Part 12
Aina noista onnettomista päivällisistä saakka, jotka professori oli pitänyt, koska oli katsonut sen velvollisuudekseen ja kun Venni-rouva siihen asti oli osoittanut tuiki selvää välinpitämättömyyttä Mordtmannin suhteen -- aina siitä silmäyksestä asti, jolla Venni kiitti nuorta miestä hänen antamastaan avusta suuressa sanailussa koulukysymyksestä -- tästä silmänräpäyksestä saakka tiesi Karsten Löfdal, kuinka käyvä oli -- toisin sanoin: hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että asiain piti niin päättymän.
Mutta hän aavisti uuden koetuksen olevan tulossa ja ryhtyi vanhaan menettelytapaansa: hän osti osakkeita "Fortuna"-tehtaaseen, myöntyi rupeamaan johtokunnan jäseneksi ja kutsui Mordtmannia perheeseensä mitä kohtelijain hymyily huulilla.
Mutta hän havaitsi pian itse, ett'ei tuo käynyt yhtä helposti kuin ennen. Päivä päivältä kävi hänelle vaikeammaksi hillitä itseänsä; ei mitään jäänyt häneltä huomaamatta, hän tiesi kaikki, ymmärsi kaikki, näki tuon suhteen solmittavan ja kasvamistaan kasvavan, -- paljoa ennen ja paljoa selvemmin kuin Venni-rouva itse näkikään. Hänen verensä kiehui; mahdotonta oli kauemmin jatkaa ilveilyä, kun hänen huoneensa uhkasi toden teolla kukistua maahan; vanhasta menettelytavasta ei ollut apua, hänen täytyi ryhtyä keinoihin jompaa kumpaa vastaan.
Hän työnsi sauvansa portaita vasten illalla, jolloin Mordtmann tuli ulos kiihkeä kohtaus kasvoihin kuvattuna, jotta professori heti paikalla havaitsi sen -- hän työnsi sauvansa portaita vasten, mutta tunsi samassa silmänräpäyksessä, että hän nyt viimeisen kerran jaksoi sitä kärsiä.
Pari päivää jatkoi hän entistä tapaansa, mutta tänäin tuli hän kotio sanoaksensa kaikki vaimollensa: millaista kaikki ensi päivästä tähän päivään saakka oli ollut Hän ei enää miettinyt nöyryytystä, hän _tahtoi_ valittaa, siihen oli hänellä oikeus, hän tahtoi käskeä vaimonsa palaamaan velvollisuuksissa, joiden täyttämisestä hän rehellisenä naisena ei voinut kieltäytyä tai vetäytyä pois. Mutta sitten tuli tuo onneton uutinen, jolla vaimonsa otti hänet vastaan -- niin vastenmielinen, niin aavistamaton. Silloin menetti hän mielenmalttinsa, jonka niin suurella vaivalla ja taistelulla oli itselleen hankkinut; hän ei ollut sama mies, viskatessaan viimeisen solvauksen vasten vaimonsa silmiä.
Hän tahtoi saada sanotuksi, ett'ei enää uskonut vaimoansa, että oli alkanut epäillä häntä; hän tahtoi varoittaa vaimoansa, pyytää tai lausua kovia sanoja, aina sen mukaan, mihin suuntaan keskustelu kehittyisi.
Mutta hänen aikomuksensa ei suinkaan ollut sillä tavoin loukata Venniä. Että tämän sydän voi kääntyä hänestä, tiesi professori kyllä, ja sehän hirvitti häntä; mutta sen hän myöskin tiesi, että, jos tuo oli tapahtunut ja vaimonsa tietensä sen valinnut, tämä heti itsestään tulisi kertomaan sen hänelle. Muulla tavoin uskottomaksi ei hän milloinkaan toden perästä vaimoansa luullut.
Ja kaikkein vähimmän uskoi hän sitä tällä hetkellä, kun hän raskaisiin ajatuksiinsa vaipuneena katsoa tuijotti ruumiseen.
Siinä lepäsi Venni nyt niin puhtaana ja levollisena, niin tyytyväisenä päätöksensä täytettyään.
Professori tunsi, että Venni kerran vielä oli saanut voiton, ratkaisevan voiton.
Se, mikä oli antanut Löfdalille arvoa Vennin silmissä, oli näet juuri se seikka, että professorin käytöksessä -- kaikesta siitä huolimatta mitä Venni sanoi valheeksi ja pelkuruudeksi -- oli jotakin ritarillista, joka miellytti Venniä ja jota hän voi kunnioittaa.
Mutta juuri nyt viime kertaa toisensa tavatessaan oli professori kääntänyt pahimman puolensa esiin, näyttänyt rumimman kuvansa, ja tämä kuva mukanaan oli Venni jättänyt hänet. Hän nousi ylös mitä katkerimmassa mielikarvaudessa; hänen rakkautensa Venniin oli lähinnä ollut palava halu pakoittaa tämä kunnioittavalla ihailulla katselemaan miestään -- vasta sitten olisi hänkin valmis ihailemaan vaimoaan.
Nyt oli hän välttämättömästä muserrettu; Venni oli täydellisesti halveksinut häntä, kääntänyt hänelle selkänsä ja mennyt matkaansa.
Kaikki hänen surunsa ja erehdyksensä, kaikki lemmen jäännös, jota hänen turhamaisuutensa ei vielä ollut niellyt, muuttui tällä hetkellä vihaksi Mordtmanniin; tästä lähtein olisi professorin elämän päämaalina oleva pakoittaa Mordtmann polvilleen, kostaa tämän aikaan saama tappionsa; muuta tehtävää ei hänellä ollut.
Mutta hän oli unohtanut Abrahamin. Olihan Abraham, Vennin poika jälellä; tämä ajatus vähensi hieman hänen mielenkarvauttansa. Pojan hän sentään pakoittaisi ihailemaan isäänsä; poika oli vastaan ottava rakkauden, jota tarjosi hänelle, kiitollisuudella ja vasta-rakkaudella, jolla tavoin Karsten Löfdal tahtoi tulla rakastetuksi.
Hän tahtoi auttaa Abrahamia kantamaan surua -- tälle myöntäisi hän luvan surra; mutta sitten oli hän muodostava ja kehittävä pojan kuvaksensa, saattava hänet yhtä pitkälle, yhtä korkealle kuin rakasti häntä; silloin oli kumminkin poika antava hänelle, mitä ei hänen koskaan onnistunut saada äidiltä.
Professori otti lampun mennäkseen herättämään Abrahamia ja mahdollisimman varovasti kertoakseen hänelle, että hän nyt oli äidittä.
Palvelustytöt eivät olleet käyneet levolle uudestaan, vaan odottivat levottomuudella päivän valkenemista, päästäkseen uutista levittämään; varrotessaan lämmittivät he huoneita ja keittivät kahvia.
Abraham oli nukkuissaan tuntenut huonettansa lämmitettävän ja sen tähden luuli hän olevan kouluajan.
Kun isä nyt herätti hänet, hypähti hän ylös luullen nukkuneensa liian kauan.
"Onko kello kahdeksan?"
"Ei, poikaseni, kello ei ole enempää kuin kahdeksan, mutta herätän sinun sen vuoksi, että minulla on jotakin surullista ilmoitettavaa sinulle. Sinun tulee pysyä lujana, Abraham, ja rukoilla Jumalaa vahvistamaan itseäsi, sillä me olemme molemmat tänä yönä saaneet suuren tappion. Äitisi sairastui äkkiä -- --"
"Onko mamma kuollut?" huudahti Abraham epätoivoisena ja tarttui isäänsä.
"Rauhoitu, poikaseni! Näethän, että minä olen tyyni; sinun pitää myöskin kestää kuin mies, vaikka oletkin nuori. Niin, niin, Herra on määrännyt meille molemmille raskaan koetuksen; äitisi sairastui äkkiä yöllä -- halvauksen kohtaukseen, jota ei mikään ihmisvoima voinut auttaa -- nyt on hän levossa, ja me olemme yksin."
Abrahamin pää ei vielä ollut oikein selvä; hän tarttui innokkaasti vaatteisiinsa, epäselvästä halusta kun paloi päästä äidin luokse.
"Ei, ei, Abraham, makaa vaan rauhassa; on vielä niin aikaista ja sinä kyllä saat aikaa suremiseen, lapsiparka!"
"Mutta, isä -- isä -- oikeinko totta!" Abraham purskahti katkerasti itkemään ja heittäytyi takaisin vuoteelleen.
Kauan istui isä vuoteen ääressä ja silitti hänen päätään. Mutta kun itku vähitellen heikeni, nousi hän lausuen:
"Makaa nyt vaan, kunnes päivä valkenee, Abraham, tai niin kauan kuin tahdot; sinun ei tarvitse mennä kouluun näinä päivinä; tulen pian taas luoksesi."
Kummallista, varsinpa mahdotonta oli Abrahamin saada päähänsä, että äiti oli kuollut, ikuisesti poissa -- "kuollut", toisti hän puoli-ääneensä itsekseen.
Hän istui vuoteella ja katsella tuijotti uunipeltien punaisia reikiä, kunnes itku taas valtasi hänet ja hän kallistui alas nyyhkien. Se sentään tuntui ihanalta, ett'ei hänen tarvinnut mennä kouluun; hän itki, kunnes nukkui, ja lepäsi kauan:
Joka kerta kuin oli heräämäisillään, rasitti häntä mielestään jokin äärettömän raskas taakka; mutta hänen ei tarvinnut mennä kouluun ja sen vuoksi heitti hän kaikki mietteet siksensä.
Siten tapahtui, ett'ei hän noussut ennen kuin kello yhdeltätoista. Aamiainen oli tuotu sisään hänen maatessaan, mutta hän ei jaksanut syödä; hän oli kuin puoli-tainnoksissa.
Vihdoin läksi Abraham kammiostaan ja aikoi mennä kapean käytävän poikki vanhempainsa huoneeseen, mutta ovi oli lukossa, jotta hänen täytyi mennä keittiön kautta.
Siellä näki hän hämmästyksekseen keittäjättären, jota he tavallisesti käyttivät kemutilaisuuksissa, lihan jauhamistouhussa ja liedellä suuren liemipadan.
Abraham meni salin kautta makuuhuoneeseen. Huoneissa äkkäsi hän rouva Bentzenin ja useita muita tuttuja naisia; kaikki olivat mustissa ja pöydillä ja tuoleilla oli valkeata kangasta; kaikkialla haisi myski.
Hän ei nähnyt mitään selvään, ennenkuin oli äitinsä vuoteen ääressä.
Siinä hän lepäsi, nyt näki Abraham sen. "Mamma!" sanoi hän ihan hiljaa; "mamma!" toisti hän vähän kovemmalla äänellä.
Silloin valtasi hänet tukehduksen tapainen tunne; äkkiä käsitti hän kuolon järkähtämättömyyden; hän ei voinut itkeä.
Isä astui hiljaa huoneeseen, puhui ystävällisesti hänen kanssaan: "Meidän kahden on nyt pitäminen yhtä; hän on taistellut loppuun; katso kuinka levollisena hän lepää!"
Sitten vei hän pojan hiljaa makuuhuoneesta. Talossa vallitsi ystävällinen mieliala ja hiljainen tukahutettu kiire; ikkunoihin oli ripustettava valkeat verhot mitä pikemmin sitä parempi, ja talo oli iso ja kahden kadun puolelta varustettu ikkunoilla.
Ainoastaan professorin työhuoneeseen ei kukaan saanut mennä. Sieltä etsi Abraham turvapaikkaa.
Isä kirjoitti sähkösanomia, pysähtyi silloin tällöin ja huokasi. Abraham seisoi katsellen pihalle, missä syyssade tasaisena ja pitkäveteisenä kuni siivilästä tippui alas.
Kalpea, leppeän näköinen mies, jonka Abraham tunsi hautajaisiin-kutsujaksi astui professorin luo; heidän jutellessaan hiipi Abraham taas makuuhuoneeseen.
Siellä hän istui, katsoa tuijottaen äitiin, oli melkein itkemättä, tuijotti vaan ikäänkuin hervotonna noihin tuttuihin piirteisiin, joita hän ei voinut saada liikahtamaan. Eivätköhän toiset sentään erehtyneet? Entäs jos äiti nyt kääntyisi häneen sanoen: "Abbe, minä en ole kuollut."
Isä tuli taas ja löysi pojan täältä, puheli vähän hänen kanssaan, mutta vei hänet sen jälkeen hiljaa ulos huoneesta.
Sivumennessään kuiskasi professori pari sanaa kaupunginviskaalin kauniille rouvalle, ja heti sen jälkeen pyysi tämä -- pyynnön piti käydä vaan noin tilapäisesti, mutta Abraham ymmärsi asian laidan hyvin:
"Tahdotko tulla tänne pitämään kiinni tikapuista ja kurottamaan minulle nuppineuloja tarpeen mukaan?"
Rouva seisoi tikapuilla kiinnittäen verhoja paikoilleen.
Abraham meni häntä auttamaan; naiset kokivat kilvan pitää häntä työntoimessa ja kehuivat hänen ripeyttänsä ja kelvollisuuttansa. Siten kului aika päivälliseen asti.
Silloin ymmärsi Abraham, mistä syystä keittäjältä tarvittiin. Pitkä pöytä oli näet katettu saliin; kaikkein avulijaiden naisten piti syödä siellä.
Abraham asettui tavalliselle paikalleen, mutta nähdessään rouva Bentzenin istuvan vieressään keitosvadin edessä, purskahti hän äkisti äänekkääseen itkuun ja läksi pöydästä.
Nyt vasta pääsi suru hänessä valloilleen ja kuohui kuni aaltoileva meri -- mitä suurin ja syvin suru, jolle niin nuori sydän ei voi löytää lohdutusta, katkera lapsensuru, jonka täysi-ikäiset luulevat niin helposti haihtuvan, koska se niin nopeasti hyökkää rajojensa ylitse.
Mutta vilkkaalla katkeruudella asettuu tämä suru sydämen syvimpään sopukkaan, ja kaikki, mikä sen jälkeen voi kasvaa tuossa sydämessä, versoaa tästä pyhästä surusta.
Elämä ja aika voivat vähitellen taivuttaa ja muuttaa ihmistä, mutta yhteinen tuntomerkki, yhteinen surun sija on aina jäävä niihin, jotka juuri ovat saaneet kyvyn ymmärtää ja tuntea heti alkaakseen katkerimmalla hukalla -- ainoalla, jota ei koskaan voida korvata.
XIII.
Talvi kului hiljaa Abrahamilta. Hän suri ja kaipasi aluksi äitiään katkerasti, istuen ja itkein monta iltaa tyhjän makuuhuoneen uuninnurkassa.
Mutta isä koki kaikin tavoin elähyttää häntä, puheli ja käveli hänen kanssaan ja antoi hänen kutsua Brochin ja muita ystäviä luokseen niin usein kuin häntä vaan halutti.
Kaikki ihmiset osoittivat muuten hellyyttä häntä kohtaan; koko kaupunki surkuttelemalla surkutteli äiditöntä poika-rukkaa, vaikka useimmat kylläkin itsekseen ja ystävällisesti keskenään pakinoidessaan olivat sitä mieltä, että parasta ehkä oli olla ilman sellaista äitiä kuin Venni oli ollut.
Hänen äkillinen kuolemansa tuli kauhistavaksi esimerkiksi koko seurakunnalle; ja moni, joka ei pitkään aikaan ollut käynyt kirkossa, saapui nyt sinne kuulemaan pappien saarnaavan katumattomista, jotka joutuvat kuolon-enkelin uhriksi par'aikaa synnin suruttomuudessa riehuessaan.
Professori Löfdal istui penkissään kuunnellen tätä, kaunis, surullinen katsanto kasvoillaan ja kädet ristissä. Abraham istui siellä myöskin kumartuen alaspäin kaikkein häneen luotujen silmäin näkyvistä. Hän ei tietänyt, mitä äidistään ajattelisi.
Mutta hyvin usein esiintyvä tunne oli ajatus, ett'ei äiti nyt siis tulisi häntä ripittämään ennen kasteensa liiton vahvistamista.
Hän voi vielä selvästi mieleensä kuvitella, kuinka äiti olisi tullut ovesta sisään, silmät läpitunkevina ja mahdottomina välttää; mitä olisi vastannut?
Nyt oli se suru haihtunut; Abrahamia hävetti, että hänestä tuntui keveältä ajatella sitä, mutta niin asian laita kuitenkin oli.
Professoria, josta jo ennenkin pidettiin, alettiin nyt oikein jumaloida. Suusta suuhun kulki monenmoisia seikkaperäisiä kertomuksia tuosta kauheasta yöstä, jolloin hän heräsi ja löysi vaimonsa kuoleman kanssa kamppailemasta, ja kaikki huomasivat sielunsa ylennyksi hänen miehekkään surunsa ja kauniin tavan, jolla hän etsi lohdutusta uskonnosta.
Mutta Venni-rouvan viimeinen ilta tutkittiin tarkasti; missä oli hän ollut?
Viskaalin rouva tiesi ilmoittaa, että hän oli ollut Mordtmannin luona -- tosin vaan lyhyen hetkisen, mutta kymmenestä minuutista voi pian tulla kaksikymmentä, kun niitä vähän venytti. Ja sitä paitsi: lyhyessä ajassa voi kumminkin päättää paljokin. Mordtmann oli samana iltana matkustanut Bergeniin.
Kysymys, pääkysymys oli nyt, missä Venni-rouva oli ollut kello yhdeksästä yhteentoista asti? Se se pahin oli; Bergeniin menevä höyrylaiva läksi vasta puoliyön aikaan.
Mutta lopulta täytyi sekä rouva Within että rouva Bentzenin tunnustaa tietävänsä, ihan varmaan tietävänsä -- sillä he olivat tiedustelleet asiaa -- että Venni-rouva oli viettänyt illan niin sanotun rouva Gottwalldin luona, jota hän välistä kävi tervehtimässä -- Venni-rouvahan aina kernaimmin seurusteli henkilöiden kanssa, joiden laita jollakin tavoin oli hullusti. Tämä kumosi viskaalin rouvan yhteen-asetuksen ja keskeytti tutkimukset. Rouva Gottwald oli sen lisäksi sanonut, professorskan koko illan voineen pahoin.
Myöhään samana iltana oli rouva Gottwald ollut hautausmaalla pikku Mariuksen haudalla; ja palatessaan kaupunkiin päin oli hän nähnyt Venni-rouvan viimeisen kaasulyhdyn luona kasvot sellaisina, ett'ei sitä näkyä koskaan voinut unohtaa.
Kun huhut sitten seuraavana päivänä alkoivat levitä, ymmärsi tai arvasi rouva Gottwald kaikki ja pani pikku valheensa liikkeeseen puotistaan.
Olihan Venni-rouva ainoa, jonka ystävyys oli rehellistä laatua eikä rasittanut häntä ja olihan Venni sitä paitsi Abrahamin äiti.
Syy siihen, ett'ei mitään huhua asiain todellisesta yhteydestä levitetty, oli ainoastaan se, ett'ei tuo juolahtanut kenenkään mieleen; se olisi ollut ihan mahdotonta. Ja kun professori, tohtori Bentzen, palvelijattaret ja rouva Gottwald olivat antaneet varsin varmat tiedot, ei saatu syytä epäilykseen.
Muutenhan olisi kaikille näille liukaskielisille, hurskaille sydämille ollut oikea riemu syyttää mistä hyvänsä tuota uskomatonta, joka piti yhteyttä vapaauskoisten kanssa eikä koskaan käynyt kirkossa.
Mutta olipa, Jumalan kiitos, hänestä sentään kylläkin sanottavaa; ja Venni-rouva sai pitkän hautakirjoituksen, josta ei mitään unohdettu.
Ilma oli kaikkea tätä niin täynnä, ett'ei Abraham voinut olla sitä huomaamatta. Hän alkoi pelätä mainita äitiänsä, mikä seikka häiritsi häntä surussaan, etenkin tähän aikaan, kun kävi rippikoulua ja kuuli Jumalan sanaa kaksi kertaa viikossa, sunnuntaita lukuun ottamatta.
Nyt oli hän tykkänään muuttunut, ja itse rehtorinkin täytyi myöntää, että Abraham Löfdal oli oppilas, josta koulu kaikin tavoin voi ylpeillä. Hänen vastenmielisyytensä Abrahamia kohtaan katosi nyt kokonaan; ja kaikki opettajat olivat aikoja sitten unohtaneet Mariuksen-jutun. Ahkerana ja tottelevaisena hiipi hän läpi koulun Hans Egede Brochin rinnalla ja moni alkoi pitää häntä yhtä mallikelpoisena kuin tätäkin.
Ainoastaan parhaimpain ystäväinsä seurassa oli hän yhtäläinen kuin ennenkin, vieläpä pahempikin; eikä monta viikkoa kulunut äidin kuoleman jälkeen, ennenkuin hän taas oli heidän piirinsä sydän.
Kaikki olivat tyytyväisiä häneen, erittäinkin provasti Sparre. Jos tämä aluksi olikin osoittanut hieman vastenmielisyyttä nuorukaiseen, niin muuttui se lopuksi mitä huomattavimmaksi mieltymykseksi.
Abraham oli juuri hänen mielensä mukainen nuorukainen, hiljainen, vaatimaton ja sievä käytökseltään, useita taitavampi kristin-opin kappaleissa ja sen lisäksi varustettu harvinaisella kyvyllä seurata ajatusten juoksua ja kehitystä.
"Hänen pitää välttämättömästi tutkia jumaluus-oppia; hänellä on tavattoman selkeä pää", sanoi provasti usein professorille.
"Tapahtukoon Herran tahto", vastasi professori. Hän ei, suoraan sanoen, pitänyt jumaluusoppia pojalleen sopivana aineena.
Provasti oli siinä määrin ihastunut Abrahamiin, että lainasi hänelle kirjoja, kutsuipa hänet iltasin luoksensakin.
Hyvin kummalliset tunteet sydämessä astui Abraham tähän taloon, joka vähemmän kuin kaksi vuotta sitten oli sisältänyt hänen lämpymimpäin toiveidensa esineen, ja jonka ikkunoihin hän oli lähettänyt niin monta rakkaudesta palavaa silmäystä.
Siellä oli vielä koko joukko naimattomia tyttäriä; hänen "entisensä" oli vanhimman jälkimäinen ja oli vuosi sitten tullut naimisiin telegratistinsa kanssa.
Kun Abraham nyt näki hänet, oli hän muuttunut ruskeajuomuiseksi kasvoiltaan ja surullisen kurjaksi ryhdiltään.
Abrahamin tuulentupa musertui. Ritariaika uskollisine pikku Mariuksineen tuli nyt naurun ja häpeän esineeksi; ja seuraavana päivänä kieritteli Hans Egede Broch taas naurusta, kun Abraham kuvaili provastin luona viettämäänsä iltaa, näyttäen eläviä kuvia entisestä lemmitystään.
Sillä välin lähestyi pääsiäinen ja ripillelaskenta-päivä; Abraham murehti tuota päivää kuin jotakin ikävää, joka oli pakko ottaa vastaan, mutta josta jälkeenpäin oli hyötyä.
Professori katseli poikansa ripillelaskentaa hyvin totiselta kannalta. Eläen tuossa yksinäisessä asunnossaan monien ajatusten ja muistojen kiusaamana tuli hänelle tarve tehdä poikansa täysi-ikäiseksi niin pian kuin mahdollista. Yläkerrassa pantiin sänkykomerolla varustettu huone kuntoon Abrahamille, ja ripille tahtoi isä välttämättömästi poikansa käymään hännystakkiin puettuna.
Tämä ei enää ollut tavallista. Rippilapset olivat tähän aikaan niin nuoria ja pieniä, että aina kävivät lyhykäiseen takkiin puettuna. Abraham soti sen tähden vastaan viimeiseen asti, kosk'ei tuntenut itseään oikein perehtyneeksi tuossa asussa.
Mutta professori selitti hänen olevan tavallisia rippilapsia vanhemman ja sen lisäksi paljoa enemmän kehittyneen ja täysikasvuisen.
Abraham myöntyi siis; tekihän hänen mielensä oikeastaan hännystakkia; sitä paitsi saisi hän kultakellon vitjoineen; olipa professori tuuminut pian antaa hänelle luvan polttaa sikaria kotona.
Mutta itse ripillelaskentapäivän aamulla, vähän ennen heräämistänsä, näki Abraham unta, että ovi aukeni ja sisälle astui hänen äitinsä, ihan sellaisena, jommoiseksi Abraham niin monasti oli häntä kuvitellut.
Hän nousi vuoteitaan alakuloisena ja tuskallisena. Soitettiin ensi kerta kirkkoon; nyt hänen siis piti mennä sinne, seisoa ylimmäisenä koko rivissä, jotta koko seurakunta voi nähdä hänet, ja tehdä tuo lupaus. Äidin silmät, nuo silmät, jotka näkivät hänen lävitsensä, olivat luotuina häneen, hän tunsi ne; äiti oli tullut kuulemaan hänen totista synnintunnustaan.
Voiko hän astua esille ja tehdä tuon lupauksen?
Hännystakki, josta oli iloinnut ja joka niin hienona ja uutena silkkivuorineen riippui seinällä, harmitti häntä nyt; hän laski sen sivulle päin. Hän tuli miettineeksi kaikkea vakaisuutta, joka oikeastaan verhosi tämän päivän. Oliko hän kunnollisesti valmistaunut, vai eikö hänen otsallaan ollut kirjoitettuna, että hän oli kelvoton vieras? Ulkokullattu ja valehtelija, olisi äiti sanonut.
Provasti olikin varoittanut heitä kaikkia niin sydämellisesti eilen aamupäivällä, kun jättivät hänelle rahat, vakavasti tutkimaan itsensä ja valmistaumaan Jumalan kasvojen eteen astumaan.
Abraham otti testamentin ja istui lukemaan: hän oli niin tuskallisella mielellä, että hampaat suussa tärisivät.
Samassa kuuli hän isän tulevan huoneestaan, syöksähti ylös ja pukeusi hännystakkiin.
Professori tuli sisään täydessä asussa: leveä, valkealiina kaulassa ja kolme isoa ritaritähteä rinnassa; hänellä yksin oli niin monta ritarimerkkiä kuni koko kaupungissa.
"Hyvää huomenta, poikaseni! Jumala siunatkoon tämän päivän sinulle!"
Sitten antoi hän Abrahamille ison kotelon, jota et tämä rohjennut avata.
"Avaa ja pane taskuusi, se on rippikoulumuistosi."
Abraham aukasi kotelon, siinä oli kultakello vitjoineen metaljonkineen. Hän aukasi tämänkin mutta teki samassa vaistomaisen liikkeen.
Taas näki hän nuo välttämättömät silmät, jotka aamusesta unesta asti seurasivat häntä.
"Se on lahja äitivainajaltasi", lausui professori liikutettuna ja likisti häntä rintaansa vasten. Abraham änkkäsi kiitoksensa ja pani kellon taskuunsa. Nyt näytti hännystakkikin paremmalta; hän oli tullut pitkäksi ja solakaksi, mutta kasvot olivat muuttumistilassa, nenä liian iso ja iho likasenvärinen.
Professori katseli häntä kuitenkin ylpeydellä, ja havaitessaan testamentin avoimena pöydällä, taputti hän poikaansa olalle lausuen:
"Oikein, poikaseni! Näen että katselet asiaa vakavalta kannalta!"
Pääsiäinen sattui olemaan huhtikuun alkupuolella; ja tänäin oli ensimäinen selkeä päivä, joka oli jotakuinkin lämmin. Koko kaupunki oli liikkeellä, kirkko oli täynnä ja paljo kansaa seisoi ulkopuolella, nähdäkseen rippilasten tulevan.
Jokunen reipas puotipalvelija kävi jo vaaleanharmaassa kesäpuvussa, hihat kaareviksi leikattuina ja muuten tavattoman avarat housut nilkasta kapeina, mutta tuo oli liian aikaista; varjossa oli vielä jääkylmä.
Kirkon eteiselle, aukealle paikalle kokoontuivat rippilapset kaikilta kaduilta; ensin kulkivat asianomaiset itse, heidän perässään vanhemmat ja pari siskoa.
Tytöt olivat sileäksi su'itut, pienet keltaiset letit neuloilla niskaan kiinnitettyinä, hartijoilla pitkät harmaat tai mustat saalit, joiden kulma riippui aina hameen palteeseen saakka, soukkahartijaisia ja veteliä vartaloltaan, jotta hameissaan näyttivät vedestä nostetuilta. Pari hienommista tuli ajaen vaunuilla, selässä turkkilainen saali.
Jos tytöt olivat pienikasvuisia ja hoikkia olivat pojat sentään vieläkin pienempiä, yllä nutut tahi takit, jotka asettuivat mitä luonnottomimpiin ryppyihin sekä edestä että takaa, päässä suuret lakit, jotka riippuivat korville, valmiina kynttilän sammuttajain tavoin painumaan alas.
Kädet ristissä virsikirjan ympärillä ja silmät jäykästi uusiin saappaisiin luotuina kulkivat he niin hiljaisesti ja laupijaina kirkkoon päin, kuin olisi heille ollut mitä helpoin tehtävä luopua perkeleestä ja kaikista hänen töistänsä ja juonistansa.
Mutta todellakin hyvä oli, että heidän vaatteisiinsa oli jätetty kasvamisen varaa, sillä jo seuraavana päivänä olivat he ihan toisia miehiä. Ja ellei olisi ollut kirkossa ja kuullut provastin selittävän, minkä syvällisen ja totisen muutoksen luo pyhä toimitus heissä vaikutti, olisi ollut vaikeata tuntea näitä hiljaisia ja laupijaita nuorukaisia puolihumalaisessa poikalaumassa, joka seuraavana päivänä täytti kadut, ylpeänä ja riemuitsevana siitä, että oli käynyt neulansilmiin lävitse ja vahvistanut kasteensa liiton.
Kun professori Löfdal tuli poikansa kanssa, syntyi läsnäolevain joukossa kuiske ja kuhina sekä kirkon ulko- että sisäpuolella. Abraham näyttikin toisellaiselta kuin nuo hiljaiset takkiin puetut. Hän oli melkein yhtä pitkä kuin isäkin, jonka kaunis harmahtava pää ja nuo kolme suurta ritaritähteä oikein loistivat yli koko seurakunnan.
Pyhä toimitus alkoi. Abraham istui ylimpänä lähinnä kuoria; harvoin katsahti hän ylös, mutta havaitsi niin monen silmät itseensä luoduiksi, että heti taas painoi päänsä alas, kuten toisetkin.