Part 61

"Eläköön herra de Beaufort!" huusi koko vartiosto yhteen suuhun, avaten tien Atokselle ja Aramiille.

Mutta kersantti astui Planchetin luo.

"Kuinka! Ilman passia?" mutisi hän.

"Ilman passia", vastasi Planchet.

"Ottakaa huomioon, kapteeni", pitkitti kersantti antaen Planchetille ennakolta arvonimen, joka oli hänelle luvattu, "ottakaa huomioon, että muuan noista kolmesta miehestä, jotka äsken lähtivät täältä, hiljaa kehoitti minua epäilemään näitä kahta."

"Mutta minä", takasi Planchet arvokkaasti, "minä tunnen heidät ja vastaan heistä."

YHDESYHDEKSÄTTÄ LUKU

Lähettiläät

Molemmat ystävykset lähtivät heti matkalle ja ratsastivat etukaupungista alas rinnettä; mutta rinteen juurelle tultuaan he näkivät suureksi kummastuksekseen, että kadut olivat Pariisissa muuttuneet jo'iksi ja torit järviksi. Tammikuun runsaiden sateitten johdosta oli Seine-virta tulvinut yli äyräittensä ja lopulta anastanut alakseen puolet kaupunkia.

Atos ja Aramis tunkeusivat urheasti ratsuineen tulvaveteen, mutta piankin se nousi elukka-parkojen ryntäille, ja herrasmiesten oli mukauduttava jättämään hevosensa ja siirtymään veneeseen; lakeijat saivat käskyn odotella hallien luona.

Veneellä he siis saapuivat Louvre-palatsiin. Oli tullut yö, ja Pariisi -- nähtynä siten muutamien tärisevien lyhtyjen valjussa tuikkeessa, keskellään lukuisia lampia, joilla kuljetettiin veneissä patrulleja kimeltävine aseineen, vartiostojen huhuillessa toisilleen pimeään, -- esiintyi näyttämönä, joka tenhosi Aramista, hänen mielensä kun oli herkempi sotaisille vaikutuksille kuin kenenkään.

Ystävykset astuivat kuningattaren huoneistoon, mutta heidän oli odotettava etuhuoneessa, syystä että hänen majesteettinsa oli vastikään suonut puheillepääsyn joillekuille aatelismiehille, jotka toivat tietoja Englannista.

"Mekin", virkkoi Atos palvelijalle, jolta hän sai tämän vastauksen, "mekin tuomme tietoja Englannista, vieläpä tulemme sieltä itse."

"Mikä on nimenne, messieurs?" kysyi lakeija.

"Kreivi de la Fère ja chevalier d'Herblay", ilmoitti Aramis.

"Kas, siinä tapauksessa, messieurs", vastasi lakeija kuullessaan nämä nimet, joita kuningatar oli toivon hetkinä niin usein lausunut, "siinä tapauksessa asia on toinen, ja minä luulen, että hänen majesteettinsa ei antaisi minulle anteeksi, jos sallisin teidän odottaa hetkeäkään. Tulkaa, minä pyydän."

Ja hän astui edellä, Atoksen ja Aramiin seuraamana.

Heidän päästyään sen kamarin ovelle, missä kuningatar oli, lakeija viittasi heitä odottamaan ja sanoi avaten oven:

"Madame, toivon teidän majesteettinne suovan minulle anteeksi, että minä en noudattanut määräystänne, kun teidän majesteettinne saa tietää, että ne henkilöt, jotka nyt tulen ilmoittamaan, ovat kreivi de la Fère ja chevalier d'Herblay."

Nämä kaksi nimeä kuullessaan kuningatar puhkesi ilahtuneeseen huudahdukseen, joka tunkeusi odottajien korviin.

"Kuningatar-parka!" mutisi Atos.

"Voi, tulkoot he sisälle, tulkoot he sisälle!" huudahti nuori prinsessa vuorostaan, rientäen ovelle.

Lapsi-poloinen ei milloinkaan jättänyt äitiään ja yritti tyttärellisellä hellyydellä korvata molempien veljiensä ja sisarensa poissaoloa.

"Astukaa sisälle, messieurs", kutsui hän, itse avaten oven.

Atos ja Aramis ilmestyivät esiin. Kuningatar istui lepotuolissa, ja hänen edessään seisoi kaksi niistä kolmesta aatelismiehestä, jotka he olivat nähneet vahtimajassa.

Nämä olivat de Flamarens ja Gaspard de Coligny, Châtillonin herttua, jonka veli oli seitsemän tai kahdeksan vuotta aikaisemmin saanut surmansa madame Longuevillen tähden syntyneessä kaksintaistelussa Place Royalella.

Kun kaksi ystävystämme ilmoitettiin, kavahtivat toiset taaksepäin ja vaihtoivat keskenään hiljaa muutamia sanoja rauhattoman näköisinä.

"Tervetuloa, messieurs!" huudahti Englannin kuningatar nähdessään Atoksen ja Aramiin. "Vihdoinkin olette siis täällä, uskolliset ystäväni; mutta valtion kuriirit kulkevat kuitenkin vielä nopeammin kuin te. Hovi sai kuulla Lontoon tapauksista samalla hetkellä kuin te pääsitte Pariisin porteille, ja tässä näette herrat de Flamarensin ja de Châtillonin, jotka ovat hänen majesteettinsa Itävallan Annan toimesta nyt tuoneet minulle vereksimmät uutiset."

Aramis ja Atos katsoivat toisiinsa; heitä tyrmistytti kuningattaren silmissä kuvastuva tyyneys, jossa hohteli iloakin.

"Kertokaa edelleen", sanoi kuningatar kääntyen de Flamarensiin ja de Châtilloniin; "sanoitte siis, että hänen majesteettinsa Kaarlo ensimmäinen, korkea puolisoni, tuomittiin kuolemaan vastoin englantilaisten alamaisten enemmistön tahtoa?"

"Niin, madame", sopersi Châtillon.

Atos ja Aramis silmäilivät toisiaan yhä enemmän hämmästyksissään.

"Ja että kun hänet jo oli viety mestauslavalle", jatkoi kuningatar, "mestauslavalle! ... oi taivas, voi kuningastani! ... ja että hänen jo seistessään mestauslavalla, kansa kuohuksissaan pelasti hänet?"

"Niin, madame", vastasi de Châtillon niin matalalla äänellä, että molemmat aatelismiehet tarkkaavaisinakin hädin kuulivat tämän vakuutuksen.

Kuningatar liitti kätensä ristiin heltyneen kiitollisena, ja samalla hänen tyttärensä kietaisi toisen kätensä äidin kaulaan ja suuteli häntä ilosta loistavin silmin.

"Meidän on nyt enää ilmaistava, teidän majesteettinne, nöyrä kunnioituksemme", hyvästeli de Châtillon, jota näyteltävä osa tuntui kiusaavan, ja hän punastui Atoksen tiukasta ja läpitunkevasta katseesta.

"Hetkinen vielä, messieurs", virkkoi kuningatar pidättäen heidät viittauksella. "Hetkinen vielä, minä pyydän, sillä tässä ovat herrat de la Fère ja d'Herblay, jotka Lontoosta tulleina silminnäkijöinä voivat kertoa teille tuntemattomia yksityiskohtia. Te saatte ilmoittaa lisätiedot hyvälle kälylleni kuningattarelle. Puhukaa, messieurs, puhukaa, minä kuuntelen. Älkää salatko mitään, älkää ollenkaan säästelkö minua. Kun hänen majesteettinsa vielä elää ja kuninkaallinen kunnia on säilynyt loukkaamattomana, niin kaikki muu on minulle yhdentekevää."

Atos kalpeni ja laski kätensä sydämelleen.

"No niin", tiukkasi kuningatar, joka näki hänen liikkeensä ja vaaleutensa, "puhukaahan, monsieur, minä pyydän."

"Suokaa anteeksi, madame", sanoi Atos, "mutta minä en tahdo lisätä mitään näiden herrasmiesten kertomukseen ennen kuin he ovat tunnustaneet, että he kenties ovat erehtyneet."

"Erehtyneetkö!" huudahti kuningatar tukahtuneesti; "erehtyneet!... Mitä onkaan tapahtunut, -- voi taivas!"

"Monsieur", virkkoi de Flamares Atokselle, "jos me erehdymme, niin erehdys tulee kuningattarelta, ja teidän aikeenanne ei voine olla oikaista hänen tietojaan, sillä se olisi hänen majesteettinsa syyttämistä perättömyyksistä."

"Kuningattareltako, monsieur?" lausui Atos tyynellä ja soinnukkaalla äänellään.

"Niin", jupisi Flamarens luoden alas silmänsä.

Atos huokasi murheellisesti.

"Eikö se pikemmin tulle siltä henkilöltä, jonka me näimme teidän mukananne Barrière du Roulen päävahdissa?" tokaisi Aramis ivallisen kohteliaasti; "sillä jos me emme nähneet väärin, kreivi de la Fère ja minä, oli teitä kolme, kun tulitte Pariisiin."

Châtillon ja Flamarens hätkähtivät.

"Mutta selittäkäähän, kreivi!" huudahti kuningatar, jonka tuska yltyi hetki hetkeltä; "kasvoistanne luen epätoivoa, suunne epäröitsee ilmoittaa minulle jotakin kamalaa sanomaa, kätenne vapisevat... Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Mitä onkaan tapahtunut?"

"Laupias Luoja", rukoili nuori prinsessa polvistuen äitinsä viereen, "armahda meitä!"

"Monsieur", sanoi Châtillon, "jos teillä on joku synkkä viesti, niin olisi julmaa ilmoittaa se kuningattarelle."

Aramis astui niin lähelle Châtillonia, että he melkein koskettivat toisiaan.

"Monsieur", hän virkkoi tälle hammasta purren ja leimuavin katsein, "ettehän kehdanne muistuttaa kreivi de la Fèrelle ja minulle, mitä meidän on sanottava täällä?"

Tämän lyhyen väittelyn aikana Atos lähestyi kuningatarta, käsi yhä sydämellä ja pää painuneena kumaraan, ja haastoi järkkyneellä äänellä:

"Madame, ruhtinaalliset henkilöt, jotka ovat syntyään muiden ihmisten yläpuolella, ovat saaneet taivaalta sydämen, joka kykenee kestämään suurempia onnettomuuksia kuin tavalliset ihmiset, sillä se kuuluu heidän ylemmyyteensä. Minun mielestäni ei senvuoksi sovi menetellä teidän majesteettinne kaltaisen suuren kuningattaren suhteen samaten kuin holhotaan meidän säätymme naista. Kuningatar, kohtalon pakottamana kaikkiin kärsimyksiin maan päällä, tässä on tulos lähetystoimesta, jolla kunnioititte meitä."

Ja polvistuen vapisevan ja kauhun hyytämän kuningattaren eteen Atos otti povestaan samaan koteloon suljettuina sen timanteilla koristetun rintatähden, jonka kuningatar oli jättänyt loordi Winterille ennen tämän lähtöä, ja vihkisormuksen, jonka Kaarlo oli ennen kuolemaansa uskonut Aramiin haltuun; siitä saakka kun Atos oli ottanut vastaan nämä kaksi esinettä, ei hän ollut jättänyt niitä luotansa.

Hän avasi kotelon ja ojensi kalleudet kuningattarelle mykän ja syvällisen tuskan valtaamana.

Kuningatar kurotti kätensä, otti sormuksen ja nosti sen kouristuneesti huulilleen ja kykenemättä huoahtamaankaan, ehtimättä nyyhkäistäkään, hän levitti sylinsä, vaaleni ja kaatui tajuttomana kamarineitonsa ja tyttärensä kannateltavaksi.

Atos suuteli onnettoman leskikuningattaren kauhtanan päärmettä ja sanoi noustessaan ylös, -- niin arvokkaasti, että hänen vakuutuksensa teki syvän vaikutuksen kaikkiin läsnäolijoihin:

"Minä, kreivi de la Fère, aatelismies, joka en milloinkaan ole valehdellut, vannon ensin Jumalan ja sitten tämän kovasti koetellun kuningattaren edessä, että me Englannissa teimme kaikki mitä tehtävissä oli kuninkaan pelastamiseksi. Nyt, chevalier", hän lisäsi d'Herblayhin kääntyen, "lähtekäämme, sillä me olemme täyttäneet velvollisuutemme."

"Emme vielä", vastasi Aramis; "meillä on lopuksi sananen virkettavana näille herrasmiehille."

Ja hän lisäsi Châtilloniin kääntyen:

"Monsieur, ettekö suvaitsisi tulla ulos edes hetkiseksi, kuullaksenne pari sanaa, joita en voi lausua kuningattaren ollessa saapuvilla?"

Châtillon kumarsi myöntymykseksi, sen enempää vastaamatta. Atos ja Aramis poistuivat edellä, Châtillon ja Flamarens seurasivat heitä. Sanattomina he astuivat pikku eteishuoneen läpi, mutta heidän tultuaan erään lasioven tasalla leviävän pengermän kohdalle Aramis astui tälle yksinäiselle pengermälle, pysähtyi heti lasioven luo ja sanoi Châtillonin herttuaan kääntyen:

"Monsieur, te suvaitsitte vastikään mielestäni kohdella meitä jokseenkin ylimielisesti. Sellainen käytöstapa ei ole sovelias missään tilaisuudessa, mutta vielä sopimattomampi on se sävy miehillä, jotka tulevat tuomaan kuningattarelle valehtelijan sanomaa."

"Monsieur!" kivahti Châtillon.

"Mihin olettekaan jättäneet herra de Bruyn?" kysyi Aramis ivallisesti. "Eiköhän hän liene mennyt muuttamaan kasvojansa, jotka liiaksi muistuttivat Mazarinia? Tiedetään, että Palais-Royalissa on melkoinen vaihtovarasto italialaisia naamareita, huvinäytelmän hulluttelijoista tomppeleihin asti."

"Te haastatte meidän kanssamme riitaa, luulen!" virkahti Flamarens.

"Kas, te vain luulette, messieurs?"

"Haa, te kuulette, Flamarens!" huudahti Châtillon; "vastaamatta jääminen olisi tahra nimelleni ja kunnialleni."

"Samaa minäkin ajattelen", virkkoi Aramis.

"Teidän ei sovi kuitenkaan vastata, ja minä olen varma siitä, että nämä herrat piankin yhtyvät käsitykseeni."

Aramis pudisti päätänsä uskomattoman pilkallisesti.

Châtillon näki tämän liikkeen ja kouraisi miekkansa kahvaa.

"Herttua", huomautti Flamarens, "te unohdatte, että teidän on huomenna johdettava mitä tärkeintä yritystä ja että te hänen korkeutensa prinssin valitsemana ja kuningattaren hyväksymänä ette huomisiltaan asti kuulu itsellenne."

"Olkoon menneeksi, -- jääköön siis ylihuomisaamuun", myöntyi Aramis.

Nuo neljä aatelismiestä kumarsivat toisilleen, mutta tällä kertaa Châtillon ja Flamarens poistuivat Louvresta edellä, Atoksen ja Aramiin seuratessa heitä.

"Mennään, mennään, Atos, mennään!"

"Minne?"

"Herra de Beaufortin ja herra de Bouillonin luo; ilmoitamme heille, millä kannalla asiat ovat."

"Sama se, mutta sillä ehdolla, että aloitamme kaodjutorista. Hän on pappi; hän osaa tutkia omantunnon asioita, ja me kerromme hänelle epäilyksemme."

"Uh", vastasi Aramis, "hän pilaisi koko jutun, anastaen itselleen kaiken kunnian; lopettakaamme hänen luonaan, vaan älkäämme aloittako hanketta hänestä."

Atos hymyili. Hän näkyi sydämessään kätkevän ajatusta, jota hän ei ilmaissut.

"No, olkoon menneeksi", taipui hän; "kenestä aloitamme?"

"Herra de Bouillonista, jos suvaitset; hän esiintyy ensimmäisenä tiellämme."

"Sallithan minulle ensin erään tehtävän?"

"Minkä sitten?"

"Tahtoisin välillä pistäytyä 'Kaarlo Suureen' syleilemään Raoulia."

"Tottahan toki! Minä tulen mukaan; syleilemme häntä yhdessä."

Ystävykset astuivat jälleen veneeseen, jolla olivat saapuneet, ja soudattivat itsensä nyt hallien luo. Siellä he tapasivat Grimaudin ja Blaisoisin, jotka pitelivät heidän hevosiaan, ja kaikki neljä ratsastivat Guénégaud-kadulle.

Mutta Raoul ei ollut tavattavissa Kaarlo Suuren ravintolasta; hän oli päivemmällä saanut sanoman hänen korkeudeltaan prinssiltä ja heti lähtenyt matkalle Olivainin kanssa.

KAHDESYHDEKSÄTTÄ LUKU

Ylipäällikön kolme kenraaliluutnanttia

Atos ja Aramis eivät olleet ratsastaneet sataakaan askelta, kun heidät pidättivät katusululle asetetut etuvartijat, jotka kysyivät heiltä tunnussanaa. He olivat vastanneet olevansa menossa ilmoittamaan tärkeätä sanomaa herra de Bouillonille, ja etuvartio oli tyytynyt toimittamaan heidän matkaansa saattolaisen, muka oppaaksi ja pääsyn helpottajaksi, vaikka hänen oli määrä pitää heitä valppaasti silmällä.

Hôtel de Bouillonia lähestyessään he kohtasivat kolmimiehisen ratsastajaryhmän, joka oli selvillä tunnussanoista, sillä he kulkivat ilman opasta ja saattuetta, ja katusululle saapuessaan heidän tarvitsi vain vaihtaa muutamia sanoja vartion kanssa, jotta heidän annettiin heti pitkittää matkaansa, niin suurta kohteliaisuutta osoittaen kuin heidän arvoasemalleen näytti kuuluvankin. Heidät nähdessään Atos ja Aramis pysähtyivät.

"Kas, kas!" virkahti Aramis; "näetkö, kreivi?"

"Kyllä", vastasi Atos.

"Mitä sanot noista kolmesta ratsumiehestä?"

"Mitä sanot sinä, Aramis?"

"Että he ovat meidän miehemme."

"Et erehdy; tunsin ihan hyvin herra de Flamarensin."

"Ja minä herra de Châtillonin."

"Ja ruskeaviittainen ratsastaja..."

"Oli kardinaali."

"Omassa persoonassaan."

"Kuinka lemmossa he voivat siten uskaltautua Hôtel de Bouillonin lähistölle?" kummasteli Aramis.

Atos hymyili, mutta vaikeni. Viiden minuutin kuluttua he kolkuttivat herttuan portille.

Sitä vartioimassa oli vahtisotilas kuten ylempiarvoisen henkilön asuntoa ainakin; pikku vartio oli pihallakin, valmiina noudattamaan hänen korkeutensa prinssi de Contin kenraaliluutnantin määräyksiä.

Niinkuin laulussa oli mainittu, Bouillonin herttuaa vaivasi todellakin jäsensärky. Hän oli makuulla, mutta tukalasta taudistaan huolimatta, joka oli jo kuukauden ajan -- siis Pariisin piirityksen alusta asti -- estänyt häntä nousemasta ratsaille, hän ilmoitti ottavansa vastaan kreivi de la Fèren ja chevalier d'Herblayn.

Ystävykset opastettiin herttuan luo. Potilas makasi vuoteella huoneessaan, mutta ympäristö oli niin sotaisa kuin ajatella voi. Seinillä riippui yltyleensä miekkoja, pistooleja, haarniskoja ja musketteja, ja oli helppo nähdä, että Bouillonin herra aikoi heti luuvalosta suoriuduttuaan antaa parlamentin vihollisille kovan pähkinän purtavaksi. Sitä odottaessaan hän sanoi suuresti kärsivänsä toimettomasta makaamisestaan.

"Voi, messieurs!" hän huudahti nähdessään kaksi vierastansa ja yritti kohouma vuoteellaan, mutta painui takaisin irvistäen kivusta; "kyllä teidän kelpaa, kun voitte ratsastella, liikkua vapaasti, taistella kansan asian puolesta. Mutta minä olen naulittu vuoteeseeni, niinkuin näette. Oi, kirottu kolotus!" voihkaisi hän jälleen; "kirottu vaiva!"

"Monseigneur", ilmoitti Atos, "me tulemme Englannista, ja ensimmäisenä ajatuksenamme oli Pariisiin saavuttuamme tiedustaa vointianne."

"Paljon kiitoksia, messieurs, kiitän kaikesta sydämestäni!" vastasi herttua. "Jaksan huonosti, kuten näette ... lemmon särky! Vai niin, te tulette Englannista? Ja Kaarlo-kuningas voi hyvin, mikäli äsken kuulin?"

"Hän on kuollut, monseigneur", sanoi Aramis.

"Eihän!" virkahti herttua hämmästyneenä.

"Kuollut mestauslavalla, parlamentin tuomitsemana."

"Mahdotonta!"

"Ja teloitus tapahtui meidän nähtemme."

"Mitä siis puhuikaan minulle herra de Flamarens?"

"Herra de Flamarens!" huudahti Aramis.

"Niin, hän lähti juuri täältä."

Atos hymyili.

"Kahden kumppanin keralla?" hän huomautti.

"Kahden kumppanin kanssa kyllä", myönsi herttua. Sitten hän lisäsi hieman rauhattomasti: "Kohtasitteko heidät?"

"Siltä minusta näytti, -- kadulla", vastasi Atos. Ja hän vilkaisi myhäillen Aramiiseen, joka puolestaan katseli häntä hiukan ihmeissään.

"Kirottu luuvalo!" murahti herra de Bouillon ilmeisesti kiusaantuneena ja hämillään.

"Monseigneur", virkkoi Atos, "tarvitaan tosiaan kaikkea harrastustanne pariisilaisten pyrkimyksiä kohtaan, voidaksenne sairaanakin pysyä armeijan johdossa, ja se sitkeys herättää meidän vilpitöntä ihailuamme, herra d'Herblayn ja minun."

"Mikäs auttaa, messieurs! Täytyyhän ... ja te olette itse esimerkkinä samasta, te niin urheat ja uskolliset miehet, joita rakas arvokumppanini Beaufortin herttua saa kiittää vapaudestaan ja kenties hengestäänkin ... yhteisen hyvän puolesta on uhrauduttava. Sen teenkin, kuten näette; mutta minä tunnustan, että voimani ovat lopussa. Sydän on kyllä paikallaan, pää on kunnossa, mutta tämä kamala nivelpolte tappaa minut, ja sanon suoraan, että jos hovi myöntyisi anomukseeni, -- aivan kohtuulliseen vaatimukseen, koska minä en pyydä muuta kuin itse vanhan kardinaalin lupaamaa vahingonkorvausta Sedanin ruhtinuuden menetyksestä, -- niin minä tunnustan, että jos minulle annettaisiin samanarvoiset tilukset, jos minua hyvitettäisiin tuon alueen tuloista siitä saakka kun se minulta riistettiin eli kahdeksan vuoden ajalta, -- jos sukuni jäsenille annettaisiin ruhtinaan arvonimi ja veljeni Turennen herttua saisi jälleen päällikkyytensä armeijassa, niin vetäytyisin heti takaisin maatiloilleni ja antaisin hovin ja parlamentin sopia keskenään miten haluavat."

"Ja siinä te tekisitte oikein, monseigneur", oli Atos myöntävinään.

"Te olette siis samaa mieltä, kreivi de la Fère?"

"Ehdottomasti."

"Ja te myös, chevalier d'Herblay?"

"Täydellisesti."

"No niin, ilmoitan teille, messieurs", jatkoi herttua, "että minä kaiken todennäköisyyden mukaan omaksun sen menettelytavan. Hovi tekee minulle parhaillaan esityksiä; minun tarvitsee vain hyväksyä ne. Tähän asti olen asettunut hylkäävälle kannalle, mutta kun teidänlaisenne miehet arvelevat minun olevan siinä kohden väärässä, ja etenkin kun tämä kirottu luuvalo estää minua palvelemasta pariisilaisten etuja, tekee totta tosiaan mieleni noudattaa neuvoanne ja suostua herra de Châtillonin äskeiseen tarjoukseen."

"Suostukaa, ruhtinas", kehoitti Aramis, "suostukaa!"

"Kautta kunniani, sen teen! Olenkin pahoillani, että tänä iltana melkein hylkäsin ... mutta huomenna tapahtuu uusi neuvottelu, ja saammehan nähdä."

Ystävykset kumarsivat herttualle.

"Menkää, messieurs", hyvästeli tämä, "menkää, teidän täytyy olla väsyksissä matkastanne. Onneton Kaarlo-kuningas! Mutta hän oli lopultakin osittain itse syypää kukistumiseensa, ja meillä on lohdutuksena se tieto, että Ranskan ei tarvitse moittia itseänsä asiasta, koska se on tehnyt kaikkensa hänen pelastamisekseen."

"Niin, mitä siihen tulee", huomautti Aramis, "olemme me sen todistajia; ja ennen kaikkea on herra Mazarin..."

"Kas, siinä näette! Minua ilahduttaa, että annatte hänestä sen todistuksen; kardinaali on pohjaltaan hyvä ihminen, ja jollei hän olisi ulkomaalainen ... no, silloin hänelle tehtäisiin oikeutta. Ai, lemmon leini!"

Atos ja Aramis poistuivat, mutta eteishuoneeseen saakka seurasi heitä Bouillonin herran vaikerrus; herttua-parka kärsi nähtävästi kadotuksen tuskia.

Heidän tultuaan portille virkkoi Aramis Atokselle:

"No, mitä ajattelet?"

"Sinä huomasitkin", sanoi Aramis, "että minä en maininnut hänelle mitään siitä asiasta, joka oli meidät toimittanut hänen luokseen."

"Siinä teit viisaasti; olisit aiheuttanut hänelle yhä pahempia kipuja. Lähtekäämme herra de Beaufortin luo."

Ystävykset suuntasivat kulkunsa Hôtel de Vendômea kohti. Kello löi kymmenen heidän päätyessään perille. Hôtel de Vendôme oli yhtä huolellisesti vartioitu ja yhtä sotaisan näköinen kuin Bouilloninkin herttuan asuintalo. Vahtisotamies seisoi portilla, pihalla näkyi vartio muskettikeon ympärillä, satuloituja hevosia oli sidottu kytkyrenkaisiin. Kahden ratsastajan, jotka lähtivät liikkeelle juuri Atoksen ja Aramiin saapuessa, oli pakko peräyttää hevosiansa hiukan, suodakseen heille tilaa.

"Ahaa, hyvät herrat!" virkkoi Aramis; "tämä yö näkyy ihan olevan määrätty meidän keskinäisiin kohtauksiimme, ja kylläpä meillä olisi huono onni, ellemme näin usein osuttuamme yhteen tänä iltana saisi ollenkaan tavatuksi toisiamme huomenna."

"Oh, mitä siihen asiaan tulee, monsieur, niin voitte olla huoletta", vastasi Châtillon, sillä hän se oli Flamarensin kanssa tulossa Beaufortin herttuan luota; "jos tavoittamatta tapailemme toisiamme yöllä, niin voimme olla sitä varmempia kohtauksestamme päivällä, kun etsimme molemmin puolin."

"Sitä toivon, monsieur", sanoi Aramis.

"Ja minä olen siitä vakuuttunut", vastasi herttua.

Flamarens ja Châtillon pitkittivät matkaansa, ja Atos ja Aramis hyppäsivät alas ratsailta.

Juuri kun he olivat heittäneet ohjakset lakeijoilleen ja riisuneet viittansa, lähestyi muuan mies, joka tovin silmäiltyään tulijoita pihan keskelle ripustetun lyhdyn himmeässä valossa huudahti kummastuksesta ja kiirehti heittäytymään heidän syliinsä.

"Kreivi de la Fère!" ihmetteli mies; "chevalier d'Herblay, -- miten olette te täällä, Pariisissa?"

"Rochefort!" virkkoivat ystävykset yhtaikaa.

"Niin kyllä. Niinkuin jo tiedätte, me tulimme neljä tai viisi päivää takaperin Vendômoisista ja valmistaudumme toimittamaan Mazarinille puuhaa. Olette kaiketi yhä meikäläisiä?"

"Entistä enemmän. Entä herttua?"

"Hän on raivostuksissaan kardinaalille. Tiedättehän, kuinka tavaton menestys rakkaalla herttuallamme on ollut? Hän on Pariisin todellisena kuninkaana; hän ei voi näyttäytyä kaduilla joutumatta syleilijäin tukahduttamaksi."

"Hei, sitä parempi!" tokaisi Aramis; "mutta sanokaa minulle, eivätkö täältä juurikään lähteneet Flamarens ja Châtillon?"

"Kyllä, he kävivät herttuan puheilla; tulivat tietenkin Mazarinin asioilla, mutta tapasivatpa miehen, joka osasi vastata heille, sen takaan."

"Hyvä!" virkkoi Atos; "voisikohan saada kunnian tavata hänen korkeuttaan?"

"Tietysti, aivan heti! Te tiedätte, että hän on aina teidän tavattavissanne. Seuratkaa minua, pyydän saada kunnian ilmoittaa teidät."

Rochefort meni edellä. Kaikki ovet avautuivat hänelle ja hänen molemmille ystävilleen. Heidän tullessaan oli herra de Beaufort istuutumaisillaan pöytään. Illan monet hommat olivat tähän asti viivyttäneet hänen ateriaansa, mutta tärkeästä toimituksesta huolimatta oli prinssi tuskin kuullut Rochefortin ilmoittamat kaksi nimeä, kun hän heti nousi tuoliltaan, jota oli ollut siirtämässä pöydän ääreen, ja astui vilkkaasti ystävyksiä vastaan.

"Ah, hitto, olkaa tervetulleita, messieurs!" puheli hän. "Otattehan osaa illalliseeni? Boisjoli, ilmoita Noirmontille, että minulla on kaksi pöytäkumppania. Tunnette kai Noirmontin, messieurs? Hän on hovimestarini, ukko Marteaun seuraaja, joka leipoi ne oivalliset piirakat, muistattehan. Boisjoli, pyydä häntä lähettämään joku sellainen valmisteensa, muttei ihan samaa lajia kuin hän paistoi La Ramée-rukalle. Nyt, Jumalan kiitos, emme enää tarvitse nuoratikkaita, tikareita tai suukapuloita!"

"Monseigneur", esteli Atos, "älkää meidän takiamme vaivatko kuuluisaa hovimestarianne, jonka monet erilaiset lahjat me tunnemme. Teidän korkeutenne luvalla puhuen on meillä tänä iltana ainoastaan kunnia kysyä, kuinka voitte, ja pyytää määräyksiänne."