Part 5
"Senlaatuisissa parannuspuuhissa, jommoisista nyt on puhe, tulee käytöllinen toimeenpano kysymykseen vasta toiseksi ja on verraten syrjäseikka; se, joka alkaa sillä, rupee loppupäästä ja turmelee työnsä. Mutta jos sitä vastoin voidaan saattaa parannushankkeessa oleva aate aikakauden yleiseksi vakuutukseksi, -- jos mahdollisesti voidaan onnistua herättämään vanhemmissa tällaista innokasta harrastusta koulun suhteen -- silloin on tämä harrastus ilmautuva käytännössä -- helposti, luonnollisesti ja ilman suuria ponnistuksia. Mutta niin kauan kun tätä harrastusta ei ole herätetty, ei kannata kiistellä käytöllisistä vaikeuksista; ja kun se kerta on herätetty, ei ole olemassa mitään vaikeuksia käytöllisyyden suhteen, joista tarvitsisi riidellä."
"Oh -- kuinka hyvin tuosta puheesta sentään tuntee nuorison -- mitäh? -- nykyajan nuorison", huusi Sokko; "se ainoasti hajoittaa kaikenmoiset olevaiset olot, mutta ei tahdo rakentaa mitään sijaan -- mitäh? ei, sen se jättää tekemättä, sillä sitä se ei voi! Se pitää meidän muiden tai jälkeentulevaisten tehdä! mutta repiä rikki -- niin, se on helppo asia -- mitäh?"
"Niin on", vastasi Mikael Mordtmann, "varmaan on hyvin helppoa sokean tavoin repiä jotakin -- esim. nuorisoa. Mutta, kumminkin minun ymmärtääkseni, on yhtä vaikeata maahan asti hajoittaa jokin kuin rakentaa se uudestaan. Ihan varmaan on kaiken sen, mikä vastustaa rouva Löfdalin parannustuumaa -- toiselta puolen velttouden ja välinpitämättömyyden, toiselta puolen pöyhkeyden ja oikeassa-olemiskuvittelun -- rikkirepiminen oleva hyvin vaivalloinen ja vaikea tehtävä, ja luullakseni olette sekä te että minä päässeet lepoon, ennenkuin se valmistuu. Mutta minun vakuutukseni ja toivoni on kuitenkin, että tämä hajoittamistyö tulee tehdyksi!"
"Niin, maahan hajoitettava se on!" huudahti Venni-rouva innostuneena, "aika on välttämättömästi tuleva, jolloin kaikki käsittävät, kuinka sydämetöntä on uhrata sukupolven toisensa perästä vanhoille ennakkoluuloille ja kuluneille opinsäännöille."
"Hm", vastasi prokuraattori Kahrs, "olemme nyt kuulleet koko joukon kauniita ja ylä-ilmoissa liikkuvia sanoja ja on kai hyödytöntä esittää yksinkertaista, käytännöllistä kysymystä, erittäinkin kun ei käytöllisyys juuri näytä olevan -- --"
"Oh, ei niin pistelijäs saa olla, herra prokuraattori! Esittäkää vaan käytännölliset kysymyksenne; kun herra Mordtmann on minun puolellani, en pelkää mitään!"
"Siis lyhyesti: minkä vuoksi panette lapsenne kouluun? Mitä tahdotte lastenne oppivan?"
"Siihen annan Teille varsin mielelläni vastauksen; ja vastaankin niin järkevästi, että liittolaiseni voi olla varsin levollinen, sillä tätä asiaa olen itse hyvin usein miettinyt. Kun me, isät ja äidit, jotka itse olemme tulleet tuntemaan, kuinka paljon tarvitaan, kuinka paljon pitäisi tietää edes jollakin tavoin käsittääksensä aikansa, asemansa elämässä ja ennen kaikkia tehtävänsä lastenkasvattajana -- kun panemme lapsemme kouluun, tapahtuu se luonnollisesti siinä tarkoituksessa, että he ajoissa alkaisivat hankkia itselleen niitä tietoja, joita me nyt itse omasta, kalliista kokemuksestamme tiedämme elämän kaikilta vaativan."
"Ettekä siis katso koulun työskentelevän siihen, suuntaan?"
"En, sitä mieltä en suinkaan ole -- paljon, paljon puuttuu! Katsokaa esim. Abrahamia, poikaani -- mutta missähän poika tänä iltana on?"
Professori, joka samassa tuli sisään, selitti käskeneensä hänet levolle; "hän pyysi sinun tulemaan luoksensa sanomaan hyvää yötä hänelle."
"Tulen, tulen heti; poika parka, olenhan varsin unohtanut hänet! Mutta mitähän minun piti sanoman -- -- niin, katsokaa Abrahamia; hän on nyt kokonaista yhdeksän vuotta käynyt tuota siunattua yläalkeiskoulua; alussa kävi hyvin, mutta nyt viime vuosina on hän, minun ymmärtääkseni, tullut yhä tyhmemmäksi, yhä haluttomammaksi. Suunsa avattuansa, ilmaisee hän heti mitä suurinta tietämättömyyttä kaikkein joka-aikaisimpain asiain suhteen. Ja pahin kaikista on, että hänen melkein näkyy halveksivan tietää jotakin järjellistä maailmasta sellaisena kuin se on -- --"
"Niin, rouva", virkahti Mordtmann, "Teidän poikanne elää tieteitten maailmassa, hän vaeltaa hengen korkeaa parnassia kohden! Minä tunnen tuon, minä olen itse tehnyt kaarron Parnasson ympäri."
"Mitä sillä tarkoitatte -- mitäh?" kysyi apulais-opettaja Aalbom.
"Noh, minä kyllä voin sen Teille selittää, kyllä yskän ymmärrän", sanoi prokuraattori, "herra Mordtmann on varmaan noita nykyaikaisia klassillisen sivistyksen vastustajia; minä lyön vetoa siitä, että hän on latinan vihaaja?"
"Oikein, se todella olen?"
Usea läsnäolijoista tahtoi alkaa samalla kertaa, mutta professori Löfdal sai sanan vuoron:
"Ettehän vaan tahtonekaan kieltää tämän ihanan kielen lukemisen erin-omaisessa määrässä kehittävän nuorukaisen kykyä ajattelemaan selvästi ja johdonmukaisesti?"
"Ainoastaan yhden asian, herra professori, olen huomannut latinan vaikuttavan kaikissa ilman poikkeusta, ja se on, että se tekee meidät kaikki ylenmäärin mahtaviksi."
"Ehkä muutamat meistä", huomautti prokuraattori lyhyellä ilkeällä silmäyksellä.
Mutta rouva Löfdal hymyili tyytyväisenä: "Te olette oikeassa. Aina lapsuudestani asti harmitti minua, kun pitkät orpanani esiintyivät latinalaisilla sanajonoillaan, joissa, siitä olin vakuutettu, ei ollut minkäänlaista ajatusta. Ja vielä nytkin tulen suutuksiin, kun vanhemmat herrat veitikkamaisesti myhäilevät toisilleen ja lukevat kappaleen latinaa."
"Mutta onhan tuo viatonta huvia, rouva hyvä!" huudahti nyt vanha rehtori; hän oli hetkeksi vetäytynyt keskustelusta, joka kävi hänelle liian kuumaksi; "saanemmehan toki luvan iloita yhteisestä omaisuudestamme, se on jonkinlaista vapaamuurarisuutta välillämme."
"Aivan", vastasi Mordtmann, jonka näkyi päättäneen väittää vastaan viimeiseen asti, "vanhan ajan sivistyksen luonnetta kuvailevaa on, että opissa oli jotakin erin-omaisen pirteätä, tuo seikka, että se oli rajoitettu ahtaaseen piiriin; ett'ei nautintona, onnena että oli opittu, pidetty _tietämistä_ yleensä, vaan jonkin tietämistä, jota muut eivät tietäneet. Mutta nykyään ei onneksi ole monta, jotka panevat lapsensa kouluun sillä tavoin opetettaviksi."
Tämän puheen jälkeen syntyneen pysähdyksen aikana nousi Venni-rouva mennäkseen sanomaan hyvää yötä pojallensa; sitä paitsi piti syötämän illallista; aika oli jo kulunut pitkälle.
Oppineet herrat olivat hyvin kiihkoissaan, jota vastoin muutamat vanhat kauppiaat salaa nyökäyttivät päätään toisillensa.
"Kun Te nyt menette, rouva!" lausui prokuraattori, joka lopuksi oli innostunut, "loppuu kai tämä huvittava keskustelu. Vahinko vaan, ett'emme voineet saada Teitä puhumaan käytännöstä: mitä pitää opetettaman; ettekö tahtoisi nimittää minulle aineita?"
"Miks'en", sanoi rouva pikaisesti, "pitäisi luettaman luonnonhistoriaa, lääketiedettä, oikeusoppia, tähti-tiedettä --"
"Mainitsit mielestäni lääketiedettä, Venni?"
"Niin mainitsin, tietysti -- opetettaisiin tuntemaan oma ruumiimme, taudit ja lääkkeet."
"No mutta, Venni, kuinka voit mieleesi kuvitella --!"
"Mutta etköhän itse, Karsten, senkin seitsemän kertaa vuodessa sano: jaa, jos tuo ihminen vaan nuoruudessaan olisi hoitanut silmiänsä, et hän nyt kävisi luonani kurjana puolisokeana raukkana. Mutta mitenkä voisivat he hoitaa silmiänsä, kun eivät saa oppia muuta niiden suhteen kuin 'jos sinun oikea silmäsi on sinulle pahennukseksi, niin revi se ulos!' tai muuten hoitaa ruumistansa, jonka suhteen heille opetetaan, että se on kuolemattoman sielun kurja ja kelvoton verho!"
"Mutta oikeus-oppia -- mitäh? _Jurisprudens?_ Pitääkö lasten oppia lakitiedettäkin koulussa?" huusi Sokko; hänen kiukkunsa kasvoi mitä pitemmälle keskustelu ennätti, mutta hän ei voinut keksiä mitään, johon olisi käynyt käsiksi.
"Tietysti tulee heidän tuntea maansa lakisääde, kuinka ja kuka oikeutta ja järjestystä valvoo ja ylläpitää. Mutta kysykää esim. Abrahamilta, joka muuten on lahjakas poika, kysykää häneltä, mikä kihlakunnan tuomari on -- siitä hän ei tiedä rahtuakaan!"
"Mutta kysykää häneltä curuleista, aedileistä, tribuneista ja muusta sellaisesta, niin tuntee hän ne kuni viisi sormeansa", lausui Mordtmann.
"Niin, sellaista ikivanhaa roskaa on hänellä pää täynnä, poikaparalla, mutta omasta isänmaastaan, sen hallitusmuodosta, sen vapaustaisteluista --"
"Politiikkaa! Politiikkaa! Pitääkö poikain oppia valtioviisauttakin?" kuului monelta taholta, ja uusi kuumeentapainen innostus valtasi kaikki.
"Luonnollisesti! Tietysti pitää heidän oppia valtioviisautta!" lausui Mikael Mordtmann rohkeasti.
Nytkös syntyi suuri hälinä ja yleinen pahastumus; itse Venni-rouvakin näytti arvelevaiselta, mutta yli koko seuran kuului Sokon ääni mitä kimakammin:
"Vielä vainen, Herra armahtakoon -- mitäh? Pitääkö meidän nyt saada nähdä poikanulikkain keskustelevan politiikkaa, juuri kuin olisivat täysikasvuisia?"
"Pidättekö enemmän, herra apulais-opettaja, tuosta hyvin tavallisesta näystä, että täysikasvuiset keskustelevat politiikkaa, juuri kuin olisivat poikanulikoita?"
Rouva Löfdal katsahti hymyillen nuoreen mieheen ja riensi poikansa luoksi. Mutta riitaisa mieliala hajoitti seuran muihin huoneisiin, jossa he olivat hengeltä säikähyttää rauhalliset korttipelurit sanailemalla ryhmissä keskellä lattiaa, sillä välin kun toiset kaksittain nurkissa pitivät toistensa napinlävistä kiinni, ikäänkuin kaksi painiskelijata, ja kinastivat kuni kukot nenät vastatusten, kasvot tulipunaisina ja tukka takkuisena.
Totta kyllä on, että seurassa tuskin oli ketään, joka kokonaisuudessaan yhtyi rouva Löfdalin ja muukalaisen hurjiin periaatteisiin; mutta monen mielestä voi niissä kuitenkin olla vähän totta. Kaikki latinaa oppineet taistelivat kuni raiviot, tottumattomat siihen ja äkeissään siitä kun olivat, että yksi heidän heimolaisistaan oli julkilausunut luopumisensa heidän mielipiteistään näiden sillinkulettajain ja muonakauppiasten kuullen.
Koko illallisaika kiisteltiin kiivaasti; ja kun vieraat olivat lähteneet talosta, kuultiin pitkin katuja yön hiljaisuudessa: "Uudistus -- latinaa -- efori -- politiikkaa -- mitäh?"
Mikael Mordtmannin emännälle hyvää yötä sanoessa, ojensi tämä hänelle taas molemmat kätensä, kiittäen häntä lämpymästi ja iloisesti hyvästä avusta.
Mordtmann vastasi muutamin kohtelijain sanoin, mutta katsoi samassa rouvaa suoraan silmiin. Tämä, joka ei pitkään aikaan ollut saanut sellaista silmäystä, jätti hänet ja kääntyi toisiin.
Mutta kun kaikki vieraat olivat poissa ja hänen miehensä oli asettunut lukemaan sanomalehtiä, sanoi Venni-rouva:
"Oh, kuinka nuori Mordtmann hämmästytti minua! Ja minä kun en ole aavistanutkaan häntä sellaiseksi. Hänet pitää meidän todellakin kutsua usein; hänhän vihdoinkin on ihminen, jonka kanssa voin puhella."
"Onko? Tietkö mitä, minusta sinä voit puhua sekä yhden että toisen kanssa", vastasi hänen miehensä äreästi; hän oli vihdoin huomannut, kuinka sopimattomasti hänen huoneessaan oli puhuttu.
"Nono, herra efori!" lausui Venni-rouva alkaessaan irroittaa neuloja tuuheista hiuksistaan, mutta eforia mainitessaan purskahti hän taas nauruun ja meni hymyillen makuuhuoneesen.
Professori Löfdal syöksähti ylös, mutta kun Venni jo oli ehtinyt ulos ovesta, mutisi hän vaan vähäsen ja istuutui taas.
V.
Pöllöt asuivat tuomiokirkon korkeiden suippokaaristen kuori-ikkunain ympärillä olevissa veistetyissä lehtikoristeissa ja nelikulmaisissa muurin-aukoissa yläällä torneissa.
Äänettömästi olivat ne lennelleet kirkon ja luostarin ikkunain väliä, savutorvesta toiseen, porttien ja reikien kautta pitkiin ahtaisiin välikäytäviin, joissa he kohtasivat huopakengissä käyviä, kainalossaan kirjoja ja pergamenttia kantavia, oppineita miehiä.
Myrskyn raivotessa ja pimeinä öinä olivat ne istuneet kivillä pienen kaari-ikkunan edessä, missä oli valonraita; ja heidän hurja kirkunansa oli saattanut sisällä olevan kalpean miehen luomaan silmänsä Tacituksen epäselvästä kirjoituksesta valkealla seinällä olevaa ristinkuvaa kohden.
Mutta ristinkuva revittiin alas ja pistettiin säkkiin; pitkissä käytävissä ja pitkin kuluneita kieruportaita pakeni pelkureita munkkeja, ja sisälle syöksyi nahkaan puetuita miehiä verisine kirveineen, tutkivat arkut ja penkit, kokosivat hopeamaljat ja pyhät astiat, vetivät esiin munkit piiloistaan, kiduttivat ja vaateivat heitä tuomaan esiin luostarin aarteet, juoksivat pispan perässä pitkin koko pispankartanoa ja salakäytävää aina peräalttarille asti, telottivat hänet, jotta veri virtaili alas pitkin kuorin paaseja.
Ja pieni kalastaja-kaupunki, joka kapeine katuineen ja puurakennuksilleen oli luostarimuurien ympärillä, paloi poroksi kovalla vauhdilla ja tuli turmeli kirkot ja kappelit.
Mutta vähitellen kasvoivat pienet puurakennukset uudelleen; suuria sakkosummia ja auliita lahjoja virtasi taas pispankartanoon; kymmenykset maasta ja merestä ja harvinaisista hopeakillingeistä matkustivat samaa tietä; seudulla vilisi taas vieraita munkkeja ja kaniikkeja, sekä lihavia, väkeviä englantilaisia että hienokasvoisia, mustatukkaisia pappeja etelästä.
Väki ja oppi rakensivat, muureja ja torneja, pyhäsavu täytti komean kirkon, missä pappismiehet veisasivat kalastajain ja talonpoikain puolesta, jotka makasivat nenällänsä, mutisten sanoja, joita eivät ymmärtäneet.
Vieraita laivoja tuli laitureille tuoden mukanaan kullalla ommeltuja messuvaatteita, kirkonkelloja, alttari-astioita ja väkevää viiniä luostarin viileisiin kellareihin.
Mutta kapeilla kaduilla ja kujilla hedelmätarhan takana väijyivät munkit tyttöjä; ja sillä välin kun toiset messusivat ja veisasivat tuomiokirkossa, oli pari lamppua viritettynä holvikellarissa pispan kirkon alla; siellä munkit myöskin lauloivat viiniastiain pulputessa ja tyttöjen nauraissa ja tanssivat, jotta kaaput liehuivat.
Mutta tanssi taukosi, loisto loppui, ja tytöt saivat rauhan hullumaisilta papeilta. Suurella roviolla poltettiin kirkon edessä kaikki tuomiokapitulin asiakirjat, paperit ja pergamentit suurine vahasinettineen sekä kulta- ja valkeaan vasikannahkaan sidotut kirjat; mutta kaikki, mikä kultaa ja hopeata oli, koottiin, hakattiin, revittiin ja raapittiin pois viimeiseen loistavaan kirpilään asti, ja sijaan tuli kalkkia, sisälle ja päälle kaikkialle kalkkia, kalmankarvaista, kuivaa ja kylmää.
Nyt alkoi paras aika pöllöille, kun luostari ja kappelit verkallensa hajosivat raunioiksi, ja mitä ajanhammas teki vähin erin, sen lopettivat ihmiset isoin erin. Milloin karkoitettiin muureja ja vanhoja omenatarhoja tilan saamista varten uudelle kadulle; seuraavana vuonna revittiin pispan komea _capella domestica_ maahan, koska provastinrouva tahtoi siitä teettää uuden sikoläätin; ja vihdoin seisoi tuomiokirkko yksinään jälellä, valmiina hajoamaan kalkki-asussaan, ympärillä pieniä tuhmannäköisiä puurakennuksia; kaikesta paavillisesta loistosta ei ollut kiveä eikä pergamenttia jälellä.
Ainoastaan yksi jäi jälelle noille vanhoille tonteille -- paitsi pöllöjä.
Kadonnut oli voima, kadonnut oli oppi, kalkki oli haudannut kaiken siellä löytyvän kauneuden; mutta latina oli takeltunut paikkaan, latinakoulu, ruoska ja kielioppi.
Kuoropojat muuttuivat vähittäin tavallisiksi koulu-oppilaiksi; he muuttivat yhdestä huoneesta kahteen, jotka tekaistiin vanhain luostarimuurien päälle, kunnes he pistettiin uuteen nelikulmaiseen, paljasseinäiseen ja himmeillä ikkunoilla varustettuun koululaatikkoon; ruoska ja kielioppi muuttuivat mukana.
Ja kun pöllöt, jotka myöskin uskollisesti olivat seuranneet, istuivat isoissa pyökkipuissa rehtorin lukukamarin ulkopuolella, säikähtyi hänkin niiden hirveästä kirkunasta ja loi silmänsä Tacituksesta -- hän tutki samaa huvittavaa, mutta epäselvää kohtaa.
Vaikka tämä ihana ja kehittynyt kieli monta vuosisataa oli ollut kaiken opin ytimenä, ei niiden kuluessa näet, kummallista kyllä, oltu kirjoitettu mitään sen arvoista latinaksi, että sitä olisi ansainnut lukea. Samoin kuin kuusi sataa vuotta sitten istuivat nytkin oppineimmat miehet hieroen otsaansa vasten näitä Tacituksen huvittavia, mutta epäselviä kohtia.
Ja yhä edelleen kävi sukupolvi toisensa perästä _mensa rotunaan_ luoksi, missä nuorukaiset ruoskalle ja kieliopille uhrasivat aikansa ja ahkeruutensa; palkinnoksi tästä saattoivat ruoska ja kielioppi taitavimmat nuorukaisista niin pitkälle, että voivat saada hieroa otsaansa vasten Tacitusta. --
Pyökkipuut eivät olleet vanhoja raunioihin verraten, joiden joukossa olivat kasvaneet, mutta ne olivat kuitenkin toista sataa vuotta kohottaneet tuuheita latvojansa yli matalan puukaupungin ja levinneet laajalta avaran koulupihan ulkopuolelle.
Näiden oksien alla oli nuori sukupolvi toisensa perästä iloisesti melunnut; kun hiljainen lukutunti oli loppuunkulunut, syntyi hälinää lomahetkellä, jolloin sata pientä jalkaa polki maata ja ilman täytti petolintujen kirkunan kaltainen huuto.
Mutta työpäivän loputtua, kun opettajat olivat mukanaan vieneet hirmuvaltansa ja ikävyytensä itse luoksensa, täytti koulupihan kidutetun nuorison mielenmukainen, vapaa työ.
Rakennukset, puut, portaat ja portit saivat hengen ja nimen. Leikittyänsä kuolleen päivän hengettömien nimien ja kuolleiden muotojen kanssa, leikki elävä nuoriso nyt haaveellista elämää täynnä sointuvia nimiä ja rattoisia tapauksia.
Silloin sitä purjehdittiin ympäri maan, rosvolaivoja pistihe esiin puiden ja nurkkien takaa, tai oli rosvoja väijyksissä portaiden alla. Ja sitä myöden kuin ilta pimeni ja hämärä haihdutti muistista päivän ankaran opetuksen, heräsivät ja lisääntyivät tuhlatut ja käyttämättömät voimat; ritarillisuus, järkähtämätön ystävyys ja urhoollisuus leimahtivat näkyviin pienissä hurjissa taisteluissa ja uhkayrityksissä, joita ei koskaan unohdettu.
Mutta hiljaisina syys-iltoina, kun pyökkipuun lehdet paksulta peittivät maan puiden alla, ennenkuin myrsky oli kiehtonut ne pois tai vahtimestari koonnut ne savustuskellariinsa, silloinkos intiaaneja ja tarkkampujia hiipi puiden varjossa -- tai pyrki hallitus-istuinta tavoitteleva, onneton Stuart myrskystä ja raju-ilmasta huolimatta eteenpäin Betty Flagananin majasta pilkistävää valoa kohden.
Ja kun vahtimestarin savustuskellarin ovi aukeni, jotta punainen valo säteissä loisti pimeyteen puiden alle, istui siellä lukuisia Pyöröpäitä valkean ympärillä raskaat, kauluksilla ja kannustimilla varustetut saappaat jaloissa; heidän vaippansa riippuivat kuivumassa lieden ympärillä ja pitkät, ristikahvaset miekat seisoivat nojallaan muuria vasten. Vanha Betty nosti ympyriäisen, syrjästä mustaksi palaneen puukannen, ja suunnattomasta padasta nousi väkevä lampaanlihan, kaalin, perunain ja höysteiden haju, jotka aineet kaikki keitettiin yhdessä -- ja muodostivat ylämaalaisten himoruuan.
Savustuskellarin takana ja koko koulurakennuksen alla oli salakäytäviä ja näkymättömiä aukkoja vanhain, ikikestävien luostarikellarien välillä, joihin rohkeimmat tunkeusivat ja joista he palasivat tomuisina ja kalkkisina.
Ja mitä he kertoivat, kävi luokasta luokkaan, teki tuon vihatun koulun alle perustuksen vanhoista, hirvittävistä luostarikertomuksista, salaisista seuroista, kuolleista munkeista, jotka kävivät kummittelemassa, matalakaarisista ikkunoista pitkine kalmankalpeine kuutamosäteineen.
Leikki taukosi, kun tuli kovin pimeä ja kissapöllöt alkoivat kirkua; ja korkeatornisesta tuomiokirkosta ja mustista munkkikellareista tuli niin paljo hirvittävää ja inhottavaa, että he läksivät kotiansa lukemaan läksyjänsä.
Pyökkipuut koulupihalla olivat suuria kauniita puita, mutta eräänä vuonna alkoi pohjoisimpana oleva surkastua, seuraavana vuonna kuivui se varsin; siellä täällä kuihtui rivissä puu ja tuuli taitteli talvella julman suuria, sisältä lahonneita oksia.
Kaikille puuntuntijoille tuli kiire, ja monenmoisia arveluja ja ehdotuksia esitettiin. Muutamain mielestä oli maa juurien ympärillä liian kovaksi tallattu, josta syystä he tahtoivat sitä vähäsen pengastettavaksi; toiset tahtoivat että rungot raapittaisiin ja muutamat olivat sitä mieltä, ett'eivät oksat saaneet tarpeeksi valoa ja tahtoivat sen vuoksi latvat lyhennettäviksi.
Kenenkään ei näkynyt tahtovan ymmärtää, että maa oli myreä, puut vanhat ja mädänneet, niin ett'ei mikään keino voinut estää niitä surkastumasta ja häviämästä.
Mutta samoin kuin puut eivät ottaneet viihtyäksensä, samoin tuntui siltä kuin olisi jokin taakka alkanut rasittaa itse koulua ja nuorisoa, jota ne varjosivat.
Ruoska ei enää hupaisesti elakoinnut kieliopin kanssa, se oli heitetty pois. Tämän eriämisen jälkeen näytti kieliopinkin kuihtumistaan kuihtuvan, juuri kuin leski, joka on kadottanut rakkaan miehensä. Latina ei enää tahtonut oikein ottaa itääkseen, vaikka siitä paljo vaivaa nähtiin; kukaan ei voinut olla näkemättä että tämän ihanan kielen taito vuosi vuodelta kävi ravun tietä.
Ja vaikk'eivät nuorukaiset oppineet puoleksikaan niin paljo latinaa kuin 30 vuotta takaperin, näyttivät he kuitenkin valjuilta ja liiaksi rasitetuilta. Oikein surku oli nähdä noita kalpeanenäisiä kääpiöitä, jotka tähän aikaan töin tuskin jaksoivat hinata itsensä mitä kohtuullisimpain, ylioppilastutkintoa varten vaadittavain oppimääräin lävitse -- erittäinkin kun muisti miehiä, jotka ennen aikaan osoittivat "taitonsa."
Aaveentapaisina kulkivat nyt opettajat, tuo kuihtunut, äreä joukko, josta jokainen vuosien vieriessä kehitti eriskummaisuuttansa irvikuvaksi, kun heidän ainoa tehtävänsä tässä elämässä oli istua opetustuolilla seuloen tomua nuorisoon, jota he eivät ymmärtäneet.
Mutta moni huomasi oppikoulujen kuihtuvan. Koko maasta virtasi yhtäpitäviä havaintoja ja valituksia; kaikki koulumiehet läksivät liikkeelle, pistivät nenänsä papereihin ja kiehtoivat ilmaan hienon hienoa kielitieteellistä tomua sisältäviä pikku pilviä.
Muutamien mielestä asia parantuisi, jos oppilaat saisivat erityiset viettopöydät; toiset tahtoivat uutta ja ajanmukaisempaa tuuletusjärjestelmää; jokunen väitti rakkaan nuorison opin ja terveyden uudestaan kukoistavan, jos painokohta opetuksessa muutettaisiin latinasta kreikkaan.
Kenenkään ei näkynyt tahtovan käsittää, että järjestelmä oli niin vanhentunut ja itse oppi lahonnutta, ett'ei mikään keino enää voinut estää kuollutta myrkyttämästä elossa olevaa.
Rehtori huokaili usein iltasin, kun kuu yli koulukartanon valaisi kaupunkia, joka kasvoi ja kukoisti tavallaan. Koulu ei kukoistanut, joka vuosi keksi hän yhä vähemmän toivorikkaita oppilaita latinaosastolle, sillä välin kun kyllin oli reippaita poikia, jotka aikaisin lopettivat koulunkäyntinsä ja läksivät merille tai ulkomaille kaupantekoa oppiakseen.
Hän kääntyi pois kaupungista ja meni toisella puolella rakennusta olevaan, isoon puutarhaan. Täällä oli hänellä pieni rauhallinen paikka ikivanhan päärynäpuun siimeksessä, jossa hän kesä-iltasin istui ja nuuskasi miettivänä. Mutta täälläkään, erillään kaupungista ja koko maailmasta korkean kirkkomaan muurin takana -- täälläkään ei hän saanut rauhaa levottomilta ajatuksiltaan.
Kuinka vähän tämä uusi kuumeentapainen ajanhenki sentään miellytti häntä, ja kuinka häntä sentäänkin peloitti, ikäänkuin askel takaisin sivistymättömyyttä kohden, tämä klassillisten tutkimusten halveksiminen, joka alkoi näyttäytyä siellä täällä!
Hän ei kuitenkaan tahtonut heittäytyä epätoivoon; vielä eivät, Jumalan kiitos, vanhoja klassillisia kirjailijoita yhdenkään myöhemmän ajan miehet olleet voittaneet, vielä kohottivat he päätään yli kaikkein aikain, samoin kuin tämä kaunis kirkko jaloine ja vakavine piirteineen kohosi yli ahtaan, tuhmannäköisen kalastajakaupungin. Kirkostahan oli hänestä ilmanhenki tulevinaan raunioiden, koulun ja hänen itsensä ylitse, kun hän nousi penkiltä seisoalleen. Kuni rukouksen vahvistamana meni hän voimaa ja toivoa täynnä lukukamariinsa, hieromaan otsaansa vasten Tacitusta. --
Tarhapöllöt eivät häntä häirinneet; koulu ja kaupunki olivat käyneet heille liian suuriksi ja rauhattomiksi, he katosivat äkkiä ja pysyivät poissa.
VI.
Mikael Mordtmann sai professori Löfdalin kemujen jälkeisinä päivinä hämmästyksen aihetta.