Part 60

"Jatkahan, Mouston", kehoitti Portos; "tuo yhtäläisyys tuntuu hyvin mielenkiintoiselta."

"Sellaisessa tapauksessa, monsieur, nälkiintyneillä matkalaisilla on Jean Mocquetin mukaan hirmuisena tapana syödä toisensa ja aloittaa..."

"Lihavimmasta!" huudahti d'Artagnan kykenemättä pidättämään nauruansa aseman vakavuudesta huolimatta.

"Niin, monsieur", vastasi Mousqueton hiukan ällistyneenä tästä hilpeydestä, "ja sallikaa minun sanoa, että minä en huomaa siinä mitään naurettavaa."

"Kunnon Mouston on ruumiillistettu uskollisuus!" virkkoi Portos. "Lyönpä vetoa, että sinä ajatuksissasi jo näit olevasi pilputtuna suupaloiksi herrasi eteen?"

"Niin, monsieur, vaikka siihen tyydytykseen, jota luulette minun kokevan, sekaantuu mielipahaakin, sen tunnustan. En sentään paljoakaan pahoittelisi monsieur, jos minulla kuollessani olisi varmana tietona, että siten vielä hyödyttäisin teitä."

"Mouston", lausui Portos liikuttuneena, "jos vielä koskaan näemme Pierrefonds-linnaani, niin saat täydellisesti omaksesi ja jälkeläisillesi perinnöksi sen pienen aidatun viinitarhan, joka on vuokratilan ylärinteellä."

"Ja nimitä se Uskollisuuden tarhaksi, Mouston", ehdotti Aramis, "jotta uhrauksesi muisto säilyy kaukaiseen tulevaisuuteen asti."

"Chevalier", sanoi d'Artagnan vuorostaan nauraen, "sinä söisit kai Moustonia suurestikaan surkeilematta, pari kolme päivää paastottuasi?"

"En, kautta kunniani", vakuutti Aramis; "parempana pitäisin Blaisoisin, sillä hänet olen tuntenut vähemmän aikaa."

On arvattavissa, että tämän pilanteon aikana, jonka varsinaisena tarkoituksena oli häivyttää äskeistä kohtausta Atoksen mielestä, palvelijat eivät voineet olla tuntematta levottomuutta, paitsi Grimaud, joka tiesi välttävänsä vaaran, olipa se kuinkakin uhkaava.

Mykkänä kuten tavallista, ollenkaan puuttumatta keskusteluun, Grimaud uurastikin kaikin voimin, airo kumpaisessakin kädessään.

"Sinä siis soudat, sinä?" virkkoi Aramis.

Grimaud nyökkäsi.

"Minkätähden?"

"Lämpimikseni."

Ja muiden haaksirikkoisten hytistessä vilusta hikoili vaitelias Grimaud.

Äkkiä Mousqueton huudahti ilosta, kohottaen ilmaan kätensä, jossa oli pullo.

"Voi", sanoi hän ojentaen pullon Portokselle, "voi, monsieur, me olemme pelastettuja! Veneessä on elintarpeita."

Hän kaivoi kiihkeästi teljon alta, mistä hänen käteensä oli jo osunut kallisarvoinen näyte, ja otti sieltä yhteen menoon tusinan samanlaisia pulloja sekä leipää ja kämpäleen suolaista lihaa.

Turha sanoakaan, että tämä löytö sai kaikki jälleen hyvälle tuulelle, Atosta lukuunottamatta.

"Peijakas", tuumi Portos, jonka muistettaneen olleen nälissään jo prikiin tullessaan, "onpa ihmeellistä, kuinka hiukaisevia suuret mielenkuohut ovat!"

Ja hän tyhjensi pullon yhdellä siemauksella ja söi yksinään kolmanneksen leivästä ja suolalihasta.

Päivän ensimmäinen kajastus alkoi luoda vaaleata hohdetta sinertävällä ulapalle, ja noin kymmenen musketinkantaman päässä näkyi edessäpäin musta röykkiö, jonka yli levittäysi kolmikulmainen purje sirona ja venyneenä kuin pääskysen siipi.

"Laiva!" huudahtivat ystävykset yhtaikaa, ja lakeijatkin puolestaan ilmaisivat eri tavoin riemastustaan.

Dunkerquelainen rahtilaiva siinä oli matkalla Boulogneen.

Kaikki neljä isäntää, Blaisois ja Mousqueton yhdistivät äänensä huudoksi, joka kiiri aaltojen kimmoista pintaa pitkin, kun sitävastoin Grimaud sanaakaan virkkamatta pani hattunsa airon päähän, kääntääkseen puoleensa niiden katseet, joiden korviin huuto oli aiottu.

Neljännestunnin kuluttua saapui rahtilaivan vene hinaamaan heitä, ja piankin he istuivat pikku aluksen kannella. Grimaud tarjosi laivurille isäntänsä puolesta kaksikymmentä guineaa, ja myötäisen tuulen suosimana ranskalaisemme laskivat jalkansa isänmaan kamaralle kello yhdeksän aamulla.

YHDEKSÄSKAHDEKSATTA LUKU

Kotoisella maaperällä

"Hiisi vieköön, kylläpä tämän jälkeen tunnen itseni voimakkaaksi!" virkkoi Portos polkaisten isot jalkansa hiekkaan. "Yritettäköön nyt mukista minulle, katsoa minuun karsaasti tai ärsyttää minua, niin nähdäänpä, kenen kanssa ollaan tekemisissä! Tuhannen tulimmaista, minä uhmaisin kokonaista valtakuntaa!"

"Ja minä varoitan sinua julistelemasta haastettasi liian äänekkäästi, Portos", muistutti d'Artagnan, "sillä minusta tuntuu kuin pidettäisiin meitä täällä tarkoin silmällä."

"Lempo soikoon, meitä ihaillaan!" vakuutti Portos.

"Tiedätkös, se ei ollenkaan hivele turhamaisuuttani, usko pois, Portos", vastasi d'Artagnan. "Tuolla näen mustakaapuisia miehiä, ja meidän asemassamme sellaiset ilmiöt peloittavat minua, sen tunnustan."

"Ne ovat sataman kauppalaivojen tullaajia", huomautti Aramis.

"Toisen kardinaalin aikana, sen suuren", sanoi Atos, "olisi meille omistettu suurempaa huomiota kuin tavaroille. Mutta te voitte olla huoletta, hyvät ystävät, nykyisenä aikana pidetään tarkemmin silmällä kauppaa kuin meitä."

"Siihen en luota", virkkoi d'Artagnan, "ja minä lähden hietaharjuille."

"Miksei kaupunkiin?" kysyi Portos. "Minä pitäisin enemmän hyvästä majatalosta kuin noista kamalista hietakummuista, jotka Jumala on luonut vain kaniineja varten. Sitäpaitsi olen nälissäni."

"Tee miten tahdot, Portos", sanoi d'Artagnan; "minä puolestani olen vakuuttunut siitä, että avoin keto on turvallisempi meidän asemassamme oleville miehille."

Ja d'Artagnan lähti nousemaan hietaharjuille Portoksen vastausta odottamatta, varmana siitä, että enemmistö oli hänen puolellaan.

Pikku ryhmä seurasi häntä ja katosi pian hänen mukanaan hietakunnaiden taakse ennen kuin oli ehtinyt herättää yleistä huomiota.

"Pakiskaamme", esitti Aramis heidän taivallettuaan neljänneslieuen verran.

"Ei, paetkaamme", vastasi d'Artagnan. "Me olemme suoriutuneet Cromwellista, Mordauntista, merestä, -- noista kolmesta kuilusta, jotka uhkasivat niellä meidät, -- mutta Mazarinista me emme selviydy niin vähällä."

"Olet oikeassa, d'Artagnan", myönsi Aramis, "ja minun neuvoni on, että paremmaksi varmuudeksi eriämme."

"Niin, niin, Aramis", yhtyi d'Artagnan, "eritkäämme."

Portos tahtoi lausua jotakin tämän päätöksen vastustamiseksi, mutta d'Artagnan puristi hänen kättään vaikenemisen merkiksi. Portos oli tottunut kuuliaiseksi näille kumppaninsa vihjauksille, sillä hän tunnusti tavallisella suopeudellaan d'Artagnanin älyllisen ylemmyyden. Hän pidätti senvuoksi sanat, jotka hänellä jo oli huulillaan.

"Mutta miksi eriäisimme?" kysyi Atos.

"Siitä syystä", vastasi d'Artagnan, "että Mazarin lähetti meidät Cromwellin luo, Portoksen ja minut, ja että me emme palvelleetkaan Cromwellia, vaan Kaarlo-kuningasta, mikä ei ole ihan sama asia. Jos nyt palaamme herrojen de la Fèren ja d'Herblayn seurassa, niin rikoksemme on ilmeinen; kaksin palatessamme jää horjahduksemme epätietoiseksi, ja epäselvissä olosuhteissa voi johtaa ihmisten käsityksiä hyvin pitkälle. Siten olen päättänyt menetellä Mazarinin kanssa."

"Ihan niin", mukasi Portos, "hän on oikeassa."

"Mutta", sanoi d'Artagnan, "luuletko, Atos, että ihminen voi kylmäverisesti erota kahdesta sellaisesta ystävästä kuin sinä ja Aramis olette, ja hetkellä, joka ei ole vaarojansa vailla?"

"En", vastasi Atos; "tulekin syliini, poikani!"

"Voi piru!" nyyhkäisi Portos; "luulenpa vetisteleväni, -- kyllä tämä on tyhmää!"

Ja kaikki neljä ystävystä heittäysivät yhtaikaa toistensa syliin. Näillä veljellisyyden yhdistämillä neljällä miehellä oli varmaankin tällä hetkellä vain yksi sielu.

Blaisoisin ja Grimaudin piti seurata Atosta ja Aramista.

Mousqueton riitti Portokselle ja d'Artagnanille.

Heidän ainaisen tapansa mukaan jaettiin nyt rahat tunnollisesti, ja paiskattuaan toisilleen kättä ja uudistettuaan ikuisen ystävyyden lupauksen kumppanukset erkanivat lähteäkseen sopimuksen mukaisesti kahtena ryhmänä eri teitä. Kuitenkin he moneen kertaan kääntyivät katsomaan taakseen ja huutamaan toisilleen muutamia sydämellisiä sanoja, joita hietaharjujen kaiut kertasivat.

Viimein he menettivät toisensa näkyvistään.

"_Sacrebleu_, d'Artagnan", virkkoi nyt Portos, "minun pitää oitis lausua sinulle ajatukseni, sillä minä en pystyisi koskaan säilyttämään sydämelläni mitään sinua vastaan. Tiedätkös, minä en tuntenut sinua äskeisessä kohtauksessa!"

"Kuinka niin?" kysyi d'Artagnan hienosti hymyillen.

"Kas, jos Atosta ja Aramista uhkaa todellinen vaara kuten sanot, niin eihän hetki ollut sovelias erotaksemme heistä. Sanon sinulle suoraan, että minä puolestani olin halukas saattamaan heitä ja että vieläkin tekisi mieleni tavoittaa heidät maailman kaikista Mazarineista huolimatta."

"Sinä olisit oikeassa, Portos, jos asian laita olisi todella sellainen", vastasi d'Artagnan. "Mutta kuulehan nyt muuan pikku seikka, joka vähäpätöisenäkin kaiketi muuttaa mielipiteesi; he eivät ole suuremmassa vaarassa, vaan me. Kumppaneistamme emme eronneet hylätäksemme heitä, vaan varoaksemme pahentamasta heidän asemaansa."

"Niinkö?" ihmetteli Portos silmät suurina.

"Ehdottomasti; jos heidät pidätetään, niin heitä uhkaa pelkkä Bastilji, mutta jos meille sattuu sama tapaus, niin saammekin marssia Grève-torille".[25]

"Pentele", virkahti Portos, "se on aivan toista kuin parooninkruunu, jonka minulle lupasit, d'Artagnan!"

"Mitä vielä; eroitus ei kenties ole niin suuri kuin luulet, Portos. Tunnethan sananlaskun: kaikki tiet johtavat Roomaan."

"Mutta minkätähden on meidän asemamme vaarallisempi kuin Atoksen ja Aramiin?" tiedusti Portos.

"Syystä että he eivät ole tehneet muuta kuin täyttäneet kuningatar Henrietteltä saamansa lähetystoimen, kun me sitävastoin olemme pettäneet Mazarinin antaman tehtävän. Cromwellin luo lähteneinä lähettiläinä me siirryimme Kaarlo-kuninkaan kannattajiksi, ja sen sijaan, että olisimme auttaneet kuningasta mestauslavalle, jonne hänet olivat tuominneet sellaiset roistot kuin Mazarin, Cromwell, Joyce, Pride ja muut, olimme vähällä pelastaa hänet."

"Perhana", tokaisi Portos, "mitä sanommekaan Mazarinille?"

"Anna minun huolehtia siitä, minulla on jo suunnitelmani; se nauraa parhaiten, joka nauraa viimeiseksi. Cromwell on hyvin mahtava, Mazarin on varsin viekas, mutta mieluummin kuitenkin olen tekemisissä heidän kanssaan kuin herra Mordaunt-vainajan."

"Hei, onpa hauskaa puhua herra _Mordaunt-vainajasta_!" huudahti Portos.

"On vainkin", myönsi d'Artagnan; "mutta nyt taipaleelle!"

Ja hetkeäkään menettämättä molemmat kumppanukset suuntasivat kulkunsa umpimähkään Pariisia kohti, saattolaisinaan Mousqueton, joka kaiken yötä paleltuaan alkoi neljännestunnissa hikoilla.

KAHDEKSASKYMMENES LUKU

Paluu

Atos ja Aramis noudattivat d'Artagnanin esittämää matkasuunnitelmaa ja jouduttivat kulkuaan parhaansa mukaan. Heistä tuntui edullisemmalta joutua pidätetyksi lähellä Pariisia kuin loitolla sieltä.

Joka ilta he yöllisen vangitsemisen pelossa piirsivät sovitun tunnusmerkin seinään tai ikkunaan: mutta joka aamu he suureksi hämmästyksekseen heräsivät vapaina.

Sitä mukaa kuin he lähestyivät Pariisia häipyivät unten tavoin ne suuret tapaukset, joihin he olivat ottaneet osaa Englannin valtakunnan järkkyessä, samalla kun etualalle siirtyivät ne selkkaukset, jotka olivat heidän poissaollessaan kuohuttaneet Pariisia ja maaseutua.

Näiden kuuden viikon aikana oli Ranskassa sattunut niin paljon pikku seikkoja, että ne yhteensä melkein merkitsivät suurta. Aamulla havahtuessaan ilman kuningatarta ja kuningasta tunsivat pariisilaiset suurta levottomuutta tästä hylkäämisestä, ja Mazarinin niin kiihkeästi haluttu poistuminen ei korvannut noiden kahden korkean pakolaisen puuttumista.

Ensimmäisenä vaikutelmana, joka valtasi Pariisin, kun kuultiin lukijoillemme kuvattu pako Saint-Germainiin, oli senvuoksi tuollaista säikähdystä, joka vavahduttelee lapsia, kun he heräävät yöllä tai yksinäisyydessä. Parlamentti joutui kuohuksiin, ja päätettiin toimittaa lähetystö rukoilemaan kuningatarta, että hän ei pitkäksi aikaa riistäisi Pariisilta kuninkaallista läsnäoloaan.

Mutta kuningatarta elähdytti vielä se kaksinainen vaikutelma, minkä hän oli saanut Lensin voitosta ja onnellisesti suoritetun paon tyydyttämästä turhamaisuudesta. Lähetystö ei ainoastaan menettänyt puheillepääsyn kunniaa, vaan sen annettiin odottaa maantiellä, kunnes kansleri Séguier saapui ilmoittamaan hovin ultimatumin: jos parlamentti ei nöyrtyisi kuninkaallisen majesteetin edessä tunnustamaan kohta kohdalta erehtyneensä riidanalaisissa kysymyksissä, niin Pariisia alettaisiin seuraavana päivänä piirittää; siinä mielessä oli Orleansin herttua jo miehittänyt Saint-Cloudin sillan, ja Condén prinssi piti hallussaan Charentonia ja Saint-Denisiä.

Hovi valmistautui siis hyökkäämään ja Pariisi puolustautumaan. Porvarit puuhasivat parhaillaan kapina-aikojen tavallisessa kaupunkilaistyössä, ketjujen jännittämisessä katujen poikki ja kivityksen repimisessä, kun näkivät Condén prinssin veljen -- prinssi de Contin -- ja hänen lankonsa Longuevillen herttuan kiirehtivän avukseen koadjutorin saattamina. Siitä lähtein he tyyntyivät, sillä heillä oli nyt puolellaan kaksi täysiveristä prinssiä ja lukumäärän ylivoima. Tammikuun 10 p:nä pariisilaiset saivat tämän odottamattoman tuen.

Myrskyisen neuvottelun jälkeen nimitettiin prinssi de Conti kuninkaan armeijan ylipäälliköksi Pariisin ulkopuolella, kenraaliluutnantteinaan d'Elboeufin ja Bouillonin herttuat sekä marski de la Mothe. Longuevillen herttua tyytyi ilman päällikkyyttä ja arvonimeä prinssin apumiehen toimeen.

Herra de Beaufort taasen oli saapunut Vendômoisista ja toi senaikuisen kronikan sanoja käyttääksemme mukanaan ylvään ryhtinsä, kauniit ja pitkät hiuksensa sekä sen kansanomaisuuden, joka teki hänestä esikaupunkien kuninkaan.

Pariisilainen armeija oli järjestäytynyt niin rivakasti kuin porvarit aina laittautuvat sotamiehiksi, milloin siihen esiintyy erityistä aihetta. Tammikuun 19 p:nä oli tilapäinen armeija tehnyt hyökkäyksen ulos kaupungista, pikemmin varmistuttaakseen itseänsä ja muita olemassaolostaan kuin missään vakavassa tarkoituksessa, ja joukon etunenässä liehui lippu, jossa näkyi omituisena tunnuslauselmana: _Me etsimme kuningastamme_.

Seuraavat päivät käytettiin muutamiin pikku partioretkiin, joista ei ollut muuta tulosta kuin että siepattiin joitakuita karjalaumoja ja poltettiin pari kolme rakennusta.

Sitten jouduttiin helmikuun alkupäiviin, ja sen kuukauden ensimmäisenä päivänä olivat neljä ystävystämme astuneet maihin Boulognessa ja lähteneet kahtena eri ryhmänä Pariisia kohti.

Neljännen päivämatkansa lopulla Atos ja Aramis varovasti väistivät Nanterren kaupunkia, jotteivät kohtaisi kuningattaren väkeä.

Vastoin taipumustaan turvausi Atos tällaisiin varokeinoihin, mutta Aramis oli varsin järkevästi huomauttanut hänelle, että heillä ei ollut oikeutta antautua mihinkään varomattomuuteen, kun Kaarlo-kuningas oli uskonut heille pyhän ja tärkeän tehtävän, joka mestauslavalla vastaanotettuna voitiin täyttää ainoastaan kuningattaren edessä.

Atos mukautui senvuoksi.

Esikaupungeissa matkalaisemme tapasivat vartiostoja kaikkialla; koko Pariisi oli aseissa. Etuvartija ei tahtonut laskea kahta aatelismiestä ohitseen, vaan huusi kersanttia.

Kersantti tuli heti ulos vartioasemalta, ja omaksuen kaiken sen mahtipontisuuden, jota porvarit mielellään pitävät sävynään, kun heillä on onni esiintyä sotilaallisessa arvoasemassa, hän kysyi:

"Keitä te olette, messieurs?"

"Kaksi aatelismiestä", vastasi Atos.

"Mistä te tulette?"

"Lontoosta."

"Mitä asiaa teillä on Pariisissa?"

"Lähetystoimi hänen majesteettinsa Englannin kuningattaren luona."

"Kas, kaikkihan ihmiset aikovatkin tänään Englannin kuningattaren luo!" ihmetteli kersantti. "Meillä on jo vahtimajassa kolme aatelismiestä, joiden passeja tarkastetaan, ja hekin ovat menossa hänen majesteettinsa puheille. Missä ovat teidän passinne?"

"Niitä ei meillä ole."

"Mitä! Eikö ole?"

"Ei, me tulemme Englannista, niinkuin jo mainitsimme, ja olemme aivan tietämättömiä täkäläisestä valtiollisesta asemasta, sillä me matkustimme Pariisista ennen kuninkaan lähtöä."

"Ahaa!" tuumi kersantti ovelan näköisenä; "te olette mazarinilaisia ja pyritte kai Pariisiin vakoilemaan meitä."

"Hyvä ystävä", virkkoi Atos, joka oli viimeksi antanut Aramiin vastailla, "jos me olisimme mazarinilaisia, niin meillä päin vastoin olisi kaikki mahdolliset passit. Uskokaa minua, nykyisessä asemassanne tulee teidän ennen kaikkea epäillä niitä, joiden paperit ovat täydellisessä kunnossa."

"Astukaa päävahtiin", sanoi kersantti; "selitelkää siellä asianne vartioston päällikölle."

Hän antoi etuvartijalle merkin, ja tämä siirtyi syrjään; kersantti meni edellä, ja molemmat aatelismiehet seurasivat häntä vahtimajaan.

Siellä näkyi pelkkiä porvareita ja kansan miehiä; muutamat pelasivat, toiset joivat, ja toiset pitivät puheita.

Eräässä nurkassa ja melkein vartioituina seisoivat vastamainitut kolme aikaisemmin saapunutta aatelismiestä, joiden passeja tutki upseeri. Tämä oleskeli viereisessä kamarissa, sillä hänen arvoasemansa oikeutti hänet saamaan erityisen huoneen.

Sekä vastatulleiden että aikaisemmin saapuneiden ensimmäisenä ajatuksena oli luoda vahtimajan vastapäisiltä seinävieriltä nopea ja tutkiva silmäys toisiinsa. Ensimmäisinä tulleet olivat huolellisesti kääriytyneet pitkien levättiensä laskoksiin. Muuan heistä, kumppaneitansa lyhyempi varreltaan, pysytteli taampana varjossa.

Kun kersantti ilmoitti, että hän kaiken todennäköisyyden mukaan oli tavannut kaksi mazarinilaista, heristivät nuo kolme aatelismiestä korviansa ja jännittivät tarkkaavaisuuttaan. Lyhytkasvuisin, joka oli astunut kaksi askelta eteenpäin, peräytyi nyt jälleen varjoon.

Vastatulleiden esiintyessä passittomina näkyi vartioston yksimielisenä käsityksenä olevan, että heitä ei sopinut päästää kaupunkiin.

"Kyllä kaiketi sentään", virkkoi Atos; "on mielestäni hyvinkin luonnollista, että meille myönnetään pääsy, sillä me näymme olevan tekemisissä järkevien miesten kanssa. On hyvin yksinkertainen keino käytettävissä; ilmoitettakoon nimemme hänen majesteetilleen Englannin kuningattarelle, ja jos hän vastaa meistä, ette te toivoakseni enää näe mitään estettä pääsyllemme."

Nämä sanat saivat varjoon vetäytyneen aatelismiehen yhä tarkkaavaisemmaksi, ja hän liikahtikin kummastuksesta, niin että häneltä putosi päästä hattu, kun sitä oli työntänyt ylös levätti, johon hän oli entistä huolellisemmin kääriytynyt; hän kumartui nopeasti ottamaan sen lattialta.

"Hyvä Jumala!" virkahti Aramis nyhjäisten Atosta kyynärpäällään; "näitkö?"

"Mitä niin?" kysyi Atos.

"Tuon lyhyimmän aatelismiehen kasvoja?"

"En."

"Minusta näytti ... mutta se on mahdotonta..."

Samassa palasi kersantti, joka oli mennyt viereiseen huoneeseen, kuulemaan vartiosto-upseerin määräyksiä, ja sanoi jättäen mainitulle kolmelle aatelismiehelle jonkun paperin:

"Passit ovat kunnossa; nämä herrasmiehet saavat lähteä esteettömästi."

Luvan saaneet nyökkäsivät kiitokseksi ja kiirehtivät käyttämään pääsyä, joka kersantin käskystä avautui heidän eteensä.

Aramis seurasi heitä katseellaan; lyhyimmän astuessa hänen ohitseen hän puristi kiivaasti Atoksen kättä.

"Mikä sinun on, hyvä ystävä?" kysyi tämä.

"Minä ... mutta ehdottomasti se oli näköhäiriö."

Sitten hän lisäsi kersanttiin kääntyen:

"Sanokaahan, monsieur, tunnetteko te noita kolmea herrasmiestä, jotka nyt lähtivät täältä?"

"Tunnen passiensa mukaan; he ovat herrat de Flamarens, de Châtillon ja de Bruy, kolme frondelaista aatelismiestä, jotka aikovat liittyä Longuevillen herttuaan."

"Sepä merkillistä", virkkoi Aramis vastaten pikemmin omaan ajatukseensa kuin kersantin ilmoitukseen; "minä luulin tuntevani itse Mazarinin."

Kersantti purskahti nauruun.

"Hänkö siten uskaltautuisi tänne hirtettäväksi!" hän sanoi; "niin tyhmä hän ei ole!"

"No, saatoin hyvinkin erehtyä", mutisi Aramis; "minulla ei ole d'Artagnanin terävää katsetta."

"Kuka puhuu täällä d'Artagnanista?" kysyi upseeri, joka samalla näyttäysi huoneensa ovella.

"Oh!" äännähti Grimaud suurin silmin.

"Mitä nyt?" kysyivät Aramis ja Atos yhtaikaa.

"Planchet?" ihmetteli Grimaud; "Planchet, ja röyhelö kaulassa!"

"Kreivi de la Fère ja chevalier d'Herblay jälleen Pariisissa!" huudahti upseeri. "Oi, sepä hauskaa, messieurs, sillä te varmaankin tulitte yhtymään prinsseihin!"

"Niinkuin näet, hyvä Planchet", vastasi Aramis, ja Atosta hymyilytti se korkea arvo, jonka Mousquetonin, Bazinin ja Grimaudin muinainen kumppani oli nyt saanut porvariarmeijassa.

"Entä herra d'Artagnan, jota äsken mainitsitte, herra d'Herblay, -- saanko kysyä, onko teillä mitään tietoja hänestä?"

"Erosimme hänestä neljä päivää takaperin, hyvä ystävä, ja meillä on täysi syy olettaa, että hän on ehtinyt Pariisiin meidän edellämme."

"Ei, monsieur, tiedän varmasti, että hän ei ole palannut pääkaupunkiin; kenties hän on lopultakin jäänyt Saint-Germainiin."

"Sitä en luule; olemme sopineet kohtauksen jo Chevrette-hotelliin."

"Siellä kävin juuri tänään."

"Ja sievä Madeleine ei ollut hänestä kuullut mitään?" tiedusti Aramis hymyillen.

"Ei, monsieur, ja minun ei sovi salata teiltä, että hän näytti kovin levottomalta."

"Oikeastaan", tyynnytti Aramis, "ei vielä ole aikaa mennyt hukkaan, ja me olemme suuresti jouduttaneet tuloamme. Sallit siis, hyvä Atos, että minä enempää kyselemättä ystävästämme lausun nyt onnitteluni herra Planchetille."

"Oh, herra chevalier!" vastasi Planchet kumartaen.

"Luutnantti!" sanoi Aramis.

"Luutnantti, ja kapteenin arvo luvassa."

"Se on varsin kaunista", kiitti Aramis; "ja kuinka olet saanut kaiken tämän kunnian?"

"Ensiksikin tietänette, messieurs, että minä pelastin herra de Rochefortin?"

"Kyllä hitossa, sen hän on meille itse kertonut."

"Silloin olin vähällä joutua Mazarinin hirtettäväksi, ja se luonnollisesti tuotti minulle vielä suurempaa kansansuosiota kuin minulla oli ennestään."

"Ja sen kansansuosion perusteella..."

"Ei, vaan paremmin ansion nojalla. Tiedätte muuten, messieurs, että minä olen palvellut Piemontin rykmentissä, jossa minulla oli kunnia toimia kersanttina."

"Kyllä."

"No niin, eräänä päivänä, kun kukaan ei kyennyt opettamaan aseellista porvariosastoa marssimaan rivissä, syystä että toiset aloittivat vasemmalla jalalla ja toiset oikealla, onnistui minun saada heidät kulkemaan tasajalkaa, ja minusta tehtiin luutnantti -- harjoituskentällä."

"Se seikka siis on selvillä", virkkoi Aramis.

"Teillä lienee myös joukko aatelia puolellanne?" tiedusti Atos.

"On toki! Meillä on ensiksikin, niinkuin kai tiedättekin, jo prinssi de Conti, Longuevillen herttua, Beaufortin herttua, Elboeufin herttua, Bouillonin herttua, Chevreusen herttua, herra de Brissac, marski de la Mothe, herra de Luynes, Vitryn markiisi, Marcillacin ruhtinas, Noirmoutiersin markiisi, kreivi de Fiesque, Laiguesin markiisi, kreivi de Montrésor, Sévignén markiisi ja kuka niitä kaikkia muistaakaan."

"Entä herra Raoul de Bragelonne?" kysyi Atos värähtävällä äänellä; "d'Artagnan sanoi minulle, että hän oli lähtiessään suosittanut nuorukaista teidän hoivaanne, hyvä Planchet."

"Tosiaan, herra kreivi, aivan kuin olisi varakreivi ollut hänen oma poikansa, ja voinkin vakuuttaa, että minä en ole hetkeksikään menettänyt häntä näkyvistäni."

"Hän siis jakselee hyvin?" sanoi Atos ilahtuen; "hänelle ei liene tapahtunut mitään?"

"Ei mitään, monsieur."

"Ja hän asuu..."

"'Kaarlo Suuressa' kuten ennenkin."

"Ja miten hän viettää päivänsä?"

"Milloin Englannin kuningattaren, milloin madame de Chevreusen luona. Hän ja kreivi de Guiche ovat eriämättömiä."

"Kiitos, Planchet, kiitos!" sanoi Atos ojentaen hänelle kätensä.

"Oh, herra kreivi", vastasi Planchet koskettaen kättä sormenpäillä.

"No, mitä ajatteletkaan, kreivi? Kättelet entistä lakeijaa!" supatti Aramis.

"Veikkoseni", vastasi Atos, "antoihan hän minulle tietoja Raoulista."

"Ja nyt, messieurs", kysyi Planchet, joka ei ollut kuullut Aramiin huomautusta, "mitä aiotte tehdä?"

"Lähteä Pariisiin, jos annatte meille siihen luvan, hyvä herra Planchet", vastasi Atos.

"Mitä! Jos muka annan teille luvan! Te teette pilaa minusta, herra kreivi; en ole muuta kuin palvelijanne."

Ja hän kumarsi.

Sitten hän lausui miehistöön kääntyen:

"Antakaa näiden herrojen mennä esteettömästi; minä tunnen heidät, he ovat herra de Beaufortin ystäviä."