Part 68

On hetkiä, -- sillä joskaan kaikki ei ole tässä maailmassa hyvää, ei kaikki ole pahaakaan, -- on hetkiä, jolloin kuivettuneimmissakin ja jäähtyneimmissä sydämissä itää järkyttävän mielenliikutuksen kyynelten kostuttamana jalomielinen tunne, joskin itsekäs harkinta ja ylpeys helposti tukahuttavat sen, ellei sitä heti käy toinen tunne suojelemaan. Annalla oli nyt sellainen hetki. Kun d'Artagnan taipui omaan liikutukseensa, joka oli sopusoinnussa kuningattaren mielialan kanssa, oli hän täydentänyt työnsä erinomaisella valtiotaidolla; hän saikin heti palkinnon taidokkuudestaan tai uhrautuvaisuudestaan, -- pantakoon hänen vaikuttimensa järjen tai sydämen ansioksi.

"Te olitte oikeassa, monsieur", virkkoi Anna, "minä olen tuntenut teitä huonosti. Tässä allekirjoittamani paperit, jotka annan teille takaisin vapaaehtoisesti; menkää nyt tuomaan kardinaali kiireimmiten luokseni."

"Madame", muistutti d'Artagnan, "kaksikymmentä vuotta takaperin -- sillä minulla on hyvä muisti -- minulla oli kunnia kaupungintalon seinäverhon takaa suudella toista noista kauneista käsistä."

"Tässä toinenkin", vastasi kuningatar, "ja jotta vasen ei olisi vähemmän antelias kuin oikea", -- hän veti sormestaan jokseenkin samanlaisen timanttisormuksen kuin tuonnoisellakin kerralla, -- "ottakaa ja säilyttäkää tämä sormus muistona minulta."

"Madame", vakuutti d'Artagnan nousten, "minulla on enää vain yksi toivomus, nimittäin että ensimmäiseksi palveluksekseni pyydätte henkeni."

Ja ryhdikkäästi suoristautuneena hän poistui huoneesta.

-- En ole tuntenut noita miehiä oikein, -- pahoitteli Itävallan Anna nähdessään d'Artagnanin lähtevän, -- ja nyt on myöhäistä käyttää heitä: vuoden kuluttua kuningas on täysi-ikäinen!

Viittätoista tuntia myöhemmin d'Artagnan ja Portos toivat Mazarinin kuningattaren luo ja vastaanottivat virallisesti palkkionsa, toinen muskettisoturien kapteenin nimityskirjan ja toinen paroonidiploomin.

"No niin, oletteko tyytyväisiä?" kysyi Itävallan Anna.

D'Artagnan kumarsi. Portos pyöritteli diploomiansa hyppysissään Mazarinia katsellen.

"Mitä vielä puuttuu?" tiedusti ministeri.

"Oli puhetta Pyhän Hengen ritarikunnan merkistä, joka piti antaa ensimmäisessä nimitystilaisuudessa, monseigneur."

"Mutta sanoinhan", huomautti Mazarin, "että sitä ei voi myöntää ilman määrättyjä kokeita, herra parooni."

"Ka, en minä itselleni sininauhaa pyydäkään, monseigneur", selitti Portos.

"No, kelle sitten?" kysyi Mazarin.

"Ystävälleni kreivi de la Fèrelle."

"Kas, hänen laitansa on toisin", puuttui puheeseen kuningatar; "hän on jo suorittanut kokeensa."

"Hän saa sen?"

"Se on myönnetty."

Samana päivänä allekirjoitettiin rauhansopimus pariisilaisten kanssa, ja kaikkialle levitettiin tietoa, että kardinaali oli sulkeutunut kolmeksi päiväksi kammioonsa, voidakseen valmistella sitä mahdollisimman huolellisesti.

Seuraavia etuja voitti kukin sopimuksesta:

Prinssi de Conti sai Damvilliersin, ja koska hän oli nyt näyttänyt kuntoa sotapäällikkönä, sallittiin hänen jäädä soturin uralle, joten hänen ei tarvinnut sukeutua kardinaaliksi. Vieläpä kuiskittiin avioliitosta Mazarinin sisarentyttären kanssa ja tämä puhe ei ollut vastenmielistä prinssille, hän kun ei suurestikaan välittänyt, kenen kanssa hänet naitettiin, kunhan vain sai vaimon.

Beaufortin herttua palasi hoviin niin hyvitettynä kuin hänen kärsimänsä loukkaukset vaativatkin sovituksekseen ja niin suurin kunnianosoituksin kuin hänen arvoasemaansa kuului. Hän sai täydellisen ja ehdottoman armahduksen kaikille pakonsa auttajille, isältään Vendômen herttualta periytyneen amiraaliarvon ja vahingonkorvauksen rakennuksistaan ja linnoistaan, jotka Bretagnen parlamentti oli revittänyt.

Bouillonin herttua sai Sedanin ruhtinaskuntaa vastaavan alueen kruununtiluksia, korvauksen niiltä kahdeksalta vuodelta, joiden aikana ei ollut kantanut tuloja ruhtinaskunnastaan, ja koko suvulleen periytyvän ruhtinaallisen arvonimen.

Longuevillen herttuasta tuli Pont-de-l'Archen kuvernööri; hänen puolisolleen maksettiin viisisataatuhatta livreä yksityiseksi omaisuudeksi, jotapaitsi herttua sai kunnian nähdä nuoren kuninkaan ja Englannin nuoren Henriette-prinsessan esiintyvän sylikummeina poikansa kastetoimituksessa.

Aramis pidätti itselleen sen määräysvallan, että Bazinin oli palveltava tässä juhlatilaisuudessa ja että makeiset siihen oli tilattava Planchetilta.

Elboeufin herttua sai suorituksen muutamista puolisonsa saatavista sekä lisäksi satatuhatta livreä vanhimmalle pojalleen ja viisikolmattatuhatta kullekin kolmelle nuoremmalle.

Ainoastaan koadjutori jäi osattomaksi; tosin luvattiin sopia paavin kanssa hänen kardinaalihatustaan, mutta hän tiesi, minkä verran saattoi luottaa tuollaisiin hommiin, kun lupaajina olivat kuningatar ja Mazarin. Päin vastoin kuin prinssi de Conti oli hänen pysyttävä miekkamiehenä syystä että hän ei päässyt kardinaaliksi.

Ja koko Pariisin iloitessa kuninkaan seuraavaksi päiväksi määrätystä paluusta olikin Gondy yleisen raton keskellä yksinään niin huonolla tuulella, että hän lähetti heti noutamaan kahta henkilöä, joita hänellä oli tapana puhutella aina kun sattui sille päälle.

Nämä kaksi olivat kreivi de Rochefort ja Saint-Eustachen kerjäläinen.

He saapuivat säntilleen kuten tavallista, ja koadjutori vietti osan yötä heidän kanssaan.

SEITSEMÄSSADATTA LUKU

Kuninkaitten on toisinaan vaikeampi palata pääkaupunkiinsa kuin poistua sieltä

Sillaikaa kun d'Artagnan ja Portos veivät kardinaalin Saint-Germainiin, palasivat Atos ja Aramis Pariisiin, erottuaan heistä Saint-Denisissä.

Kumpaisellakin oli vieraskäynti tehtävänä.

Matkapukunsa vaihdettuaan riensi Aramis kiireimmiten kaupungintalolle, missä madame de Longueville asui. Rauhanteosta kuullessaan puhkesi kaunis herttuatar heti äänekkäihin valituksiin. Sota oli tehnyt hänestä kuningattaren, rauha suisti hänet vallasta; hän vakuutti, että hän ei voinut ikinä suostua sopimukseen, vaan tahtoi ikuista sotaa.

Mutta kun Aramis esitti hänelle tämän rauhan oikeassa valossaan, kaikkine etuineen, -- kun hän Pariisin epävarman ja kiistanalaisen kuninkuuden vastapainoksi kuvasi, millaista oli elellä Pont-de-l'Archen kuvernöörin rinnalla eli toisin sanoen koko Normandian varakuningattarena, -- kun hän antoi kardinaalin lupaamien viidensadantuhannen livren kilistä tyytymättömän korvissa ja loihti hänen näkyviinsä sen kunnian, mitä kuningas aikoi hänelle osoittaa pitelemällä hänen pienokaistaan kastetoimituksessa, silloin madame de Longueville vastusteli enää vain tavan vuoksi, niinkuin kaunottaret aina tahtovat pitää oman päänsä, ja puolustausi ainoastaan lopulta antautuakseen.

Aramis oli uskovinaan hänen vastustuksensa todelliseksi eikä tahtonut hänen omissa silmissään jäädä hänen taivuttelunsa ansiota vaille.

"Madame", hän haastoi, "te olette tahtonut kerrankin kunnolleen voittaa veljenne, hänen korkeutensa prinssin, aikakautemme suurimman sotapäällikön, ja mitä nerokkaat naiset tahtovat, se heille aina onnistuu. Tekin olette saanut tahtonne täytäntöön, prinssi on hävinnyt, koska hän ei voi enää käydä sotaa. Taivutelkaa nyt hänet meidän puolellemme. Eroittakaa hänet hiljalleen kuningattaresta, jota hän ei rakasta, ja herra Mazarinista, jota hän halveksii. Frondeliike on huvinäytelmä, josta me olemme esittäneet vasta ensimmäisen näytöksen. Odottakaamme, kunnes saamme nähdä Mazarinin loppukohtauksessa -- kunnes eteemme tulee se päivä, jolloin hänen korkeutensa prinssi on teidän ansiostanne kääntynyt hovia vastaan."

Madame de Longueville tuli suostutelluksi. Frondelainen herttuatar oli niin lujasti vakuutettu kauniiden silmiensä voimasta, että hän ei epäillyt niiden vaikutusta Condén prinssiinkään, ja sen ajan juorupuheet kertovat, että hän ei siinä kohden luullutkaan liikoja tehostaan.

Erottuaan Aramiista Place Royalilla oli Atos lähtenyt madame de Chevreusen luo. Tämäkin oli suostuteltava frondetar, mutta vaikeampi saada vakuutetuksi kuin hänen nuori kilpailijattarensa, kun hänen hyväkseen ei ollut sovittu mitään ehtoja. Herra de Chevreusea ei ollut nimitetty minkään maakunnan kuvernööriksi, ja jos kuningatar olisi suostunut hänen huonekuntaansa kummiäidiksi, olisi se kunnia voinut kohdata ainoastaan lapsenlasta.

Jo ensimmäisestä rauhantekoa koskevasta sanasta rypistikin madame de Chevreuse silmäkulmiaan, ja vaikka Atos koetti mitä valaisevimmin osoittaa hänelle, että pitkällisempi sota oli mahdoton, puolsi hän yhä vihollisuuksien jatkamista.

"Kaunis ystävättäreni", lausui Atos, "sallikaa minun sanoa teille, että kaikki ovat jo kyllästyneet sotaan, -- kaikki haluavat rauhaa, teitä ja kenties koadjutoria lukuunottamatta. Te toimitatte itsenne karkoitetuksi maanpakoon kuten edellisen kuninkaan aikana. Uskokaa minua, meiltä on jo jäänyt taaksemme onnistuvan vehkeilyn ikäkausi, ja teidän kauniiden silmienne ei sovi himmentyä itkuun Pariisin kaipuussa, pääkaupunkimme, missä on aina kaksi kuningatarta niin kauan kuin te pysytte täällä."

"Oh", huudahti herttuatar, "jollen voi yksinäni käydä sotaa, niin voin kuitenkin kostaa tuolle kiittämättömälle kuningattarelle ja kunnianhimoiselle suosikille, ja ... niin totta kuin olen herttuatar, minä kostan!"

"Madame", vetosi Atos, "minä rukoilen, älkää tuottako vastuksia herra de Bragelonnen tulevaisuudelle; hän on nyt hyvällä tolalla, hänen korkeutensa prinssi tahtoo hänen parastaan, hän on nuori, antakaamme nuoren kuninkaan tarttua valtikkaan. Voi, suokaa anteeksi heikkouteni, madame, -- on hetkiä, jolloin ihminen virkoaa uuteen eloon ja nuortuu lapsissaan!"

Herttuatar hymyili puolittain hellästi, puolittain ivallisesti.

"Kreivi", hän sanoi, "minä pelkään, että teidät on voitettu hovipuolueen mieheksi. Eikö teillä ole jotakin sininauhaa taskussanne?"

"Kyllä, madame", myönsi Atos, "minulla on Sukkanauhan ritarikunnan merkki, jonka sain Kaarlo-kuninkaalta muutamia päiviä ennen hänen kuolemaansa."

Kreivi puhui totta; hän ei ollut kuullut Portoksen tekemästä pyynnöstä eikä tiennyt muusta kunniamerkistä.

"Niin, tässä täytyy siis alistua tulemaan vanhaksi naiseksi!" virkahti herttuatar haaveksien.

Atos tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. Hän huokasi katsellen kreiviä.

"Kreivi", hän sanoi, "Bragelonne lienee viehättävä asuinpaikka. Teillä on hyvä aisti; kartanossanne on varmaankin vettä, metsiä, puutarhoja?"

Hän huokasi jälleen ja nojasi viehättävää päätänsä keimailevasti taivutettuun käteen, joka oli yhä säilyttänyt siroutensa ja valkoisuutensa.

"Madame", vastasi kreivi, "mitä sanoittekaan äsken? En ole koskaan nähnyt teitä nuorempana, en koskaan kauniimpana."

Herttuatar pudisti päätänsä.

"Jääkö herra de Bragelonne Pariisiin?" hän kysyi.

"Miten pitäisi hänen mielestänne menetellä?"

"Uskokaa hänet minun huostaani", esitti herttuatar.

"Se ei käy laatuun, madame; jos olette unohtanut Oidipoksen tarun, niin minä muistan sen."

"Te olette tosiaan kovin kohtelias, kreivi, ja mielelläni viettäisin kuukauden Bragelonnessa."

"Ettekö pelkää toimittavanne minulle liiaksi kadehtijoita, herttuatar?" vastasi Atos hilpeästi.

"En, minä lähden tuntemattomana, kreivi, Marie Michonin nimeä käyttäen."

"Olette ihailtava, madame!"

"Mutta älkää antako Raoulin oleskella luonanne."

"Miksen?"

"Syystä että hän on rakastunut."

"Hän, -- lapsi!"

"Lasta hän rakastaakin."

Atos joutui mietteisiin.

"Te olette oikeassa, herttuatar; tuo omituinen kiintymys seitsenvuotiaaseen tyttöseen voisi myöhemmällä tehdä hänet onnettomaksi. Flandriassa tulee taisteluita, hän menköön sinne."

"Palattuaan lähettäkää hänet minun luokseni; minä terästän hänet rakkautta vastaan."

"Voi, madame", vastasi Atos, "nykyään on rakkauden laita kuten sodankin: haarniska on käynyt hyödyttömäksi."

Samassa saapui Raoul ilmoittamaan kreiville ja herttuattarelle kuulleensa ystävältään kreivi de Guichelta, että kuninkaan, kuningattaren ja ministerin juhlallinen saapuminen Pariisiin oli määrätty seuraavaksi päiväksi.

Aamun valjetessa valmistausikin hovi lähtemään Saint-Germainista.

Edellisenä iltana oli kuningatar kutsunut luokseen d'Artagnanin.

"Monsieur", oli hän sanonut tälle, "minulle vakuutetaan, että Pariisi ei ole vielä rauhoittunut. Pelkään kuninkaan tähden; ratsastakaa te oikeanpuolisen vaununoven ääressä."

"Teidän majesteettinne olkoon huoletta", takasi d'Artagnan; "minä vastaan kuninkaasta."

Hänen tullessaan Itävallan Annan luota saapui Bernouin ilmoittamaan d'Artagnanille, että kardinaali odotti häntä tärkeällä asialla.

Hän lähti suoraa päätä kardinaalin puheille.

"Monsieur", huomautti Mazarin, "puhutaan Pariisissa metelöitävän. Minä istun kuninkaan vasemmalla puolella, ja kun vaara uhkaa etusijassa minua, niin pysytelkää te vasemmanpuolisen vaununoven vieressä."

"Teidän ylhäisyytenne saa olla ihan huoletta", vakuutti d'Artagnan; "ei kajota ainoaankaan hiuskarvaanne."

"Hitto!" murisi hän eteishuoneeseen tultuaan; "miten selviänkään tästä? En voi yhtaikaa ratsastaa vaunujen molemmilla sivuilla. Ah, jo tiedänkin, -- minä suojelen kuningasta ja Portos kardinaalia."

Tämä järjestely miellytti kaikkia, harvinaista kyllä. Kuningatar luotti d'Artagnanin miehuuteen, jonka hän tunsi, ja kardinaali Portoksen voimiin, joita hän oli saanut kokea.

Kulkue läksi liikkeelle Pariisia kohti ennakolta sovitussa järjestyksessä. Guitaut ja Comminges ratsastivat ensimmäisinä kaartilaisten etunenässä; sitten tulivat kuninkaalliset vaunut, d'Artagnan toisen ja Portos toisen vaununoven kaitsijana, ja jälkijoukkona olivat muskettisoturit, joiden kapteeniksi d'Artagnan oli edellisenä päivänä tullut, oltuaan heidän luutnanttinaan jo kaksikymmentä vuotta.

Tulliportilla tervehdittiin vaunuja voimakkailla huudoilla: "Eläköön kuningas!" ja: "Eläköön kuningatar!" Joitakuita kirkaisuja: "Eläköön Mazarin!" sekaantui mukaan, mutta niitä tuskin kuulikaan.

Lähdettiin Notre-Damen tuomiokirkkoon päin, missä piti veisata _Te Deum_.

Pariisin koko väestö tunkeili kaduilla. Sveitsiläisiä oli asetettu kujaksi pitkin matkaa, mutta kun taival oli pitkä, täytyi heidän seistä yksitellen kuuden tai kahdeksan askeleen päässä toisistaan. Suojelusvartio oli senvuoksi aivan riittämätön, ja väentulvan tuon tuostakin murtama ketju oli jälleen järjestettävissä vain kovin työläästi.

Tuollaiset murtautumiset olivat laatuaan hyväntahtoisia, sillä niiden vaikuttimena oli ainoastaan pariisilaisten uteliaisuus nähdä jälleen kuninkaansa ja kuningattarensa, joista he olivat olleet erillään jo vuoden ajan. Mutta kansan siten liikehtiessä Itävallan Anna aina katsoi levottomasti d'Artagnaniin, joka tyynnytti häntä hymyilyllään.

Mazarin oli antanut jakaa tuhannen louisdoria saadakseen huudelluksi: "Eläköön Mazarin!" Kuulemiansa huutoja hän ei arvioinut kahteenkymmeneenkään pistoliin ja silmäili niinikään rauhattomasti Portokseen; mutta jättimäinen henkivartija vastasi hänen katseeseensa niin soinnukkaalla bassoäänellä: "Olkaa huoletta, monseigneur", että Mazarin tosiaan tyyntyi yhä enemmän.

Palais-Royalin edustalle tultaessa oli väkijoukko vielä runsaampi; sitä oli kertynyt tälle paikalle kaikilta lähikaduilta, ja koko väenpaljouden nähtiin tulvavyöryn tavoin kuohahtavan vaunuja vastaan Saint-Honoré-katua myöten.

Aukiolle saavuttaessa kajahti huikeita huutoja: "Eläköön heidän majesteettinsa!" Mazarin kumartui ulos vaununovesta. Pari kolme huutoa: "Eläköön kardinaali!" tervehti häntä, mutta ne tukahdutettiin heti armottomasti vihellyksiin ja pilkkarähinään. Mazarin kalpeni ja heittäysi kiireesti takakenoon vaunuihin.

"Niitä hylkyjä!" jupisi Portos.

D'Artagnan ei virkannut mitään, mutta hän sipaisi viiksiään erikoisella liikkeellä, joka ilmaisi, että hänen gascognelainen sisunsa alkoi kuohua.

Itävallan Anna kumartui supattamaan nuoren kuninkaan korvaan:

"Tee ystävällinen ele, poikani, ja lausu muutamia sanoja herra d'Artagnanille."

Nuori kuningas kumartui ulos vaununovesta.

"En ole vielä toivottanut teille hyvää huomenta, herra d'Artagnan", sanoi hän, "ja kuitenkin tunsin teidät heti. Te seisoitte vuoteeni uutimien takana sinä yönä kun pariisilaiset tahtoivat nähdä minut nukkumassa."

"Ja jos kuningas sallii", vastasi d'Artagnan, "olen hänen luonaan aina kun uhkaa joku vaara."

"Monsieur"; virkahti Mazarin Portokselle, "mitä te tekisitte, jos koko väkijoukko ryntäisi päällemme?"

"Tappaisin heitä kiireen kautta, monseigneur", vastasi Portos.

"Hm", huomautti Mazarin, "niin urhoollinen ja väkevä kuin olettekin, ette kuitenkaan voisi surmata kaikkia."

"Se on totta", myönsi Portos kohoutuen jalustimissa, voidakseen paremmin nähdä mittaamattoman väkimeren yli, "se on totta, niitä on tavaton liuta."

-- Luulen sentään, että pitäisin paremmin tuosta toisesta, -- päätteli Mazarin.

Ja hän vetäytyi vaunujen perimmäiseen soppeen.

Kuningattarella ja hänen ministerillään oli tosiaan syytä olla jonkun verran levottomia, ainakin jälkimmäisellä. Väkijoukko alkoi meluta, vaikka se ulkonaisesti säilytti kunnioituksensa ja myötätuntoisuutensakin kuningasta ja hallitsijatarta kohtaan. Kuului sitä kumeata kohua, joka meren ulapalla ennustaa myrskyä ja väkijoukossa mellakkaa.

D'Artagnan kääntyi muskettisotureihin ja antoi silmäniskulla tälle urhealle valiojoukolle selvästi ymmärrettävän merkin, jota yleisö ei voinut havaita.

Ratsujen rivit sulkeutuivat, ja miesten parvessa näkyi liikehtimistä.

Barrière-des-Sergentsin luona oli pysähdyttävä; saattueen etunenässä ratsastanut Comminges peräytyi kuningattaren vaunujen luo. Kuningatar kysyi d'Artagnanin neuvoa katseellaan; d'Artagnan vastasi hänelle samalla kielellä.

"Ratsastakaa eteenpäin", käski kuningatar.

Comminges asettui jälleen paikalleen. Tehtiin ponnistus, ja elävä sulku murrettiin väkivaltaisesti.

Yleisöstä kuului napinaa, joka tällä kertaa kohdistui sekä kuningasta että ministeriä vastaan.

"Eteenpäin!" huusi d'Artagnan kaikuvalla äänellä.

"Eteenpäin!" toisti Portos.

Mutta ikäänkuin olisi väenpaljous vain odottanut tätä käskyä heittäytyäkseen valtoimeksi, puhkesivat nyt kaikki sen vihamieliset tunteet ilmoille. Huutoja: "Alas Mazarin! Kuolema kardinaalille!" kaikui joka taholta.

KADEKSASSADATTA LUKU

Kahden rauhattoman loppu

Grenelle-Saint-Honoré-kadulta ja Rue du Coqilta ryntäsi esiin kaksoisvirta, joka mursi sveitsiläisen kaartin heikon ketjun ja aaltoili d'Artagnanin ja Portoksen hevosten jalkoihin asti.

Tämä uusi murtautuminen oli vaarallisempi kuin edelliset, sillä hyökkääjät olivat aseellisia miehiä, ja paremminkin aseistettuja kuin rahvas tuollaisissa tilanteissa yleensä on. Viime liike ei voinut olla satunnaista tyytymättömyyden kasautumista samaan kohtaan, vaan vihamielisen johtelun järjestämää hyökkäystä.

Kumpaisellakin joukolla oli päällikkö, joista toinen ei nähtävästi kuulunut tavalliseen kansanjoukkoon, vaan kerjäläisten kunnianarvoisaan ammattikuntaan, ja toinen oli helposti tunnettavissa aatelismieheksi, vaikka hän yrittikin jäljitellä alemman kansan käytöstapaa.

Molemmat toimivat ilmeisesti saman suunnitelman mukaan.

Tuli kiivas yhteentörmäys, joka tuntui kuninkaallisissa vaunuissa asti; sitten kohosi ilmoille tuhansia huutoja yhtämittaisena pauhuna, jossa eroitti pari kolme musketinlaukausta.

"Tänne, muskettisoturit!" huusi d'Artagnan.

Suojelusvartio jakautui kahdeksi osastoksi; toinen vaunujen oikealle, toinen vasemmalle puolelle, kokoontuen d'Artagnanin ja Portoksen ympärille.

Sitten alkoi käsirysy, -- sitä kamalampi, kun sillä ei ollut mitään tarkoitusperää, sitä surkeampi, kun ei tiedetty, minkä tai kenen puolesta oteltiin.

Tuon väkijoukon rynnäkkö oli hirvittävä kuten kaikkikin kansanmetelit; harvalukuiset muskettisoturit, joiden rivit oli murrettu, eivät voineet käännellä hevosiaan ja alkoivat juuttua ahdinkoon tikahtamattomiksi.

D'Artagnan tahtoi laskea alas vaunujen nahkasuojustimet, mutta nuori kuningas ojensi käsivartensa ja sanoi:

"Ei, herra d'Artagnan, tahdon nähdä."

"Teidän majesteettinne tahtoo nähdä?" vastasi d'Artagnan; "no, katsokaa siis!"

Ja kääntyen niin vimmaisesti kuin peloittavina hetkinään ainakin d'Artagnan karautti metelin johtajan kimppuun, joka pistooli toisessa kädessä ja iso säilä toisessa yritti raivata tietänsä vaununovelle, taistellen kahta muskettisoturia vastaan.

"Pois tieltä, _mordioux_!" karjaisi d'Artagnan; "tilaa!"

Pistoolia ja isoa säilää pitelevä mies kohotti päätänsä sen äänen kuullessaan, mutta se oli jo myöhäistä: d'Artagnanin survaisu oli osunut, miekka oli lävistänyt hänen rintansa.

"Ah, tuhannen pentelettä!" kirkaisi d'Artagnan, yrittäessään liian myöhään pidättää pistoaan; "mitä lempoa teidän pitikään tehdä täällä, kreivi?"

"Tulin täydentämään kohtaloani", vastasi Rochefort painuen toisen polvensa varaan. "Olen toipunut kolmesta miekanpistostanne, mutta neljäs teki lopun."

"Kreivi", virkkoi d'Artagnan hiukan liikuttuneena, "survaistessani en tuntenut teitä. Jos kuolette, niin en soisi kuolevanne vihoissanne minulle."

Rochefort ojensi d'Artagnanille kätensä, johon tämä tarttui. Kreivi tahtoi lausua jotakin, mutta verensyöksy tukahdutti hänen puheensa; hän suoristausi kouristuneesti ja heitti henkensä.

"Takaisin, heittiöt!" kiljaisi d'Artagnan. "Päällikkönne on kuollut, ja teillä ei enää ole mitään tekemistä täällä."

Tuntui tosiaan siltä kuin olisi kreivi de Rochefort ollut hyökkäysliikkeen sieluna tällä puolen kuninkaan vaunuja, sillä koko se parvi, joka oli seurannut häntä ja noudattanut hänen käskyjään, hajautui pakosalle nähdessään hänen kaatuvan. D'Artagnan teki kahdenkymmenen muskettisoturin etunenässä hyökkäyksen Rue de Coqille, ja tämä osa metelöitsijöitä katosi kuin savuna Saint-Germain-l'Auxerrois-torille ja laitureille päin.

D'Artagnan palasi katsomaan, tarvitsisiko Portos apua; mutta Portos oli omalla tahollaan toiminut yhtä rivakasti kuin kumppaninsakin. Vaunujen vasen puoli oli lakaistu puhtaaksi kuten oikeakin, ja parhaillaan vedettiin jälleen ylös suojustimet, jotka Mazarin oli varokeinoksi laskenut alas vähemmän sotaisena kuin kuningas.

Portos näytti kovin synkältä.

"Mikä helkkarin pilvi onkaan kasvoillasi, Portos? Tuonko näköinen sopii olla voittajan!"

"Entä sinä itse?" vastasi Portos; "näytät järkkyneeltä!"

"Syystä kyllä, _mordioux_! Tulin surmanneeksi vanhan ystävän."

"Niinkö!" virkahti Portos. "Kenet?"

"Kreivi de Rochefort-paran."

"No, samaten sattui minullekin: sohaisin miestä, jonka kasvoja en varmaankaan nähnyt ensi kertaa. Valitettavasti satutin päähän, niin että kasvot heti peittyivät vereen."

"Eikö hän virkkanut mitään kaatuessaan?"

"Kyllä, hän sanoi: Uh!"

"Jo käsitän", huomautti d'Artagnan, joka ei voinut olla naurahtamatta, "että jos hän ei virkkanut sen enempää, et siitä saanut suurtakaan valaistusta."

"No, monsieur?" kysyi kuningatar.

"Madame", selitti d'Artagnan, "tie on nyt aivan vapaa, ja teidän majesteettinne voi jälleen edetä."

Koko kulkue päätyikin sen enemmittä seikkailuitta Notre-Damen tuomiokirkolle, jonka pääovella koko papisto koadjutorin johtamana odotti kuningasta, kuningatarta ja ministeriä, jotta näiden onnellisen paluun johdosta veisattaisiin kiitosvirsi.

Jumalanpalveluksen loppupuolella ilmestyi kirkkoon säikähtynyt poika, riensi sakastiin, pukeutui hätäisesti kuoripojaksi ja pääsi kunnianarvoisan asunsa perusteella tunkeutumaan temppeliin ahtautuneen yleisön läpi Bazinin luo, joka sinisessä kauhtanassaan ja hopeahelainen sauva kädessään seisoi juhlallisena vastapäätä kirkonvartijaa kuorikäytävän päässä.

Bazin tunsi nykäisyn hihassaan. Hän käänsi maata kohti silmänsä, jotka oli hartaasti kohottanut taivaaseen päin, ja tunsi Friquetin.

"No, jolppi, mikä on hätänä, kun uskallat häiritä minua virkatoimissani?" kysyi pedelli.

"Herra Bazin", vastasi Friquet, "tiedättehän Maillardin, joka on jaellut Saint-Eustachen vihkivettä..."

"Kyllä, mitä sitten?"

"Häntä iskettiin katukahakassa miekalla päähän; tuo jättiläinen, joka seisoo tuolla kultaompeleisena, se häntä löi."

"Vai niin", sanoi Bazin; "siinä tapauksessa hänen tilansa on varmaankin hyvin huono."

"Niin huono, että hän kuolee, mutta sitä ennen hän tahtoisi ripittää itsensä herra koadjutorille, jolla sanotaan olevan valta päästää suurista synneistä."

"Ja hän kuvittelee, että herra koadjutori vaivautuisi hänen takiaan?"