Part 7

"Niinhän tietenkin, ehdottomasti!"

Kaunis ravintoloitsijatar oli lohduton. Hän ei ainoastaan olisi mielellään ottanut d'Artagnania miehekseen, vaan jumalakseenkin: luutnantti oli niin kaunis mies ja niin komeaviiksinen!

Tämän liiton neljäntenä vuonna tapahtui Franche-Comtén sotaretki. D'Artagnan valittiin ottamaan osaa siihen ja valmistausi lähtöön. Se aiheutti mitä katkerimman murheen purkauksia, loppumattomia kyyneliä ja juhlallisia uskollisuudenlupauksia, emännän taholta tietysti. D'Artagnan oli liian ylväs lupailemaan mitään; hän vakuuttikin vain tekevänsä kaikkensa lisätäkseen nimensä loistoa.

Mitä d'Artagnanin urheuteen tulee, niin tunnemmekin sen jo; hän ei milloinkaan säästellyt itseään, ja kun hän kumppaniensa etunenässä ryntäsi vihollista vastaan, sai hän rintaansa luodin, joka suisti hänet tantereelle. Hänen nähtiin putoavan ratsultaan, mutta hänen ei nähty nousevan, joten häntä pidettiin kuolleena, ja sitä vakuuttivat kaikin mokomin ne, jotka toivoivat pääsevänsä hänen sijalleen. Ihminen uskoo helposti todeksi sen, mitä hän toivoo, ja armeijassa toivottelivat kaikki jonkun muun kuolemaa, aina osastokenraalista asti, joka haluaa ylipäällikön kaatumista, sotamiehiin saakka, joiden tiellä ovat korpraalit.

D'Artagnan ei kuitenkaan ollut niin vähällä surmattavissa. Maattuaan tajuttomana päivän polttavassa helteessä taistelukentällä hän virkosi yön viileydestä; hän sai laahautuneeksi lähimpään kylään, kolkutti kauneimman rakennuksen portille ja otettiin vastaan niinkuin ranskalaiset aina ja kaikkialla otetaan, vaikkapa ovat haavoitettujakin. Häntä hoidettiin huolellisesti, hän parani, ja paremmassa voinnissa kuin koskaan lähti hän eräänä aamuna matkalle Pariisiin ja perille tultuaan suuntasi kulkunsa Tiquetonne-kadulle.

Mutta d'Artagnan huomasi kamarinsa asutuksi, sillä sen vaatekomeroon oli sijoitettu täydellinen miehen asuvarasto, miekkaa vailla.

-- Hän on siis palannut, -- tuumi luutnantti; -- sen pahempi ja sen parempi!

D'Artagnan luonnollisesti aina ajatteli aviomiestä.

Hän tiedusteli: uusi viinuri, uusi sisäkkö; emäntä oli lähtenyt kävelylle.

"Yksinään?" kysyi d'Artagnan.

"Ei, herran kanssa."

"Herra on siis tullut takaisin?"

"Tietenkin", vastasi palvelijatar yksinkertaisesti.

"Jos minulla olisi rahaa", sanoi d'Artagnan itsekseen, "niin lähtisin tieheni; mutta sen puutteessa täytyy minun viipyä, noudattaa emäntäni neuvoa ja tehdä loppu tuon tunkeilevan kummittelijan aviollisista mielikuvista."

Hän lopetti tämän yksinpuhelun, joka osoitti, että tärkeissä tilanteissa ei mikään ole luonnollisempaa kuin yksinpuhelu, kun ovella vaaninut palvelijatar äkkiä huudahti:

"Kas, tuolla juuri tuleekin rouva herran kanssa!"

D'Artagnan vilkaisi pitkin katua ja näkikin emännän kääntyvän Montmartre-kadun kulmasta tavattoman kookkaan sveitsiläisen käsikynkässä; tämä teiskaroitsi kävellessään niin röyhistelevänä, että hänen sävynsä mieluisasti muistutti d'Artagnanin mieleen vanhan Portos-ystävän.

-- Tuoko on herra? tuumi d'Artagnan itsekseen. -- Kas vain, hänpä näyttää suuresti paisuneen!

Ja hän istuutui vierashuoneeseen hyvin näkyvälle paikalle.

Sisään tullessaan huomasi emäntä heti d'Artagnanin ja huudahti heikosti.

Silloin d'Artagnan nousi, havaitessaan olevansa tunnettu, riensi ravintoloitsijattaren luo ja syleili häntä hellästi.

Sveitsiläinen katseli tyrmistyneenä emäntää, joka vaaleni.

"Voi, tekö siinä, monsieur! Mitä tahdotte?" kysyi emäntä peräti hämmästyneenä.

"Onko tuo herra serkkusi? Tai veljesi?" kysyi d'Artagnan vähääkään hairahtumatta näyttelemästänsä osasta.

Ja vastausta odottamatta hän heittäysi helvetialaisen syliin; tämä tekeysi varsin kylmäkiskoiseksi.

"Guga on dämä miesh?" äännähti hän.

Emäntä vastasi vain oihkauksilla.

"Kuka on tämä sveitsiläinen?" tiukkasi d'Artagnan.

"Herra menee minun kanssani naimisiin", änkkäsi emäntä kahden hermotäristyksen lomassa.

"Miehesi on siis viimeinkin kuollut?"

"Midä she deihin guuluu?" tokaisi sveitsiläinen.

"Se guuluu minuun hyvin likeisesti", vastasi d'Artagnan, "syystä että te ette voi naida rouvaa minun suostumuksettani ja että..."

"Ja että...?" kovisti sveitsiläinen.

"Ja että ... minä en sitä anna", vakuutti muskettisoturi.

Sveitsiläinen karahti tulipunaiseksi kuin kukonharja. Hänellä oli yllään upea kultanauhainen univormunsa, d'Artagnan oli kääriytynyt eräänlaiseen harmaaseen viittaan; sveitsiläinen oli kuusi jalkaa mitaltaan, d'Artagnan hädin yli viiden; sveitsiläinen luuli olevansa kotonaan, d'Artagnan näytti hänestä tungettelijalta.

"Marshittego matkaanne?" kysyi sveitsiläinen kiivaasti polkien jalkaa kuin alkaen vakavasti vihastua.

"Minäkö? En suinkaan!" vastasi d'Artagnan.

"Meidän tarvitsee vain lähettää hakemaan järjestysvallan apua", huomautti muuan viinuri, joka ei kyennyt käsittämään, että noin pikkuinen mies kiisteli paikasta rotevan palkkasoturin kanssa.

"Sinä", virkkoi d'Artagnan, joka nyt vuorostaan alkoi tulistua, ja hän tarttui viinuria korvaan, "sinä ensiksikin seisot nyt koreasti alallasi etkä hievahdakaan, muutoin tempaan sinulta, mitä nyt on hyppysissäni. Ja te, Wilhelm Tellin mainehikas jälkeläinen, panette kompeenne kasaan minun huoneestani, sillä ne ovat tielläni, ja lähdette vireästi etsimään muuta majapaikkaa."

Sveitsiläinen alkoi nauraa hohottaa.

"Minägö lähtishin?" sanoi hän; "ja migshi?"

"Ahaa, hyvä on!" virkkoi d'Artagnan; "minä näen, että ymmärrätte. Tulkaahan siis pikku kävelylle kanssani, niin selitän lopun."

Emäntä tiesi d'Artagnanin erinomaiseksi miekkailijaksi. Hän alkoi itkeä ja repiä hiuksiansa.

D'Artagnan kääntyi kauniiseen surevaiseen.

"Mutta lähettäkää hänet siis pois, madame", kehoitti hän.

"Byh!" vähitteli sveitsiläinen, joka oli tarvinnut jonkun aikaa käsittääkseen d'Artagnanin tekemän ehdotuksen; "byh, guga on she, joga minulle gävelyä ehdottaa!"

"Minä olen hänen majesteettinsa muskettiväen luutnantti", vastasi d'Artagnan, "ja siis joka suhteessa teitä ylempänä; mutta kun tässä ei ole kysymys muusta kuin majoituslapusta, niin tunnettehan käytännön. Tulkaa noutamaan lappunne; huoneen ottaa haltuunsa se, joka saapuu ensimmäisenä takaisin."

D'Artagnan lähti sveitsiläisen seurassa emännän voivotuksesta piittaamatta; pohjaltaan tunsikin tämä vanhan rakkauden jälleen elvyttävän sydäntänsä, mutta hänelle ei olisi ollut vastenmielistä, että korskea muskettisoturi, joka oli loukannut häntä avioliittotarjouksen hylkäämisellä, olisi nyt saanut kunnollisen opetuksen.

Kiistakumppanukset astelivat suoraa päätä Montmartren vallikaivannoille. Oli pimeä heidän päätyessään perille; kohteliaasti pyysi d'Artagnan sveitsiläistä luovuttamaan hänelle huoneen ja pysymään sieltä poissa, mutta tämä kieltäysi päänsä liikkeellä ja veti miekkansa.

"Siispä saattekin maata täällä", virkkoi d'Artagnan. "Se on kurja yösija, mutta minussa ei ole vika; itse olette niin tahtonut."

Niin sanoen tempasi hänkin säilänsä, ja aseet kalahtivat vastakkain.

Hän oli joutunut tekemisiin vankan käden kanssa, mutta hänen notkeutensa oli kaikkea voimaa pätevämpi. Saksalaisen miekka ei kertaakaan tavannut muskettisoturia. Sveitsiläinen sai kaksi miekanpistoa, joita hän ei kylmän takia tuntenut; kuitenkin pakotti hänet pian verenvuoto ja sen aiheuttama heikkous istumaan.

"Kas niin!" puheli d'Artagnan; "mitä minä sanoin? Voititteko siitä nyt mitään, niskuri! Onneksi paranette tuosta parissa viikossa. Jääkää tänne, niin lähetän viinurin tuomaan vaatteenne. Näkemiin. Asettukaapa muuten Montorgueil-kadulle 'Pelmuuttelevaan Kissaan'; siellä on mainio ruoka, jos emäntä on vielä sama. Hyvästi!"

Ja sitten hän palasi reippaana asuntoonsa, lähettäen tosiaankin tavarat sveitsiläiselle, jonka viinuri tapasi istumassa siinä, mihin d'Artagnan oli hänet jättänyt, vieläkin ihan ällistyksissään vastustajansa varmasta esiintymisestä.

Viinuri, emäntä ja koko huonekunta tunsivat d'Artagnania kohtaan samaa kunnioitusta, jota herättäisi Herkules, jos hän palaisi maan päälle uudestaan suorittamaan kaksitoista urotyötänsä.

Mutta jäätyään kahden kesken emännän kanssa huomautti hän:

"Nyt, sievä Madeleine, tiedät mitä eroa on sveitsiläisellä ja aatelismiehellä; sinä olet käyttäytynyt kuin kapakoitsijatar. Sen pahempi sinulle, sillä sellaisella menettelyllä menetät kunnioitukseni ja seurani. Ajoin pois sveitsiläisen nöyryyttääkseni sinua, mutta minä en enää asu täällä; en majaile paikassa, jota halveksin. Hei, tarjoilija! Kantakaa reppuni 'Hymyävään Häränpäähän' Rue des Bourdonnaisille. Hyvästi, rouva!"

Nämä sanat virkkaessaan näytti d'Artagnan sekä majesteetilliselta että hellyttävältä. Emäntä heittäysi hänen jalkoihinsa, pyysi anteeksi ja pidätteli häntä lempeällä väkivallalla. Tarvitseeko sanoa enempää? Paistinvarrasta käänneltiin, uunissa räiskyi tuli, kaunis Madeleine itki; d'Artagnan tunsi yhtaikaa nälkää, vilua ja uudestaan heräävää rakkautta; hän antoi anteeksi ja jäi.

Siten asui nyt d'Artagnan edelleen Tiquetonne-kadun varrella Chevrette-hotellissa.

SEITSEMÄS LUKU

D'Artagnan on ymmällä, mutta muuan vanha tuttavamme tulee apuun

D'Artagnan palasi siis syvissä mietteissä. Hän oli hyvillä mielin kardinaali Mazarinin rahamassista ja ajatteli kaunista timanttia, joka oli aikoinaan ollut hänen ja jonka hän oli nyt pikimältään nähnyt pääministerin sormessa välkkyvän.

-- Jos se timantti vielä joskus joutuisi käsiini, -- tuumiskeli hän, -- niin muuttaisin sen heti rahaksi. Ostaisin muutamia tiluksia isäni linnan ympäriltä, joka on kylläkin sievä asunto, mutta kokonaan vailla maa-alaa, ellen ota lukuun tuskin Innocents-hautuumaan kokoista puutarhaa. Siellä minä kaikessa suuruudessani odottaisin hetkeä, jolloin joku rikas perijätär komean ulkomuotoni houkuttelemana menisi naimisiin kanssani. Sitten olisi minulla kolme poikaa: ensimmäisestä tekisin Atoksen kaltaisen ylhäisen herran, toisesta Portoksen laisen ravakan soturin ja kolmannesta sellaisen hienon abbén kuin on Aramis. Totisesti olisi se verrattomasti parempaa kuin nykyinen elämäni; mutta kovaksi onneksi on herra de Mazarin saituri, joka ei hevillä luopune minun hyväkseni timantista.

Mitähän olisikaan d'Artagnan sanonut, jos hän olisi tiennyt, että kuningatar oli luovuttanut timantin Mazarinin toimitettavaksi hänelle?

Tiquetonne-kadulle astuessaan hän kuuli ankaraa meteliä; melkoinen väkijoukko oli keräytynyt hänen asuntonsa lähelle.

"Kas vain!" virkkoi hän itsekseen; "onko tuli valloillaan la Chevrette-hotellissa, vai lieneekö sievän Madeleinen mies lopultakin tullut takaisin?"

Kumpainenkaan oletus ei pitänyt paikkaansa; lähestyessään huomasi d'Artagnan, että väki ei ollut kokoontunut hänen hotellinsa, vaan naapuritalon ulkopuolelle. Huudeltiin ja hälistiin, juoksenneltiin soihdut kädessä, ja näiden hohteessa näki d'Artagnan joitakuita univormuja.

Hän kysyi, mitä oli tekeillä.

Hänelle vastattiin, että muuan porvari oli parinkymmenen ystävänsä johtajana hätyyttänyt kardinaalin kaartilaisten vartioimia vaunuja, mutta lisävoimia oli tullut paikalle, ja porvarit oli häädetty pakosalle. Joukkueen johtaja oli pujahtanut hotellin viereiseen taloon, ja sitä nyt tutkittiin.

Nuoruutensa päivinä oli d'Artagnan aina rientänyt sinne, missä hän näki univormuja, ja antanut apunsa sotureille porvareita vastaan. Mutta tämä into oli nyt jäähtynyt; olihan hänellä muuten taskussaan kardinaalin sata pistolia, ja hänen ei tehnyt mielensä panna niitä vaaraan tungoksessa.

Hän astui hotelliin sen enempää tiedustamatta.

Entiseen aikaan tahtoi d'Artagnan aina tietää kaikki; nyt sitävastoin hän tiesi aina kylliksi.

Hän tapasi kauniin Madeleinen, joka ei ollut odottanut häntä, luullen d'Artagnanin viettävän yönsä Louvressa, kuten tämä oli lausunut. Hän touhusi senvuoksi innoissaan luutnantin mukavuudeksi, sillä tämän aavistamaton paluu oli hänelle tällä kertaa sitä mieluisampi, kun hän suuresti pelkäsi kadulta kuulunutta mellastusta eikä voinut nyt turvautua mihinkään sveitsiläiseen.

Hän tahtoi alottaa keskustelun d'Artagnanin kanssa ja kertoa tälle, mitä oli tapahtunut, mutta d'Artagnan pyysi häntä lähettämään illallisen ylös kamariinsa ja lisäämään siihen pullon vanhaa burgundia.

Sievä Madeleine oli tottunut sotilaalliseen kuuliaisuuteen, nimittäin tottelemaan pelkkää merkkiä. Tällä kertaa oli d'Artagnan suvainnut puhua; hänen käskyään noudatettiinkin siitä syystä kahta vireämmin.

D'Artagnan otti avaimensa ja kynttilänsä, lähtien huoneeseensa. Talon asumuksista saatavien tulojen säilyttämiseksi tyytyi hän neljännessä huonekerrassa sijaitsevaan kamariin. Se kunnioitus, jota tunnemme totuutta kohtaan, saa meidät myös mainitsemaan, että huone oli lähinnä räystästä ja ihan ulkokaton rajassa.

Tämä oli hänen Akilles-telttinsä. Sinne sulkeutui d'Artagnan, milloin tahtoi rangaista kaunista Madeleinea seuransa riistämisellä.

Hänen ensimmäisenä huolenaan oli lukita uudella lukolla varustettuun vanhaan kirjoituspöytään rahamassinsa, jota hänen ei tarvinnut penkoa tietääkseen, minkä verran se sisälsi; ja kun illallinen oli tovin kuluttua tuotu pöytään viinipullon keralla, käski hän tarjoilijan mennä, telkesi oven ja istuutui aterialle.

Näin ei hän menetellyt pohtiakseen, kuten olisi voinut luulla, vaan d'Artagnan ajatteli, että jokainen tehtävä vaatii aikansa. Hän oli nälissään, sen vuoksi illasti hän, ja syötyään hän meni levolle. D'Artagnan ei ollut niitä, jotka arvelevat yön antavan hyviä neuvoja; niinpä nukkuikin hän yönsä. Aamuisin sitävastoin, tuntiessaan itsensä virkistyneeksi ja vilkastuneeksi, hän keksi parhaat aatoksensa. Pitkään aikaan ei hän nyt ollut saanut mitään mietittäväkseen aamupuhteina, mutta aina nukkui hän yöt.

Hän heräsi päivän sarastaessa, hyppäsi sotilaallisen reippaasti vuoteeltaan ja alkoi aprikoiden astella edes takaisin huoneessaan.

-- Vuonna neljäkymmentäkolme, -- hän muisteli, -- noin kuusi kuukautta ennen kardinaali-vainajan kuolemaa, sain kirjeen Atokselta. Missä se sattuikaan? Maltas ... niin, Besançonin piirityksessä, nyt muistan ... minut oli komennettu juoksuhautaan. Mitä hän kirjoittikaan? Aivan oikein, hän kertoi asuvansa pienellä maatilalla, niin juuri niin -- pienellä maatilalla; mutta missä? Siihen asti olin ehtinyt lukea, kun tuulenpuuska sieppasi kirjeen kädestäni. Ennen vanhaan olisin vilistänyt perässä, vaikka tuuli oli vienyt sen aukealle paikalle. Mutta nuoruus on suurta hulluutta ... kun ihminen ei enää ole nuori. Annoin kirjeen liidellä pois ja ilmoittaa Atoksen osoitteen espanjalaisille, jotka eivät sitä kaivanneet, joten heidän olisi pitänyt lähettää se minulle takaisin. En siis voi saada selvää Atoksesta. Ajatelkaamme nyt Portosta.

-- Sain kirjeen häneltäkin; hän kutsui minua suurelle metsästysretkelle maatiloilleen syyskuulla 1646. Kun pahaksi onneksi olin siihen aikaan isäni kuoleman johdosta Béarnissa, tuli kirje perässäni sinne, saapuen minun jo lähdettyäni. Mutta se seurasi minua edelleen ja kerkisi Montmédyn kaupunkiin joitakuita päiviä myöhemmin kuin minä olin poistunut sieltä. Vihdoin se joutui käsiini huhtikuulla; mutta kun siten sain kirjeen vasta huhtikuussa 1647 ja kutsu koski syyskuuta 1646, en voinut käyttää sitä hyväkseni. Etsinpä esille sen kirjeen; sen täytyy löytyä tiluspapereistani.

D'Artagnan avasi vanhan lippaan, joka oli huoneen nurkassa; sen sisältämät kellastuneet pergamentit koskivat d'artagnanilaista sukutilaa, joka oli kaksisataa vuotta takaperin siirtynyt vieraisiin käsiin. Häneltä puhkesi ilon huudahdus, kun hän tunsi Portoksen karkean käsialan, ja näki alapuolella muutamia harakanvarpaita kumppaninsa arvoisan puoliskon kuivasta kädestä.

D'Artagnania ei huvittanut lukea kirjettä, jonka sisällön hän tunsi; hän vain vilkaisi heti osoitteeseen.

Siksi oli mainittu Vallon-linna.

Portos oli unohtanut antaa sen enempiä tietoja. Pöyhkeydessään arveli hän kai, että kaikkien ihmisten piti tuntea linna, jolle hän oli antanut nimensä.

-- Hiiteen se turhamainen narri! -- sadatteli d'Artagnan; -- hän on aina kaltaisensa. Olisin mielelläni alottanut hänestä, olletikin kun hän arvatenkaan ei tarvitse rahoja, saatuansa periä herra Coquenardin kahdeksansataatuhatta livreä. Paras laskelmani meni nyt myttyyn. Atos on tietenkin juopotellut itsensä pöhköksi, ja Aramis lienee syventynyt hartaudenharjoituksiinsa.

D'Artagnan loi vielä silmäyksen Portoksen kirjeeseen. Siinä oli näin kuuluva jälkilisäys:

"Kirjoitan samassa postissa arvoisalle Aramiillemme hänen luostariinsa."

-- Hänen luostariinsa! Niin, mutta mihin luostariin? Pariisissa on kaksisataa luostaria ja Ranskassa kolmetuhatta. Ja luostariin mennessään on hän kenties päälle päätteeksi kolmannen kerran vaihtanut nimeä. Jos olisin perehtynyt jumaluustieteeseen ja voisin vain muistaa niiden väitelmien aiheen, joita hän niin perusteellisesti pohti Crèvecoeurissa Montdidierin kirkkoherran ja jesuiittaluostarin johtajan kanssa, niin tietäisin, mitkä opintunnustukset hän on omaksunut, ja siitä pystyisin päättämään, mille pyhimykselle hän on omistanut palveluksensa. Entä jos kävisin kardinaalin luona ja pyytäisin häneltä lupakirjaa, saadakseni pääsyn kaikkiin mahdollisiin luostareihin, naisillekin varattuihin? Se olisi hyvä aatos, ja kenties löytäisin hänet sieltä kuin Akilleen. Mutta sitenhän tulisin heti tunnustaneeksi kykenemättömyyteni, Ja jo ensimmäisessä otteessa joutuisin häviölle kardinaalin silmissä. Isoiset eivät ole kiitollisia muulloin kuin nähdessään mahdotonta tehtävän hyväkseen. "Jos se olisi mahdollista", he sanovat meille, "niin olisin tehnyt sen itse." He ovat oikeassa. Mutta annas kun ajattelen. Sainhan kirjeen Aramiiltakin, rakkaalta ystävältä -- hän pyysi minulta pikku palvelusta, jonka hänelle teinkin. Niin, mutta mihin nyt olenkaan pannut sen kirjeen?

D'Artagnan mietti tuokion ja meni sitten komeroon missä hänen vanhat vaatteensa riippuivat; hän etsi nuttua, jota oli käyttänyt vuonna 1648, ja koska d'Artagnan oli järjestystä harrastava mies, löysi hän sen heti vaarnasta. Hän kopeloitsi taskua ja otti sieltä paperin; se oli juuri Aramiin kirje.

Hyvä d'Artagnan, kirjoitti tämä hänelle, täten ilmoitan sinulle, että minulla on ollut kinastus erään aatelismiehen kanssa, joka on haastanut minut kohtaukseen täksi iltaa Place-Royalelle. Kun olen kirkon mies, ja tämä juttu voisi vahingoittaa minua, jos ilmaisisin sen kellekään muulle kuin sinunlaisellesi taatulle ystävälle, niin kirjoitan sinulle ja pyydän sinua tulemaan sekundantikseni.

Tulet Uudelta Sainte-Catherine-kadulta; toisen lyhdyn alla oikealla tapaat vastustajasi. Minä olen omani kanssa kolmannen alla.

Veikkosi Aramis.

Tässä kirjeessä ei ollut edes päivämäärää tai osoitetta. D'Artagnan yritti muistella; hän oli mennyt kohtauspaikalle ja tavannut vastakumppaninsa, jonka nimeä hän ei ollut saanut koskaan kuulla, antanut hänelle kunnon miekanpiston käsivarteen ja sitten lähestynyt Aramista, joka puolestaan oli tullut häntä vastaan, jo suoriutuneena jupakastaan.

"Kaikki kunnossa", oli Aramis sanonut. "Luullakseni surmasin sen hävyttömän. Mutta, rakas ystävä, jos tarvitset minua, niin tiedät minun olevan valmiin palvelemaan sinua."

Samassa oli Aramis ojentanut hänelle kätensä ja kadonnut pylvästöön.

Hän tiesi siis yhtä vähän, missä Aramis oli, kuin hänellä oli tolkkua Atoksen ja Portoksen asuinpaikoista, ja asia alkoi käydä jokseenkin pulmalliseksi, kun hän samassa oli kuulevinaan ikkunaruudun helähtävän säpäleiksi huoneessaan. Hän ajatteli heti kirjoituspöytään tallettamaansa rahamassia ja ryntäsi ulos vaatekomerosta. Hän ei ollut erehtynyt: juuri kun hän hyökkäsi esiin, tunkeusi mies sisälle ikkunasta.

"Sinua kurjaa!" huudahti d'Artagnan ja tempasi miekkansa, luullen miestä varkaaksi.

"Hyvä herra", huusi mies, "Jumalan tähden, pistäkää miekka takaisin huotraan älkääkä tappako minua, ennen kuin olen selittänyt! Minä en ole mikään varas, en suinkaan! Olen rehellinen ja vauras porvari, oman talon omistaja. Nimeni on ... kah; mutta, jollen erehdy, onkin siinä herra d'Artagnan?"

"Ja sinä olet Planchet!" huudahti luutnantti.

"Palvelukseksenne, herra luutnantti", sanoi Planchet ihastuksissaan, "jos vielä pystyisin siihen."

"Kenties", vastasi d'Artagnan; "mutta mitä lempoa sinä juoksentelet katoilta hakemassa kello seitsemältä aamulla tammikuussa?"

"Monsieur", sanoi Planchet, "teidän pitää tietää ... mutta ehkä teidän oikeastaan ei sovikaan sitä tietää."

"Sanohan toki, mikä on hätänä", käski d'Artagnan. "Mutta aseta ensin ruokaliina ikkunaruutuun ja laske alas kaihdin."

Planchet totteli käskyä, sen jälkeen virkahti d'Artagnan:

"No niin?"

"Sanokaa minulle ensin, monsieur", vastasi varovainen Planchet, "missä väleissä te olette herra de Rochefortiin."

"Mitä parhaimmissa. Etkö siis tiedä, että Rochefort on nykyään likeisimpiä ystäviäni?"

"Sitä parempi!"

"Mutta mitä yhteyttä on Rochefortilla ja tällaisella tunkeutumisella huoneeseeni?"

"No, kuulkaahan, monsieur! Ensin täytyy minun sanoa teille, että herra de Rochefort on..."

Planchet epäröi.

"Hitto, sen tiedän hyvin!" sanoi d'Artagnan; "hän on Bastiljissa."

"On kyllä ollut, niin", muistutti Planchet.

"Mitä! Ollutko siellä?" kummeksui d'Artagnan; "olisiko hän onneksi päässyt pakoon?"

"Voi, monsieur", huudahti Planchet vuorostaan, "jos sanotte sitä onneksi, niin on kaikki hyvin ja paikallaan! Kerronpa siis teille, että nähtävästi eilen oli annettu noutaa herra de Rochefort Bastiljista."

"Lempo soikoon, sen toki tiedän, koska juuri minä kävin hänet hakemassa."

"Mutta te ette vienyt häntä takaisin, ja se oli hänelle onni, sillä jos olisin nähnyt teidät saattueessa, niin olkaa vakuutettu siitä, monsieur, että minä aina tunnen liian suurta kunnioitusta teitä kohtaan..."

"Asiaan siis, tolvana! Miten on hänen käynyt?"

"No niin, sattuipa sillä lailla, että kun herra de Rochefortin vaunut Rue de la Ferroneriella kulkivat väkijoukon läpi ja sen saattolaiset tiuskuilivat porvareille, kuului äänekästä pahastuksen sorinaa; vanki arveli silloin tilaisuuden soveliaaksi, hän ilmoitti nimensä ja huusi apua. Minä olin saapuvilla ja muistin kreivi Rochefortin nimen; hänhän oli tehnyt minusta kersantin Piemontin rykmenttiin. Sanoin kovaa, että vanki oli Beaufortin herttuan ystävä. Silloin nousi meteli, hevoset pysähdytettiin ja saattue ahdistettiin syrjemmälle. Sillävälin minä avasin vaununoven, herra de Rochefort hyppäsi ulos ja katosi väkijoukkoon. Kovaksi onneksi tuli samassa silmänräpäyksessä patrulli paikalle; se liittyi vartioon, ja meitä hätyytettiin. Pakenin silloin Tiquetonne-kadulle; takaa-ajajat olivat kintereilläni. Livistin tämän viereiseen taloon; se piiritettiin ja tarkastettiin, mutta turhaan: olin viidennessä huonekerrassa tavannut sääliväisen ihmisen, joka kätki minut kahden patjan väliin. Makailin piilopaikassani tai ihan likellä päivänkoittoon asti, ja siltä varalta, että illalla ryhdyttäisiin jälleen tutkimuksiin, uskaltausin ulos kattoräystäille, pyrkiäkseni johonkin vartioitsemattomaan taloon ja hiipiäkseni sitten pakoon sieltä. Siinä juttuni, ja kautta kunniani, monsieur, olisin ihan epätoivoinen, jos olen tuottanut teille mielipahaa."

"Ei, päinvastoin", sanoi d'Artagnan; "minulle on hyvin hauskaa kuulla, että Rochefort on saanut vapautensa takaisin. Mutta tiedätkös mitä? Jos joudut kuninkaan väen käsiin, niin sinut hirtetään armotta."

"Hitto, kai minä sen tiedän!" vastasi Planchet. "Se minua juuri huolettaakin, ja sentähden olen iloissani, kun tapasin jälleen teidät; sillä jos tahdotte piiloittaa minut, niin ei kukaan pysty siihen paremmin kuin te."

"Kyllä", virkkoi d'Artagnan, "tahdon kernaasti, vaikken pane siinä vaaraan sen enempää tai vähempää kuin soturinarvoni, jos tulee tietoon, että olen suonut turvapaikan kapinoitsijalle."

"Voi, monsieur, tiedätte hyvin, että minä teidän tähtenne mielelläni panisin alttiiksi henkeni!"

"Voisitpa huomauttaa, Planchet, että olet jo tehnyt sen. Minä unohdan ainoastaan mitä minun pitää unohtaa, mutta tällaisen muistan aina. Istuudu nyt tähän ja haukkaa hyvässä rauhassa, sillä minä näen sinun katselevan kaunopuheisin silmäyksin illalliseni jäännöksiä."