies, kun pelaatte, saatte huomata, että kun kerran on kunnollisesti pelissä kiinni, voisi vain tuomiopäivän pasuuna pysäyttää todellisen golfinpelaajan. Halloo! Nyt puhelin taas soi!"

Silloin tällöin murkinan aikana ja jälkeen oli heleä ja itsepintainen soitto kutsunut professoria puhelimeen. Hän ilmaisi saamansa tiedot meille muutamin lyhyin lausein. Niin kauhistavia asioita ei ollut milloinkaan ennen merkitty maailman historiaan. Suuri varjo hiipi kohoavan kuolemanvuoksen tavoin etelästä. Egypti oli siirtynyt raivotilasta unitautiin. Espanja ja Portugali olivat nyt hiljaa villin raivon jälkeen, jolloin kirkollismieliset ja anarkistit olivat taistelleet mitä epätoivoisimmin. Etelä-Amerikasta ei saatu enää mitään kaapelisanomia. Pohjois-Amerikassa olivat etelävaltiot jonkin kauhean rotumellakan jälkeen lannistuneet myrkyn vaikutuksesta.