Part 7

Venni-rouva kuuli hänen puhuvan ankaralla äänellä ja taukoamatta; hän ei voinut kestää kauemmin, sisälle hän ei myöskään tahtonut mennä, sen tähden hiipi hän ruokahuoneeseen.

"Kuinka voit saattaa minulle tämän suuren, surun, Abraham?" alkoi professori vakaana ja melkein surullisena; "olin niin varmaan toivonut voivani tehdä sinut hyödylliseksi ja hyväksi kansalaiseksi, pojaksi, josta minulla olisi iloa ja kunniaa; ja sen sijaan alat sinä jo lapsuudessasi ilmaista taipumuksia, jotka varmemmin kuin mikään muu johtavat sinut turmioon, sillä laiskuus, poikamainen kevytmielisyys ja vallattomuus voivat kadota vuosien kuluessa ja järjellisen kohtelun kautta, mutta kapinallinen henki kasvaa melkein aina, kun se kerran on päässyt juurtumaan. Aletaan ensin uhkaamalla ja pilkkaamalla opettajia, sitten halveksitaan isää ja äitiä ja lopuksi ei tahdota nöyristyä itse Jumalankaan edessä! Mutta tiedätkö mitä ihmisiä sellaiset ovat? -- Sellaiset ovat pahantekijöitä, yhteiskunnan roistoväkeä, jotka eivät tottele lakia ja jotka täyttävät vankilamme. Sinun käytökseni tänäin on värisyttänyt minua enemmän kuin sanoa voin; minä en kykene torumaan, enkä rankaisemaan sinua, en edes tiedä, voinko pitää sellaista poikaa huoneessani."

Näin sanottuaan meni hän ulos huoneesta.

Tämä oli hyvin mietitty puhe professorilta ja teki vaikutuksensa.

Yksinään käydessään oli Abraham kuvitellut saavansa mitä ankarimpia nuhteita, mitä ankarimman rangaistuksen keksiä voi, mutta tämä oli jotakin, jota hän ei ollut voinut aavistaakaan.

Ensin tuo murheellinen, apea ääni, sitten kovat sanat ja lopuksi tuo hirveä mahdollisuus, että hän ehkä ajettaisiin pois kotoa, pois äidin luota -- _siinä_ vasta alkoi hän niin paljon käsittää, että purskahti itkuun ja makasi kauan sohvalla itkein. Kuinka käsittämättömältä tuo tekonsa hänestä tuntui! Mitä hänestä tulisi?

Pitkän ajan perästä aukasi professori oven ja käski häntä ruualle.

Venni-rouva ei vielä ollut saanut oikein selvää asiasta; mutta sen mukaan, mitä hän sai tietää, täytyi hänen sentään myöntää Abrahamin käyttäytyneen sangen sopimattomasti. Mutta kuitenkin ihmetteli hän, että tämä vähäpätöinen asia -- sillä ei hän tuo oikeastaan niin perin vaarallista ollut -- että tämä voi häntä niin suuressa määrin nolostuttaa. Venni tunsi itsensä kovin raskautetuksi ja sanomattoman onnettomaksi; hän tunsi mitä suurimman halun heittäytyä Abrahamin kaulaan ja itkeä tarpeekseen.

Abraham oli sortuneena nojallaan rokkansa päällä; hän ei tällä hetkellä suuresti ollut tuon kalpean sankarin kaltainen, joka seisoi uhkamielisenä puristaen nyrkkiänsä Aalbomille ja sanoen häntä perkeleeksi.

VII.

Suuri tapahtuma kaupungissa oli, että professori Löfdal oli ottanut 10 osaketta tehtaaseen; ja sitten kävi niin kuin Jörgen Kruse oli ennustanut. Kauppayhdistyksessä tapeltiin listasta; kävipä pari päivää yrityskuumeen tapainen leyhkä kaupungin muuten niin hengettömässä ja hitaassa liike-elämässä.

Neljäntoista päivän perästä lähetti Mikael Mordtmann isällensä sähköteitse tiedon, että 96,000 taalaria oli kirjoitettu.

Nuori Mordtmann oli loistavan hyvällä tuulella, sekä iloinen toiveista päästä suuremmoisen liikkeen esimieheksi että ylpeä siitä, että oli niin hyvin pelinsä hoitanut. Latinaherrain karsaista silmäyksistä välitti hän viis'; kauppamaailma -- realistit -- piti hänen voittaa, ja sen hän oli tehnyt.

Hän saikin Isak Mordtmann ja kumpp:ilta tunnustavan kirjeen ynnä tarkempia ohjeita johtokunnan suhteen, joka oli valittava; professori Löfdal piti välttämättömästi kuulua siihen.

Mikael Mordtmann pani asian toimeen seuraavana sunnuntaina professorin luona -- hän söi siellä säännöllisesti joka sunnuntai; oli muuten vähän rasittava ilma perheessä Abrahamin jutun jälkeen; isä kohteli tätä yhä edelleen kylmyydellä, joka piti hänet tuskallisessa ponnistuksessa.

Professori kieltäytyi aluksi kunniasta tulla valituksi johtokuntaan. Ei hänellä muka ollut aikaa lääkäritoimiltaan, eikä hän myöskään ollut sovelijas sellaisiin toimiin. Olihan hän periaatteellisista syistä pysynyt erillänsä liike-elämästä.

Olihan tuo vaan muodon vuoksi, huomautti Mordtmann; mistään työstä ei ensinkään ollut kysymys; pankinjohtaja Christensen tulisi hallitsevaksi päälliköksi, tarkoitus oli vaan saada professori Löfdal nimeksi johtokuntaan.

"Ettekö voi auttaa minua, rouva, taivuttamaan miestänne?"

"En, mieheni tekee oman mielensä mukaan kaikissa sellaisissa asioissa", vastasi Venni-rouva katsomatta ylös.

"Jos sinä tahdot, eukkoseni, kuulun kernaasti johtokuntaan", vastasi professori ystävällisesti.

"Minäkö tahtoisin? Kuka niin sanoo? Kuinka sellainen ajatus päähäsi pistää?" sanoi rouva kärsimättömästi.

"Oh, miellyttäähän herra Mordtmannin tehdasyritys sinua suuresti; ja minä tahdon myös mielelläni tehdä nuorelle ystävällemme palveluksen. Siis: minä myönnyn olemaan johtokunnan jäsen, herra Mordtmann!"

"Tuhannet kiitokset", vastasi tämä eikä iloltaan huomannut rouvan katsantoa. Hän kohotti lasinsa: "Siis on kaikki kunnossa; nyt lupaan, ett'ei viivy kauan ennenkuin tehdas on valmiina."

Venni-rouva oli pahalla päällä. Hänen ja Mordtmannin välillä niin äkkiä syntynyt ystävällisyys alkoi jo haitata häntä; hän huomasi varsin hyvin, että hänen miehensä otti vaarin joka sanasta ja joka silmäyksestä, jonka vaihtoivat talillaan; ja hän tiesi miehensä luulevan hänen tehdaskysymyksessä olleen salaliitossa tuon nuoren miehen kanssa.

Se harmitti häntä, kosk'ei asiassa ollut perää. Mutta hän tunsi rehellisyytensä joutuvan tappiolle miehensä epäileväisyyden rinnalla, jos koettaisi puolustaa itseänsä, ja että selkkaus vaan kävisi suuremmaksi.

Mutta juuri tämä seikka, että hän vastoin tapaansa heitti ajatuksen selityksen annosta siksensä, kiusotti häntä ja teki epävarmaksi hänen suhteensa mieheensä ja vieraaseen.

Sen lisäksi tuli, että hän näinä päivinä ensi kertaa oli tuntenut, mitä hän usein oli vapistuksella pelännyt: että hänen poikansa voisi tulla hänelle vieraaksi, tai että kaikissa tapauksissa jotakin voisi tulla heidän väliinsä ja karkoittaa rajattoman ystävällisyyden, joka tähän asti oli heidän välillään vallinnut.

Kun Venni vihdoin sai kuulla koko kertomuksen Mariuksesta ja Aalbomista Abrahamilta itseltä -- tämä kertoi seikan silmät lattiaan luotuina ja vielä varsin pelästyneenä teostaan -- otti äiti hänet syliinsä ja huudahti: "No, mutta Herra Jumala, ovatko he toruneet sinua siitä? Olisitko istunut katsellen, kun parasta ystävääsi kidutettiin? Siinä teit kelpo pojan lailla, Abraham!"

Mutta poika katsahti pelästyneenä häntä kasvoihin ja ensi kerran huomasi äiti, ett'ei pojalla ollut täydellistä luottamusta häneen.

Samassa silmänräpäyksessä juolahtikin hänen mieleensä, että oli vaarallista suorastaan vastustaa miestänsä, opettaa poikaa päinvastoin isän neuvoa, kiittää häntä siitä, minkä tiesi surettavan ja pelottavan toista.

Rouva Venni oli usein ajatellut, että se hetki oli tuleva, jolloin poika havaitsisi suuren juovan, joka oli isän ja äidin välillä mitä vakavimmissa asioissa.

Mutta hän oli ajatellut suuria, uskonnollisia kysymyksiä ja oli valmistainut. Hän aikoi sitä myöden kuin Abraham tuli niin suureksi, että tarvitsisi saada siitä tiedon, suoraan ja rehellisesti, sanoa hänelle, ett'ei hän itse suinkaan uskonut kaikkea, mitä muut ihmiset uskoivat.

Hän olikin jo alkanut tehdä tätä ja oli monta kertaa puhunut Abrahamin kanssa sellaisista asijoista. Vaikeata se oli, mutta hän toivoi aina, suuren rehellisyytensä selvittävän pojalle, että tämä kaikessa huoletta voi luottaa häneen, vaikk'ei hän juuri ollutkaan uskovainen, kuten muut.

Hän ei pitänyt oikeana osoittaa pojalleen kaikkea ulkokultaisuutta, mitä näki ja missä eli. Professori otti Abrahamin mukanaan kirkkoon, sanoi välistä "Meidän Herramme" ja muuta sellaista; mutta tiesihän Venni hyvin kyllä, ett'ei miehessään ollut merkkiäkään todellisesta kristillisyydestä.

Eihän hän sitä voinut selittää pojalleen; suuri oli ja suurena pysyi siis vaikeus uskonnon asian suhteen. Abrahamiakaan ei uskonnon näkynyt muulla tavalla liikuttavan kuin että se kouluaineena piti taidettaman täydellisesti ja että kirkossa käydessä naaman piti olla hurskaan näköisen ja äänen erilaisen.

Mutta jo siitä, että Venni kuuli poikansa esim. kysyvän: "Miksi et sinä koskaan käy kirkossa mamma?" -- että tämä kysymys oli jonkin ulkonaisen vaikuttimen synnyttämä, havaitsi hän, muiden, -- kenenkä, sitä hän tietänyt -- huomauttavan poikaa hänen suhteensa.

Ja kuitenkin oli hän aina elänyt siinä toivossa, että tuo kyllä kävisi laatuun. Olipa hän välistä sitä mieltä, että Abrahamille olisi hyödyllistä, kun epäilyksen välttämätön aika valkeni, tietää äitinsä kuuluvan uskomattomien joukkoon; sen piti hänestä kiihottaa poikaa vakavasti valitsemaan ja pelastaa hänet arkamaisesti katoamasta tekohurskasten lukemattomaan joukkoon.

Mutta nyt tämä koulukysymys, niin pieni tärkeämpiin asioihin verraten, mutta niin painava, koska se selvästi osoitti eroituksen niiden välillä, joille tämä läpi oli yhteinen -- kuinka hän sen selvittäisi?

Hänen sydämensä ajatus oli, että se osoitti Abrahamin rohkeutta, jonka vuoksi hän piti hänestä; mutta vastoin koulua ja isää ei hän voinut ylistää häntä siitä, että oli sanonut Aalbomin perkeleeksi. Joll'ei asiaa alusta olisi katsottu niin toden perästä, olisi hän ehkä voinut päästä helpommin siitä tukistamalla poikaa vähäsen ja varoittamalla häntä edeltäpäin ajattelemaan mitä tekee.

Mutta asian nykyiselle kannalle jouduttua, oli siitä tullut pääkysymys, jota hän ei voinut saada selville.

Abraham seisoi siis äitinsä edessä ja ymmärsi hänen vaipuneen ajatuksiinsa; ja kun tämä vihdoin, itsekin neuvotonna, heräsi mietteistään ja näki pojan seisovan edessään yhtä huolestuneena ja tietämätönnä, ei hän keksinyt muuta neuvoa kuin laskea käsivartensa hänen ympärilleen, vaaputtaa häntä edestakaisin tapansa mukaan, ja kuiskata hänelle: "Ah, pikku Abbe-parkaseni, mitähän sinusta tulee?"

Tästä vielä enemmän sekaantuneena pysyi Abraham yhä edelleen jännittävässä mielentilassa. Koulussa kohdeltiin häntä kuin vaarallista pahantekijää, jota sentään koetetaan pelastaa lempeällä kohtelulla; itse Aalbom oli ystävällinen, jotta Abraham tunsi kylmiä värähdyksiä ruumiissaan.

Toverit ylistivät häntä ensin ja ennustivat mitä hirveimpiä rangaistuksia. Mutta kun asia päättyi kaikessa hiljaisuudessa ja opettajat olivat yhtä ystävällisiä hänelle, tultiin siihen päätökseen, että saa olla hävytön, kun on professori Löfdalin poika.

"Jos sentään olisin saanut rangaistuksen", mietti Abraham; mutta tämä kumea juhlallisuus, tämä eriskummallinen ystävällisyys joka taholta saatti hänet lopuksi miettimään, että hän varmaankin oikeastaan oli "paaria" eli sortolainen ja että aikomus oli lähettää hän johonkin laitokseen. Hän tuli araksi ja ujoksi ja oleskeli yksinään.

Hänen paras ystävänsä, pikku Marius, oli sitä paitsi kipeänä; hän oli saanut aivokuumeen. Kiltti rehtori kävi häntä tervehtimässä melkein joka päivä ja oli hyvin huolestunut pikku professorinsa tähden.

Mutta joka kerta kun hän oppitunnilla loi silmänsä Abraham Löfdaliin, oli tapahtuma ihka elävänä hänen silmissään: Abrahamin rajaton hävyttömyys oli hänen mielestään niin suuressa yhteydessä pikku Mariuksen onnettoman taudin kanssa, että hänestä vihdoin tuntui kuin olisi Abraham Löfdal ollut syypää kaikkeen. Tuskin koskaan lausui hän Abrahamille sanaakaan.

Professori piti salaa poikaansa silmällä ja tuli vakuutetuksi siitä, että kohtelutapa, jonka hän yksissä neuvoin opettajain kanssa oli valinnut, todellakin teki toivotun vaikutuksensa. Usein kun Abraham kalpeana ja säikähtyneenä hiipi isän sivutse kotona, kävi tämän sydämellisesti sääli häntä; mutta hän hillitsi itsensä pitkän ajan, kunnes hänen mielestään voi olla tarpeeksi.

Silloin sanoi hän vihdoin:

"Me olemme nyt tuumineet asiaa, me, vanhempasi ja koulu, ja olemme tulleet siihen loppupäätökseen, että koetamme pitää ja ehkä vielä tehdä sinut hyväksi ja hyödylliseksi ihmiseksi."

Abraham heittäytyi isänsä kaulaan ja nyyhkytti ääneensä. Lopuksi olivat he melkein peloittaneet hänet järjettömäksi, hän oli luullut, että hän lähetettäisiin vieraitten ihmisten luo, hän oli miettinyt -- niin mitäpä hirveitä asioita hän sentään oli miettinyt tuntikausia vuoteellaan valveilla ollessaan! Ja nyt, kun sai jäädä kotio, oli isän armo ja leppeys hänestä niin äärettömän suuri ja liikuttava.

Professori antoi vaikutukselle aikaa juurtua ja lausui sitte vasta: "Toivokaamme nyt Herran avulla, ett'et koskaan enää saata meille tällaista suurta surua."

Sitä ei Abraham suinkaan tekisi; hän tunsi itsensä niin lannistetuksi ja särjetyksi ja niin kiitolliseksi anteeksi-antamuksesta; hän ei suinkaan milloinkaan enää osottaisi pienintäkään uhkamielisyyden rahtua. --

Kotona rouva Gottwaldin pienissä huoneissa oli hiljaista ja kolkkoa; oven helistinkellon ympärille oli kääritty riepua; rouva oli ottanut tytön apulaisekseen puotiin.

Pikku Marius heikeni näet päivä päivältä. Tohtori Bentzen oli sanonut professori Löfdalille, toivottavaa olevan, että poika saisi kuolla; hän ei milloinkaan saisi järkeänsä takaisin.

Tätä ei rouva Gottwald tietänyt; yötä ja päivää kertoi hän itsekseen: hän ei saa kuolla, hän ei saa kuolla. Olihan mahdotonta ajatella, että ainoa, mikä hänellä oli, otettaisiin pois häneltä; olihan hän kärsinyt niin sanomattoman paljon.

Pikku Marius makasi tehden rottasolmuja raitiinsa, pää kuumana, silmät puoliavoinna. Hän mutisi melkein yhtä mittaa deklinatsiooneja ja konjugatsiooneja, sääntöjä ja poikkeuksia; poika paran aivot olivat varsin täynnä Madvigin poimuisia opinkutouksia, ja hän haapuili tuskallisena pimeydessä.

Oli kauniit, kirkkaat kevät-päivät ja ilma sellainen, jonka suhteen voi jotakin toivoa; rouva Gottwald läksi ja palasi taas heti sairashuoneeseen; alituisesti oli hän näkevinään käännöksen parantumiseen päin tapahtuneen.

Mutta eräänä iltana selveni hänelle, että loppu lähestyi. Pikku Marius kävi levottomaksi ja mutisi yhä nopeammin.

"Pikku Marius -- kiltti pikku Mariukseni, sinä et saa kuolla äidiltäsi; sinä et saa, sillä et tiedä mikä olet äidillesi; sano ett'et jätä minua -- sano!"

"Monebor, moneberis, monebitur, monebimur, monebimini, monebuntur",

vastasi pikku Marius.

"Niin, sinä olet kelpo poika, taitavin koko luokalla latinassa, sen sanoi rehtori tänäin taas täällä ollessaan. Sinä et tuntenut häntä, mutta tunnethan sinä minut, eikö totta, pikku Marius? Tunnethan sinä äidin? Sano -- eikö totta, sinä tunnet minut?"

_"Ad, adversus, ante, apud, circa, circiter"_, alkoi pikku Marius.

"Ei, ei, pikku Marius kultaseni, ei latinaa, niin olet kiltti. Kyllä minä tiedän, kuinka taitava sinä olet, ja minä olen niin tuhma, sen tiedät sinä. Mutta sano minulle vaan, että tunnet minut, että pidät minusta, ett'et mene pois luotani, että olen kiltti mammasi, sano vaan se -- sano vaan: kiltti mamma -- sano vaan: mamma --!"

_"-- fallo, fefelli, falsum"_, vastasi Marius.

"Herra Jumala! Herra Jumala! Tuota hirveätä kieltä! Mitä ovat tehneet poika-paralleni! Hän kuolee lausumatta äitinsä nimeä, kurjan, turhamielisen äitinsä, joka on ottanut hänet hengeltä tuolla kirotulla opilla!"

Hän syöksähti etehiseen toivoen lääkärin tulevan, mutta tuleva olikin vaan yksi yläkerroksen hyyryläisistä.

Hän palasi taas makuuhuoneeseen; mutta ovella löi hän kätensä yhteen huutaen hyvin iloisena:

"O, kiitetty olkoon Jumala! Nyt jaksat varmaan paljoa paremmin, pikku Marius! koska hymyilet niin tyytyväisesti."

_"Mensa rotunda"_, vastasi pikku Marius ja heitti henkensä.

VIII.

Mikael Mordtmannin oli tullut tavaksi pistäytyä rouva Vennin luona kello kahdentoista jälkeen tehtaalta palatessansa.

Suuri työvoima oli pantu liikkeelle laajain perkaustöiden takia; pitkin rantoja oli rakennettava vankkoja laitureita; savutorvia ja perusmuuria oli tehtävä lukemattomia rakennuksia varten.

Osakeyhtiö oli perustettu 100,000 taalarin pääomalla, ja kaupunki oli vihdoin tullut niin rohkeaksi, että päätettiin olla kutsumatta englantilaista kauppahuonetta ottamaan osakkeita, kun se kerta niin isosesti oli pysynyt takapuolella.

Koko pääoma kirjoitettiin siis kaupungissa, ja "Fortuna" tehdas, joksi se paljolla sampanjalla ristittiin, tuli kaupungin suosikiksi, josta sen asukkaat kopeilivat.

Mordtmann oli iloinen ja toivoa täynnä. Milloinkaan ei hän ollut ollut niin tyytyväinen itseensä ja kaikkiin. Alhaisesta asemasta, missä oli ollut vieraassa maassa, oli hän kohonnut uuden yrityksen ensimäiseksi mieheksi, jota yritystä hän alusta asti johtaisi.

Kun ei päälliköllä eikä osakkeen-omistajilla ollut pienintäkään käsitystä asiasta, tuli hänestä pian oikea oraakeli, eikä hän myöskään ollut mahtivaikutustansa näyttämättä. Kun eivät hänen tietonsa ja taitonsa riittäneet, ei hän ujostellut käyttää suuria sanoja, jotka täydellisesti saattoivat kaikki ymmälle.

Iso joukko työväkeä sai kestävää työtä; hän maksoi palkat lauantaisin; vaimot tulivat hänen luokseen pyytämään edeltäkäsin ja pian tunsivat hänet ja pitivät hänestä sekä alhaiset että ylhäiset. Ainoastaan virkamies-piireissä ja muutamissa taantumuspuolueen perheissä inhottiin häntä sydämen pohjasta; ja _siellä_ surkuteltiin professori Löfdalia, sentähden että hänen vaimonsa veti sellaisia henkilöitä perheeseen.

Mutta Mordtmann ei siitä välittänyt; hän tunsi itsensä raittiiksi ja iloiseksi, kun varhain aamulla kauniina kesäkuukausina meni tehtaallensa, joka sijaitsi kappaleen matkan päästi kaupungin rajan ulkopuolella. Työmiehet eivät olleet englantilaisten kaltaisia, jotka vaan miettivät työtään. Täällä kotona ottivat he kunnollisesti lakin päästään, toivottivat hyvää huomenta ja sallivat itselleen aikaa puhella vähäsen, jos hän tahtoi.

Komeata olikin nähdä kaiken tämän kasvavan ja järjestyvän hänen suunnitelmansa mukaan; monet eriskummalliset rakennukset, joita koko kaupunki piti hänen kekseliäisyytensä tuottamina ihmeinä, koko tämä suurenmoinen laitos rajattomille ylipäällikkyyksineen ja runsaine rahoineen oli todella jotain, jonka johtamisesta nuori, toimelijas mies voikin olla iloinen.

Ja kuitenkin tuli vähitellen jokin muu seikka hänelle kaikkia rakkaammaksi -- käynnit Venni-rouvan luona.

Hän ei ollut tutustunut moneen naiseen kaupungissa; hänen liikkeensä oli aluksi saattanut hänet tekemisiin ainoastaan miesten kanssa, ja nyt kun hän todella oli saanut niin paljon hoidettavakseen, että hänellä koko päivät oli puuhaamista, ei hänellä ollut mitään aihetta etsiä isompaa seurapiiriä kuin klubi ja professori Löfdalin perhe olivat.

Mutta sitä useimmin oli hän professorilla. Hänen oli kerrassaan sanottu olevan tervetullut, koska vaan tahtoi tulla; ja Mordtmannilla oli syytä uskoa professorin sanoja vilpittömiksi: tämä oli aina hyväntahtoinen ja kohtelijas.

Kuitenkin oli selvää, että hän kävi rouvan luona; tämä havaitsikin sen itse. Joka päivä kahdentoista ja yhden välillä vartosi hän Mordtmannia juomaan lasin viiniä sillä välin kun he hauskasti puhelivat keskenään puolituntisen.

Mutta kun oli sateinen ja ruma ilma, tuli hän ainoastaan ikkunan luo ja näytti rouvalle likaantuneet saappaansa ja märän kauhtanansa, ja silloin päätettiin tavallisesti, että hän tulisi illalla.

Venni-rouva oli anastanut itselleen sellaisen asennon, että hän kohteli Mordtmannia hieman äidillisesti, mikä hänelle asemansa vuoksi ei ollut vaikeata, vaikk'ei eroitus ijässä oikeastaan ollutkaan mainittava.

Mordtmannin mieleistä se ei ollut, mutta hän ei vielä rohjennut pyytää saada sitä muutetuksi, ja Venni elähytti häntä käyttäen leikillistä puhetta, joka salli monen sanan, monen silmäyksen käydä vähemmästä kuin se todellisuudessa oli.

Venni piti liian paljon Mordtmannista ja pani liian suuren arvon hänen seurallensa, tahtoaksensa ymmärtää hänen miellyttelevän häntä itseään. Olihan lehtori Abelkin monta vuotta käynyt hänen ympärillään kuni huokaileva paimen, eikä toden totta koskaan ollut vähintäkään hänelle haitaksi.

Mordtmann kyllä oli jotakin perin toista kuin Abel; mutta sittekin! -- Venniä ei suinkaan huolestuttanut, mitä itse teki tai mitä muut sanoivat.

Miehensäkään suhteen ei hän ollut epätiedossa; Karsten ei koskaan ollut osoittanut taipumusta mustasukkaisuuteen. Aina heidän naimisestaan asti oli hän ollut miellyttävän kohtelijas nuorille miehille, jotka Vennin kauneuden ja elävyyden houkuttelemina vähitellen lähestyivät tätä.

Välistä oli hän rouva Vennin mielestä mennyt hyvinkin pitkälle vapaamielisyydessään, mutta jälkeenpäin täytyi hänen myöntää että miehensä järkevä ja maltillinen käytös tasoitti paljon, joka muuten olisi voinut tulla kylläkin hankalaksi.

Itse ei Venni milloinkaan toden perästä ollut joutunut pois tasapainosta, ehkä suureksi osaksi sen tähden, että heidän elämänsä oli niin hiljaista ja vapaata. Tämä oli sitäkin merkillisempää, kun hän oli ollut kauan naimisissa Karsten Löfdalin kanssa, ennenkuin huomasi, kuinka vähän heidän luonteensa pitivät yhtä monessa asiassa.

Karsten oli niin varovainen, niin harmittavan säännöllinen, että Venni usein piti häntä pelkurina ja epäluotettavana. Mutta samalla kertaa oli hänen luonteessaan jotakin hienoa ja ritarillista, joka alituisesti oli estänyt hänen arvonsa alenemasta Vennin silmissä. Ja vakk'ei tämä pannutkaan erinomaisen suurta arvoa häneen, ei hän toiselta puolen koskaan ollut tuntenut niin suurta tyhjyyttä, että varsin olisi kääntynyt pois Karstenista.

Ja nythän oli hän vanha! Olihan hänellä jo puolikasvuinen poika; minkä tähden häntä arveluttaisi? Eiköpä pikemmin ollut vähän naurettavaa, että hän vielä kuvitteli olevansa niin vaarallinen?

Siis antoi hän ihmisten puhua -- ja sitä he tekivät -- ja heittäytyi ajattelematta tuon viehättävän tunteen valtaan, että hänellä jokapäiväisenä ystävänä oli kaunis, sivistynyt ja ennakkoluuloton mies, joka ihastuksella kuunteli kaikkea, jota hänen miehellänsä oli tapana sanoa kiihottuneiksi mielipiteiksi.

Mutta siinä hän varasti tietämättänsä Abrahamilta. Hän ei havainnut sitä ensinkään nyt, kun tuo seurustelu Mordtmannin kanssa sattui samaan aikaan kuin muutos oli tapahtunut pojan suhteen. Tällä ei enää ollut sadottain kysymyksiä, ei hän myöskään enää pyytänyt äitiä leikkimään kanssaan tai pelaamaan napupeliä; sitä paitsi ei Venni vielä ollut voinut poistaa itsestään epävarmuuden tunnetta häntä kohtaan, niin ettei hänen tapansa Abrahamia kohtaan ollut ehkä varsin vapaata ja iloista laatua.

Pikku Mariuksen hautajaisissa oli rouva Gottwald lausunut toivomuksenaan, että Abraham kävisi lähinnä arkkua papin vieressä; hän oli pikku Mariuksen paras ystävä, eikä Mariuksella ollut ainoatakaan sukulaista.

Mutta rehtori oli vastustanut sitä: Abraham, saisi ainoastaan kumppaneinsa kanssa seurata mukana; hänen tulisi olla iloinen, että silläkin ehdolla pääsi.

Seurauksena oli, että koko koulu ja sen kautta iso osa kaupunkia sai hämärän tunteen siitä, että jotakin oli hullusti tuon Abraham Löfdalin suhteen.

Professorin oli pakko hillitä itseänsä, jott'ei antaisi pojalleen anteeksi liian aikaisin; hän oli iloissaan kuritustapansa hyvästä vaikutuksesta ja muuten tuli hänen suuresti surku poikaparkaa, joka oleskeli niin yksinään ja kaikkein silmällä pitämänä. Vihdoin hän ei voinut hillitä mieltänsä, vaan alkoi hymyillä ja lausua hänelle ystävällisiä sanoja.

Nämä ensimäiset hymyilyt olivat Abrahamille kuin onnellisuutta tuottava, virkistävä sade. Kukaan ei sentään ollut isän vertainen; ja vähimmin kuin milloinkaan ennen voi hän käsittää, kuinka hän oli voinut saattaa sellaiselle isälle niin suurta surua.

Nyt alkoi hän vähäpätöisimmissäkin pikkuasioissa koettaa, voisiko hänen onnistua saada vähäsen koitosta; hän tuli tarkkaavaksi ja avulijaaksi ruokapöydässä, asetti professorin tohvelit paikalleen illalla, ja kun vuositutkinto nyt lähestyi, luki hän enemmän kuin koskaan ennen.

Juhlallisessa vuositutkinnossa oli Venni-rouvalla tapana aina olla mukana. Aina siitä asti kuin hänen poikansa oli varsin pieni oli häntä huvittanut istua odottaen hänen nimeänsä, nähdä hänen menevän opetuspöydän luo, ottavan vastaan suuri todistuksensa ja tekevän pienen kumarruksensa, johon Venni aina itse otti osaa nyökäyttämällä päätään.