Part 13

Ylinnä tyttöjen puolla istuvat olivat kalman kalpeita ja valmiita kaatumaan lattialle pelosta, ett'eivät osaisi vastata provastin kysymyksiin. Mikä mutisi pitkää vesikysymystä, mikä taisteli ankarasti kolmannen uskonkappaleen kanssa, jonka oli unohtanut.

Molemmin puolin käytävää taaempana oli jännitys suuri, mutta miettipä jokunen noista hiljaisista pojista myöskin: Joutavaa, olenhan nyt päässyt "edes"!

Abraham ei juuri erittäin pelännyt itse kuulustelemista, mutta sentäänkin oli hän sangen alakuloinen.

Unissaan näkemänsä silmät eivät luopuneet hänestä, eikä hän saanut mitään lohdutusta siitä, että katseli toisia alapuolellaan rivissä istuvia.

Mitä jos jokin ääni, esimerkiksi hänen äitinsä kaltainen, äkkiä kuuluisi kaiken tämän ulkokultaisuuden yli, lausuisi sanan, ilmaisisi ilveilyn, johon he kaikki ottivat osaa; tai mainitsisi hänen nimensä, joka istui ylimpänä, valmisna valehtelemaan?

Oliko hän sitten ainoa valehtelija, ainoa ulkokullattu ihan järkähtymättömien joukossa?

Hän mietti yhtä ja toista poikarivistä ja monta muuta; pahin hän ei voinut olla; mutta kuitenkin oli hänellä kova sisällinen tuska eikä ymmärtänyt mitään virsistä, joiden veisaamiseen otti osaa.

Mutta nyt lähestyi provasti Sparre verkallensa kuorista alkaakseen kuulustelemistaan. Hänen kasvonsa olivat vakaiset ja miettivät, kun hän käydessään vielä kerran vilkasi käsikirjaansa, jonka lehtien väliin oli kiinnitetty muutama arkki paperia täynnä nimiä ja numeroita.

Mikään helppo tehtävä ei ollutkaan johtaa kuulustelua niin, että jokainen sai kysymyksen ilman kenenkään seurakuntalaisista tai saarnatuolissa olevan komministerin liian suuria hyppäyksiä huomaamatta.

Mutta Abrahamin edessä seisoessaan, valostuivat hänen kasvonsa; tässä ei hänen kumminkaan tarvinnut pelätä kysyä mitä hyvänsä ja sen vuoksi valitsi hän mikä ensin mieleensä johtui.

"Mihinkä persoonaan jumaluudessa uskot toisen uskonkappaleen mukaan, Abraham Löfdal?"

"Poikaan, Herraamme Jesukseen Kristukseen", vastasi Abraham lujasti.

Provastin lähetessä, vapisi Abrahamin koko ruumis, mutta heti ensimäisen kysymyksen kuultuaan rohkaisi hän itsensä. Jokapäiväinen tottumus tutkittavana olemiseen teki, että tilaisuudelta katosi juhlallisuus, joka silmänräpäyksen ajan oli ollut valtaamaisillaan hänet. Sitten vastasi hän selkeästi ja varmasti, silmät provastiin luotuina.

"Onko Kristuksen tunteminen meille suuresta arvosta?"

"On, ei kenessäkään muussa ole autuutta, sillä ei mitään muuta nimeä ole taivaan alla ihmisille annettu, jossa meidän pitää autuaiksi tuleman."

"Eikö Kristus ole lunastanut kaikkia ihmisiä?"

"On, hän antoi itsensä lunastukseksi kaikkein edestä."

"Mutta eikö sentään paljo ihmisiä tule kadotetuksi?"

"Tulee kyllä" -- vastasi Abraham hiljaa ja hänen silmänsä tarkastivat provastin pitkää kauhtanaa ylhäältä alaspäin.

"Mikähän siis on syy heidän kadotukseensa?"

"Heidän oma katumattomuutensa ja uskottomuutensa."

"Aivan oikein, ystäväni, se on heidän oma katumattomuutensa ja uskottomuutensa", lausui provasti tyytyväisenä; hän tahtoi nyt jättää oppikirjan ja lähteä jumaluus-opilliselle retkelmälle oikein loistaakseen parhaan oppilaansa taidoilla: "Esiintyykö ihmisen epäusko aina pahoissa ja jumalattomissa töissä?"

"Ei aina", vastasi Abraham katsahtamatta provastiin.

"Ei aina, se on totta", toisti provasti luoden silmänsä seurakuntaan iloitakseen ihastuksesta, jonka hänen lemmikkinsä muka täytyi synnyttää.

Mutta provasti säpsähti, kirkossa ei kuulunut hengähdystäkään, kaikki kurottivat kurkkujansa ja katsoivat Abrahamiin, mutta se ei tapahtunut ihailusta, vaan pikemmin ilkeästä, kiheltävästä uteliaisuudesta.

Äkkiä huomasi provasti koko seurakunnan luulevan hänen tutkivan Abrahamilta äidin elämää. Provasti katsahti ensi pelästyksessään professoriin, sitten Abrahamiin; nämä molemmat olivat samaa mieltä. Professori piti silmänsä jäykästi provastiin luotuina ja Abraham oli ikään kuin kutistunut kokoon, peitti kasvonsa nenäliinalla ja näytti siltä kuin olisi tahtonut piiloutua maan alle.

Provasti Sparre tuli niin hämilleen ja onnettomaksi erehdyksestään, että ihan kadotti aivonsa. Ei mitään enemmän hänen tavastaan poikkeavaa, ei mitään enemmän hänen sydämensä aivotuksesta etäämpänä olevaa voitu ajatella kuin että hän olisi tahtonut olla vastenmielinen ja julkea lemmikillensä, päälle päätteeksi professori Löfdalin pojalle.

Hämmennyksissään ei hän tietänyt parempaa neuvoa kuin laskea kätensä Abrahamin olalle ja alkaa kiitospuheen hänestä:

"Huvikseni, oikeimpa sydämeni iloksi", lausui hän innokkaasti, "olen valmistanut sinua, rakas ystäväni, Abraham Löfdal, tämän päivän pyhään toimitukseen. Harvoin olen kohdannut nuorukaista, joka pään puolesta olisi ollut niin erinomaisen lahjakas, jonka Luoja olisi varustanut niin kauniilla sielun ja sydämen ominaisuuksilla. Kun sinä nyt täysikasvuisena jäsenenä astut seurakuntaan, toivon ja odotan varmuudella, että olet oleva meille vanhemmille iloksi ja mielen ylennykseksi sekä nuorille hyväksi ja seurattavaksi esimerkiksi."

Tämä oli varsin tavatonta; komministeri, pastori Martens, väänteli itseään levottomuudesta vehreän verhon takana papinpenkissä, ja koko seurakunta tuli utelijaaksi. Mutta kaikki Abrahamiin luodut silmät näyttivät tämän jälkeen lempeiltä. Kaikista tuntui hyvältä provastin suusta kuulla, että oli toivoa tämän, kadotetun äidin pojan pelastuksesta.

Itse ei hän tietänyt mitä miettisi; oliko tarkotus ylistää häntä muita paremmaksi? Se ei ikinä loppuisi hyvin.

Provasti Sparre pyyhki otsaansa ja jatkoi kuulustelemistansa alempana istuvain kanssa. Hänen ensimäinen erehdyksensä teki hänet kahta vertaa tarkemmaksi: katekismon kuulusteleminen kävi loistavammin kuin koskaan muulloin.

Komministeri kohotti ruumistaan eteenpäin ja kuunteli kasvavalla hämmästyksellä oikeita vastauksia, joita antoivat mitä mahdottomimmat pöllöpäät, jotka hän itse auttamattomina oli heittänyt siksensä, mutta melkein seljällensä lensi hän penkissään, kun Osmund Asbjörnsen Sauamyr laulavalla maalaismurteellaan esitti suuren loistonumeronsa evankeliumin armolahjoista.

Kesti äärettömän kauan ennenkuin molemmat osastot oli kuulusteltu; eräs nuorista, turkkilaiseen saaliin puetuista naisista rupesi voimaan pahoin, josta syystä hänen täytyi mennä sakastiin vettä juomaan.

Väsymys valtasi vähitellen Abrahaminkin levottoman ja tuskallisen mielen; hän alkoi tuntea itsensä levollisemmaksi, ei enää nähnyt noita silmiä, joita hänen oli ollut mahdoton väittää; päin vastoin näyttivät kaikkein kasvot varsin hyväntahtoisilta, ja kun hän vihdoinkin teki tuon juhlallisen lupauksen, ei hän enää ollut millänsäkään koko asiasta.

"Anna siis Jumalalle sydämesi ja minulle kätesi", sanoi provasti vakavasti ja leppeästi hänelle, ja Abraham kurotti kätensä; provastin käsi oli pehmeä ja sileä ja puristi hänen kättänsä lämpymästi ja ystävällisesti.

Vihdoinkin oli pyhä toimitus lopussa; se oli kestänyt kello yhdeksästä lähes kolmeen asti, niin paljon oli rippilapsia ja niin perinpohjaisesti teki provasti tehtävänsä.

Hermostuneet, turkkilaisiin saaleihin puetut nuoret naiset oli pakko puoliksi kantamalla saattaa vaunuihin; keltalettiset, hopeahartijaiset tytöt näyttivät yhä edelleen ihan äsken vedestä nostetuilta; ja hiljaiset, laupijaat nuorukaiset katsella tuijottivat entistään laupijaammin uusia saappaitaan.

Keittäjätär professori Löfdalin luona oli tuskissaan; tämä oli viimeinen kerta, kuin hän meni rippikemuihin ruokaa valmistamaan, sen vakuutti hän kalliilla valalla. Kolme kertaa oli hän jo keittänyt perunoita väärään aikaan, kun hänen asettamansa vartijat olivat antaneet väärän tiedon.

Vieraat, joita ei oltu käsketty tulemaan millään määrätyllä kellonlyönnillä, vaan "jumalanpalveluksen loputtua", kuljeskelivat puutarhassa ja torilla tai istuivat pahalla tuulella huoneissa, toivottaen mikä mitäkin provasti Sparrelle, joka ei koskaan voinut lakata.

Kello oli yli puoli neljän, kun vihdoinkin istuttiin pöytään: Abraham pöydän päähäin, isä oikealla ja provasti vasemmalla puolellaan; muuten oli läsnä ainoastaan vanhempia herroja ja Hans Egede Broch, joka oli kutsuttu sen johdosta, että oli Abrahamin paras ystävä.

Siellä oli rehtori ja useimmat Abrahamin opettajista, maaherra ja pormestari, muut virkamiehet, kaupungin-lääkäri, parikymmentä valittua; ystävää ja professorin virkaveljeä.

Abraham ei alussa voinut perehtyä tämän arvoisan seuran keskuksena olemiseen; mutta sitä myöden kuin viini lämmitti vieraita, tulivat he kaikki puhelijaammiksi.

Nämä olivat ensimäiset isommat pidot, jotka professori piti vaimonsa kuoltua, ja kaikki olivat iloisia, että taas kohtasivat toisensa tässä vieraanvaraisessa perheessä. Professori Löfdal seurusteli itse mielellään ja elähtyi pian.

Rattoisuutta lisäsi vielä sekin seikka, että seura oli hyvin valittu; kaikki olivat yksimielisiä, voitiinpa keskustella politiikastakin, ja kun sekä provasti että rehtori olivat pitäneet kumpikin puheensa Abrahamille, esitettiin ja juotiin yleisen riemun vallitessa kuninkaan, kuningattaren, perintöprinssin, perintöprinsessan, kuninkaallisen suvun, unionin ja Ruotsin maljat.

Mieliala tuli yhä rattoisammaksi, kaikki joivat lasin Abrahamin kanssa; tämä ja Broch iskivät silloin tällöin silmää toisilleen vanhojen herrojen riemastuksen takia. Sokko ja piikkisika nauraa kikittivät toisilleen vanhaa medeira-viiniä sisältävän karahviinin ylitse, jonka olivat saaneet väliinsä, ja päivällisen jälkeen likööriä juotaessa vei lehtori Abel nuoren ystävänsä sivulle päin ja puhui tämän ihanasta äidistä, kunnes kyynelet liikutuksesta silmiinsä tipahtivat.

Seura erkani jokseenkin aikaisin illalla, sillä niin vakava syy kun pitoihin oli, ei käyty korttisille.

Kun he nyt, isä ja poika, jäivät yksinään, sanoi professori Löfdal:

"Hyvää yötä, Abraham poikueni! Olet kai jo väsynyt? Nyt olet siis astunut elämään 'aika'-miehenä, ja minä voin todella sanoa olevani tyytyväinen sinun. Mitenkä sinun täst'edes maailmassa käy, on kyllä, kuten provasti sanoi, Herramme hallussa, mutta riippuu myöskin isoksi osaksi itsestäsi. Luonto on kaikissa suhteissa varustanut sinut hyvin; olet syntynyt edullisessa asemassa yhteiskunnassa, olet aikanasi saava meidän olosuhteisiimme nähden sangen ison omaisuuden, ja minulla, isälläsi, on vaikutusvalta, josta sinulla voi olla hyötyä, mille uralle ikinä antaudut. Olet siis yksi niitä, jotka voivat ja joiden pitääkin päästä pitkälle, hyvin pitkälle, yhteiskunnassamme.

"Mutta -- ainoastaan yksi seikka, josta nyt toivoakseni kaikkein viimeisen kerran mainitsen, -- ainoastaan yksi seikka saattaa minut vähän levottomaksi. Se on se taipumus, joka pari vuotta sitten tuli näkyviin sinussa -- tiedäthän itse missä tilaisuudessa. No niin, tuo päättyi, Jumalan kiitos, paremmin kuin alussa näytti; sillä kertaa huomasit erehdyksesi ja olet sittemmin, minun tietääkseni, oikaissut sen. Mutta salli minun kuitenkin tänä, sinulle niin tärkeänä päivänä varoittaa sinua tästä, joka mahdollisesti vielä voi kätkettynä kyteä veressäsi.

"Joka yhteiskunnassa, parhaimminkin järjestetyssä on, näet, olemassa tyytymättömiä, pieni joukko -- puoliksi haaveksijoita, puoleksi pahantekijöitä, ihmisiä, joilla ei ole omaa tuntoa, ei isänmaanrakkautta, ei Jumalaa! Mihin hyvänsä maailmassa satut joutumaan, olet aina kohtaava näitä ihmisiä. He esiintyvät -- ja juuri siitä syystä varoitan sinua! -- he esiintyvät mielellään sorrettujen puolustajina, kauniilla sanoilla alhaisista ylhäisiä vastaan ja muulla sellaisella.

"Katsoppas, Abraham, näiden ihmisten suhteen pitää sinun, juuri sinun, olla varoillasi, sillä he ovat yhteiskunnan pillomuksia, jotka turmelevat kansan ja alituisesti kokevat uurtaa yhteiskunnan perustuksia. Minä, sinun isäsi, vakuutan täten, että kaiken sen takana, mitä nämä ihmiset sanovat ja tekevät, piilee suora valhe, ilkeys, ylpeys ja vallanhimo! Jos näitä tahdot kuunnella, niin syöksyt varmaan perikatoon. Nyt voit valita isäsi ja äitisi -- ja muiden välillä."

Professori oli niin kiivastunut, että oli sanoissaan erehtymällään, mutta Abraham kurotti hänelle molemmat kätensä ja sanoi: "Minä valitsen sinut, isä!"

Tämän lausui hän vakavasti ja vakuutuksella. Levottomuus, joka aamulla oli häntä vaivannut, oli nyt tykkänään kadonnut. Julkinen kiitos kirkossa, päivälliskemut, täysi-ikäisten miesten joukkoon pääsy ja nyt lopuksi isän puhe tekivät hänet levolliseksi ja varmaksi; hän näki itsensä parhaiden ja ensimäisten joukossa ja elämänsä kunniassa ja loistossa.

Hänen mentyään, katseli Karsten Löfdal tyytyväisenä ympärilleen huoneessa. Abrahamin silmissä oli hän nähnyt tavoittamansa rakkauden ja ihailun, ja tunsi itsensä iloiseksi.

Vihdoinkin oli hän siinä määrin voittanut, että poika oli antava hänelle, mitä äiti oli kieltänyt, ja tämä seikka lievensi vähäsen Vennin muiston katkeruutta. --

Abraham kiiruhti ylös portaita pitkin. Voi kuinka kauniisti kellonvitjat kahisivat hänen liikahtaessaan! Hän iloitsi siitä, että saisi nähdä, niiltä sievä huoneensa näyttäisi illalla valaistuna, ja että saisi vetää kellonsa.

Kynttilät sytytettyänsä, havaitsi hän pöydällään ison, mitä kauniimmista ja harvinaisimmista kasveista sidotun kukkavihon.

Abraham tarttui tyytyväisenä käyntikorttiin, joka oli pistetty kukkien väliin, mutta päästi sen heti sormistaan, ikäänkuin olisi se polttanut niitä. Hänen kasvonsa kävivät hehkuvan punaisiksi; hän kääntyi pois juuri kuin häpeissään.

Kortille oli rouva Gottwald kirjoittanut hienolla, epävarmalla naisenkäsialalla: "Pikku Mariukselta."