Part 66

"Selittäkää suunnitelmanne, monseigneur, niin saamme nähdä."

"Ottakaa huomioon, että olette vankeina, telkien takana."

"Te tiedätte hyvin, monseigneur", huomautti d'Artagnan, "että meillä on aina käytettävissämme viimeinen keino."

"Mikä sitten?"

"Se, että kuolemme yhdessä."

Mazarin värähti.

"Kuulkaa", hän sanoi; "käytävän päässä on ovi, johon minulla on avain, ja se johtaa puistoon. Ottakaa tämä avain ja lähtekää. Te olette ketteriä, voimakkaita, aseistettuja. Kun käännytte vasempaan, saavutatte sadan askeleen päässä puistoa ympäröivän muurin; kiivetkää sen yli, ja kolmella hyppäyksellä olette maantiellä ja vapaina. Nyt tunnen teidät kyllin hyvin tietääkseni, että vaikka teidät yllätettäisiinkin, ei se estäisi teitä pakenemasta."

"Hiisi vieköön, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "olkoon menneeksi, se on selvää puhetta! Missä onkaan avain, jonka suvaitsette tarjota meille?"

"Tässä."

"Ah, monseigneur", lisäsi d'Artagnan, "te kai suosiollisesti vielä opastatte meidät itse tuolle ovelle?"

"Hyvin mielelläni", vastasi ministeri, "jos se on tarpeellista teidän rauhoittumiseksenne."

Mazarin, joka ei ollut toivonutkaan pääsevänsä niin huokealla hinnalla, astui säteilevin kasvoin käytävään ja avasi oven.

Se johti todella puistoon, kuten kolme pakolaistamme huomasivat kylmästä yötuulesta, joka käytävään tunkeutuen tuprutti lunta heidän silmilleen.

"Istu ja pala, nyt on kamala yö, monseigneur!" sanoi d'Artagnan. "Me emme tunne seutua emmekä mitenkään löytäisi tietä. Kun teidän ylhäisyytenne on suvainnut tulla tänne asti, niin tulkaahan vielä muutama askel, monseigneur, johtakaa meidät muurin luo."

"Olkoon menneeksi", myöntyi kardinaali.

Hän suuntasi askeleensa suoraan eteenpäin ja kiirehti muuria kohti, jonka juurella kaikki neljä seisoivat hetkisen kuluttua.

"Oletteko nyt tyytyväisiä, messieurs?" kysyi Mazarin.

"Olemme toki! Muutoin olisimmekin kovin vaateliaita. Hitto, mikä kunnia meille! Kolmea köyhää aatelismiestä saattelemassa kirkkoruhtinas! Muuten, monseigneur, sanoittehan äsken, että me olemme ketteriä, voimakkaita ja aseistettuja?"

"Niin."

"Te erehdytte, ainoastaan herra du Vallon ja minä olemme aseistettuja; kreivi on aseeton, ja jos sattuisimme tapaamaan jonkun patrullin, pitäisi meidän kyetä puolustautumaan."

"Se on luonnollista."

"Mutta mistä saisimme miekan?" kysyi Portos.

"Monseigneur", arveli d'Artagnan, "lainannee kreiville omansa, jota hän ei itse tarvitse."

"Varsin mielelläni", mukautui kardinaali; "vieläpä pyydän, että kreivi suosiollisesti pitäisi sen muistona minulta."

"Se on mielestäni peräti kohteliasta, hyvä kreivi!" huomautti d'Artagnan.

"Minä lupaankin, monseigneur, etten milloinkaan luovu siitä", vastasi Atos.

"Oikein sanottu", tuumi d'Artagnan; "sepä liikuttavaa molemminpuolista kohteliaisuutta! Eikö sinulla ole silmät kyynelissä, Portos?"

"On kyllä", vastasi Portos, "mutta minä en tiedä, sekö ne on pusertanut esiin vai tuuli. Pikemmin luulen sen johtuvan tuulesta."

"Kiipeä nyt ylös, Atos", sanoi d'Artagnan, "ja kiirehdi."

Portoksen avulla, joka kohotti hänet keveästi kuin höyhenen, pääsi Atos muurinharjalle.

"Hyppää nyt, Atos."

Atos hyppäsi näkyvistä toiselle puolelle muuria.

"Oletko maassa?" kysyi d'Artagnan.

"Olen."

"Ilman tapaturmaa?"

"Aivan eheänä."

"Portos, pidä silmällä herra kardinaalia sillävälin kun minä kiipeän ylös; ei, en tarvitse apuasi, nousen kyllä omin neuvoin. Mutta pidä vain silmällä herra kardinaalia, siinä kaikki."

"Kyllä pidän", takasi Portos. "No?"

"Olet oikeassa; yritys on vaikeampi kuin luulin. Lainaa minulle selkääsi, mutta älä hellitä herra kardinaalia."

"Enkä hellitä."

Portos tarjosi selkänsä d'Artagnanille, joka tämän tuen avulla tovin kuluttua istui harareisin muurilla. Mazarin oli nauravinaan.

"Oletko perillä?" kysyi Portos.

"Olen, veikkonen, ja nyt..."

"Nyt mitä?"

"Ojenna minulle herra kardinaali ja vähäisimmästäkin älähdyksestä tukehduta hänet."

Mazarin tahtoi huutaa, mutta Portos pusersi häntä molemmin käsin ja nosti hänet d'Artagnanin ulottuviin, joka vuorostaan tarttui häntä kaulukseen ja asetti hänet viereensä istumaan. Sitten hän käski uhkaavasti:

"Monsieur, hypätkää heti alas herra de la Fèren luo, tai surmaan teidät niin totta kuin olen aatelismies!"

"Mosjöö, mosjöö", huudahti Mazarin, "te rikotte lupauksenne?"

"Minäkö! Missä minä olen teille mitään luvannut, monseigneur."

Mazarin ähkäisi.

"Te saitte vapautenne minulta, monsieur", hän muistutti; "teidän vapautenne oli minun lunastuksenani."

"Myönnetään; mutta lunnaat kasvihuoneeseen kätketystä suunnattomasta aarteesta, salaluolasta, jonne päästään painamalla seinään sovitettua joustinta ja siten siirtämällä kiertoportaiden päältä syrjään säiliö, -- eikö niistäkin kannata hiukan puhua, sanokaahan, monseigneur?"

"Jeesus!" kirahti Mazarin tukahtuneesti ja liittäen kätensä ristiin. "Jeesus, armias Jumala! Minä olen hukassa."

Mutta hänen valituksistaan välittämättä d'Artagnan tarttui häntä kainalosta ja solutti hänet hiljaa Atoksen syliin, sillä kreivi oli jäänyt seisomaan hievahtamattomana muurin juurelle.

Sitten virkkoi d'Artagnan Portokseen kääntyen:

"Ota kiinni kädestäni; minä pitelen muurista."

Portos teki ponnistuksen, joka sai muurin huojumaan, ja pääsi vuorostaan harjalle.

"En ollut käsittänyt täydellisesti", hän sanoi; "mutta nyt käsitän. Tämä on tavattoman hauska juttu."

"Siltäkö tuntuu?" sanoi d'Artagnan; "sen parempi! Mutta jotta se pysyisi hauskana loppuun asti, älkäämme menettäkö aikaa..."

Ja hän hyppäsi alas muurilta.

Portos teki samaten.

"Saattakaa herra kardinaalia, messieurs", määräsi d'Artagnan; "minä tarkastan seutua."

Gascognelainen veti miekkansa ja marssi etunenässä.

"Monseigneur", tiedusti hän, "missä on käännyttävä, jotta pääsisi valtamaantielle? Ajatelkaa tarkoin ennen kuin vastaatte, sillä jos teidän ylhäisyytenne erehtyisi, voisi siitä koitua arveluttavia haittoja ei ainoastaan meille, vaan teillekin."

"Kulkekaa pitkin muuria, monsieur", neuvoi Mazarin, "niin ette voi joutua harhaan."

Ystävykset jouduttivat askeleitaan, mutta hetkisen kuluttua heidän oli pakko hiljentää vauhtiansa; parhaallakaan tahdollaan ei kardinaali saanut pysytellyksi mukana.

Äkkiä d'Artagnan törmäsi johonkin pehmeään, joka liikahti.

"Kas, hevonen!" ihmetteli hän; "olen tavannut hevosen, messieurs!"

"Minä samoin!" ilmoitti Atos.

"Ja minä myös!" yhtyi Portos, joka ohjettansa totellen yhä piteli kardinaalia kainalosta.

"Tätä voi tosiaan sanoa onnenpotkaukseksi, monseigneur", puheli d'Artagnan. "Juuri kun teidän ylhäisyytenne pahoitteli, että teidän oli pakko kiirehtää jalkaisin..."

Mutta hänen puhuessaan painui pistoolin piippu hänen rintaansa vasten, ja hän kuuli vakavasti lausutun varoituksen:

"Älkää koskeko!"

"Grimaud!" huudahti d'Artagnan; "Grimaud, mitä sinä täällä teet? Taivasko sinut on lähettänyt?"

"Ei, monsieur", vastasi kunnon palvelija; "herra Aramis käski minun vartioida hevosia."

"Aramis on siis täällä?"

"Niin, monsieur, eilisestä saakka."

"Mitä te täällä teette?"

"Vakoilemme."

"Mitä! Onko Aramis täällä?" toisti Atos.

"On, pienellä linnanportilla. Se on hänen vartiopaikkansa."

"Teitä on siis oikein joukko?"

"Kuusikymmentä."

"Anna hänelle tieto."

"Heti, monsieur."

Ja ajatellen, että kukaan ei pystynyt siihen tehtävään paremmin kuin hän, Grimaud porhalsi juoksuun, kolmen ystävyksemme jäädessä odottamaan ilahtuneina siitä, että he taas vihdoinkin olivat kaikin koolla.

Koko ryhmästä ainoastaan herra Mazarin oli kovin huonolla tuulella.

NELJÄSSADATTA LUKU

Alkaa jo näyttää varmalta, että Portoksesta vihdoinkin tulee parooni ja d'Artagnanista kapteeni

Kymmenen minuutin kuluttua Aramis saapui Grimaudin ja kymmenkunnan aatelismiehen saattamana. Riemastuneena hän syleili ystäviään.

"Olette siis vapaita, veljet, vapaita minun avuttani! Kaikista ponnistuksistani huolimatta en olekaan kyennyt tekemään mitään hyväksenne!"

"Älä siitä välitä, hyvä ystävä; apusi tulee vielä tarpeeseen. Me emme ole valmiita hommastamme."

"Olin kyllä ryhtynyt tehokkaihin toimenpiteisiin", kertoi Aramis. "Sain koadjutorilta kuusikymmentä miestä, kaksikymmentä vartioitsee puiston muureja, kaksikymmentä on asetettu Rueilin ja Saint-Germainin tien varteen ja kaksikymmentä siroiteltu metsään. Tämän strategisen järjestelyn avulla olen siepannut kaksi kuriiria, jotka Mazarin oli lähettänyt kuningattaren luo."

Mazarin heristi korviaan.

"Mutta toivoakseni olet kunniallisesti toimittanut heidät takaisin kardinaalin luo?" kysyi d'Artagnan.

"Kyllä käskisi!" vastasi Aramis; "juuri häntä kohtaan kai tekisi mieleni osoittaa sellaista hienotuntoisuutta! Toisessa sanomassaan kardinaali selittää kuningattarelle, että kassat ovat tyhjillään ja että hänen majesteetillaan ei enää ole varoja; toisessa hän ilmoittaa siirrättävänsä vankinsa Meluniin, koska Rueil ei hänestä tunnu kyllin varmalta talletuspaikalta. Käsitäthän, veikkonen, että jälkimmäinen kirjelmä herätti minussa hyviä toiveita? Asetuin väijyksiin kuudenkymmenen mieheni kanssa, saarsin linnan, toimitin paikalle muutamia varahevosia, jotka uskoin järkevän Grimaudin huostaan, ja odottelin tuloanne. Tosin en arvellut sen juuri tapahtuvan ennen kuin huomenna aamulla, ja toivoin saavani teidät vapautetuksi ilman kahakkaa. Mutta nyt olette vapaina jo tänä iltana, vapaina ilman mitään selkkausta, -- sen parempi! Miten saitte livistetyksi tuolta Mazarinin pahukselta? Teillä lienee paljon valittamista häntä vastaan."

"Eipä erityisesti", vastasi d'Artagnan.

"Mitä ihmettä?"

"Vieläpä täytyy minun sanoa, että meillä on aihetta kiitelläkin häntä."

"Mahdotonta!"

"Niin vain on asia; hänen toimestaan me nyt olemme vapaalla jalalla."

"Hänen toimestaanko?"

"Niin, hän antoi kamaripalvelijansa Bernouinin viedä meidät kasvihuoneeseen, ja sieltä seurasimme häntä kreivi de la Fèren luo. Silloin hän tarjoutui antamaan meille takaisin vapautemme, me vastaanotimme tarjouksen, ja hän osoitti meille suosiollisuuttaan niin pitkälle, että näytti meille tietäkin ja johti meidät puistomuurin luo, jonka yli olimme juuri hyvillä mielin kavunneet, kun kohtasimme Grimaudin."

"Kas vain!" kummeksui Aramis; "se lepyttää minua, ja soisinpa hänen olevan tässä, saadakseni sanoa hänelle, etten luullut häntä kykeneväksi niin kauniiseen menettelyyn."

"Monseigneur", virkkoi d'Artagnan, joka ei saanut enää hillityksi itseään, "sallikaa minun esitellä teille herra chevalier d'Herblay, joka haluaa -- kuten jo kuulittekin -- lausua teidän ylhäisyydellenne kunnioittavan kiitollisuutensa."

Ja hän vetäysi sivulle, paljastaen Aramiin hämmästyneille katseille Mazarinin hämmentyneet kasvot.

"Ka, hei!" äännähti Aramis; "kardinaali? Oiva saalis! Hoi, ystävät! Hevosia, hevosia!"

Muutamia ratsumiehiä kiirehti esiin.

"Hiisi vieköön", jatkoi Aramis, "olen kuitenkin tuottanut jotakin hyötyä. Monseigneur, suvaitkaa vastaanottaa alamainen kunnioitukseni! Lyön vetoa, että voimallinen Portos on tehnyt tämän kelpo kaappauksen! Mutta minä unohdin..."

Hän antoi hiljaa käskyn eräälle ratsumiehelle.

"Luullakseni olisi viisasta lähteä", huomautti d'Artagnan.

"Kyllä, mutta odotan vielä erästä ... Atoksen ystävää."

"Ystävää?" toisti kreivi. "Ja tuolta hän nelistääkin näreikön halki."

"Herra kreivi! Herra kreivi!" huusi nuorekas ääni, joka hätkähdytti Atosta.

"Raoul! Raoul!" huusi hän vastaan.

Nuori mies unohti silmänräpäykseksi tavanmukaisen kunnioituksensa ja heittäysi isänsä kaulaan.

"Katsokaa, herra kardinaali, -- eikö olisi vahinko eroittaa ihmisiä, jotka rakastavat toisiansa niinkuin me! Messieurs", jatkoi Aramis kääntyen ratsumiehiin, jotka yhä lukuisampina keräytyivät paikalle, "asettukaa hänen ylhäisyytensä ympärille kunniasaatoksi; hän suvaitsee suosia meitä seurallaan, ja toivoakseni olette hänelle siitä kiitollisia. Portos, älä kadota hänen ylhäisyyttään näkyvistäsi."

Ja Aramis yhtyi neuvottelemaan d'Artagnanin ja Atoksen kanssa.

"No niin", virkkoi d'Artagnan heidän keskusteltuaan pari minuuttia, "taipaleelle!"

"Minne lähdemme?" kysyi Portos.

"Sinun luoksesi, ystäväiseni, Pierrefondsiin; kaunis linnasi kykenee tarjoamaan hänen ylhäisyydelleen suurenmoista vieraanvaraisuutta. Sitäpaitsi se on varsin hyvällä paikalla, ei liian lähellä Pariisia eikä liian kaukana sieltä, joten saa parahiksi olluksi yhteydessä pääkaupungin kanssa. Tulkaa, monseigneur, siellä asutte kuin ruhtinas, ja sehän olettekin."

"Kukistunut ruhtinas", vastasi Mazarin surkealla äänellä.

"Sotaonni vaihtelee, monseigneur", sanoi Atos, "mutta olkaa varma siitä, että me emme käytä väärin menestystämme."

"Emme, mutta me käytämme sitä hyväksemme", lisäsi d'Artagnan.

Koko lopun yötä ystävykset ratsastivat niin väsymättömän joutuisasti kuin entiseenkin aikaan. Synkkänä ja miettiväisenä antoi Mazarin laahata itseään ratsastavassa aavekulkueessa.

Kello kahdentoista aikaan he saapuivat Portoksen linnan puistokujaan.

"Ah", virkahti Mousqueton, jonka paikka oli d'Artagnanin vierellä ja joka ei ollut hiiskunut sanaakaan koko matkalla, "ah, uskokaa, jos tahdotte, monsieur, mutta ensi kertaa nyt hengitän keveästi sen jälkeen kun lähdin Pierrefondsista!"

Hän kannusti hevosensa laukkaan, ilmoittaakseen palveluskunnalle herra du Vallonin ja tämän ystävien tulon.

"Meitä on neljä", sanoi d'Artagnan kumppaneilleen; "meidän on vuorotellen vartioittava monseigneuria, ja kukin valvokoon kolme tuntia kerrallaan. Atos saa tarkastaa linnan, joka on varustettava valloittamattomaan kuntoon piirityksen varalta. Portos pitää huolen muonittamisesta ja Aramis linnoitusväen sijottamisesta. Toisin sanoen Atoksesta tulee yli-insinööri, Portoksesta ylimuonanhankkija ja Aramiista paikan linnanpäällikkö."

Mazarin majoitettiin linnan kauneimpiin huoneisiin.

"Messieurs", hän sanoi saatuaan asuntonsa, "arvattavasti ei aikomuksenanne ole pitää minua täällä pitkääkään aikaa tietymättömissä?"

"Ei, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "aiomme piammiten saattaa julkisuuteen, että te olette meidän vallassamme."

"Silloin teidät piiritetään."

"Sen otamme lukuun."

"Ja mitä silloin teette?"

"Me puolustaudumme. Jos kardinaali Richelieu vielä eläisi, niin hän voisi kertoa teille tarinan Saint-Gervaisin vallinsarvesta, jossa me neljä neljän lakeijamme ja kahdentoista ruumiin avulla pidimme puoliamme kokonaista armeijaa vastaan."

"Sellaiset urotyöt käyvät päinsä kerran, monsieur, mutta ne eivät uudistu."

"Nyt ei meidän tarvitsekaan olla niin sankarillisia; huomenna ilmoitetaan asia pariisilaisarmeijalle, ja ylihuomenna se on täällä. Sen sijaan että taistelu syttyisi Saint-Denisin tai Charentonin seuduilla, tapahtuukin se silloin Compiègnen tai Villers-Cotteretsin lähellä."

"Hänen korkeutensa prinssi on siinä voitollinen kuten aina."

"Hyvin mahdollista, monseigneur; mutta taistelun edellä me siirrämme teidän ylhäisyytenne toiseen herra du Vallonin linnaan ja hänellä on kolme tällaista. Me emme tahdo panna teidän ylhäisyyttänne alttiiksi sodan vaaroille."

"No niin", mukautui Mazarin, "minä näen, että minun on antauduttava."

"Ennen piiritystä?"

"Niin, saadakseni kenties paremmat ehdot."

"Ka, mitä ehtoihin tulee, monseigneur, niin huomaatte meidät hyvin kohtuullisiksi."

"No, antakaa minun siis kuulla ne."

"Levähtäkää ensin, monseigneur, niin mietimme sillaikaa."

"En kaipaa lepoa, messieurs; haluan vain tietää, olenko ystävien käsissä vai vihollisten."

"Ystävien, monseigneur, ystävien!"

"No, sanokaa minulle siis heti, mitä tahdotte, voidakseni päättää onko meidän keskemme sovinto mahdollinen. Puhukaa, kreivi de la Fère."

"Monseigneur", vastasi Atos, "minulla ei ole mitään pyydettävää itselleni, ja Ranskalle vaatisin liian paljon. Sen vuoksi jäävään itseni ja luovutan puhevuoron chevalier d'Herblaylle."

Atos vetäytyi kumartaen askeleen taaksepäin ja jäi seisomaan tulisijaan nojautuneena pelkäksi neuvottelun kuuntelijaksi.

"Puhukaa siis te, chevalier d'Herblay", pyysi kardinaali. "Mitä haluatte? Jättäkää sikseen kaikki kiertely, kaikki kaksimielisyys. Lausukaa asianne selvästi, lyhyeen ja täsmällisesti."

"Minä lyön heti kortit pöydälle, monseigneur."

"Näyttäkää siis pelinne."

"Minulla on taskussani niiden ehtojen luonnos, joita toispäiväinen lähetystö tuli Saint-Germainiin määräämään teille; olin silloin mukana. Pitäkäämme ensiksikin kunniassa vanhoja oikeuksia; tässä ohjelmassa mainittuihin vaatimuksiin on suostuttava."

"Olimme jo melkein päässeetkin sovintoon niistä", myöntyi Mazarin; "siirtykäämme siis yksityisiin ehtoihin."

"Luulette siis niitäkin olevan?" virkkoi Aramis hymyillen.

"Minä luulen, että te ette kaikki ole yhtä välinpitämättömiä omista eduistanne kuin kreivi de la Fère", vastasi Mazarin kääntyen Atokseen ja kumartaen tälle.

"Olette oikeassa, monseigneur", pitkitti Aramis, "ja minua ilahduttaa, että te vihdoinkin teette oikeutta kreiville. Kreivi de la Fère on harvinainen olento, yläpuolella kaikkien alhaisten pyyteitten ja inhimillisten intohimojen; hän on entisen ajan ylväitä sieluja. Kreivi ei ole muiden ihmisten kaltainen. Te olette oikeassa, monseigneur, -- me emme voi verrata itseämme häneen, ja sen tunnustamme ensimmäisinä."

"Teetkö pilaa, Aramis?" kysyi Atos.

"En, hyvä kreivi, en; sanon ainoastaan, mitä ajattelemme ja mitä kaikki ajattelevat, jotka tuntevat sinut. Mutta sinä olet oikeassa, tässä ei ole kysymys sinusta, vaan monseigneurista ja hänen arvottomasta palvelijastaan chevalier d'Herblaysta."

"No niin, mitä haluatte, monsieur, paitsi noita yleisiä ehtoja, joihin palaamme sittemmin?"

"Minä haluan, monseigneur, että madame de Longuevillelle myönnetään Normandia sekä täydellinen anteeksianto ja viisisataatuhatta livreä. Haluan, että hänen majesteettinsa kuningas suvaitsee olla kummina pojalle, joka madamelle on vastikään syntynyt, ja että monseigneur kastetoimituksessa mukana oltuaan lähtee osoittamaan kunnioitustansa pyhälle isällemme paaville."

"Toisin sanoen tahdotte, että minä eroan ministerivirastani, että poistun Ranskasta ja vetäydyn maanpakoon?"

"Toivomukseni on, että monseigneur kohoaa seuraavaksi paaviksemme, ja minä pidätän itselleni oikeuden anoa silloin rajatonta synninpäästöä itselleni ja ystävilleni."

Mazarinin huulet rypistyivät irvistykseen, jota on mahdoton kuvata.

"Entä te monsieur?" kysyi hän d'Artagnanilta.

"Minä, monsieur", vastasi gascognelainen, "yhdyn kaikin puolin chevalier d'Herblayn lausuntoon, viimeistä pykälää lukuunottamatta, sillä siinä kohdassa olen ihan eri mieltä kuin hän. Minä en suinkaan tahdo, että monseigneur jättää Ranskan; päin vastoin soisin teidän jäävän Pariisiin. Paavia en teidän ylhäisyydestänne toivo ollenkaan niin mielelläni kuin että pysytte pääministerinä, sillä monseigneur on suuri valtiomies. Mikäli minusta riippuu, koetan vielä auttaa teitä voitolle koko frondelaisliikkeestäkin, mutta sillä ehdolla, että te hiukan muistatte kuninkaan uskollisia palvelijoita ja että annatte ensimmäisen muskettisoturi-komppanian päällikkyyden henkilölle, jonka minä määrään. Entä sinä, du Vallon?"

"Niin, nyt on teidän vuoronne, monsieur", sanoi Mazarin; "puhukaa!"

"Minä haluaisin", vastasi Portos, "että herra kardinaali kunnioittaakseen taloani, joka on suonut hänelle turvapaikan, suvaitsisi tätä seikkailua muistellen kohottaa maatilani paroonikunnaksi ja luvata Pyhän Hengen tähdistön jäsenyyden eräälle ystävälleni ensimmäisessä hänen majesteettinsa kuningattaren nimitystilaisuudessa."

"Te tiedätte, monsieur, että siihen tähdistöön pääsemiseksi täytyy suorittaa kokeita."

"Ystäväni suorittaa ne. Sitäpaitsi, jos se on ihan välttämätöntä, osoittaa monseigneur kyllä hänelle, miten sitä mahdollisuutta sopii kiertää."

Mazarin puri huultansa, sillä pisto osui kipeään kohtaan. Hän aloitti jälleen jokseenkin kuivakiskoisesti:

"Kaikki tuo näyttää minusta soveltuvan hyvin huonosti yhteen, messieurs, sillä jos tyydytän toisia, täytyy minun pahastuttaa toisia. Jos jään Pariisiin, niin en voi lähteä Roomaan; jos käännyn paavilliselle uralle, niin en voi pysyä ministerinä, ja jollen olen ministeri, en voi tehdä herra d'Artagnanista kapteenia ja herra du Vallonista paroonia."

"Se on totta", myönsi Aramis. "Ja kun olen vähemmistönä, peruutankin ehdotukseni mikäli se koski monseigneurin Rooman-matkaa ja virkaeroa."

"Saan siis jäädä ministeriksi?" kysyi Mazarin.

"Ministeriksi jäätte, se on sovittu, monseigneur", vastasi d'Artagnan;

"Ranska tarvitsee teitä."

"Luovun vaatimuksistani", jatkoi Aramis. "Teidän ylhäisyytenne jää pääministeriksi ja kuningattaren suosikiksikin, jos myönnätte minulle ja ystävilleni, mitä pyydämme Ranskalle ja itsellemme."

"Ajatelkaa vain itseänne, messieurs, ja antakaa Ranskan järjestää asiansa minun kanssani parhaansa mukaan", esitti Mazarin.

"Ei, ei", intti Aramis; "meidän täytyy saada aikaan sopimus frondelaisten hyväksi. Teidän ylhäisyytenne tulee laatia ja meidän läsnäollessamme allekirjoittaa se, samalla sitoutuen toimittamaan sille kuningattaren vahvistuksen."

"Voin vastata ainoastaan itsestäni", väitti Mazarin, "en kuningattaren puolesta. Jos hänen majesteettinsa kieltäytyy..."

"Oh, monseigneur tietää hyvin, että hänen majesteettinsa ei voi evätä teiltä mitään", tokaisi d'Artagnan.

"Kuulkaahan, monseigneur", tiukkasi Aramis, "tässä on frondelaislähetystön ehdottama rauhansopimus; suvaitseeko teidän ylhäisyytenne lukea ja tarkastaa sen?"

"Tunnen sen jo", vastasi Mazarin.

"Kirjoittakaa siis alle."

"Mutta ajatelkaa, messieurs, että näissä olosuhteissa annettua, allekirjoitusta voitaisiin katsoa väkivallalla kiristetyksi."

"Monseigneur voi todistaa, että olette kirjoittanut vapaasta tahdostanne."

"Mutta jos kieltäydyn kirjoittamasta?"

"Silloin, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "teidän ylhäisyytenne suvaitkoon syyttää itseänsä seurauksista."

"Rohkenisitteko tehdä väkivaltaa kardinaalille?"

"Te olette tehnyt väkivaltaa hänen majesteettinsa muskettisotureille, monseigneur!"

"Kuningatar kostaa minun puolestani, hyvät herrat!"

"Sitä en usko, vaikken epäile häneltä puuttuvan siihen halua; me lähdemme Pariisiin teidän ylhäisyytenne keralla, ja pariisilaiset pystyvät kyllä puolustamaan meitä..."

"Kylläpä nyt oltaneen levottomia Rueilissa ja Saint-Germainissa!" kiusasi Aramis. "Sielläkös kysellään, missä kardinaali on, mihin ministeri on joutunut, missä suosikki viettää aikansa! Joka sopesta ja kolosta siellä nyt haeskellaan teidän ylhäisyyttänne. Juttuja tulee liikkeelle jos jonkinlaisia, ja jos frondelaiset ovat jo kuulleet katoamisestanne, on heidän leirissään rajaton riemu valloillaan!"

"Hirveätä!" mutisi Mazarin.

"Kirjoittakaa siis alle, monseigneur", kovisti Aramis.

"Mutta jos minä kirjoitan ja kuningatar kieltää vahvistuksensa?"

"Minä otan lähteäkseni hänen majesteettinsa luo", tarjousi d'Artagnan, "ja hankkiakseni hänen nimikirjoituksensa."

"Varokaa saamasta Saint-Germainissa toisenlaista vastaanottoa kuin luulette ansaitsevanne", sanoi Mazarin.

"Joutavia!" vakuutti d'Artagnan; "kyllä osaan toimittaa itseni tervetulleeksi, -- tiedän siihen keinon."

"Minkä niin?"

"Vien hänen majesteetilleen sen kirjeen, jossa monseigneur ilmoittaa rahavarojen täydellisen ehtymisen."

"Entä sitten?" sopersi Mazarin kalveten.

"Kun sitten näen hänen majesteettinsa tuskallisen neuvottomuuden, vien hänet Rueiliin, annan hänen astua kasvihuoneeseen ja näytän hänelle joustimen, joka panee liikkeeseen erään puusäiliön."

"Riittää, monsieur", jupisi kardinaali, "riittää! Missä on sopimuskirja?"

"Se on tässä", vastasi Aramis.

"Te näette, että me olemme jalomielisiä", huomautti d'Artagnan, "sillä me voisimme varata itsellemme suurta etua sellaisesta salaisuudesta."

"Kirjoittakaa siis alle", ahdisti Aramis tarjoten hänelle kynää.

Mazarin nousi astelemaan hetkiseksi edes takaisin pikemmin mietteissään kuin masentuneena. Sitten hän äkkiä pysähtyen virkahti:

"Ja kun olen kirjoittanut alle, messieurs, niin mitä on minulla vakuutena?"

"Minun kunniasanani, monsieur", lausui Atos.

Mazarin hätkähti, kääntyi kreivi de la Fèreen päin, silmäsi noita yleviä ja rehellisiä kasvoja ja sanoi tarttuen kynään:

"Se riittää minulle, herra kreivi."

Hän piirsi nimensä.