Part 2

"Saattaa olla niin. Minä en väitä olevani tiedemies", sanoin, "vaikka olen kuullut jostakin, että yhden sukupolven tiede on seuraavalle tavallisesti vain joukko harhapäätelmiä. Mutta ei tarvita paljon tervettä järkeä käsittääkseen, että -- koska me näytämme tietävän niin vähän eetteristä -- siihen saattaisivat vaikuttaa jotkin paikalliset olosuhteet eri osissa maailmaa ja että sen sikäläinen vaikutus ilmenisi vasta myöhemmin meidän keskuudessamme."

"'Saattaisi' ja 'saattaa' sanoillanne te voitte todistaa vaikka mitä", huusi Summerlee raivoisasti. "Siat saattavat lentää. Niin, herraseni, siat _saattavat_ lentää, -- mutta ne eivät lennä. Ei maksa vaivaa väitellä teidän kanssanne. Challenger on täyttänyt teidät typeryyksillään, eikä järki pysty teihin kumpaankaan. Minä voisin yhtä hyvin esittää todistukseni noille vaunun patjoille."

"Minun täytyy sanoa, professori Summerlee, että teidän tapanne eivät näytä parantuneen senjälkeen, kun minulla viimeksi oli ilo teitä tavata", sanoi lordi John vakavasti.

"Te pikku lordit ette ole tottuneet kuulemaan totuutta", vastasi Summerlee katkerasti hymyillen. "Teistä tuntuu hiukan loukkaavalta, eikö niin, kun joku saa teidät huomaamaan, että te arvonimestänne huolimatta pysytte hyvin tietämättömänä ihmisenä?"

"Kunniani kautta, herra", sanoi lordi John hyvin ankarasti ja jäykästi, "jos te olisitte nuorempi mies, ette uskaltaisi puhua minulle niin loukkaavalla tavalla".

Summerlee työnsi eteenpäin leukansa ja pienen heiluvan pukinpartatupsunsa.

"Soisin teidän tietävän, hyvä herra, että nuorena tai vanhana en ole koskaan pelännyt sanoa mielipidettäni tietämättömälle narrille -- niin juuri, herraseni, tietämättömälle narrille, olipa teillä sitten niin monta arvonimeä kuin orjat ovat voineet keksiä ja hullut omaksua."

Hetkeksi lordi Johnin silmät leimahtivat, mutta sitten hän sai hirvittävästi ponnistaen suuttumuksensa hillityksi ja nojautui taaksepäin istuimellaan käsivarret ristissä ja katkera hymy kasvoilla. Minusta kaikki tämä oli kauhistavaa ja surkuteltavaa. Aallon tavoin kulki menneisyyden muisto ylitseni, hyvä toveruus, onnelliset, seikkailurikkaat päivät -- kaikki, mitä olimme kärsineet, minkä hyväksi työskennelleet ja mitä voittaneet. Että kaiken pitikin johtaa tähän -- herjauksiin ja häväistykseen! Äkkiä aloin nyyhkyttää --- äänekästä, nieleskelevää, hillitöntä nyyhkytystä, jota ei voinut salata. Toverini katsoivat minuun hämmästyneinä. Peitin kasvoni käsilläni.

"Ei minulla mitään hätää ole", sanoin, "mutta minua vain _niin_ surettaa!"

"Te olette sairas, nuori mies, siinä on vika", sanoi lordi John. "Minusta näyttikin heti alussa, että te olitte omituinen."

"Teidän tapanne, herraseni, eivät ole parantuneet näinä kolmena vuotena", sanoi Summerlee pudistaen päätään. "Minultakaan ei jäänyt huomaamatta omituinen käyttäytymisenne sillä hetkellä, jolloin kohtasimme. Teidän ei tarvitse tuhlata myötätuntoanne, lordi John. Nuo kyyneleet johtuvat pelkästään alkoholista. Mies on juopotellut. Ohimennen sanoen, lordi John, nimitin teitä äsken narriksi, mikä oli ehkä tarpeettoman ankaraa. Se sana tuo kuitenkin mieleeni erään arkipäiväisen, mutta huvittavan taidon, joka minulla oli ennen vanhaan. Te tunnette minut vakavana tieteen miehenä. Voitte uskoa, että minulla kerran on ollut useissa lastenkamareissa hyvin ansaittu maine lintujen äänten jäljittehjänä? Ehkä voin auttaa teitä viettämään aikaanne hauskalla tavalla. Huvittaisiko teidän kuulla minun kiekuvan kuin kukko?"

"Ei, herraseni", sanoi lordi John, joka oli suuresti loukkaantunut, "se ei huvita minua".

"Kun olen jäljitellyt kaakattavaa kanaa, joka on juuri muninut, on sitäkin pidetty tavallista parempana saavutuksena. Uskallanko yrittää?"

"Ei, herra, ei, -- varmastikaan ei."

Mutta tästä vakavasta kieltämisestä huolimatta otti professori Summerlee piipun suustaan ja lopun matkaa hän huvitti -- tai ei osannut huvittaa -- meitä useilla lintujen ja eläinten äänillä, jotka tuntuivat niin mielettömiltä, että minun kyyneleeni vaihtuivat äkkiä meluisaan nauruun, joka varmaan kävi hysteeriseksi, kun istuin vastapäätä tätä arvokasta professoria ja näin hänen -- tai pikemmin kuulin hänen -- esittävän kovaäänistä kukkoa tai koiranpenikkaa, jonka hännälle oli astuttu. Kerran lordi John ojensi minulle sanomalehtensä, jonka reunaan hän oli kirjoittanut lyijykynällä: "Mies raukka! Ihan pähkähullu." Epäilemättä hänen esityksensä olivat eriskummaisia, ja kuitenkin niiden suorittaminen tuntui minusta perin taitavalta ja huvittavalta.

Sillävälin lordi John kumartuneena eteenpäin kertoi minulle jotakin määrätöntä juttua puhvelista ja intialaisesta rajahista, -- minusta ei siinä tuntunut olevan päätä eikä häntää. Professori Summerlee oli juuri ruvennut visertämään kuin kanarialintu ja lordi John läheni tarinansa huippukohtaa, kun juna pysähtyi Jarvis Brookiin, jonka oli sanottu olevan Rotherfieldia lähimpänä.

Ja siellä oli Challenger meitä vastassa. Hänen esiintymisensä oli mainiota. Kaikki luomakunnan kalkkunakukot eivät yhteensä olisi voineet vetää vertoja sille hitaalle, ylpeäkäyntiselle arvokkuudelle, jolla hän komeili omalla rautatieasemallaan, eikä sille alentuvaa rohkaisua ilmaisevalle hyväntahtoiselle hymylle, joka oli hänen kasvoillaan, kun hän katseli ympärillään olijoita. Jos hän yleensä oli muuttunut vanhoista ajoista, oli muutos tapahtunut siinä, että hänen omituisuutensa olivat käyneet selvemmiksi. Suunnaton pää ja otsan leveä kaarre siihen liimautuneine mustine hiustupsuineen näyttivät vielä suuremmilta kuin ennen. Hänen musta partansa valui esiin yhä suurempana kunnioitusta herättävänä koskena, ja hänen kirkkaat harmaat silmänsä röyhkeine ja ivallisine silmäluomineen olivat vielä käskevämmät kuin aikaisemmin.

Hän pudisti kättäni hyvillään ja hymyili minulle rohkaisevasti, aivan kuin rehtori pikku pojalle, ja tervehdittyään toisia ja autettuaan heitä kokoomaan laukkunsa ja happilieriönsä hän sulloi meidät ja ne suureen autoon, ja ajajana toimi sama tunteeton Austin, se harvinainen mies, jonka olin nähnyt hovimestarina suorittaessani ensimmäisen merkillisen vierailuni professorin luona. Matkamme vei kiemurrellen mäkeä ylös kauniin maiseman lävitse. Minä istuin ajajan kanssa edessä, mutta takanani kuuluivat nuo kolme toveriani puhuvan kaikki yhtaikaa. Lordi John rimpuili yhä puhvelitarinansa kimpussa, mikäli saatoin eroittaa. Toisaalta kuulin uudelleen, kuten vanhoina aikoina, Challengerin äänen syvän jyrinän ja Summerleen itsepintaisen äänenpainon, kun heidän aivonsa kiintyivät kiihkeään ja rajuun tieteelliseen kiistaan. Äkkiä Austin käänsi mahonginvärisiä kasvojaan minua kohti, hellittämättä silmiään ohjauspyörästä.

"Minut on sanottu irti", sanoi hän.

"Hyväinen aika", sanoin minä.

Kaikki näytti tänään omituiselta. Jokainen puhui merkillisiä, odottamattomia asioita. Tämä oli kuin unta.

"Se on tapahtunut neljäkymmentäseitsemän kertaa", sanoi Austin miettivästi.

"Milloin te menette?" kysyin paremman vastauksen puutteessa.

"Minä en mene", sanoi Austin.

Keskustelu näytti loppuvan siihen, mutta pian hän tarttui siihen uudelleen.

"Jos minä menisin, niin kuka pitäisi huolta hänestä?" Hän heilautti päätään isäntäänsä kohti. "Kenet hän saisi palvelemaan itseään?"

"Jonkun muun", ehdotin laimeasti.

"Eikä saisi. Ei kukaan pysyisi viikkoakaan. Jos minä menisin, niin koko talo olisi kuin kello, josta veto on lopussa. Minä kerron asiasta teille, koska te olette hänen ystävänsä, ja teidän tulee se tietää. Jos minä tekisin ihan hänen sanansa mukaan -- mutta minäpä en raskitse. Hän ja rouva olisivat kuin kaksi pikkulasta, jotka on jätetty yhdessä mytyssä maantielle. Minä olen kaikki kaikessa. Ja sitten hän ottaa ja sanoo minut irti."

"Miksi ei kukaan pysyisi?" kysyin.

"No, he eivät voisi antaa anteeksi niinkuin minä. Hän on hyvin viisas mies, tuo isäntä, -- niin viisas, että hän joskus on suorastaan mieletön. Minä olen nähnyt hänet ihan päästään pyörällä, liioittelematta sanoen. Niin, ajatelkaahan, mitä hän teki tänä aamuna."

"Mitä hän sitten teki?"

Austin kumartui puoleeni.

"Hän puri taloudenhoitajatarta", sanoi hän käheästi kuiskaten.

"Puri häntä?"

"Niin, herra. Puri häntä jalkaan. Minä näin omin silmin taloudenhoitajan lähtevän maratonjuoksuun hallin ovelta."

"Sepä hittoa!"

"Niin juuri sanoisitte, herra, jos näkisitte jotakin siitä, mitä täällä tapahtuu. Hän ei elä ystävyydessä naapurien kanssa. Joku heistä luulee, että kun hän oli niiden hirviöiden joukossa, joista olette kirjoittanut, se oli ihan kuin 'kotikulta suloisin' isännälle ja ettei hän ole milloinkaan ollut sopivammassa seurassa. Niin _he_ sanovat. Mutta minä olen palvellut häntä kymmenen vuotta ja pidän hänestä, ja huomatkaa, hän on suuri mies, kun kaikki otetaan lukuun, ja on kunnia palvella häntä. Mutta hän koettelee ihmistä toisinaan julmasti. Katsokaahan nyt tuota. Sitä ette sanoisi vanhanaikaiseksi vieraanvaraisuudeksi, eikö niin? Lukekaahan itse."

Auto oli kiivennyt, hiljaisinta vauhtiaan kulkien, jyrkästi kaartuvaa mäkeä ylös. Kulmassa kurkisti ilmoitustaulu hyvin leikatun pensasaidan yli. Kuten Austin sanoi, ei sitä ollut vaikea lukea, sillä sanat olivat harvalukuiset ja huomiota herättävät:

VAROITUS.

Vierailijoita, sanomalehtimiehiä ja kerjäläisiä ei haluta tänne.

G. E. CHALLENGER.

"Ei, sitä ette voine sanoa sydämelliseksi", jatkoi Austin pudistaen päätään ja katsahtaen surkeaan ilmoitustauluun. "Se ei näyttäisi kauniilta joulukortissa. Pyydän teiltä anteeksi, herra, sillä en ole puhunut näin paljon moneen pitkään vuoteen, mutta tänään näkyvät tunteeni vievän minusta voiton. Hän saa häätää minua niin kauan, että käy kasvoiltaan siniseksi, mutta minä en mene, ja sillä hyvä! Minä olen hänen palvelijansa ja hän on minun herrani, ja silleen se kai jää loppuun asti."

Olimme sivuuttaneet portin valkoiset pylväät ja nousseet pitkin kaartuvaa ajotietä, jota alppiruusut reunustivat. Toisella puolen oli matala, hyvin kodikas ja sievä tiilitalo, jonka puuosat olivat valkoiset. Rouva Challenger, pieni, hieno, hymyilevä olento, seisoi avoimella sisäänkäytävällä toivottaakseen meidät tervetulleiksi.

"Niin, rakkaani", sanoi Challenger, astuen autosta touhuisasti, "tässä ovat vieraamme. Meille on jotakin uutta saada vieraita, eikö niin? Me ja naapurimme emme voi kärsiä toisiamme, vai mitä? Jos he voisivat panna rotanmyrkkyä leipurimme rattaille, niin kaiketi sitä niissä olisi."

"Se on kauheata -- kauheata!" huudahti rouva naurun ja kyynelten välillä. "George riitelee aina kaikkien kanssa. Meillä ei ole ystäviä tällä seudulla."

"Se antaa minulle tilaisuuden keskittää huomioni verrattomaan vaimooni", sanoi Challenger, kiertäen lyhyen käsivartensa rouvansa vyötäisille. Jos kuvittelee gorillaa ja gasellia, niin käsittää, miltä pari näytti. "No niin, nämä herrat ovat matkasta väsyneitä, ja murkinan pitäisi olla valmis. Onko Saara palannut?"

Rouva pudisti päätään surullisesti, ja professori nauroi kovaa ja siveli partaansa ylpeällä tavallaan.

"Austin", huusi hän, "kun olette pannut auton korjuun, saatte olla niin hyvä, että autatte emäntäänne pöydän kattamisessa. Nyt, hyvät herrat, olkaa hyvät ja astukaa työhuoneeseeni, sillä on pari hyvin kiireellistä asiaa, joista tahdon teille puhua."

II

Kuoleman hyökyaalto

Hallin lävitse mennessämme soi puhelin, ja me jouduimme vasten tahtoamme kuulemaan professori Challengerin osan nyt alkaneesta kaksinpuhelusta. Minä sanon "me", mutta ei kukaan, joka oli sadan metrin päässä, voinut olla kuulematta hirvittävän äänen jyrinää kautta koko talon. Hänen vastauksensa jäivät mieleeni.

"Kyllä, kyllä, tietysti, minä täällä olen... Niin, varmasti, itse professori Challenger, kuuluisa professori, kukas muu?... Tietysti, joka sanan, muuten en olisikaan kirjoittanut... Enpä hämmästyisi... Siitä on olemassa kaikki merkit... Korkeintaan päivän tai kahden kuluttua... No, en voi sille mitään, vai kuinka?... Epäilemättä hyvin ikävää, mutta luulenpa melkein, että se koskee tärkeämpiin ihmisiin kuin teihin. Ei siitä auta vinkua... Ei, minä en mitenkään voinut. Teidän täytyy tyytyä kohtaloonne... Riittää jo, herraseni. Tyhmyyksiä! Minulla on tärkeämpääkin tehtävää kuin kuunnella sellaista lörpötystä."

Hän laski kuulotorven rämähtäen paikalleen ja vei meidät yläkertaan suureen, ilmavaan työhuoneeseensa. Tilavalla mahonkipöydällä oli seitsemän tai kahdeksan avaamatonta sähkösanomaa.

"Todellakin", sanoi hän kootessaan ne, "alan jo ajatella, että minulle sähkötteleviltä ihmisiltä säästyisi rahaa, jos ottaisin itselleni sähkösanomaosoitteen. Mahdollisesti olisi 'Noak, Rotherfield' sopivin."

Kuten oli tavallista hänen laskiessaan hämärää pilaa, nojasi hän kirjoituspöytää vasten ja mylvi naurunpuuskassa, käsien väristessä niin, että hän tuskin saattoi avata kuoria.

"Noak! Noak!" huohotti hän kasvot punajuurikkaan kaltaisina. Lordi John ja minä hymyilimme myötätuntoisesti, ja Summerlee heilutti kuin vuohi vatsanvaivoissa päätään pilkallisesti paheksuen. Vihdoin Challenger, yhä jumisten ja räjähdellen, alkoi avata sähkösanomiaan. Me kolme seisoimme kaari-ikkunan luona ja ihailimme suurenmoista näköalaa.

Se oli tosiaan katsomisen arvoinen. Tie oli loivissa kaarteissaan todellakin tuonut meidät melkoisen korkealle -- seitsemänsadan jalan korkeuteen, kuten jälkeenpäin havaitsimme. Challengerin talo oli ihan mäen reunalla, ja sen eteläpuolelta, jonne päin työhuoneen ikkuna oli, näki laajan tasankoalueen poikki sinne asti, missä eteläisten ylänköjen loivat kaaret olivat aaltoilevana taivaanrantana. Eräässä mäkien välisessä notkossa osoitti savun häive Lewesin paikkaa. Jalkojemme juuressa oli epätasainen kanervikko ja pitkiä, heleän vihreitä Crowboroughin golfkentän aloja, kaikki kirjavanaan pelaajia. Vähän edempänä saatoimme nähdä metsän aukeamasta osan Lontoon ja Brightonin välisestä rautatiestä. Lähimpänä, juuri nenämme alla, oli pieni umpinainen pihamaa ja siinä se auto, joka oli tuonut meidät asemalta.

Challengerin päästämä huudahdus sai meidät kääntymään. Hän oli lukenut sähkösanomansa ja järjesti nyt ne pieneksi säännölliseksi pinoksi pöydälleen. Hänen leveät, karkeapiirteiset kasvonsa tai se osa niistä, joka näkyi takkuisen parran yläpuolelta, olivat yhä tummanpunaiset, ja hän näytti olevan hyvin kiihdyksissä.

"Niin, hyvät herrat", sanoi hän sellaisella äänellä kuin olisi kääntynyt julkisen kokouksen puoleen, "tämä on tosiaan mielenkiintoinen jälleenyhtyminen ja sattuu erikoisissa -- voinpa sanoa ennenkuulumattomissa -- oloissa. Saanko luvan kysyä, oletteko panneet mitään merkille matkallanne kaupungista?"

"Ainoa, mitä huomasin", vastasi Summerlee happamesti hymyillen, "on se, että tämä nuori ystävämme ei ole parantanut tapojaan viime vuosina. Minun täytyy surukseni sanoa, että minulla on ollut syytä vakavasti valittaa hänen käyttäytymistään junassa, ja minulta puuttuisi suoruutta, jollen sanoisi, että se on jättänyt minuun mitä epämieluisimman vaikutelman."

"No, no, me kaikki olemme toisinaan hieman ikävystyttäviä", sanoi lordi John. "Nuori mies ei oikeastaan tarkoittanut mitään pahaa. Onhan hän kansainväliseen luokkaan kuuluva, -- jos siis häneltä menee puoli tuntia jalkapallo-ottelun kuvailemiseen, on hänellä siihen suurempi oikeus kuin useimmilla muilla ihmisillä."

"Puoli tuntia ottelun kuvailemiseen!" huudahdin närkästyneenä. "Vai niin, mutta teiltä meni puoli tuntia johonkin pitkäveteiseen juttuun puhvelista. Professori Summerlee on todistajani."

"Minä voin tuskin sanoa, kumpi teistä oli väsyttävämpi", sanoi Summerlee. "Minä vakuutan teille, Challenger, etten milloinkaan halua kuulla jalkapallosta tai puhveleista niin kauan kuin elän."

"Minä en ole tänään puhunut sanaakaan jalkapallosta", väitin minä.

Lordi John päästi kimakan vihellyksen, ja Summerlee pudisti surullisesti päätään.

"Lisäksi näin aikaisin päivällä", sanoi hän. "Se on tosiaan valitettavaa. Kun istuin siellä surullisen, mutta miettivän hiljaisena --"

"Hiljaisena!" huudahti lordi John. "Tehän esititte nurkkakahvilaan sopivaa matkimista koko ajan -- muistuttaen enemmän riehaantunutta grammofonia kuin ihmistä."

Summerlee kohottautui osoittaakseen kiihkeätä vastustustaan.

"Teitä huvittaa olla sukkela, lordi John", sanoi hän kasvot happamina.

"No, hitto vieköön, tämähän on pelkkää hulluutta", huudahti lordi John. "Jokainen meistä näyttää tietävän, mitä muut tekivät, eikä kukaan tiedä, mitä hän itse teki. Ajatelkaamme kaikki alusta alkaen. Me menimme ensi luokan tupakkavaunuun, se on selvää, eikö niin? Sitten rupesimme riitelemään Challenger-ystävämme _Timesissä_ olleesta kirjeestä."

"Vai niin, vai niin!" murisi isäntämme, ja hänen silmäluomensa alkoivat painua.

"Te sanoitte, Summerlee, ettei hänen väitöksessään ole mitään perää."

"Jopa nyt jotakin!" sanoi Challenger, pullistaen rintaansa ja sivelien partaansa. "Ei mitään perää! Minusta tuntuu kuin olisin kuullut nuo sanat ennenkin. Saanenko kysyä, mihin todistuksiin nojaten suuri ja kuuluisa professori Summerlee ryhtyi tuhoamaan sitä ihmispoloista, joka oli uskaltanut lausua jonkin mielipiteen tieteellisesti mahdollisesta asiasta. Ehkä hän alentuu esittämään joitakin syitä vastakkaisten näkökantojensa puolesta, ennenkuin nujertaa kovaonnisen hassuttelijan."

Hän kumarsi, kohautti hartioitaan ja levitti käsiään puhuessaan harkitun ja jykevän ivalliseen tapaansa.

"Syy oli perin yksinkertainen", vastasi itsepäinen Summerlee. "Minä väitin, että jos maata ympäröivä eetteri on jollakin seudulla kyllin myrkyllistä aiheuttamaan vaarallisia oireita, tuskin on todennäköistä, että me kolme miestä rautatievaunussa emme siitä saisi minkäänlaista vaikutusta."

Tämä selitys yllytti vain Challengerin meluisaa iloisuutta. Hän nauroi, kunnes huoneessa kaikki tuntui kolisevan ja tärisevän.

"Arvoisa Summerleemme ei ole ensi kertaa hieman tietämätön tosiasioista", sanoi hän vihdoin, pyyhkien kuumentunutta otsaansa. "Nyt, hyvät herrat, en voi päästä tarkoitukseni perille sen paremmin kuin selittämällä teille yksityiskohtaisesti, mitä olen itse tehnyt tänä aamuna. Te suotte helpommin anteeksi omat sielulliset erehdyksenne, kun huomaatte, että minullakin on ollut hetkiä, jolloin tasapainoni on häiriintynyt. Meillä on ollut muutamia vuosia eräs taloudenhoitaja -- muuan Saara, jonka toisella nimellä en ole milloinkaan yrittänyt rasittaa muistiani.

"-- Hän on ankaran ja vastenmielisen näköinen, teeskentelevä ja turhankaino käytöksessään, hyvin tunteeton luonteeltaan; meidän kokemuksemme mukaan hän ei ole milloinkaan osoittanut mielenliikutuksen merkkejä. Kun istuin yksin aamiaisellani -- vaimollani on tapana pysyä huoneessaan aamuisin -- tuli äkkiä päähäni, että olisi huvittavaa ja opettavaa nähdä, voisinko löytää rajan tämän naisen järkähtämättömälle rauhallisuudelle. Suunnittelin siis yksinkertaisen, mutta vaikuttavan kokeen. Kun olin kaatanut pienen kukkamaljakon, joka oli keskellä pöytäliinaa, soitin kelloa ja pujahdin pöydän alle.

"-- Hän astui sisään ja nähdessään huoneen tyhjänä kuvitteli, että minä olin mennyt työhuoneeseeni. Kuten olin odottanut, tuli hän lähemmäksi ja kumartui pöydän yli pannakseen maljakon oikein päin. Silloin näin puuvillasukan ja kumivartisen kengän. Kurottaen päätäni upotin hampaani hänen pohkeeseensa. Koe onnistui paremmin kuin luulinkaan. Hän seisoi vähän aikaa lamautuneena, tuijottaen päähäni. Sitten hän riistäytyi kirkaisten irti ja syöksyi ulos huoneesta. Minä seurasin häntä ajatellen jotenkin selittää asian, mutta hän pakeni tietä alaspäin ja muutaman minuutin kuluttua saatoin kaukoputkellani eroittaa hänen kulkevan hyvin nopeasti lounaaseen päin. Minä kerron jutun teille semmoisenaan. Pistän sen aivoihinne ja odotan sen itämistä. Valistaako se teitä? Onko se tuonut jotakin mieleenne? Mitä _te_ ajattelette siitä, lordi John?"

Lordi John pudisti vakavana päätään.

"Te joudutte pahoihin selkkauksiin jonakin päivänä, jollette hillitse itseänne", sanoi hän.

"Ehkä teillä on jotakin huomautettavana, Summerlee?"

"Teidän pitäisi heti jättää kaikki työ, Challenger, ja mennä kolmeksi kuukaudeksi johonkin saksalaiseen kylpypaikkaan", sanoi Summerlee.

"Syvällistä! syvällistä!" huudahti Challenger. "Nyt, nuori ystäväni, onko mahdollista, että te voitte esittää viisaan ajatuksen siinä, missä vanhemmat toverinne ovat niin perinpohjin osuneet harhaan?"

Se oli mahdollista. Sanon sen kaikessa vaatimattomuudessa, mutta niin oli asian laita. Tietystikin se kaikki näyttää aivan ilmeiseltä nyt, kun tiedetään, mitä tapahtui, mutta se ei ollut niin ihan selvää silloin, kun kaikki oli uutta. Mutta se ajatus tuli minuun äkkiä ehdottoman vakaumuksen täydellä voimalla.

"Myrkkyä!" huudahdin minä.

Sitten, juuri kun lausuin tämän sanan, välähtivät mieleeni koko aamun kokemukset, lordi John puhveleineen, omat hysteeriset kyyneleeni, professori Summerleen häpeällinen menettely, omituiset tapaukset Lontoossa, puistossa sattunut meteli, autonkuljettajan ajotapa, happivaraston luona sattunut riita. Kaikki näytti äkkiä sopivan yhteen.

"Tietysti", huudahdin taas. "Se on myrkyn vaikutusta. Me olemme kaikki myrkytettyjä."

"Aivan niin", sanoi Challenger hieroen käsiään, "me olemme kaikki myrkytettyjä. Kiertotähtemme on kulkeutunut eetterin myrkkyvyöhykkeeseen ja lentää nyt syvemmälle siihen muutaman miljoonan mailin nopeudella tunnissa. Nuori ystävämme on ilmaissut kaikkien huoliemme ja hämmennyksiemme syyn yhdellä ainoalla sanalla: 'Myrkkyä!'"

Me katselimme toisiamme ällistyneinä ja ääneti. Ei mikään selitys näyttänyt sopivan tähän tilanteeseen.

"On olemassa sielullinen estämiskeino, jonka avulla sellaisia oireita voidaan hillitä ja valvoa", sanoi sitten Challenger. "En voi odottaa löytäväni sitä kaikista teistä niin pitkälle kehittyneenä kuin itsestäni, sillä minä otaksun, että erilaisten sieluntoimintojemme voimakkuus on jossakin suhteessa tähän kykyyn. Mutta epäilemättä se on melkoisen suuri tässä nuoressa ystävässämmekin. Vallattomuuden pikku purkauksen jälkeen, joka teki palvelijattareni niin levottomaksi, istuuduin harkitsemaan asiaa. Minä totesin, etten ollut milloinkaan ennen tuntenut halua purra ketään kotiväkeeni kuuluvaa. Vaikute oli siis ollut luonnoton. Heti sitten käsitin totuuden.

"Tutkiessani huomasin, että suonentykytykseni oli kiihtynyt kymmenellä lyönnillä minuutissa, ja tahdottomat liikkeeni olivat vahvistuneet. Manasin esille korkeampaa ja terveempää minuuttani, todellista G.E.C:tä, joka on tyynenä ja voittamattomana kaiken, pelkästään molekyylejä koskevan häiriön takana. Käskin häntä pitämään silmällä niitä mielettömiä sielullisia kujeita, joita myrkky tekisi, ja huomasinkin, että tosiaan olin herrana. Minä saatoin tarkata ja hallita häiriintynyttä sielua. Se oli huomattava osoitus siitä, kuinka henki voittaa aineen, sillä silloin voitettiin juuri se aineen muoto, joka on läheisimmässä yhteydessä hengen kanssa. Voisin melkein sanoa, että henki oli harhaannuksissa ja että persoonallisuus piti sitä silmällä. Niinpä kun vaimoni tuli portaita alas ja minussa heräsi halu pujahtaa oven taakse ja säikähdyttää häntä jollakin villillä huudolla hänen astuessaan sisään, jaksoin malttaa mieleni ja tervehtiä häntä arvokkaasti ja hillitysti.

"Ylivoimainen haluni räkättää kuin sorsa torjuttiin ja voitettiin samalla tavalla. Myöhemmin, kun menin käskemään tuoda auton ja tapasin Austinin kumartuneena sitä korjaamassa, hillitsin kämmeneni senkin jälkeen, kun olin sen jo kohottanut, ja säästin hänet kokemuksesta, joka ehkä olisi saanut hänet seuraamaan taloudenhoitajan jälkiä. Sensijaan kosketin häntä olkapäähän ja sanoin, että auton piti olla ovella hyvissä ajoin mennäkseen junalle teitä vastaan. Tällä hetkellä kiusaa minua mitä vimmatuin halu tarttua professori Summerleen tyhmään vanhaan partaan ja pudistella hänen päätään rajusti eteen- ja taaksepäin. Ja kuitenkin, kuten näette, minä olen ihan rauhallinen. Sallikaa minun suositella esimerkkiäni teille."

"Tahdonpa pitää silmällä sitä puhvelia", sanoi lordi John.

"Ja minä jalkapallo-ottelua."