Part 65

Jälkiruokaan päästyä d'Artagnan nojausi taaksepäin tuolillaan, laski säärensä ristiin ja huojui edes takaisin näköjään mitä tyytyväisimpänä itseensä.

Portos laski leukansa molempien käsien varaan, tuki kyynäspäitänsä pöytään ja silmäili d'Artagnania sillä luottavaisella katseella, joka antoi tälle jättiläiselle niin herttaisen suopeuden sävyn.

"No?" virkahti d'Artagnan tovin kuluttua.

"No?" kertasi Portos.

"Sinullahan on vielä yhtä jäntevät käsivarret kuin ennenkin, Portos, vai mitä?"

Portos avasi takinhihojensa napit, kääri ylös paidan hihansa ja silmäili tyytyväisenä vankkoja käsivarsiaan, jotka olivat yhtä paksut kuin tavallisen miehen reidet.

"Kyllähän näillä vielä tulee toimeen", vastasi hän.

"Kykenisit kai suuremmattakaan vaivatta vääntämään vanteen näistä hiilipihdeistä ja kiertämään tästä kohennusraudasta tulppavääntiön?"

"Varmastikin", vakuutti Portos.

"Katsotaanpa", pyysi d'Artagnan.

Jättiläinen otti mainitut kaksi esinettä ja toteutti mitä helpoimmin ja ilman näkyvää ponnistusta kumppaninsa haluamat muodonvaihdokset.

"Noin!" virkahti Portos.

"Suurenmoista!" kehaisi d'Artagnan; "sinä olet tosiaan saanut luonnolta runsaat antimet, Portos."

"Olen kuullut puhuttavan", kertoi Portos, "eräästä Krotonin Milosta, joka teki tavattomia voimatemppuja, -- sitoen nuoran otsalleen ja pingoittaen sen poikki päälihaksillaan, tappaen härän nyrkiniskulla ja kantaen sen kotiin olallaan, pysähdyttäen juoksevan hevosen takajaloista ja niin edelleen. Kaikki nuo näytteet annoin kertoa itselleni Pierrefondsissa ja tein perässä ne temput, paitsi että nuoraa minä en saanut katkaistuksi ohimoitteni pullistuksella."

"Se johtuu siitä, että sinulla ei ole voima päässäsi, Portos", huomautti d'Artagnan.

"Ei, se on käsivarsissani ja hartioissani", vastasi Portos yksinkertaisesti.

"No niin, hyvä ystävä, lähestykäämme ikkunaa, ja käytä voimaasi yhden rautakangen irroittamiseen. Odota, kunnes sammutan lampun."

Portos astui ikkunan ääreen, tarttui molemmin käsin rautakankeen, veti sitä itseensä päin ja taivutti sen kaarelle, jotta molemmat päät heltisivät muurin syvennyksistä, joihin ne olivat olleet iskostettuina kolmekymmentä vuotta.

"Oivallista, hyvä ystävä!" kiitti d'Artagnan; "siinäpä temppu, johon kardinaali ei koskaan pystyisi, niin nerokas kuin hän onkin."

"Irroitanko lisää?" kysyi Portos.

"Ei, tuo riittää; mies mahtuu nyt aukosta."

Portos yritti ja pisti ulos koko yläruumiinsa.

"Kyllä mahtuu", hän sanoi.

"Aikamoinen läpi siihen tosiaan tulikin. Ojenna nyt käsivartesi."

"Mihin?"

"Ulos aukosta."

"Miksi?"

"Sen saat hetimiten tietää. Tee kuten sanoin."

Portos totteli sokeasti kuin sotamies ja ojensi käsivartensa ristikon läpi.

"Mainiota!" tuumi d'Artagnan.

"Näkyy siis luistavan?"

"Kuin öljytty, veikkonen."

"Hyvä on. Mitä minun on nyt tehtävä?"

"Ei mitään."

"Onko siis kaikki valmista?"

"Ei vielä."

"Tekisi kuitenkin mieleni ymmärtää", sanoi Portos.

"Kuulehan siis, hyvä ystävä, ja parilla sanalla selviää sinulle koko juttu. Vartiohuoneen ovi avautuu, kuten näet."

"Näen kyllä."

"Nyt lähetetään meidän pihallemme, jonka poikki Mazarinin täytyy astua mennessään kasvihuoneeseen, ne kaksi kaartilaista, jotka saattavat häntä."

"Kas tuolla he astuvatkin ulos."

"Kunhan vain sulkisivat vartiohuoneen oven perässään! Hyvä, he painavat sen kiinni."

"Edelleen?"

"Hiljaa! He voisivat kuulla."

"Mutta silloin en saa tietää mitään."

"Saat kyllä, sillä sikäli kuin panet hommaa täytäntöön, käsität jutun."

"Mieluisampaa olisi kuitenkin..."

"Hauskempaa on nauttia yllätyksestä."

"Aivan oikein, se kyllä on totta", myönsi Portos.

"Vaiti nyt!"

Portos jäi mykäksi ja hievahtamattomaksi.

Molemmat sotamiehet lähestyivät tosiaan ikkunaa, hieroen käsiään, sillä helmikuun ilta oli jokseenkin kylmä.

Samassa avautui vartiohuoneen ovi jälleen, ja toista sotamiestä huudettiin takaisin. Tämä jätti kumppaninsa ja palasi vartiohuoneeseen.

"Käykö se vieläkin laatuun?" kysyi Portos.

"Paremmin kuin koskaan", vastasi d'Artagnan. "Kuulehan nyt: minä huudan tänne tuon sotamiehen, puhellakseni hänen kanssaan, niinkuin eilen kutsuin erään hänen kumppaninsa, muistathan?"

"Kyllä, mutta minä en vain ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan."

"Niin, hänen ääntämisensä oli hyvinkin murteellista. Mutta ota nyt huomioon jokainen sana, mitä sinulle virkan; kaikki riippuu toimeenpanemisesta, Portos."

"Hyvä! Toimeenpaneminen on juuri vahvana puolenani."

"Sen tiedän hiton hyvin; sentähden luotankin sinuun."

"Puhu pois."

"Minä siis kutsun sotamiehen tänne ja juttelen hänen kanssaan."

"Sen olet jo sanonut."

"Minä käännyn vasemmalle, jotta hän joutuu oikealle puolellesi, noustessaan penkille."

"Mutta jollei hän nousekaan?"

"Nousee kyllä, ole huoletta. Samassa kun hän nousee penkille, ojennat sinä peloittavan käsivartesi ja tartut häntä kurkkuun. Sitten vedät hänet huoneeseemme niinkuin Tobias kiskoi kalan maalle kitusista, mutta muista kouristaa niin lujasti, että hän ei pääse älähtämään."

"Kyllä", lupasi Portos; "mutta jos kuristan hänet?"

"No, sitten olisi yhtä sveitsiläistä vähemmän; mutta toivottavasti et sentään tule häntä tukehduttaneeksi. Sinä lasket hänet hiljaa pitkäkseen täällä, me sullomme kapulan hänen suuhunsa ja sidomme hänet johonkin kiinni. Sillä tavoin saamme heti univormun ja miekan."

"Mainiota!" virkahti Portos katsellen d'Artagnania ihailevasti.

"Eikö olekin?" vastasi gascognelainen.

"Niin", älysi Portos muistuttaa, "mutta yksi univormu ja miekka ei riitä meille kahdelle."

"No, onhan hänellä kumppani!"

"Aivan oikein", huomasi Portos.

"Kun yskäisen, kurottaudu kaappaamaan; silloin on oikea hetki."

YHDESSADATTA LUKU

Jännervoima ja järki

Ystävykset asettuivat kumpainenkin määräpaikalleen. Asemassaan oli Portos kokonaan ikkunansoppeen kätkeytyneenä.

"Hyvää iltaa, kumppani!" tervehti d'Artagnan mielistelevimmällä äänellään.

"Hyve ilda, monsir", vastasi sotamies.

"Ei taida nyt olla kovinkaan lämmin kävellä", sanoi d'Artagnan.

"Brrrr!" päristi kaartilainen.

"Lasillinen viiniä ei kenties olisi haitaksi?"

"Lashilinen fiini -- she maishtuis."

"Kala tärppii, -- jo puraisee!" jupisi d'Artagnan Portokselle.

"Kyllä ymmärrän", vastasi Portos.

"Minulla on täällä pullo", ilmoitti d'Artagnan.

"Bullo!"

"Niin."

"Däysh bullo?"

"Ihan täysi, ja lahjoitan sen teille, jos juotte terveydekseni."

"Hehee, juon gyllä!" vakuutti sveitsiläinen lähestyen.

"No, tulkaa ottamaan, veikkonen", kehoitti gascognelainen.

"Gyllä dulen. Duoll ongin benkki."

"Totta tosiaan, ihan kuin vasiten asetettuna sitä varten. Nouskaa penkille ... kas noin, veikkonen."

Ja d'Artagnan yskäisi.

Samassa iski Portoksen käsivarsi alas; hänen rautainen kouransa sieppasi sotamiestä kaulasta nopeasti kuin salama ja tukevasti kuin ruuvipihti sekä veti hänet ylös aukosta toisen kykenemättä äännähtämäänkään ja ollessa tukehtumaisillaan matkalla. Voimamies asetti hänet pitkäkseen lattialle, d'Artagnan jätti hänelle juuri sen verran aikaa, että hän pääsi hengähtämään, tukki häneltä sitten suun huivillaan ja alkoi riisua uhriaan niin joutuisasti ja kätevästi kuin ainakin mies, joka oli oppinut ammattinsa taistelukentällä.

Sidottuna ja kapuloituna kannettiin sotamies liedelle, mistä ystävykset olivat ennakolta sammuttaneet tulen.

"Saatiinhan toki yksi säilä ja asu", virkahti Portos.

"Ne otan minä", sanoi d'Artagnan. "Jos sinä tahdot univormun ja miekan lisää, niin meidän on uudistettava temppumme. Pidä varasi! Näen toisen juuri tulevan vahtihuoneesta ja suuntaavan askeleensa tänne päin."

"Minä pelkään, että olisi varomatonta ryhtyä toistamiseen sellaiseen kepposeen", epäili Portos. "Sama keino ei onnistu kahdesti, väitetään. Jos tempaisuni sattuisi harhaan, niin kaikki olisi hukassa. Mieluummin ryömin ulos, kaappaan hänet kiinni aavistamattomalla hetkellä ja työnnän hänet sinulle kapuloittuna."

"Parempi on", yhtyi gascognelainen.

"Pysyttele siis valmiina", sanoi Portos luisuen alas aukosta.

Hanke toteutui Portoksen lupauksen mukaan. Jättiläinen piiloutui sotamiehen tien varteen, ja tämän astuessa ohitse hän kaappasi miestä niskasta, sulloi hänelle kapulan suuhun, työnsi hänet kuin muumion ikkunaristikon lävestä ja kapusi itse sisälle hänen perässään.

Toinen vanki riisuttiin kuten äskeinenkin. Hänet laskettiin makuusijalle ja sidottiin kaksinkertaisilla vöillä vankkoihin tammisiin vuodepatsaisiin, joten hänen suhteensa saattoi olla yhtä huoleton kuin edellisenkin.

"Kas niin", puheli d'Artagnan, "tämähän sujuu oivallisesti! Yritä nyt vetää yllesi tuon juuttaan asu, Portos. Luulen mahtuvasi siihen, mutta jos se on liian ahdas, niin eipä hätää: silloin riittäköön hankkilus ja punatöyhtöinen hattu."

Sattumalta oli toinen sotamies jättimäinen sveitsiläinen, niin että hänen univormunsa sopi Portokselle erinomaisesti, paitsi että saumoja ratkeili joistakuista kohdista.

Tuokioon ei kuulunut muuta kuin vaatteiden kahinaa, kun Portos ja d'Artagnan pukeutuivat kiireimmiten.

"Tehty!" virkahtivat he yhtaikaa. "Teille, kumppanit", he lisäsivät molempiin kaartilaisiin kääntyen, "ei tapahdu mitään pahaa, jos pysytte hiljaa, mutta jos yritätte rimpuilla, niin olette kuoleman omia."

Sotamiehet pysyivät hievahtamattomina. Portoksen koura oli saanut heidät käsittämään, että asia oli mitä vakavinta laatua ja että tästä oli leikki kaukana.

"Seuraa minua", vastasi d'Artagnan.

Ja työntyen ulos aukosta hän solui keveästi pihalle. Portos seurasi samaa tietä, vaikka vaivaloisemmin ja vitkallisemmin.

Huoneeseen kytketyt sotamiehet värisivät pelosta.

Tuskin olivat d'Artagnan ja Portos laskeneet jalkansa maahan, kun eräs ovi avautui ja kamaripalvelijan ääni huusi:

"Vartio!"

Samassa avautui myöskin vahtihuoneen ovi, ja kaikuva ääni käski:

"La Bruyère ja du Barthois, lähtekää!"

"Minä olen nähtävästi nimeltäni la Bruyère", supatti d'Artagnan.

"Ja minä du Barthois", lisäsi Portos.

"Missä olettekaan?" kysyi kamaripalvelija, joka kirkkaasta valosta tultuaan ei nähtävästi vielä kyennyt eroittamaan kahta sankariamme hämystä.

"Täällä!" vastasi d'Artagnan.

Ja Portokseen kääntyen hän kysäisi:

"Mitä tästä sanot, hyvä du Vallon?"

"Hiisi vieköön, kunpahan jatkuisi näin, niin tämä olisi hupaista peliä!"

Molemmat tilapäiset sotamiehet astelivat totisina kamaripalvelijan takana; tämä avasi heille eteisen oven ja sitten toisen, joka näytti johtavan odotushuoneeseen, sekä osoitti heille kahta töyrytuolia.

"Ohjesääntö on ihan yksinkertainen", hän sanoi. "Te sallitte ainoastaan yhden henkilön tulla tänne, kuuletteko? Yhden ainoan, ei ketään muuta; ja häntä te tottelette kaikessa. Mitä paluuseenne tulee, niin siitä ette voi erehtyä, sillä teidän tarvitsee vain odottaa, kunnes minä tulen päästämään teidät palveluksesta."

D'Artagnan oli hyvin tunnettu tälle kamaripalvelijalle, joka ei ollut kukaan muu kuin Bernouin; kuuden tai kahdeksan kuukauden aikana oli tämä hyvinkin kymmeneen kertaan johtanut hänet kardinaalin luo. Vastaamisen sijasta hän senvuoksi murahti vain _jaa_! koettaen saada tämän saksalaisen myönnytyssanan lausutuksi niin vähän gascognelaisesti kuin suinkin.

Portokselta taasen oli d'Artagnan ottanut lupauksen, että hän ei puhuisi missään tapauksessa. Äärimmäisyyteen ahdistettuna oli hänelle sallittua vain sadattaa juhlallisen kumeasti: _Teufel_.

Bernouin poistui lukiten oven jälkeensä.

"Ohoh", äännähti Portos kuullessaan avaimen kiertyvän lukossa, "täällä näkyy olevan tapana teljetä huoneisiin kaikki ihmiset. Minusta näyttää, että me olemme vain vaihtaneet vankilaa; äskeisestä kopistamme olemme siirtyneet pidätetyiksi kasvihuoneeseen. En tiedä, tokko olemme kostuneet siitä kaupasta."

"Hiljaa!" varoitti d'Artagnan; "tuolta tulee se ilmoitettu joku."

Eteisestä kuului keveitä askeleita. Ovi narisi saranoillaan, ja huoneeseen astui herrasmieheksi pukeutunut henkilö kääriytyneenä ruskeaan levättiin, leveä hattu painettuna silmille ja lyhty kädessä.

Portos painautui seinää vasten, mutta hän ei kyennyt tekeytymään niin näkymättömäksi, että tulija ei olisi häntä huomannut; hän ojensi Portokselle lyhtynsä ja käski:

"Sytyttäkää riippulamppu."

Sitten hän lisäsi d'Artagnaniin kääntyen:

"Tunnettehan ohjesäännön?"

"_Ja_", vastasi gascognelainen, päättäneenä turvautua tähän ainoaan saksankieliseen näytteeseen.

"_Tedesco_", mutisi tulija; "_va bene_."

Ja lähestyen vastapäistä ovea hän avasi sen ja katosi, mutta lukitsi sen jälleen jälkeensä.

"Ja mitä nyt teemme?" kysyi Portos.

"Nyt, veikkoseni, käytämme olkapäätäsi, jos tämä ovi on lukossa. Kaikella on aikansa, ja kaikki tulee oikealla hetkellä sille, joka osaa odottaa. Mutta teljetkäämme ensin sopivalla tavalla ulko-ovi, seurataksemme sitten isäntäämme."

Ystävykset ryhtyivät heti puuhaan ja kasasivat ovea vasten kaikki huonekalut, joten pääsy huoneeseen kävi sitä mahdottomammaksi, kun ovi oli sisäänpäin aukeava.

"Noin", tuumi d'Artagnan; "nyt saamme olla varmoja siitä, että meitä ei yllätetä takaapäin. Eteenpäin siis!"

KAHDESSADATTA LUKU

Mazarinin salaluolat

He saapuivat ovelle, josta Mazarin oli kadonnut; d'Artagnan yritti turhaan avata sitä.

"Nyt on koeteltava sinun hartiaväkeäsi", sanoi d'Artagnan. "Työnnä, veikkonen, mutta tasaisesti, melua välttäen; älä murra mitään, tyrkkää vain ovipuoliskot erilleen, siinä kaikki."

Portos painoi vankan olkansa ovipuoliskoa vasten, joka heti myötäsi, ja d'Artagnan pisti silloin miekkansa kärjen salvan ja sinkilän väliin. Salvan vinoksi hiottu syrjä luiskahti sivulle, ja ovi avautui.

"Sanoinhan sinulle, Portos, että naisten ja ovien kanssa tulee toimeen kaikessa, kun niitä pitelee tasaisesti."

"Sinä olet suuri järkeilijä", vastasi Portos, "se on totinen tosi."

"Astukaamme sisälle", virkkoi d'Artagnan.

He hiipivät eteenpäin. Lasisen väliseinän takana pilkoitti kardinaalin lyhty lattialta suojaman keskikohdalta, missä Rueilin linnan pomeranssi- ja granaattipuut pitkiin riveihin asetettuina muodostivat leveän puistokujan ja kaksi soukempaa sivukujaa.

"Kardinaalia ei näy missään", huomautti d'Artagnan; "pelkkä lyhty on jäljellä. Missä lemmossa hän onkaan?"

Ja hän alkoi tutkia toista sivukäytävää, viitattuaan Portosta tarkastelemaan toista. Äkkiä hän näki vasemmallaan paikoiltaan siirretyn säiliön, ja sen entisellä sijalla ison aukon.

Kymmenen miestä olisi vaivoin kyennyt siirtämään säiliötä syrjään, mutta jonkun koneiston avulla oli se kääntynyt sivulle aluslevyineen.

D'Artagnan näki, kuten sanottu, säiliön sijalla suuren aukon, ja sen reunasta pisti näkyviin kiertoportaiden ensimmäiset askelmat.

Hän viittasi luokseen Portoksen ja osoitti hänelle havaintonsa.

Kumppanukset katselivat toisiaan tyrmistyneinä.

"Jos haluaisimme ainoastaan kultaa", supatti d'Artagnan, "niin olisimme nyt löytäneet mitä tahdoimme ja pysyisimme äveriäinä koko ikämme."

"Kuinka niin?"

"Etkö käsitä, Portos, että kardinaali kaiken todennäköisyyden mukaan säilyttää näiden portaiden juurella sitä kuuluisaa aarretta, josta niin paljon puhutaan? Meidän tarvitsisi vain laskeutua holviin, tyhjentää joku rahakirstu, sulkea kardinaali kaksinkertaisten lukkojen taakse, lähteä tiehemme kultataakkoinemme ja kääntää tuo pomeranssipuu takaisin paikalleen, ainoankaan ihmisen kysymättä meiltä, mistä olemme saaneet rikkautemme, -- itse kardinaalinkaan."

"Se olisi hyvä kaappaus kelmeille", vastasi Portos, "mutta minun nähdäkseni arvoton aatelismiehille."

"Samaa mieltä olen minäkin", vahvisti d'Artagnan; "minä sanoinkin: 'jos haluaisimme ainoastaan kultaa', mutta me haluamme muuta."

Samassa, ja juuri kun d'Artagnan kumartui kellaria kohti kuuntelemaan, tunkeusi hänen korvaansa metallisointuista kilinää, niinkuin olisi liikuteltu kultarahoilla täytettyä säkkiä. Hän hätkähti, ja heti jälkeenpäin sulkeutui joku ovi. Portailta alkoi näkyä valon kajastusta.

Mazarin oli jättänyt lyhtynsä kasvihuoneeseen uskotellakseen muille, että hän oleskeli siellä. Mutta mukanaan hänellä oli vahakynttilä, jonka avulla hän tarkasteli salaista aartehistoaan.

"He, he!" haastoi hän itsekseen italiankielellä, hitaasti noustessaan portaita ja silmäillessään pulleata espanjalaisilla realeilla täytettyä pussia. "Näillä saa maksetuksi viisi parlamentinneuvosta ja kaksi Pariisin kenraalia. Minäkin olen suuri päällikkö, vaikka käyn sotaa omalla tavallani."

D'Artagnan ja Portos olivat kumpainenkin lymynneet omaan sivukujaansa säiliön taakse ja odottivat.

Kolmen askeleen päässä d'Artagnanista Mazarin painoi seinään kätkettyä joustinta. Aluslevy kääntyi, ja sen kannattama pomeranssipuu siirtyi itsestään varsinaiselle paikalleen.

Sitten kardinaali sammutti kynttilänsä, pisti sen taskuunsa, ja virkahti ottaen jälleen lyhdyn:

"Menkäämme katsomaan herra de la Fèreä."

"Hyvä! Se on meidänkin tiemme", ajatteli d'Artagnan; "me pidämme seuraa."

Kaikki kolme lähtivät liikkeelle. Mazarin asteli keskikujassa, Portos ja d'Artagnan hiipivät rinnakkaisia sivukujia myöten. Ystävykset karttelivat huolellisesti niitä valojuovia, joita kardinaalin lyhty loi kasvisäiliöiden väliin.

Kardinaali saapui toiselle lasiovelle ihan tietämättömänä saattueestaan, sillä pehmeä hiekka tukahdutti askeleiden kaiun.

Hän kääntyi sitten vasemmalle ja poikkesi käytävään, jota Portos ja d'Artagnan eivät olleet vielä huomanneet. Mutta juuri kun hänen piti avata ovi, pysähtyi hän miettiväisenä.

"Äh, _diavolo_!" pahoitteli hän; "unohdin Commingesin neuvon. Minun on kutsuttava tänne sotamiehet ja asetettava heidät ovelle, jotten antaudu tuon uskalikon valtaan. Täytyy palata."

Ja kärsimättömästi liikahtaen hän kääntyi mennäkseen takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.

"Älkää huoliko vaivautua, monseigneur", sanoi d'Artagnan astahtaen askeleen eteenpäin hattu kädessä ja kohtelias hymy huulillaan; "me olemme saattaneet teidän ylhäisyyttänne askel askeleelta, ja tässä olemme."

"Niin, tässä olemme", yhtyi Portos.

Ja hän kumarsi yhtä herttaisesti kuin kumppaninsakin.

Mazarin loi säikkyneen katseensa toisesta toiseen, tunsi kumpaisenkin ja pudotti lyhtynsä pelästyneesti huoahtaen.

D'Artagnan otti lyhdyn, joka ei ollut onneksi sammunut.

"Voi, kuinka varomatonta, monseigneur!" hän huudahti; "täällä ei ole hyvä liikkua ilman valoa! Teidän ylhäisyytenne voisi törmätä jotain säiliötä vasten tai suistua johonkin kuoppaan."

"Herra d'Artagnan!" sopersi Mazarin, joka ei kyennyt tointumaan hämmästyksestään.

"Niin, monseigneur, minä itse, ja minulla on kunnia esitellä teille herra du Vallon, kelpo ystäväni, jota kohtaan teidän ylhäisyytenne on aikaisemmin suvainnut osoittaa vilkasta harrastusta."

Ja d'Artagnan antoi valon sattua Portoksen ilahtuneille kasvoille; jättiläinen alkoi nyt käsittää kaikki ja tunsi itsensä ylen ylpeäksi retkeilystään.

"Te aiotte pistäytyä herra de la Fèren luo", jatkoi d'Artagnan. "Älkää antako meidän häiritä vierailuanne, monseigneur. Näyttäkää meille vain tietä, kyllä tulemme perässä."

Mazarin toipui vähitellen.

"Oletteko kauankin olleet kasvihuoneessa, messieurs?" hän kysyi vapisevalla äänellä, ajatellessaan käyntiä, jonka hän oli tehnyt aarrekammioonsa.

Portos avasi suunsa vastatakseen. D'Artagnan teki hänelle merkin, ja mykäksi jääden sulkeutui Portoksen suu hiljalleen.

"Tulimme juuri nyt, monseigneur", vastasi d'Artagnan.

Mazarin hengitti keveämmin; hän ei ollut enää levoton aarteestaan, vaan pelkäsi ainoastaan oman turvallisuutensa tähden. Väkinäinen hymy vilahti hänen huulillaan.

"Monseigneur", jatkoi d'Artagnan, "teidän ylhäisyytenne näkee, kuinka säädyllisesti me esiinnymme. Mutta meidän on pakko ilmoittaa, että meillä ei ole aikaa hukata. Avatkaa siis, monseigneur, olkaa hyvä, ja muistakaa hyväntahtoisesti kerta kaikkiaan, että vähäisinkin pakoliikkeenne, heikoinkin avunhuutonne voisi tässä poikkeuksellisessa asemassamme johtaa meidät johonkin äärimmäisyyteen, jota teidän ei sovi siinä tapauksessa panna pahaksenne."

"Olkaa huoletta, messieurs", vakuutti Mazarin; "minä en yritä mitään, siitä annan kunniasanani."

D'Artagnan antoi Portokselle merkin pysyä kaksin verroin valppaana ja lausui sitten Mazariniin kääntyen:

"Menkäämme nyt sisälle, monseigneur, jos suvaitsette."

KOLMASSADATTA LUKU

Kardinaalilla on aavistamaton neuvottelu

Mazarin avasi lukitun kaksoisoven, jonka kynnyksellä Atos seisoi valmiina vastaanottamaan korkean vieraansa Commingesilta saamansa ilmoituksen johdosta.

Mazarinin nähdessään hän kumarsi.

"Teidän ylhäisyytenne olisi voinut säästää itseltänne saattueen", hän sanoi; "minulle osoittamanne kunnia on liian suuri, voidakseni sitä koskaan unohtaa."

"Hänen ylhäisyytensä ei tosiaan tahtonut olla tietääkseenkään meistä, hyvä kreivi", tokaisi d'Artagnan; "seikka on sellainen, että du Vallon ja minä kenties sopimattomastikin lyöttäysimme mukaan, kun olimme kovin halukkaita tapaamaan sinua."

Tämä ääni, sen pilkallinen sävy ja puhujan tuttu kädenliike sai Atoksen hypähtämään kummastuksesta.

"D'Artagnan! Portos!" huudahti hän.

"Samat miehet, veikkonen."

"Samat", toisti Portos.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi kreivi.

"Se merkitsee", vastasi Mazarin yrittäen hymyillä kuten äskenkin, mutta samalla puraisten huultansa, "se merkitsee, että osat ovat vaihtuneet ja että näiden herrasmiesten oltua vankejani olen minä nyt heidän vallassaan, joten minun on vastaanotettava heiltä määräyksiä sen sijaan että heitä käskisin. Mutta minun on sanottava teille, messieurs, että voittonne ei ole pitkällinen, ellette suorastaan tapa minua; tulee taas minunkin vuoroni, väkeni..."

"Voi, monseigneur", keskeytti d'Artagnan, "älkää uhatko: se on kovin huono esimerkki. Mehän olemme niin säveitä ja myötämielisiä teidän ylhäisyyttänne kohtaan! Kuulkaahan, heittäkäämme sikseen kaikki pahantuulisuus, jättäkäämme kaikki kauna, ja pakiskaamme kauniisti."

"En parempaa pyydä, messieurs", vastasi Mazarin. "Mutta lunastussummastani keskusteltaessa en soisi teidän katsovan asemaanne edullisemmaksi kuin se on; saadessanne minut ansaan te jouduitte siihen itsekin. Miten pääsisitte poistumaan täältä? Katsokaa noita rautaristikkoja, noita ovia, ajatelkaa ovien ja ristikkojen takana valvovia vartijoita, pihoilla kuhisevia sotamiehiä, ja sitten tehkäämme sovinto. Malttakaa, tahdon näyttää teille, että tarkoitukseni on rehellinen."

-- Ahaa! -- ajatteli d'Artagnan; -- olkaamme varuillamme, nyt hän miettii jotakin kepposta.

"Tarjosin teille vapautenne", jatkoi ministeri, "ja tarjoan vieläkin. Tahdotteko sen? Tunnin kuluttua te olette ilmitulleita, pidätettyjä, pakotettuja surmaamaan minut, mikä olisi inhoittava rikos ja ihan arvoton teidänlaisillenne kunnon aatelismiehille."

-- Hän on oikeassa, -- ajatteli Atos.

Ja niinkuin kaikki, mitä liikkui tuossa ainoastaan ylevien ajatusten elähdyttämässä sielussa, kuvastui tämäkin ajatus hänen katseissaan.

"Siihen väkivaltaan ryhdymmekin vain äärimmäisessä hätätilassa", virkkoi d'Artagnan tukahduttaakseen toivon, jonka Atoksen hiljainen myönnytys oli herättänyt Mazarinin mielessä.

"Jos päin vastoin", pitkitti Mazarin, "päästätte minut ja otatte vastaan vapautenne..."

"Mitä!" keskeytti d'Artagnan; "tahdotteko meitä tyytymään vapauteemme, jonka te voisitte jälleen riistää meiltä viittä minuuttia myöhemmin, kuten itse sanoitte? Ja mikäli teitä tunnen, monseigneur", hän lisäsi, "niin sen te tekisittekin."

"En, kautta kardinaalin kunnian? Ettekö usko minua?"

"Monseigneur, minä en luota kardinaaleihin, jotka eivät kuulu hengelliseen säätyyn."

"No niin, kautta ministerin kunnian!"

"Te ette ole enää ministeri, monseigneur; olette vanki."

"Kautta Mazarinin kunnian sitten! Se olen ja sinä pysyn aina, toivoakseni."

"Hm", hymähti d'Artagnan, "olen kuullut puhuttavan eräästä Mazarinista, joka ei pitänyt valojaan kovinkaan pyhinä, ja minä pelkään, että hän oli joku teidän ylhäisyytenne esi-isä."

"Te olette hyvin järkevä mies, herra d'Artagnan", sanoi Mazarin, "ja pahoittelen tosiaan, että olen joutunut ikävyyteen teidän kanssanne."

"Palatkaamme siis sopuun, monseigneur, parempaa en tahdo."

"No niin", jatkoi Mazarin, "jos toimitan teidät turvaan todellisella, selkeällä tavalla?"

"Kas, se on toista!" tokaisi Portos.

"Antakaahan kuulla", sanoi Atos.

"Niin, antakaahan kuulla", yhtyi d'Artagnan.

"Ensiksikin, suostutteko?" kysyi kardinaali.