Part 11

Tämä kääntyi ovella; koko mies oli muuttunut; hänen harmaat hiuksensa olivat pystyssä, hampaat uhkasivat ja silmät olivat eläimen silmäin kaltaiset, joka äkisti runnoo rikki häkkinsä; käreällä, kumealla äänellä sanoi hän vaimolleen suoraan vasten silmiä: "Minä en usko sinua."

Venni syöksyi hänen perässään kiljahtaen ja kohotetuin käsin; mutta hän oli jo ulkona porstuasta, ja rouva heitti seuraamisen; eihän hän kumminkaan voinut lyödä miestään lattiaan, ja _sitä_ hän halusi.

Silmänräpäyksen seisoi hän vapisten, sitten hän oikaisi itsensä pystyyn, meni ulos ja antoi palvelustytöille tiedon ett'ei professori varmaankaan tulisi kotio illalliselle; itse läksi hän ulos ottaen portin-avaimen mukanaan; kenenkään ei tarvinnut valvoa ja odottaa häntä.

Abraham oli korttia lyömässä Brochin luona; Venni olisi kyllä kernaasti tahtonut tavata hänet, mutta oli ehkä parasta niin, jott'ei alkaisi horjua päätöksessään. Hän pukeutui nahkakappaan nosti päähineen päähänsä ja läksi kadulle.

Venni-rouva meni suoraa tietä Mordtmannin luo; välit kaupungissa eivät olleet pitkät, ja mennessään ei hän miettinyt muuta kuin, että nyt oli eroitettu, varsin eroitettu miehestään; hän meni nyt Mordtmannin luo kertomaan kaikki; siten tulisi vihdoinkin selvyys ja totuus hänen elämäänsä, kuten ennenkin; onnellisuutta hän ei suuresti odottanut.

Hän ei milloinkaan ollut käynyt Mordtmannin luona, mutta tiesi missä hänen kadunpuoliset ikkunansa olivat; huoneet olivat valaistut. Talo oli kuin useimmat kaupungissa: portti avoinna, eteinen sulkematta: hän meni suoraan Mordtmannin ovelle, naputti ja astui sisään.

Mikael Mordtmann seisoi keskellä lattiaa, hattu päässä, päällystakki yllä ja äsken sytytetty sikari suussa, vääntämäisillään lampun-sydäntä alas mennäkseen klubiin.

Huoneessa tuntui heikko lämpimän ruuan haju sekaantuneena hyvän sikarin ensimäisistä savuista lähtevään hienoon lemuun.

"Hyvää iltaa, Mordtmann!" lausui hän, surullisesti tälle hymyillen; "nyt tulen luoksenne. Odottakaa vaan vähän, kunnes ehdin malttaa mieleni".

Mordtmann änkytti eikä voinut saada sanaakaan suustaan, laski pois sikarin ja riisui päällystakkinsa.

Nämä päivät olivat jähdyttäneet hänen verensä; professorin onnettomuutta ennustava katsanto oli saattanut hänet miettimään, että tämä historia oli varsin liian vakainen. Rouva Vennikin varmaan oli liian vakava, liian raskasmielinen kestämään suhdetta sellaista kuin hän ajatteli.

Venni tuli sisälle hänen huoneeseensa, istui sohvaan ja sanoi: "Tässä nyt tulen!" Mitä, Herran nimessä! oli Mordtmannin tehtävä? Mitä kieltä käyttäisi? Millä helkkarin tavalla tämän selvittäisi?

Kaunis hän oli, Venni-rouva! Oikein ihana istuessaan tuossa sohvassa kalpeana ja vaatteet hieman epäjärjestyksessä; mutta mitä se auttoi -- tällä kummallisella, juhlallisella tavalla!

Mordtmann kaasi lasin viiniä hänelle.

"Rakas Venni-rouva, mikä nyt on? Onko jokin onnettomuus tapahtunut?"

"Ei" -- vastasi Venni ja hymyili taas hänelle. "Se ehkä on Teistä vielä jotain onnellistakin, koska se ihan äkkiarvaamatta täyttää toivomuksenne."

"Kertokaa! Kertokaa!" huusi toinen innokkaasti äänellä, jonka piti merkitsemän ihastusta.

Venni ei huomannut mitään, kerrottavaansa ja tätä hetkeä kun ajatteli, jolloin vapautti itsensä miehestään, solmiakseen uuden yhteyden toisen kanssa.

Hän alkoi sen tähden tyynesti, kuten olisi tahtonut pyytää toista rauhoittumaan -- siitä tulisi pitkä ja vakava kertomus.

"Niin, rakas Mordtmann, minä olen eronnut miehestäni ja tullut Teidän luoksenne; mutta ensin on jotakin muuta --"

"Mitä sanotte? Olette eronneet -- minä en ymmärrä --;" hän näki äkkiä koko pikku-kaupungin asukasten seisovan päällään: professori Löfdalin rouva karannut miehensä luota majoittuakseen yöksi hänen nuorenmiehen-asuntoonsa!

Venni-rouva vavahti hieman pikaisesti häneen katsahtaessaan ja sanoi ikään kuin koetteeksi:

"Se on: minun ja mieheni välillä oli kiivas kohtaus; ja siitä syystä tulin tänne pyytämään Teiltä hyvää neuvoa."

"Ah, rakas rouva, minä tahdon tehdä puolestanne kaikki, mitä voin; alussa oikein pelätitte minut; mutta olihan sentään hyvin varomattomasti Teiltä tulla tähän aikaan päivää." Hän istuutui Vennin viereen sohvaan.

Mutta Venni-rouvan kasvot kävivät ihan jäykiksi ja suun ympärille ilmestyi ryppyjä, joita ei siinä koskaan ennen ollut näkynyt. Hänellä, joka itse aina puhui totta, oli tarkka korva kaikelle, mikä oli tyhjää lorua ja johon ei voinut luottaa; tällä hetkellä käsitti hän täydellisesti ja perinpohjaisesti Mordtmannin.

Ja syy siihen, ettei hän sitä ennen ollut tehnyt, oli se, että hänen versoova lempensä oli tehnyt hiidet luottavaksi ja sokeaksi; ja sitä paitsi oli Mordtmann, erittäinkin heidän viimeksi toisensa kohdatessaan, ollut niin todellisen kiihkeästi rakastunut.

Mutta nyt kun Venni ensi epäilyksessään asetti tuon pienen paulan hänen eteensä, ilmaisi tämä heti itsensä. Hänen äänensä osoitti niin suurta huojennusta, kun kuuli, ettei asia ollut sen tärkeämpää laatua -- ainoastaan kiivas kohtaus miehen kanssa, että Venni-rouvalle heti selveni, olevansa heittäymäisillään väärälle henkilölle, menemäisillään pelkuruudesta ja teeskentelystä suoraan mitä valheellisimpaan valheeseen.

Hän nousi ylös ja katsoi Mordtmannia silmiin. Tämä nousi myöskin, hapuili sanoja, taisteli voimainsa takaa näitä silmäyksiä vastaan, jotka vastustamattomasti tunkivat hänen lävitsensä.

Pari sekuntia kesti hän sitä, mutta sitten täytyi hänen katsahtaa poispäin. Kun hän uudelleen loi silmänsä Venniin, kävivät hänen kasvonsa kovin kalpeiksi, ja hän piti käsiänsä ylhäällä ikään kuin olisi pelännyt jonkin putoavan päällensä ja musertavan hänet.

Mutta silloin oli Venni-rouva selvillä hänen suhteensa, kurotti kätensä juuri kuin tarttuakseen pöydällä olevaan viinilasiin; tässä silmänräpäyksessä alkoi hän pelätä pyörtyvänsä täällä -- täällä Mordtmannin luona! -- mutta vastusti sitä kaikin voimin, pysyi pystyssä ja läksi.

Hän oli hiljaisia, ihmisistä tyhjiä katuja myöden tullut niin pitkälle, ett'ei enää ollut kaasulyhtyjä; sen havaitsi hän vasta kun kompastui eikä enää voinut nähdä tietä.

Pitkin syrjää oli asetettu suuria kiviä, ja syvällä alaalla kuuli hän laineiden loiskahtelevan vasten rantakiviä ja taas loristen vetäyvän takaisin, imein ja nytkien sitkeitä meriruohoja.

Valo kaupungissa lähetti pieniä säteitä häntä kohden lahden ylitse; mutta hän kääntyi pois niistä, istui kivelle ja katseli pimeätä.

"Pikku Abbe-rukka! Pikku Abbe-rukka!" kertoi Venni puoli-ääneensä. Abraham oli viimeinen, jolle sanoi jäähyväiset, hän oli ainoa, johon oli kiinnitetty, sillä suhde Mordtmanniin oli lopussa, tykkänään lopussa.

Venni-rouva häpesi; hän tunsi alentuneensa ja tahraantuneensa sen kautta, että oli antanut tämän miehen houkutella itsensä niin pitkälle. Ei ainoastaan hänen rakkauttansa ollut tämä vetänyt likaan, vaan kaikki hänen periaatteensa, hänen rakkaimmat ja rohkeimmat ajatuksensa oli hän tehnyt Vennille vastenmielisiksi; Venni-rouva ei enää voinut luottaa mihinkään tai kenenkään tämän jälkeen -- ei edes itseensä.

Kun hän nyt läksi miehensä luota, teki hän sen omantunnon soimauksia tuntematta. Kaikki, mikä heidän yhdessä eläissään oli pysyttänyt professorin arvossa Vennin silmissä, oli hänen viimeinen solvauksensa hävittänyt; häneltä oli päässyt esiin raakuus, juuri sellainen hävytön miehellisyys, jota Venni-rouva vihasi, ja jonka hän tähän asti keinokkaasti oli ymmärtänyt salata tältä.

Ei, hänen luokseen ei Venni tahtonut palata!

Pienokais-rukka, jonka veisi mukanaan, ei myöskään tehnyt häntä levottomaksi; sillä nyt oli hänestä varmaa ja selvää, että tekisi hyvän työn -- viimeisen, johon oli tilaisuudessa -- sammuttamalla kynttilän, ennenkuin se oli sytytetty, estämällä tuon pienokaisen mahdollisuudesta saada elon arveluttavan lahjan.

Suuressa yksinäisyydessään, elämän partaalla, jonka tunsi olevansa pakotettu jättämään, tuli tuo ajatus hänelle äidin-riemun haamotukseksi, ikäänkuin olisi hän kantanut itkevää pienokaistansa käsivarsillaan ja vienyt sen mukanaan siunattuun uneen.

Mutta Abraham! hänen lapsensa? Oliko hän siis niin tykkänään turmeltunut ett'ei millään tavalla voisi saada tätä takaisin?

Moneen monituiseen kertaan laski hän tämän tehtävän uudelleen, ja joka kerta kun se hänen mielestään oli selville tulemallaan, ilmaantui jokin vaikeus ja kumosi häneltä kaikki.

Ei, ei, hän ei voinut olla pojalleen hyödyksi elämällä kauemmin sellaista elämää, jommoiseksi _se_ tästä lähtein oli tuleva -- ihan mahdotonta!

Sitä vastoin voi hän ajatella, muistonsa ehkä joskus pojan myöhempänä elinaikana voivan tulla tälle tueksi tai avuksi hyvityksen saamisessa, jos Abrahamille joskus -- sitä toivoi hän -- selvenisi, että juuri hänen äitinsä oli kokenut pitää häntä raittiina ja todellisena ja että muut -- olivat myrkyttäneet hänen nuoruutensa ja tehneet hänet pelkuriksi ja epäluotettavaksi.

Venni-rouvan pää ei enää kyennyt enempään; ainoastaan yhden asian suhteen oli hän täysin selvillä, nimittäin päätöksen suhteen. Tuosta tuskallisesta tilinteosta olivat hänen ajatuksensa väsyneet ja alkoivat tylsistyä; hän huomasi sen itse ja meni lähimmän lyhdyn luoksi katsoakseen kelloaan. Se näytti jo kaksitoista.

Venni-rouva oli koko ajan ollut selvillä siitä, mitenkä panisi päätöksensä täytäntöön, ja miettinyt jälkeensä jääviä.

Hän verhoutui kaapuunsa ja katsoi vuonon ylitse valaistua kaupunkia päin. Antaen nuoruutensa, ilonsa, onnensa ja kaikki, mikä hänen elämässään oli ollut valoisaa, vaeltaa silmäinsä edestä puoliselkeissä piirteissä valitsi hän sitten taas pimeyden, väsyneenä, mutta lujana ja horjumatta.

Sen jälkeen läksi hän nopein askelin takaisin kaupunkiin ja suoraan kotionsa.

XII.

Professori herätti hämmästystä klubissa jäämällä sinne totia juomaan vielä kello kymmenen jälkeen.

Hän oli, näet, muuten yhtä täsmällinen kuin kellonkoneisto: pelasi klubissa joka perjantai-ilta, mutta läksi kaikkina muina päivinä kotio täsmälleen kello yhdeksältä. Ihan tavallisuudesta poikkeavaa oli nähdä hänen, kuten tänäin, tiistaina syövän illallisensa klubissa ja pelaavan _querriä_ muutamain nuorempain herrain kanssa.

Hän nauroi itsekin sille ja oli hyvin ilomielinen.

Mutta kotio tultuaan, kello yhdentoista vaiheilla, kävi hän hyvin hämilleen, kun ei löytänyt vaimoansa vuoteelta.

Hän oli laskenut tämän nukkuvan tai olevan nukkuvinaan, kun tuli kotio niin myöhään; eikä hän mistään hinnasta tahtonut keskustella tänä iltana, kun asia oli niin uusi ja hän itse niin kiihottunut.

Hän ajatteli missä Venni mahdollisesti olisi. Monta ystävää ei Venni-rouvalla ollut, mutta olipa sentäänkin kolme, neljä perhettä, joiden kanssa he niin ystävällisesti seurustelivat, että hän illalla voi pistäytyä tervehtimään olematta kutsuttu ja ennen siitä ilmoittamattaan. Mutta puoli yksitoista oli myöhäinen aika palata sellaiselta käynniltä.

Hänen mieleensä ei alusta alkaen juolahtanut, että mitään hätää olisi. Hän katsoi, oliko Venni ottanut toisen portin-avaimen mukaansa, ja kun se oli poissa, otti hän omansa lukosta, jotta rouva pääsisi sisälle.

Olkoon missä olikin, kyllä hän kotio saatettaisiin, sen professori tiesi, eikä niin hyvin tunnetulle naiselle, kuin professori Löfdalin rouva oli, muutenkaan ollut millään tavoin vaarallista olla ulkona myöhäänkin illalla.

Hän riisui siis nopeasti vaatteensa ja kävi levolle, jotta voisi olla nukkuvinaan rouvan kotiin tullessa. Hänestä oli hyvin tärkeätä, että tuo keskustelu, jonka tiesi välttämättömästi syntyvän, jäisi seuraavaan päivään.

Illalla oli se professorin mielestä mahdoton: se vaan synnyttäisi enemmän kiivautta ja toraa. Mutta aamulla olisi kaikki supistunutta ja vähimmän-arvoista; mitä polttavimpia kysymyksiä voisi vakavasti keskustella ihan kuin pikku-asioita viileässä aamu-ilmassa.

Professori Löfdalilla oli täydellinen tieto siitä, että oli hypännyt hulluun kirnuun ja mitä syvimmästi loukannut vaimoansa. Tarkka mies kun oli, hävetti häntä, että oli ilmaissut mielialan, jonka salassa pitämisen oli katsonut kunniaksensa.

Vaimoansa häpesi hän melkein vähemmin, koska itse tiesi, ett'ei ollut lausunut noita sanoja toden perästä, ja koska hän oli niin ihan varma siitä, että Venni vähänkin miettimällä pian huomaisi niiden vaan tarkoituksetta päässeen häneltä ensi harmissa, sillä kieltämättä oli tuo perheen lisääntyminen kirottu juttu.

Nyt oli hän niin monen vuoden kuluessa tottunut ajattelemaan vaan yhtä ainoata poikaa. Sekä itse köyhiä hoitaissaan että tilastollisista tutkimuksistaan oli hän nähnyt paljo surullisia seurauksia lasten paljoudesta. Hän oli itse puhunut ja kirjoittanut paljon ja ankarasti sitä vastaan.

Eikö nyt naurettavaisuuden varjo lankeisi hänen päällensä, kun hän viiden-, kuudentoista vuoden kuluttua vanhoilla päivillään alkoi tehdä vastoin omaa teoriiaansa? Kuinka monta ilkkusanaa, hymyilyä, viittausta ja läpikuultavaa ilkeyttä hän sentään saisi niellä!

Ja sen lisäksi kaikki mullistukset talossa, kaikki vaivat ja ikävät, joita nuorena ja kun ovat uutta helposti sietää, mutta jotka vaikuttavat häiriötä ja kääntävät talon ylös-alasin, kun on päästy oikein kuntoon!

Tämä kaikki oli äkkiä johtunut hänen mieleensä, yhtynyt tuohon kiihottuneeseen mielialaan, joka hänessä jonkin ajan oli kytenyt, ja lopuksi riistänyt jalansijan tuolta maltilliselta, hienolta mieheltä sekä saanut hänet lausumaan sanat, jotka tavallaan ilmaisivat hänen salaisuutensa, vaikk'et hän todella ensinkään tarkoittanut mitä sanoi, kuten Venni-rouva oli sen ymmärtänyt.

Mutta seuraavana päivänä voi kaikki näyttää toiselta. Itse asian suhteen ei ollut mitään tehtävää, ja Karsten Löfdal oli juuri oikea mies ottamaan vastaan, mitä ei välttää voinut, kaikella mahdollisella arvoisuudella. Hän oli myös valmis pyytämään anteeksi ja antamaan vaimolleen kaikenmoista hyvitystä, mutta tyyneydellä, puoliksi leikillä, mahtavuudella -- seuraavana päivänä.

Hän sammutti kynttilän; parasta oli sentään nukkua oikein. Mutta se ei tahtonut onnistua häneltä, hän ei voinut nukkua.

Päin vastoin tuli hän tavattoman virkuseksi, jännitetyksi, lämpimäksi ja hermostuneeksi, makasi kuunnellen pienintäkin ääntä, ja hänestä, tuntui kuin olisi kovin paljo ääntä ja haihtuvia askeleita kuulunut tuona hiljaisena yönä, joka verhosi unen vienossa olevan kaupungin.

Ja tuska syntyi pimeässä, kasvoi kasvamistaan ja läheni yhä nopeammin, yhä, raskaampana ja musertavampana joka viiden minuutin perästä, jolloin hän luuli neljänneksen kuluneen ja veti tulitikulla valkean.

Missä Venni oleskeli? Pian kaksitoista! Nyt täytyi asiain olla hullusti!

Heidän viimeisen keskustelunsa, Vennin huudon, kun hän pakeni, koska pelkäsi jatkaa keskustelua -- kaikki muisti hän nyt selvästi. Ja Venni, joka oli niin kiivas ja mistään huolimaton --.

Ah noita kiihottuneita luonteita! Hän tunsi ne hyvin; mitä eivät ne voi keksiä? Missä oli hänen vaimonsa tällä hetkellä? Hänen silmistään huimasi; kuljeskeliko Venni yksin yön pimeydessä tai uiskenteliko hän jo vuonon jyrkkien kallioiden välissä?

Hän nousi istumaan vuoteellansa ja sytytti kynttilän. Hän puheli rauhoittavasti itselleen, ikäänkuin kuumetautia sairastavalle, mutta siitä ei ollut apua.

Vihdoin kuuli hän kaivatun tulevan portista sisään.

Heti sammutti hän kynttilän, laskeutui makaamaan, puhkui pitkäänsä ja säännöllisesti, kuten olisi kauan nukkunut. Hän tunsi mielensä äärettömän keveäksi ja hymyili pelolleen.

Venni-rouva tuli sisään, sytytti kynttilän ja riisui leninkinsä, samassa tarkasti pitäen miestään silmällä; tämä nukkui rauhallisena ja huoletonna.

Hiljaa ja varovasti, jotta ei ainoakaan avain kalissut, tarttui hän miehensä avainkimppuun, otti kynttilän mukanaan ja meni ulos makuuhuoneesta.

Professori huomasi hänen menevän taas ulos, mutta ei sitä sen enempää ajatellut. Nyt oli Venni tullut kotio, professorin suru oli lauhtunut, seuraavana päivänä asia kyllä järjestettäisiin. Ja kun hän nyt rauhoittuneena ja mielenliikutuksesta väsyneenä makasi ja oli nukkuvinansa, nukkui hän todella ja lepäsi huolettomana ja levollisena kaksi, kolme tuntia.

Mutta kun hän aamuyöstä heräsi ja tunsi vaimonsa vuoteen olevan tyhjän ja kylmän, syöksähti hän taas tuskissaan ylös, sytytti kynttilän ja katseli ympärillensä. Kaikki oli hiljaista; kello oli yli kolmen; hän ei nähnyt muuta jälkeä vaimostaan kuin leningin, jonka tämä oli riisunut yltään.

Karsten Löfdal tunsi sydämensä taukoavan sykkimästä ja hänelle selveni, että nyt oli kuitenkin jotakin hullutusta tekeillä. Hän hillitsi itsensä, varustautuen kaikella mielentyyneydellä, joka oli hänen luonteessaan ja jota elämä ja hänen toimensa olivat vahvistaneet ja kehittäneet.

Kun professorin oli onnistunut pukeutua, otti hän kynttilän mukaansa mennäkseen vaimoaan etsimään.

Huoneiden läpi näki hän valonsäteen tunkeutuvan työhuoneestaan; ovi oli raollansa. Hänen täytyi seisahtua vähäsen, mutta sitten astui hän nuo muutamat askeleet ovea päin; hän tiesi nyt, mitä saisi nähdä.

Kuitenkin täytyi hänen pitää ovesta kiinni ja kynttilänjalka oli putoamaisillaan hänen kädestään.

Kankeana, professorin isoon nojatuoliin vaipuneena lepäsi Venni-rouvan ruumis. Kynttilä pöydällä oli melkein loppuun palanut; vainajan kädestä, jonka hän viimeisessä silmänräpäyksessä oli ojentanut pöydälle, oli yksi professorin pienistä pulloista, jonka tämä heti tunsi, pudonnut lattialle.

Löfdal laski kynttilän pois kädestään ja aikoi heittäytyä syleilemään häntä. Mutta äkkiä pisti hänen päähänsä eräs ajatus, tehden hänet lujaksi ja kylmäksi: oli mietittävä, mitä nyt oli tehtävä, mitä vielä voi salata; nyt kysyttiin miehuutta.

Ja taaskin hillitsi hän surunsa tottumuksen vahvistamalla mielenmaltillaan, piti hetkisen kuvastinta hänen suunsa edessä, vaikka kyllä voi arvata kuolon heti seuranneen, koska pullo oli tyhjä. Tämän pani hän takaisin kaappiin ja etsi kynttilällä sen tulppaa lattialta.

Sitten hän lukitsi lääkekaappinsa ja pisti avaimen taskuunsa.

Kasvot poispäin käännettyinä kumartui hän ruumiin ylitse, nosti sen ylös ja kantoi huoneiden lävitse vuoteelle.

Sen jälkeen kynttilät makuuhuoneeseen noudettuansa ja vielä kerran ympärilleen katseltuansa, meni hän yläkerrokseen ja herätti palvelystytöt. Yksi juoksi heti kadun poikki noutamaan piirilääkäri Bentzeniä: rouva oli kipeä, kovin kipeä, elämä ja kuolema oli kysymyksessä. Mutta kukaan ei saanut herättää Abrahamia. Yksinään jäätyään, toi professori vielä jotakin lääkekaapistaan.

"Kaikki on myöhäistä, rakas ystävä, tässä ei enää ole mitään tehtävää -- sydänhalvaus -- ihan yht'äkkiä", lausui professori, kohdatessaan Bentzenin eteisessä.

"Ystävä-rukka!" vastasi Bentzen puristaen toisen kättä, "tulinko liian myöhään auttaakseni sinua?"

"Et suinkaan! Minä itse myöhästyin hieman. Katsoppas, minä makasin nukkuneena; hän pani maata jälkeen minun, ja niin hiljaa ja äkkiä tapahtui tuo hänen viisuissaan, että hän jo oli tunnotonna ja kuoleman kourissa, kun heräsin:"

Professori Löfdal puhui jännityksellä ja juurta jaksain kuni murhamies, joka tahtoo näyttää ujostelemattomalta.

"Olet antanut hänelle myskiä?" kysyi tohtori Bentzen vähän hämillään, kumartuen ruumiin ylitse.

"Niin olen, mitä muuta voin tehdä?" vastasi professori ja teki käsillään toivottomuutta osoittavan liikkeen.

"Epätoivoissani ja yksin kun olin -- juuri ennen kuin tulit -- sieppasin mitä saatavissa oli. Mutta hän oli epäilemättä jo kuollut, kun kaasin sitä hänen suuhunsa. Olen aina pelännyt Vennin sydäntä, mutta että sen piti tapahtua näin -- --"

Bentzen laski kätensä hänen olallensa, lausuen: "Ole mies, Löfdal! Me kaksi olemme nähneet niin paljo tällaista, että meidän tulee osoittaa voimaa, kun se kohtaa itseämme. Näen myöskin sinun voivan hillitä itsesi, ja tiedäthän sitäpaitsi, Jumalan kiitos ja kunnia, mistä olet löytävä parhaan ja pysyvimmän lohdutuksen."

Piirilääkäri Bentzen keksi aina muutamia jumalisia käännekohtia sellaisissa tilaisuuksissa, vaikka hänen suunsa jokapäiväisessä elämässä voi olla täynnä kiroussanoja ja arveluttavia kertomuksia.

Kun hän oli mennyt matkaansa, portti suljettu, pahin kohta salattu ja asema pelastettu, vaipui Karsten Löfdal mietteisiin; hän sulkeusi huoneeseen kuolleen kanssa, heittäytyi hänen vuoteensa ääreen ja vaikeroitsi.

Niin oli se päättynyt, hänen avioelämänsä. Se oli ollut hänelle pitkä taistelu, jossa hän aina oli joutunut tappiolle -- niin tälläkin kertaa.

Hän oli taistellut voittaakseen vaimonsa muulla tavoin kuin rakastuneena. Vennin piti oppia pitämään häntä arvossa joka suhteessa, silläkin tavoin, että tunnustaisi hänen mielipiteensä elämästä oikeiksi ja taipuisi sen mukaan.

Karsten Löfdalin turhamaisuus oli hänen luonteensa; kaikki oli ollut avulijasna vahvistamaan sitä; ainoastaan hänen vaimonsa ei tahtonut taipua.

Ja sitä myöden kuin he yhdessä eläissään oppivat tuntemaan toisiansa, havaitsi professori toiveiden Vennin taipumisesta ja ihmettelystä vähenemistään vähenevän, ja sitä innokkaammaksi tuli hänen voittamishalunsa.

Kerran oli Venni, niin mietti Löfdal, vihdoinkin huomaava, ett'ei pääsisi mihinkään paitsi hänen kauttansa, ja kiihoittuneet mielipiteet tulisivat kerran vaan puheenparsiksi ja suuriksi, mitään merkitsemättömiksi sanoiksi, joita oikeastaan olivatkin.

Mutta kuitenkin vaikutti Venni mieheensä kunnioitusta. Tuo mistään huolimaton ujostelemattomuus, tuo luja, terävä silmäys, jonka professori tunsi tarkastavan itseään, jos Venni sattui olemaan toisessa päässä huoneustoa, joka kerta kun professori pidoissa sievästi ja sukkelasti antoi totuudelle pienen sutkauksen -- kaikki tämä ahdisti ja kiihoitti häntä, kosk'ei milloinkaan voinut saada vaimoansa horjumaan.

Ainoasti yhdessä asiassa oli hän päässyt voitolle: taistelussa Abrahamista. Mutta samaan aikaan tapahtui jotakin muuta, joka oli kaikkea pahempi ja oli tuonut hävityksen mukanaan.

Salaisuus, jota hän kaiken elin-aikansa mitä huolellisimmasti oli kokenut estää ilmi tulemasta, oli näet se, että häntä vaivasi mustasukkaisuus -- salainen, umpimielinen mustasukkaisuus. Mutta samoin kuin ei hänen turhamaisuutensa koskaan näyttäynyt millään tavalla, joka vähänkään olisi ollut kerskauksen kaltaista, niin ei hänen mustasukkaisuutensakaan koskaan esiintynyt kiivautena ja äkkipikaisuutena.

Hän muisti aina nuo nuoruudessaan jostakin lukemansa sanat: mustasukkainen mies on aina naurettava, mutta kaikkein enimmän, kun syöksyy esiin tikari kädessä.

Naurettavaksi tuleminen oli Karsten Löfdalista mitä kurjin kohta ihmis-elämässä; ja siitä syystä oli hän kerrassaan tehnyt lupauksen, ett'ei koskaan esiintyisi tikari kourassa.

Se ei muuten olisi ollutkaan hänen kaltaistaan; ja vaikka hän voi tuntea itsensä kuinkakin loukatuksi ja vaikka hän oli hyvinkin pikainen käsittämään pienimmänkin loukkauksen tai syrjäyttämisen, ei hän milloinkaan antanut kenenkään havaita sitä.

Sen tähden oli hän avioliittonsa alusta aikain ollut olevinaan mitään näkemättä tai ymmärtämättä, miellyttävä ja kohtelijas nuoria miehiä kohtaan, jotka vähitellen lähenivät hänen vaimoansa, ja puhuissaan heistä, niin ylistelevä, että tämä itse melkein tuli sitä suvaitsemattomaksi.

Samassa pysyi hän itse vähän sivulla päin, antoi kaiken kavaljeerisuutensa oikein tulla näkyviin, vetäytyi syrjään tai tuli saapuville asian haarojen mukaan, niin kohtelijaana ja uskollisena, että nuori rouva, jonka koko lempeä hän ei kuitenkaan saanut, sentään katsoi parhaaksi palata hänen luokseen, kun jokin suhde alkoi tehdä hänet levottomaksi. Lopuksi voi Venni kuitenkin luottaa häneen enimmän kaikista.

Joka kerta kuin Karsten Löfdal oli päässyt sellaisesta pälkähästä, ymmärsi hän seuraavan pulman tulevan vaikeammaksi. Tämä oli myöskin yksi syy, minkä tähden oli pääkaupungin jättänyt. Täällä pienemmässä kaupungissa onnistui hän paremmin.

Lehtori Abel kyllä hiljaisuudessa viritteli ansojansa, joka harmitti professoria, mutta itse asiassa oli tuo sentään hyvin viatonta laatua. Näytti siltä kuin saisi hän vihdoinkin levon madolta, joka kalvoi häntä; mutta silloin tuli Mordtmann!